Pikku-O on viettänyt syntymäpäiväänsä aamusta iltaan saakka. Puoli seitsemän aikaan alakertaan tepsutti hieman pöllämystynyt, mutta hyvin tietoinen päivän teemasta oleva tuore nelivuotias: "Mä olen birthdayboy". Lastenohjelmien jälkeen puuroaamiaisen sijaan tarjolla oli sankarille maistuva epäterveellinen sokeri-rasva-aamupala: American pancakes, vaahterasiirappia, pekonia, sipulia, paistettua kananmunaa ja minitomaatteja. Lahjat odottivat viimeistä pannukakkuhaukkausta. Sitten tuli kysymys:"Mä saan avata tän?" Voi miten iloinen ilme ilmaantui kasvoille, kun selvisi, että hän saa avata ihan jokaisen muunkin.
Aamupalan jälkeen T lähti viemään E:a kaverinsa luo pariksi tunniksi, ja kävi samalla viemässä polkupyöränsä takavanteen korjattavaksi. Siitä oli muutama pinna poikki. Pikku-O jatkoi lahjojensa äärellä askartelua, ja Iso-O kierteli aavistuksen kateellisena vieressä. Erityisesti Pikku-O:n saama ilmapallo aiheutti harmia ja sitten ehdotuksen, että meille pitäisi ostaa sadan kappaleen pussi, jonka Iso-O saisi kokonaan yksin puhaltaa. Joo, ihan vapaasti vaan! Ison ilmapallomäärän puhaltaminenhan on tosi hauskaa puuhaa. No, harmi meni pian ohi, ja katse kääntyi päivän muuhun ohjelmaan. Sillä täytyyhän syntymäpäivillä ohjelmaa olla.
Kun E saapui, ei mennyt kauan, kun minulle ilmoitettiin juhlankulku. Ensin pitää olla aarteenetsintä ja sitten ongintaa. Sain puolivahingossa delegoitua reittipisteiden laatimisen E:lle ja Iso-O:lle, joten tehtäväkseni jäi vain pisteiden järjestyksen suunnittelu ja palkinnon keksiminen. Meillä on iso kasa muovisia pääsiäismunia, joista jokaisen sisään laitettiin pieni vihjelappu kertomaan seuraavan munan löytymispaikasta. Pisteitä oli yli kymmenen, ja juoksua pihan laidalta toiselle tuli varmasti satoja metrejä. Palkinto ei ollut täysin tyydyttävä:"Vain tämä yksi suklaako?" mutta muutoin lapset olivat punaposkisen iloisia. Sisällä tuli heti vaatimus onginnasta. Onkikin oli valmistettu. Piti taas äkkiä keksiä jotain koriin laitettavaa, ja tällä kertaa kaivoin jokaiselle tarra-arkin, tikkarin ja suklaan. Nyt vastaanotto oli selvästi positiivisempaa:"Kiitos, äiti!!"
Ruoan jälkeen alkoivat ajatukset siirtyä kakkuun. Edellisenä iltana olin leiponut pohjan ja T kostuttanut ja täyttänyt sen vetäytymään jääkaappiin, mutta itse muotoilu ja koristelu oli jätetty tarkoituksella hetkeen ennen tarjoilua. Lapsilla oli suuria vaikeuksia pysyä pois keittiöstä; niin suurta kiinnostusta valmistuva taideteos herätti. Pikku-O oli toivonut autokakkua, ja eteemme kannettiin valkoinen farmarimallinen auto, jonka katolla oli suklaarouhetta, pyörät Oreo-kekseistä, ja lamput karkinomaisista vitamiinitableteista. Kakku oli upean näkönsä lisäksi todella herkullinen - varmaan kaikkein paras tekemistämme - joten kovin paljon sitä ei seuraavalle päivälle tähteeksi jäänyt. Ja mikä tärkeintä, Pikku-O oli oikein tyytyväinen.
Iloinen syntymäpäiväsankari puki uuden yöpukunsa päälleen, otti uudet autonsa viereensä ja kömpi sänkyynsä hyväntuulisena. Syntymäpäivät olivat sellaiset kuin hän toivoikin. Tai, en tiedä toivoiko, muttei ainakaan tuntunut kaipaavan mitään muuta. Muutama päivä sitten olleet kaverin 4-vuotissynttärit olivat riittäneet hänelle. Yhdessä vieläkin nauramme hänen syntymäpäiviä edeltävälle vitsilleen:"Mä sanon, Isabel, are you four? I am six". Nelivuotiaan ajatuksenjuoksua on joskus aika vaikea - ja hauska - seurata.
perjantai 30. joulukuuta 2011
torstai 29. joulukuuta 2011
Cape Cod
Kun jouluruokia on sulateltu maksimissaan mailin päässä kotoa: leikkitreffeillä (Iso-O), kaverin syntymäpäivillä (Pikku-O - ensimmäistä kertaa ilman vanhempia), ja autokorjaamossa (T) sekä yhden päivän työpaikalla (minä syyllistyin), sitä jotenkin kaipasi pientä irtiottoa.
Cape Cod, tuo Massachusettsin sarvi ja lomaparatiisi, on ollut "täytyyhän meidän siellä käydä, kun se niin lähelläkin on"-listalla pitkään. Kesäisin se on täynnä ihmisiä ja autoja ja siksi hieman luotaantyöntävä, ja talvella se menee kiinni aivan kuten Ahvenanmaa. Ei ole oikein ollut sopivaa hetkeä. Paitsi nyt, kun ei ole lunta ja tavanomaisempi talvikohteemme White Mountains antaa siten odottaa itseään. Päätimme keskiviikkona, että lähdemme reissuun, ja jo torstaina autonnokka kääntyi kohti ylvästä sarvea. Kirkas, aurinkoinen keli saatteli meidät matkaan. Tuuli tosin oli navakka, ja muutama pakkasaste tuntui siksi selvästi viileämmältä, mutta ei satanut, ja viileyttä vastaan voi suojautua vaatteilla.
