Hääpäiväviikonloppu

Kännykässä olevan kalenterin yksi hyvä puoli on se, että siihen voi laittaa hälytyksen muistuttamaan erilaisista asioista ja tapahtumista, kuten esimerkiksi hääpäivästä. T:lla digitaalinen kalenteri on ollut jo vuosien ajan, joten hän on aikoja sitten ryhdistäytynyt päivän muistamisessa. Nykyään se onnistuu minultakin.

Meillä oli siis lauantaina hääpäivä. Vuosi sitten se kului rakkaan siskoni ja hyvien ystäviemme suuren ja arvokkaan panostuksen ansiosta upeissa Chamonixin maisemissa aivan kahdestaan. Ei tämän vuoden maisemissakaan mitään valittamista ole, mutta lisämausteena meillä oli avioliittomme kolme hapanimelää hedelmää.

Hedelmämme aloittivat aamun aikaisin, kuten vapaapäivinä tapana on, joten vastaanotimme lähes koko perheemme voimin Stop and Shopin ruokatavarakuljetuksen klo 7. Pikku-O hihkaisi riemukkaasti nähtyään suuren auton ja kasseja raahaavan miehen talomme edessä. Normaaliin tapaan hän halusi auttaa purkamalla huonolaatuisia muovikasseja, joita kertyy ihan hirveä määrä, sillä yhden kuljetuskerran saldo on helposti parikymmentä pussia (yhteen pussiin mahtuu yksi gallona maitoa, ja pelkästään niitä tulee kerralla kahdeksan). Innokkaasti pasta-, muro- ja rusinapaketit siirtyivät pusseista kaappeihin melkein kokonaan ilman opastusta. Sitten olikin aika aamupuurolle.

Aamupuuron jälkeen T raotteli vähitellen silmiään meidän muiden jo pakkautuessa autoon. Suomi-koulu tarjosi jälleen mukavan rupatteluhetken kahvilassa muiden vanhempien kanssa Pikku-O:n istuessa suu täynnä pullaa vieressäni. Takaisintulomatkalla testasin jarrujemme toimivuuden tekemällä äkkijarrutuksen nelikaistaisen tien kiihdytysrampilla, kun edessä oleva autoilija hidasti aivan yllättäen vauhtinsa lähelle nollaa. Takapenkiltä kuului jälkikäteen vain:"Onneksi meillä kaikilla oli turvavyöt, sillä muuten olisin kyllä lentänyt ikkunasta läpi" (E). Selvisimme säikähdyksellä, eikä edessä oleva autoilija todennäköisesti edes huomannut tehneensä mitään potentiaalisesti haitallista. En mene ajotyyleihin sen tarkemmin, mutta erästä vanhaa mainosta lainaten totean:"Melkoisia törttöjä liikenteessä!" Ei toisaalta ihme, sillä jos ajokortin hankkii yli 18-vuotiaana, ei ajotunteja tarvitse ottaa lainkaan.

Pääsimme turvallisesti kotiin. T oli ahkeroinut poissaolomme ajan kirjansa äärellä, ja pystyi siten osallistumaan hääpäivämme viettoon valmistamalla meille tulisen thai-tyyppisen wokin. Tosi hyvää. Paitsi lasten mielestä, joita aika paljon harmitti palava tunne suussa. Naan-leipä ja Ginger Ale maistuivat kaikille sen sijaan hyvin. Reippaasti E ja Iso-O yrittivät syödä puikoilla onnistuenkin siinä varsin kohtuullisesti. Pikku-O:lle ei puikkovaihtoehtoa edes tarjottu.

Jonkinlainen flunssa meillä on vaivana kaikilla. Pikku-O:n nenä vuotaa, Iso-O yskii ja me loput kolme olemme tavanomaistakin väsyneempiä. Sunnuntaiaamun halusimme siksi ottaa rauhassa. Ulkona oli kuitenkin niin loistava keli, että päädyimme, hauskan serkkupoikien välisen Skype-keskustelun jälkeen, pöpöstä piittaamatta pakkaamaan autoomme sukset, monot, kypärät, lasit ja eväät, ja ajamaan kotimäellemme Wachusetts Mountainille tunnin ajomatkan päähän. Olimme kaikki koko neljän tunnin ajan pihalla. E ja Iso-O laskivat jälleen vuorotellen, samoin kuin me T:n kanssa. Entiseen tapaan Pikku-O:n olemus sinisessä haalarissaan ja karhupipossaan herätti hilpeyttä, ja päivän paras kommentti irtosi jo tukevasti eläkeiässä olevalta rouvalta:"Oh, what a Daredevil".

Illasta sivistyimme hetken television äärellä, sillä alkamassa oli Super Bowl eli amerikkalaisen jalkapallon THE loppuottelu. Vastakkain tänä vuonna olivat New Orleansin Saints ja Indianapoliksen Colts. Tulos on toistaiseksi itselleni epäselvä, sillä mainosten määrä oli jälleen niin tyrmäävä, että jouduimme luovuttamaan puoliajalla. Sen verran alkua tuli kuitenkin katsottua, että monta hyväntuulista naurua saimme T:n kanssa aikaiseksi. Peli oli juuri niin patrioottinen ja tunteisiin vetoava kuin elokuvien perusteella on voinut kuvitella.

Hedelmät nukkuvat. Huomenna taas kouluun. Saatan olla oikeassa veikatessani, että aamulla saan taas kaivaa pieniä koululaisiamme peittojensa alta; eihän enää ole vapaapäivä.