Sosiaalista aktiivisuutta

H1N1-influenssa leviää uutisten mukaan nyt Pohjois-Suomen seudulla - Rovaniemellä eniten, mutta lastemme syntymäkaupunki Oulu on tulossa vauhdilla perässä. Uutiset tuntuvat epätodellisilta, sillä keväällä tauti riehui täällä meidän nykyisillä kotinurkillamme, ja lähtömme tuolloin tänne oli näiltä osin hieman mieltä vaivaava. Vaahteranlehtien pudotessa ja lämpötilojen laskiessa alkaa taudin toinen aalto saavuttaa näitäkin seutuja. Rokotukset ovat viivästyneet ainakin kolmella viikolla. Ehtiikö tauti ennen rokotuksia, jää nähtäväksi. Ja ketkä meistä rokotteen saavat, on edelleen hämärän peitossa.

Pientä syysflunssakolotusta on ollut ainakin T:llä, mutta vähäisenä myös meillä muilla. Pikku-O on yrittänyt kehitellä itselleen jälleen aamupihinöitä, mutta toistaiseksi olemme siis päässeet hyvin vähällä. Erilaisia aktiviteetteja ei ole tarvinnut vielä perua. Lauantaina T sai jäädä nukkumaan ja kirjoittelemaan perjantaisen vesiperäksi osoittautuneen, viisi arvokasta tuntia vieneen kattoboksimetsästyksen jälkeistä väsyneisyyttään ja rästikirjoituksiaan pois, kun meitä neljää muuta kutsui jälleen Suomi-koulu of New England. E ja Iso-O ovat omissa ryhmissään kahden tunnin ajan, me Pikku-O:n kanssa laulamme ja leikimme lastenlaulujen tahdissa tunnin verran. Toinen tunti meillä kuluu kahvilassa muiden tänne syystä tai toisesta ajautuneen suomalaislähtöisen kanssa rentouttavasti jutustellessa. Pikku-O rakastaa tätä hetkeä; suu täynnä pullaa ja muita herkkuja hän nousee pois pöydästä ja lähtee kaksivuotiaan innokkaalla tutkijaominaisuudella ("terrible twos", niinkuin täällä sanotaan) ottamaan tilan haltuun.

Aamusta aina kotiintuloomme saakka satoi, mutta samalla lämpötila kipusi koleudesta kesäisiin lukemiin, ja ruoan jälkeen sateen hellittäessä lähdimme kaikki pihaa haravoimaan. Iso-O oli reippaana haravoinut ison osan pihaa muiden vasta etsiessä haravoitaan, ja nosteli kasoja kottikärryihin pyytämättä. E:lla oli alkuun mielessä baseball, ja harmi meinasi olla suuri, kun kukaan ei heitellyt hänelle palloa. Kasvoille levisi iloinen hymy, kun T lupasi häntä tässä auttaa, ja pallo lensi upealla kaarella talon ikkunoita viistäen jättäen ne vielä ehjäksi. Pikku-O marssi ympäri pihaa vihreissä kuravaatteissaan ja keltaisissa ankkakumppareissaan auttaen kantamalla lehtiä pienellä lapiolla kauemmasta kasasta kottikärryihin sillä seuraamuksella, että kulkemansa reitti oli mahdollista todeta lehtivanaa seuraamalla. Saimme viimeiset lehdet pusseihin juuri ennen pimeää vain todetaksemme sunnuntaiaamuna, että naapurimme suuri vaahtera oli jälleen päällystänyt nurmemme keltaisen-, oranssin- ja punaisenvärisillä lehdillään.

Sunnuntai oli kaunis päivä. Lapset touhusivat ulkona ja itse lueskelin romaania pihatuolissa, kun T ilmaantui seuraksemme pitkiksi venähtäneiltä yöuniltaan. E toivoi reissua Bostonin keskustaan, ja päätimme tähän ajatukseen tarttua. Lähdimme ensimmäistä (ja viimeistä?) kertaa autolla. Osa matkasta meni mukavasti siistejä pihoja, upeita vanhoja taloja, hauskoja pikkukauppoja ja kaunista syksyn luontoa ihaillessa. Mitä lähemmäksi keskustaa saavuimme, sitä takkuisemmaksi liikkuminen muuttui, ja vahvisti entisestään käsitystämme julkisten kulkuneuvojen paremmuudesta keskustan suuntaan liikkuessa. Saimme auton parkkiin käsittämättömän helposti sekä Bunker Hill Monumentilla, johon tällä kertaa kipusivat T, E ja Iso-O että Little Italyssa, jossa pysähdyimme syömään vähän pidemmän kaavan mukaan. Antipasto, valkosipulileivät, pastat, tortellinit ja pinaattilasagne maistuivat koko porukalle, vaikka alkuun nälän aiheuttaman kärsimättömyyden vallatessa tilaa pöydässämme T ymmärsi aiempaa paremmin, miksi toiveissani olisi joskus syöminen ihan vain kahdestaan.. Matkalla kohti autoa otimme mukaamme vielä italialaiset jäätelöt. Ajoimme kotiin toista reittiä, mutta aikaa kului siltikin reippaasti. Pikku-O nukahti autoon pidettyään ensin erityisesti takapenkin väelle mutta myös etupenkin vanhemmilleen riemua tuottaneen pärinäkonsertin.

Sunnuntai-illan E:n luokan "Parent Social" ei etukäteen tuntunut oikein itseäni varten laaditulta tapahtumalta. Ilmeisesti small talk alkaa kuitenkin jo sen verran sujua, että joudun näin jälkikäteen toteamaan jopa viihtyneeni, vaikka kyseessä oli nimenomaan vain sosiaalinen 'Get together'-tyyppinen illanvietto ilman suunniteltua ohjelmaa. Oli oikeastaan aika hauskaa olla kuulostelemassa ja katsastamassa sitä intensiteettiä, millä vanhemmat lastensa koulunkäyntiin osallistuvat. Sain paljon lisätietoa "vapaaehtoisista" asioista, toimimisesta koulun kirjastossa sekä termistä 'Room Parents' (= vanhempia, jotka toimivat opettajan ja muiden vanhempien välissä informaation jakajina ja vastuunkantajina). 'Room Parent" on erityisesti nollaluokkalaisilla todella tärkeä henkilö viettäen useita päiviä viikossa opettajan apuna luokassa oppilaiden lukemista tukemassa. Maltan tuskin odottaa niitä velvollisuuksia, joita kohdallemme ensi vuonna Iso-O:n Kinderkarten-vuoden alkaessa siunaantuu..