Ajoimme ensin Hyannis-nimiseen pikkukaupunkiin kurkistamaan Kennedy-suvun tiluksia. Paljon siellä heistä muistuttikin, ja itse keskusta oli erityisen pikkusievä, mutta muutoin alue oli yllättävänkin ei-vauraannäköinen. Jatkoimme matkaamme kohti Cape Codin korkeimmalla kohdalla olevaa majakkaa (Highland Lighthouse). Majakka on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1857 aiemmalta 1700-luvun lopun paikaltaan rannan voimakkaan eroosion vuoksi. Kävimme katsomassa rantaa, jossa jyrkkään rinteeseen muodostuu jatkuvasti aaltojen voimasta koloja, ja josta ajoittain isojakin paloja murtuu metrejä alemmaksi.
Majakan luona emme päässeet itse rantaan dyynejä kokemaan, joten etenimme kohti Cape Codin kärkeä, Provincetownia, ja sen ranta-alueita. Suojeltuja ranta-alueita on Cape Codilla kymmeniä maileja, joten näimme niistä vain murto-osan Race Point Beachillä. Lapset olisivat voineet viettää siellä tunteja juosten suuria aaltoja pakoon, vaikka viima oli kova, eikä uimista olisi voinut ajatellakaan. Paitsi että kaikki kolme ajattelivat jossain välissä - E ja Iso-O edellisenä päivänä reissusta kuullessaan, ja Pikku-O rannan nähtyään:"Me mennään uimaan?" Lasten erilaisista persoonallisuuksista ehkä kertoo se, että Iso-O:n talvisaappaissa oli hiekkaa muutaman ensimmäisen dyyniaskeleen jälkeen ja housut olivat reiteen saakka märät, kun taas E:n lyhytvartiset kengät säilyivät täysin kuivina.
Vaikka nälkää oli valiteltu jo automatkan alusta lähtien, ei kenelläkään lapsista enää ollut yhtään tarvetta syömiselle, kun vienosti ehdotimme poistumista ravintolan suuntaan. Kun vieno ehdotus ei ottanut tuulta alleen, totesimme selkeäsanaisesti jättävämme rannalle hyvästit, ja lähtevämme syömään. Eikä varmastikaan liian aikaisin - väsymys ja nälkä alkoi selvästi porukkaa painaa. The Squealing Pig oli nimestään huolimatta oikein mukava ravintola, jossa palvelu oli hyvää ja ruoka varsin kelpoista. T maistoi elämänsä ensimmäisen osterin.
Ennen pimeän tuloa olisimme ehtineet hyvin kiivetä Pilgrim Monumentin päälle ja todennäköisesti nähdä Bostonin Skylinen, mutta vuodenaika tuli meitä vastaan. "Tervetuloa takaisin huhtikuussa", luki karusti ovessa, ja jäimme katsomaan tornia vain ulkoa. Kotimatka alkoi suunniteltua aiemmin, joten ehdimme pikaisesti käväistä vielä auringon viime säteitä katsomassa the First Encounter Beach:illä; tuolla rannalla, jolla intiaanit ja uudisraivaajat ensikertaa kohtasivat. T tosin pilasi oman mielikuvani tapahtumasta kertomalla oman aika hauskan versionsa, mutta ranta ja auringonlasku olivat kyllä aika hieno näky.
Olimme kotona jo seitsemän jälkeen, joten Cape Cod on helposti päiväreissun päässä meiltä. Voi olla, että jokin kaunis kesäpäivä lähdemme autojonoon seisomaan vain päästäksemme uudelleen hienoille dyyneille ja ehkä aalloillekin.
Cape Cod, tuo Massachusettsin sarvi ja lomaparatiisi, on ollut "täytyyhän meidän siellä käydä, kun se niin lähelläkin on"-listalla pitkään. Kesäisin se on täynnä ihmisiä ja autoja ja siksi hieman luotaantyöntävä, ja talvella se menee kiinni aivan kuten Ahvenanmaa. Ei ole oikein ollut sopivaa hetkeä. Paitsi nyt, kun ei ole lunta ja tavanomaisempi talvikohteemme White Mountains antaa siten odottaa itseään. Päätimme keskiviikkona, että lähdemme reissuun, ja jo torstaina autonnokka kääntyi kohti ylvästä sarvea. Kirkas, aurinkoinen keli saatteli meidät matkaan. Tuuli tosin oli navakka, ja muutama pakkasaste tuntui siksi selvästi viileämmältä, mutta ei satanut, ja viileyttä vastaan voi suojautua vaatteilla.
Ajoimme ensin Hyannis-nimiseen pikkukaupunkiin kurkistamaan Kennedy-suvun tiluksia. Paljon siellä heistä muistuttikin, ja itse keskusta oli erityisen pikkusievä, mutta muutoin alue oli yllättävänkin ei-vauraannäköinen. Jatkoimme matkaamme kohti Cape Codin korkeimmalla kohdalla olevaa majakkaa (Highland Lighthouse). Majakka on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1857 aiemmalta 1700-luvun lopun paikaltaan rannan voimakkaan eroosion vuoksi. Kävimme katsomassa rantaa, jossa jyrkkään rinteeseen muodostuu jatkuvasti aaltojen voimasta koloja, ja josta ajoittain isojakin paloja murtuu metrejä alemmaksi.
