Harjoittelu alkoi ja jatkuu

Nyt meillä kaikilla on pyörät. E sai viimeisenä omansa, lähes tuliterän, punaisen 20' poikien maastopyörän. Pyörä tuntui heti omalta, ja erityistä iloa tuotti siihen kuuluva juomapullo. Itse pyöräily sujuu mainiosti, mutta harjoittelua vaatii vielä muiden huomioiminen.

Iso-O:n pyörä on vaaleansininen (ei-vaaleanpunainen), mutta sen valkoisen satulan kukat ja muu kuvioitus ja väritys ovat niin tytön mieleen, että vain kertaalleen hän on todennut:"Vaikka toivoo vaaleanpunaista, ei aina saa!" T on lisäksi luvannut tuunata pyörää kädensijojen rimpsuilla ja pienellä etutankoon kiinnitettävällä kukkakorilla, mikä on otettu hyvin mieluisana tietona vastaan. Jotta Iso-O saisi pyöräänsä rimpsut ja killuttimet, on sillä ensin opittava ajamaan. 20' valkoiset renkaat näyttävät vielä aika kookkailta, kun Iso-O sitkeästi taluttaa huojuvaa pyöräänsä. Kahdesti olemme käyneet treenaamassa, ja Iso-O on "tähän asti oppinut ajamaan [näyttää kaulaansa]". Suurimmat haasteet ovat lähtö ja jarrutus, itse ajo jo melkein sujuu ilman tukea eli vierellä juoksevaa, satulasta kiinnipitävää äitiä.

Pikku-O ei saanut omaa pyörää vaan joutuu tyytymään turvaistuinkyytiin. Harjoittelu hänen osallaan kohdistuukin muihin asioihin. Puhe on vielä kovin alkutekijöissään muutamaa sanaa lukuunottamatta ja pottahommissa ollaan vaihteeksi melkein alkupisteessä. Jyrkät portaat sen sijaan tullaan nykyään alas ja ylös seisten vain kaidepuista tukea ottaen.

Omalla kohdallani harjoittelu kohdistuu kieleen ja kulttuuriin. Tuleekohan joskus se hetki, että iloisesti höpisten leivon suklaakeksejä muiden äitien kanssa?