Majakan luona emme päässeet itse rantaan dyynejä kokemaan, joten etenimme kohti Cape Codin kärkeä, Provincetownia, ja sen ranta-alueita. Suojeltuja ranta-alueita on Cape Codilla kymmeniä maileja, joten näimme niistä vain murto-osan Race Point Beachillä. Lapset olisivat voineet viettää siellä tunteja juosten suuria aaltoja pakoon, vaikka viima oli kova, eikä uimista olisi voinut ajatellakaan. Paitsi että kaikki kolme ajattelivat jossain välissä - E ja Iso-O edellisenä päivänä reissusta kuullessaan, ja Pikku-O rannan nähtyään:"Me mennään uimaan?" Lasten erilaisista persoonallisuuksista ehkä kertoo se, että Iso-O:n talvisaappaissa oli hiekkaa muutaman ensimmäisen dyyniaskeleen jälkeen ja housut olivat reiteen saakka märät, kun taas E:n lyhytvartiset kengät säilyivät täysin kuivina.
Vaikka nälkää oli valiteltu jo automatkan alusta lähtien, ei kenelläkään lapsista enää ollut yhtään tarvetta syömiselle, kun vienosti ehdotimme poistumista ravintolan suuntaan. Kun vieno ehdotus ei ottanut tuulta alleen, totesimme selkeäsanaisesti jättävämme rannalle hyvästit, ja lähtevämme syömään. Eikä varmastikaan liian aikaisin - väsymys ja nälkä alkoi selvästi porukkaa painaa. The Squealing Pig oli nimestään huolimatta oikein mukava ravintola, jossa palvelu oli hyvää ja ruoka varsin kelpoista. T maistoi elämänsä ensimmäisen osterin.
Ennen pimeän tuloa olisimme ehtineet hyvin kiivetä Pilgrim Monumentin päälle ja todennäköisesti nähdä Bostonin Skylinen, mutta vuodenaika tuli meitä vastaan. "Tervetuloa takaisin huhtikuussa", luki karusti ovessa, ja jäimme katsomaan tornia vain ulkoa. Kotimatka alkoi suunniteltua aiemmin, joten ehdimme pikaisesti käväistä vielä auringon viime säteitä katsomassa the First Encounter Beach:illä; tuolla rannalla, jolla intiaanit ja uudisraivaajat ensikertaa kohtasivat. T tosin pilasi oman mielikuvani tapahtumasta kertomalla oman aika hauskan versionsa, mutta ranta ja auringonlasku olivat kyllä aika hieno näky.
Olimme kotona jo seitsemän jälkeen, joten Cape Cod on helposti päiväreissun päässä meiltä. Voi olla, että jokin kaunis kesäpäivä lähdemme autojonoon seisomaan vain päästäksemme uudelleen hienoille dyyneille ja ehkä aalloillekin.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Kotoisa joulu 2011
Leipomiset ja siivoamiset oli pääosin tehty jo ennen jouluaattoa, joten aamuksi ei jäänyt muuta kuin T:n pikainen kirjastokäynti, keittiönlattian pesu ja kodin joulukoristelu. Joku naapureistamme oli jättänyt rappusillemme kauniin jouluisan kimpun, josta riitti kahteenkin maljakkoon. Iso-O:n viikko sitten valitsemasta pikkukuusesta tuli lopulta virallinen kuusemme. Isompi kuusi jäi hankkimatta, sillä kuusikauppa käydään täällä jo parina edellisenä viikonloppuna, eikä asiaan herättyämme enää yhtään ollut jäljellä. Totta puhuen, pikkukuusi ajaa asian mainiosti, joten en ole pahoillani. Nopeasti oli kuusi ja koti koristeltu, ja alkoi vieraiden odottaminen.
Odottaminen kävi pitkäksi:"Milloin ne oikein tulee?" E:n aika kului parhaiten T:n kirjastosta tuoman Harry Potter-sarjan kolmannen kirjan parissa, mutta erityisesti Iso-O ei meinannut jaksaa odottaa. Viimein vieraat (Pikku-O:n kielellä "Tomi e Fränsi") saapuivat, ja glögilasien ja pipareiden parissa katsoimme Suomen Turun joulurauhanjulistuksen. Pieni selitys omaankin silmään kovin vakavasta tilaisuudesta oli tarpeen. Julistuksen jälkeen viimeistelimme T:n kanssa alkuruoan, ja lapset ottivat vieraidemme läsnäolosta kaiken irti. Iso-O pelasi F:n kanssa erän muistipeliä, ja E voitti D:n 2-1 Mancala-pelissä.
Siirryimme pöytään. F oli tuonut kaikille lautasille isot karkin näköiset pakkaukset, joiden päistä vetämällä kuului kova paukaus ja sisältä löytyi hassut jouluhatut. Tunnelmaa ei luonnollisesti muutenkaan ollut tarpeen vapauttaa, mutta viimeistään tällä kaikki kokivat tulleensa osaksi joulupöytää. Alkupaloina meillä oli T:n onnistuneesti graavaamaa lohta, savusiikaa, savumakrillia, sinappisilliä, suomalaista jälkiuunileipää, IKEA:n puolukkaruisleipää, minun tekemääni rosollia, vihersalaattia sekä lajitelma erilaisia kinkkuleikkeleitä. Viimeksi mainitut jäivät käytännössä koskemattomiksi, sillä T:n maustaman Aquavitaen sekä hyvän valkoviinin siivittämänä kala-alkupalat maituivat jälleen joulupöydän parhaimmilta. Ja taas kävi perinteinen - syömisen olisi aivan hyvin voinut jättää tähän.
Mutta eihän syömistä voi jättää vain alkupaloihin, kun odottamassa ovat joululaatikot sekä T:n viherpippurikastikkeessa olevat possupaistit. Laatikoista on todettava, että mikäli Iso-O ei olisi todennut perunalaatikon olevan laatikoiden parasta, jättäisin sen kaikilta tulevilta amerikan jouluiltamme pois. Se ei kertakaikkiaan tunnu onnistuvan. Syy lienee perunalaadussa tai jossain muussa toistaiseksi mysteeriksi jääneessä asiassa. Porkkana- ja lanttulaatikot olivat sen sijaan jälleen oikein hyviä, mutta miksi ihmeessä teen niitä aina niin hirveän ison määrän? Kunpa muistaisin jatkossa, että laatikoita pitää olla vain joulun ajaksi, eikä haittaa, vaikka loppuisivat vähän kesken.
Olimme kaikki aivan liian täynnä. Perinteinen luumujälkiruoka jäi tekemättä, sillä F oli parin päivän ajan hauduttanut Christmas Pudding-jälkiruokaa, jonka D konjakilla liekitti tarjoiltavaksi lasten ihastellessa vieressä. Söimme sen vaniljajäätelön kanssa. Hyvää oli, vaikka yhtään ei olisi enää mahtunut. Lapset, jotka olivat jo asetelleet peittonsa ja tyynynsä olohuoneeseen joulupukin yöllistä käyntiä varten, eivät kritisoineet, kun T ohjasi heidät omiin peteihinsä nukkumaan. Uni oli tullut välittömästi. Me aikuiset vielä sulattelimme jouluruokaa muutaman tunnin ajan - ja otimme palaset taatelikakkua. Joulupukki kuitenkin tempaisi F ja D mukaansa, joten aamulla vain lahjapino kuusen vieressä oli lapsia vastaanottamassa.
Lahjapino sai rauhassa odottaa muutaman tunnin ajan vanhempien vielä nukkuessa, mutta sitten alkoi paine kasvaa liian isoksi. Oli siirryttävä pinon kimppuun. Nopeasti paketit löysivät vastaanottajansa, ja pian oli pakettikuorista vain läjä muistona. Tässä vaiheessa T nousi pedistä, ihmetteli hetken olohuoneen kaaosta, ja lähti sitten yksinään joulukirkkoon. Pikku-O vietti tunteja omien lahjojensa parissa. E ja minä uppouduimme Bananagrams-peliin. Iso-O ehti tehdä kaikenlaista - mm. leikata ja värittää paperista isolle Hello Kitty-pehmoeläimelleen hienon balettivarustuksen.
Joulupäivä ja Tapaninpäivä, joka ei ole yleensä vapaapäivä (paitsi tänä vuonna, kun joulupäivä osui sunnuntaille), sujuivat yhtälailla kotosalla samojen ruokalajien ja lahjojen ympärillä. Kelit ovat olleet oikein jouluisat lumenpuutteesta huolimatta. Pikkupakkasta ja kirkasta säätä kävimme hieman ihailemassa kiertämällä koko porukan voimin läheisen metsäreittimme Cold Spring Park:issa.
Joulu on taas vietetty. Kiitos vielä kerran kaikille meitä lahjapaketein ja kortein ilahduttaneille!
Odottaminen kävi pitkäksi:"Milloin ne oikein tulee?" E:n aika kului parhaiten T:n kirjastosta tuoman Harry Potter-sarjan kolmannen kirjan parissa, mutta erityisesti Iso-O ei meinannut jaksaa odottaa. Viimein vieraat (Pikku-O:n kielellä "Tomi e Fränsi") saapuivat, ja glögilasien ja pipareiden parissa katsoimme Suomen Turun joulurauhanjulistuksen. Pieni selitys omaankin silmään kovin vakavasta tilaisuudesta oli tarpeen. Julistuksen jälkeen viimeistelimme T:n kanssa alkuruoan, ja lapset ottivat vieraidemme läsnäolosta kaiken irti. Iso-O pelasi F:n kanssa erän muistipeliä, ja E voitti D:n 2-1 Mancala-pelissä.
Siirryimme pöytään. F oli tuonut kaikille lautasille isot karkin näköiset pakkaukset, joiden päistä vetämällä kuului kova paukaus ja sisältä löytyi hassut jouluhatut. Tunnelmaa ei luonnollisesti muutenkaan ollut tarpeen vapauttaa, mutta viimeistään tällä kaikki kokivat tulleensa osaksi joulupöytää. Alkupaloina meillä oli T:n onnistuneesti graavaamaa lohta, savusiikaa, savumakrillia, sinappisilliä, suomalaista jälkiuunileipää, IKEA:n puolukkaruisleipää, minun tekemääni rosollia, vihersalaattia sekä lajitelma erilaisia kinkkuleikkeleitä. Viimeksi mainitut jäivät käytännössä koskemattomiksi, sillä T:n maustaman Aquavitaen sekä hyvän valkoviinin siivittämänä kala-alkupalat maituivat jälleen joulupöydän parhaimmilta. Ja taas kävi perinteinen - syömisen olisi aivan hyvin voinut jättää tähän.
Mutta eihän syömistä voi jättää vain alkupaloihin, kun odottamassa ovat joululaatikot sekä T:n viherpippurikastikkeessa olevat possupaistit. Laatikoista on todettava, että mikäli Iso-O ei olisi todennut perunalaatikon olevan laatikoiden parasta, jättäisin sen kaikilta tulevilta amerikan jouluiltamme pois. Se ei kertakaikkiaan tunnu onnistuvan. Syy lienee perunalaadussa tai jossain muussa toistaiseksi mysteeriksi jääneessä asiassa. Porkkana- ja lanttulaatikot olivat sen sijaan jälleen oikein hyviä, mutta miksi ihmeessä teen niitä aina niin hirveän ison määrän? Kunpa muistaisin jatkossa, että laatikoita pitää olla vain joulun ajaksi, eikä haittaa, vaikka loppuisivat vähän kesken.
Olimme kaikki aivan liian täynnä. Perinteinen luumujälkiruoka jäi tekemättä, sillä F oli parin päivän ajan hauduttanut Christmas Pudding-jälkiruokaa, jonka D konjakilla liekitti tarjoiltavaksi lasten ihastellessa vieressä. Söimme sen vaniljajäätelön kanssa. Hyvää oli, vaikka yhtään ei olisi enää mahtunut. Lapset, jotka olivat jo asetelleet peittonsa ja tyynynsä olohuoneeseen joulupukin yöllistä käyntiä varten, eivät kritisoineet, kun T ohjasi heidät omiin peteihinsä nukkumaan. Uni oli tullut välittömästi. Me aikuiset vielä sulattelimme jouluruokaa muutaman tunnin ajan - ja otimme palaset taatelikakkua. Joulupukki kuitenkin tempaisi F ja D mukaansa, joten aamulla vain lahjapino kuusen vieressä oli lapsia vastaanottamassa.
Lahjapino sai rauhassa odottaa muutaman tunnin ajan vanhempien vielä nukkuessa, mutta sitten alkoi paine kasvaa liian isoksi. Oli siirryttävä pinon kimppuun. Nopeasti paketit löysivät vastaanottajansa, ja pian oli pakettikuorista vain läjä muistona. Tässä vaiheessa T nousi pedistä, ihmetteli hetken olohuoneen kaaosta, ja lähti sitten yksinään joulukirkkoon. Pikku-O vietti tunteja omien lahjojensa parissa. E ja minä uppouduimme Bananagrams-peliin. Iso-O ehti tehdä kaikenlaista - mm. leikata ja värittää paperista isolle Hello Kitty-pehmoeläimelleen hienon balettivarustuksen.
Joulupäivä ja Tapaninpäivä, joka ei ole yleensä vapaapäivä (paitsi tänä vuonna, kun joulupäivä osui sunnuntaille), sujuivat yhtälailla kotosalla samojen ruokalajien ja lahjojen ympärillä. Kelit ovat olleet oikein jouluisat lumenpuutteesta huolimatta. Pikkupakkasta ja kirkasta säätä kävimme hieman ihailemassa kiertämällä koko porukan voimin läheisen metsäreittimme Cold Spring Park:issa.
Joulu on taas vietetty. Kiitos vielä kerran kaikille meitä lahjapaketein ja kortein ilahduttaneille!
perjantai 23. joulukuuta 2011
Laatta lentää
Iso-O valitteli vatsakipua jo viikonloppuna, mutta lähti kuitenkin reippaana kouluun maanantaina; olihan tiedossa koulunjälkeiset leikkitreffit kaverin kotona. Vaan eivät ehtineet treffit pitkään kulua, kun jo tuli ilmoitus huonovointisuudesta. Kiireellä hakiessani löytyi sohvalta makaamasta kalpea tyttö oksennusämpäri kädessään. T jouduttiin hälyttämään paikalle autoineen, sillä pyöräily oli ihan mahdoton ajatus. Kotona tyttö laitettiin heti petiin, jossa huonovointisuus jatkui myöhään iltaan. Me muut söimme ilman matamiamme, ja E kiteytti tilanteen hyvin:"I feel lonely!" Niin tyhjältä näytti pöytämme, kun yksi puuttui.
Tiistaina Iso-O luonnollisesti jäi kotiin toipumaan. E näytti niin kovin orvolta mennessään kohti koulua ilman taistelupariaan, vaikka totesikin:"Aika mukava mennä ilman Iso-O:ta, kun hän on kind of annoying" korjaten heti perään:"Ei vaan, tuntuu tosi yksinäiseltä". Keskiviikkona kaikki olivat omissa touhuissaan jotakuinkin normaalioloissaan. Ainoana murheena oli Iso-O:n suuriääninen dramatiikka, kun hän huomasi pysyvän etuhampaansa heiluvan. Hammas on sama, jonka juuresta tuli noin kuukausi sitten verta E:n ja Iso-O:n välienselvittelyn tuloksena. Hieman hätäisenä kyselin Iso-O:n hammaslääkärikummitädin mielipidettä tilanteesta, ja saimme ihanan rauhoittavan vastauksen. Suurkiitokset, A, tästäkin!
Torstai alkoi Pikku-O:n limayökkäilyillä, mutta kun mehulasin jälkeen alkoi kuulua hyväntuulista laulelua, erehdyimme pitämään häntä koulukuntoisena. Alkuiltapäivästä tuli soitto; Pikku-O oli itkien valitellut vatsaansa, ja näyttänyt surkean kalpealta yksinään koulunpihan nurkassa kyhjöttäessään. Ensimmäinen oksennus tuli kotiinsaapumisen jälkeen. Ja, hakiessani myöhemmin E:a ja Iso-O:ta afterschoolista, löytyi ensin mainittu lattialta makaamasta vatsakivun kourissa. Hänen oksentelunsa kulminoitui viime yönä.
T on ollut hirveän väsynyt koko viikon, mutta siihen olisi löytynyt muunlainenkin selitys raskaan lukukauden (tai oikeammin koko elämän..) jälkeen. Illalla hän kuitenkin alkoi palella ja yöllä tervehtiä pönttöä oikein urakalla hänkin. Minä en ole (vielä) oksentanut, mutta olo on ollut sen verran kuvottava ja illalla vilusta värisevä, että olen se minäkin taudin saanut. Happy holidays!
Ei vaan. Tauti tuntuu olevan melko lyhytkestoinen, joten eiköhän tästä vielä oikein mukava joulu saada aikaiseksi. Iso-O on koulussa innokkaana, sillä on "Pyjama Day" (joita muuten sivumennen sanoen on täällä ihan hirveän usein - en ymmärrä pointtia) ja mukaan sai ottaa oman pehmoeläimen. Pojat katsovat televisiota, T nukkuu, ja minä aloitan joulunvalmistelun omalta osaltani. Pian lähtee perunalaatikko uuniin, muut laatikot ovat vielä alkuperäismuodossaan lanttuina ja porkkanoina. Ihanaa ja mahdollisimman rauhallista joulunaikaa kaikille!
Tiistaina Iso-O luonnollisesti jäi kotiin toipumaan. E näytti niin kovin orvolta mennessään kohti koulua ilman taistelupariaan, vaikka totesikin:"Aika mukava mennä ilman Iso-O:ta, kun hän on kind of annoying" korjaten heti perään:"Ei vaan, tuntuu tosi yksinäiseltä". Keskiviikkona kaikki olivat omissa touhuissaan jotakuinkin normaalioloissaan. Ainoana murheena oli Iso-O:n suuriääninen dramatiikka, kun hän huomasi pysyvän etuhampaansa heiluvan. Hammas on sama, jonka juuresta tuli noin kuukausi sitten verta E:n ja Iso-O:n välienselvittelyn tuloksena. Hieman hätäisenä kyselin Iso-O:n hammaslääkärikummitädin mielipidettä tilanteesta, ja saimme ihanan rauhoittavan vastauksen. Suurkiitokset, A, tästäkin!
Torstai alkoi Pikku-O:n limayökkäilyillä, mutta kun mehulasin jälkeen alkoi kuulua hyväntuulista laulelua, erehdyimme pitämään häntä koulukuntoisena. Alkuiltapäivästä tuli soitto; Pikku-O oli itkien valitellut vatsaansa, ja näyttänyt surkean kalpealta yksinään koulunpihan nurkassa kyhjöttäessään. Ensimmäinen oksennus tuli kotiinsaapumisen jälkeen. Ja, hakiessani myöhemmin E:a ja Iso-O:ta afterschoolista, löytyi ensin mainittu lattialta makaamasta vatsakivun kourissa. Hänen oksentelunsa kulminoitui viime yönä.
T on ollut hirveän väsynyt koko viikon, mutta siihen olisi löytynyt muunlainenkin selitys raskaan lukukauden (tai oikeammin koko elämän..) jälkeen. Illalla hän kuitenkin alkoi palella ja yöllä tervehtiä pönttöä oikein urakalla hänkin. Minä en ole (vielä) oksentanut, mutta olo on ollut sen verran kuvottava ja illalla vilusta värisevä, että olen se minäkin taudin saanut. Happy holidays!
Ei vaan. Tauti tuntuu olevan melko lyhytkestoinen, joten eiköhän tästä vielä oikein mukava joulu saada aikaiseksi. Iso-O on koulussa innokkaana, sillä on "Pyjama Day" (joita muuten sivumennen sanoen on täällä ihan hirveän usein - en ymmärrä pointtia) ja mukaan sai ottaa oman pehmoeläimen. Pojat katsovat televisiota, T nukkuu, ja minä aloitan joulunvalmistelun omalta osaltani. Pian lähtee perunalaatikko uuniin, muut laatikot ovat vielä alkuperäismuodossaan lanttuina ja porkkanoina. Ihanaa ja mahdollisimman rauhallista joulunaikaa kaikille!
maanantai 19. joulukuuta 2011
Neljäs adventti
Jo kolmatta vuotta peräkkäin lähti T lasten kanssa kaatamaan suurta kuusta Newtonin luterilaisen kirkon joulua varten seurakuntalaisen suurelta pihalta. Kaato oli sujunut aiempia vuosia paremmin; mukana oli ollut asiallisemmat kaatovälineet ja enemmän osaamista sekä vähemmän suurta innokkuutta. Iso-O sai toivomansa pikkukuusen (=muutama oksa), ja vaikka intoa lähteä mukaan saikin jälleen etsiä, olivat kaikki kolme lasta selvästi iloisia reissun jälkeen.
Syötyämme lähdimme kirkolle koristelemaan kuusta sekä valmistautumaan neljännen adventin suomenkieliseen iltahartauteen. T oli kysynyt ruotsalaislähtöiseltä kirkkoherralta, että sopisiko tälläinen järjestely ja voisiko kirkkoherra itsekin osallistua. Kun lupa oli irronnut, sain tietää toimivani kanttorina. Niinpä pienimuotoiselle treenaamiselle oli tarvetta - ihan joka päivä ei ole tullut pianoa soitettua viimeisten vuosien aikana. Treenien ja koristelusession (joka ei kylläkään koskettanut kuusta vaan koristeiden väkertämistä) jälkeen laitoin harjoitusperunalaatikon imeltymään sekä piparkakkutaikinan odottelemaan seuraavan päivän leivontaa. Lapset valmistivat samanaikaisesti itse alusta loppuun oman iltapalansa, ja söivät paahtoleipää öljy-suola-pippuri-kastikkeella, mandariinejä ja E jogurttia Weetabixin kera. Aika hauskaa. Pöytä oli aika sotkuinen, mutta olen varsin ylpeä heidän omatoimisuudestaan.
Adventtisunnuntaina T ja lapset menivät kirkkoon katsomaan joulukuvaelmaa, jossa lapset olisivat voineet olla mukana, mutteivat halunneet. Itse aloitin leipomisen. Heidän poissaollessaan perunalaatikko muhi kaasu-uunissa, jota olen melkein oppinut käyttämään. Taatelikakku ja omenapiirakka odottivat vuoroaan, ja keittiö valmistautui ottamaan vastaan piparkakkujen muotoilijat. Kun viimeksi mainitut saapuivat, eivät erityisesti O:t meinanneet pysyä housuissaan - niin kivalta ajatus piparkakkujen leipomisesta tuntui. Olin arvellut, että into lopahtaa ensimmäisen pellin jälkeen, mutta E:a lukuunottamatta kaikki jaksoivat aivan viimeiseen ukkeliin saakka. Perunalaatikkoa maistoimme ruoan yhteydessä, ja se ei ollut yhtä pahaa kuin viime vuonna, muttei mitenkään liian herkullistakaan. Joten jos joku lukijoista tietää oikein hyvän perunalaatikkoreseptin, en pahastu, jos saan siitä vinkin.
Kuuden jälkeen valmistauduimme jouluhartauteen lähtöön. Ymmärsin vasta lähdön hetkellä, että lapsillahan ei ole kirkossa ketään aikuista, joka heidän ei-aina-niin-hillittyä käyttäytymistä olisi suitsimassa. No, elämä on riskejä. Saapuessamme kirkkoon se oli valaistu tunnelmallisesti ja paikalla oli vain kirkkoherra. Kävin virret nopeasti pari kertaa läpi ennen kirkkovieraiden saapumista. E ja Iso-O antoivat hartauteen saapuville käsiohjelmat, ja pienen asettautumisen jälkeen pääsimme aloittamaan. Paikalla oli suomalainen pariskunta, suomalainen paikallisen kanssa naimisissa oleva nainen, eteläafrikkalainen ystäväpariskuntamme sekä norjalaisjuurinen seurakunnan jäsen. Tilaisuus oli pienestä kuulijakunnastaan huolimatta oikein lämminhenkinen, ja sujui suomenkielen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi. Minä pärjäsin olosuhteisiin nähden hyvin valittuani tylsän, mutta varman säestystyylin ylimääräisten luristusten sijaan, ja T oli kuin kotonaan. Lapsilla ei mennyt ihan niin hyvin, mutta sen ehkä ymmärtää tilaisuuden myöhäisen ajankohdan ja erikoisen tilanteen vuoksi. Jälkikäteen moni tuli kiittämään, ja tilaisuudelle toivottiin jatkoa.
Niin sujui neljäs adventti. Jouluvalot ovat ilmestyneet etupihan pensaaseemme, ja joululahjapino kasvaa kohisten työhuoneen nurkassa. Kiitos jo etukäteen tontuille!
Syötyämme lähdimme kirkolle koristelemaan kuusta sekä valmistautumaan neljännen adventin suomenkieliseen iltahartauteen. T oli kysynyt ruotsalaislähtöiseltä kirkkoherralta, että sopisiko tälläinen järjestely ja voisiko kirkkoherra itsekin osallistua. Kun lupa oli irronnut, sain tietää toimivani kanttorina. Niinpä pienimuotoiselle treenaamiselle oli tarvetta - ihan joka päivä ei ole tullut pianoa soitettua viimeisten vuosien aikana. Treenien ja koristelusession (joka ei kylläkään koskettanut kuusta vaan koristeiden väkertämistä) jälkeen laitoin harjoitusperunalaatikon imeltymään sekä piparkakkutaikinan odottelemaan seuraavan päivän leivontaa. Lapset valmistivat samanaikaisesti itse alusta loppuun oman iltapalansa, ja söivät paahtoleipää öljy-suola-pippuri-kastikkeella, mandariinejä ja E jogurttia Weetabixin kera. Aika hauskaa. Pöytä oli aika sotkuinen, mutta olen varsin ylpeä heidän omatoimisuudestaan.
Adventtisunnuntaina T ja lapset menivät kirkkoon katsomaan joulukuvaelmaa, jossa lapset olisivat voineet olla mukana, mutteivat halunneet. Itse aloitin leipomisen. Heidän poissaollessaan perunalaatikko muhi kaasu-uunissa, jota olen melkein oppinut käyttämään. Taatelikakku ja omenapiirakka odottivat vuoroaan, ja keittiö valmistautui ottamaan vastaan piparkakkujen muotoilijat. Kun viimeksi mainitut saapuivat, eivät erityisesti O:t meinanneet pysyä housuissaan - niin kivalta ajatus piparkakkujen leipomisesta tuntui. Olin arvellut, että into lopahtaa ensimmäisen pellin jälkeen, mutta E:a lukuunottamatta kaikki jaksoivat aivan viimeiseen ukkeliin saakka. Perunalaatikkoa maistoimme ruoan yhteydessä, ja se ei ollut yhtä pahaa kuin viime vuonna, muttei mitenkään liian herkullistakaan. Joten jos joku lukijoista tietää oikein hyvän perunalaatikkoreseptin, en pahastu, jos saan siitä vinkin.
Kuuden jälkeen valmistauduimme jouluhartauteen lähtöön. Ymmärsin vasta lähdön hetkellä, että lapsillahan ei ole kirkossa ketään aikuista, joka heidän ei-aina-niin-hillittyä käyttäytymistä olisi suitsimassa. No, elämä on riskejä. Saapuessamme kirkkoon se oli valaistu tunnelmallisesti ja paikalla oli vain kirkkoherra. Kävin virret nopeasti pari kertaa läpi ennen kirkkovieraiden saapumista. E ja Iso-O antoivat hartauteen saapuville käsiohjelmat, ja pienen asettautumisen jälkeen pääsimme aloittamaan. Paikalla oli suomalainen pariskunta, suomalainen paikallisen kanssa naimisissa oleva nainen, eteläafrikkalainen ystäväpariskuntamme sekä norjalaisjuurinen seurakunnan jäsen. Tilaisuus oli pienestä kuulijakunnastaan huolimatta oikein lämminhenkinen, ja sujui suomenkielen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi. Minä pärjäsin olosuhteisiin nähden hyvin valittuani tylsän, mutta varman säestystyylin ylimääräisten luristusten sijaan, ja T oli kuin kotonaan. Lapsilla ei mennyt ihan niin hyvin, mutta sen ehkä ymmärtää tilaisuuden myöhäisen ajankohdan ja erikoisen tilanteen vuoksi. Jälkikäteen moni tuli kiittämään, ja tilaisuudelle toivottiin jatkoa.
Niin sujui neljäs adventti. Jouluvalot ovat ilmestyneet etupihan pensaaseemme, ja joululahjapino kasvaa kohisten työhuoneen nurkassa. Kiitos jo etukäteen tontuille!
perjantai 16. joulukuuta 2011
Tohtoritenttiä kiertäen
Edellinen viikonloppu oli T:lle tiukkaa vääntöä filosofien Kant, Heidegger ja Ricouer parissa, joten meidän äänekkäiden ihmisten oli syytä pysyä pois jaloista. Aika hyvin onnistuimmekin, sillä keli oli hieno, ja tekemistä oli ohjelmoitu muidenkin toimesta.
Ensin yritimme löytää Iso-O:lle päiväkirjan läheisestä sekatavaraliikkeestä (Wahlgreens), mutta koska siinä kuuluu olla avain, jäi se löytymättä. E ja Pikku-O keksivät myös haluavansa sellaiset, mutta ainakin pienemmän osalta toive liittynee isompien ihailuun. Loppupäivän vietimme tuttavaperheen järjestämillä juhlilla. Perheellä on tapana kutsua kymmeniä perheitä/työkavereitaan yhteiseen cocktail-tilaisuuteen joulukuun alkupuolella, ja saimme kutsun jo toista vuotta peräkkäin (lapsemme ovat samassa koulussa). Koin osallistumisen tärkeäksi, sillä perheen äiti on henkilö, jonka kautta sain haastattelukutsun lähisairaalan vuoden kestoiseen erikoistumisohjelmaan, ja jolle epäonnisen laillistamisprosessin vuoksi jouduin kohteliaasti toteamaan, että jättäydyn kelkasta kaikinpuolisen kiusallisuuden välttämiseksi. Juhlat olivat mukavat sekä aikuisille että lapsille, sillä perhe oli huolehtinut paikalle kolme nuorta lastenhoitajaa parinkymmenen lapsen ohjaamista varten. Pikku-O pyöritti jälleen yhden nuoren naisen pikkusormensa ympäri:"He is so cute!"
Maanantaina oli viimein the Tentti-päivä. Veimme yhdessä autolla tentinjälkeiset tarjottavat Boston Collegen filosofian laitokselle, jonne T jäi hetkeksi puku päällä, kravatti kaulassa valmistautumaan. Itse vein auton tienvarsipaikalle, ja palasin tentin jo alettua laitokselle tarjoilua viimeistelemään. Juuri saatuani kaiken valmiiksi, ilmaantui paikalle yksi T:n parhaista ystävistä, kolumbialainen G, sekä hänen tuleva vaimonsa, italialainen A, ja yhdessä jännitimme T:n puolesta vielä noin puolen tunnin ajan. Viimein ovi aukesi, ja ulos astui punaposkinen mies. Viiden minuutin ajan paneelin jäsenet (professorit Kearney, Sallis, Blanchett ja Richardson) keskustelivat, ja sitten kutsuivat T:n paikalle. Hän oli päässyt läpi! Kannoimme tarjottavamme (juustolautasen, viinirypäleitä, keksejä, hapankorppu/raejuusto/kirsikkatomaattilautasen sekä mineraaliveden, puna-ja valkoviinin) huoneeseen, ja vietimme oikein mukavan hetken professoreiden kanssa. Joukkoon liittyi myös professori Gurtler sekä myöhemmin G ja A sekä paikalle saapunut eteläafrikkalainen F. Vaikka edeltävästi T:n ohjaaja Kearney oli sanonut, että osalla professoreista on sovittuja luentoja/tapaamisia ym heti perään, ei kenelläkään tuntunut olevan mikään kiire eteenpäin. Hauskaa.
Niin meni tentti ohi, ja eilisen pienen esitelmän jälkeen on lukukausikin T:n osalta pulkassa. No, T:n tuntien kaikki varmasti tietävät, ettei hän varsinaisesti ala laakereilla lepäilemään vaan touhuaa kaikenlaista aina jouluaattonaattoon saakka eli sinne saakka, johon me muut jokatapauksessa uurastamme. Iloita silti voimme siitä, että T on nyt virallisesti suorittanut kaiken tohtoriohjelmaan vaadittavan itse väitöskirjaa lukuunottamatta. Ja sekin on hyvällä mallilla menossa kohti ensimmäistä läpikirjoitusversiotaan. Hyvä meidän T!
Ensin yritimme löytää Iso-O:lle päiväkirjan läheisestä sekatavaraliikkeestä (Wahlgreens), mutta koska siinä kuuluu olla avain, jäi se löytymättä. E ja Pikku-O keksivät myös haluavansa sellaiset, mutta ainakin pienemmän osalta toive liittynee isompien ihailuun. Loppupäivän vietimme tuttavaperheen järjestämillä juhlilla. Perheellä on tapana kutsua kymmeniä perheitä/työkavereitaan yhteiseen cocktail-tilaisuuteen joulukuun alkupuolella, ja saimme kutsun jo toista vuotta peräkkäin (lapsemme ovat samassa koulussa). Koin osallistumisen tärkeäksi, sillä perheen äiti on henkilö, jonka kautta sain haastattelukutsun lähisairaalan vuoden kestoiseen erikoistumisohjelmaan, ja jolle epäonnisen laillistamisprosessin vuoksi jouduin kohteliaasti toteamaan, että jättäydyn kelkasta kaikinpuolisen kiusallisuuden välttämiseksi. Juhlat olivat mukavat sekä aikuisille että lapsille, sillä perhe oli huolehtinut paikalle kolme nuorta lastenhoitajaa parinkymmenen lapsen ohjaamista varten. Pikku-O pyöritti jälleen yhden nuoren naisen pikkusormensa ympäri:"He is so cute!"
Maanantaina oli viimein the Tentti-päivä. Veimme yhdessä autolla tentinjälkeiset tarjottavat Boston Collegen filosofian laitokselle, jonne T jäi hetkeksi puku päällä, kravatti kaulassa valmistautumaan. Itse vein auton tienvarsipaikalle, ja palasin tentin jo alettua laitokselle tarjoilua viimeistelemään. Juuri saatuani kaiken valmiiksi, ilmaantui paikalle yksi T:n parhaista ystävistä, kolumbialainen G, sekä hänen tuleva vaimonsa, italialainen A, ja yhdessä jännitimme T:n puolesta vielä noin puolen tunnin ajan. Viimein ovi aukesi, ja ulos astui punaposkinen mies. Viiden minuutin ajan paneelin jäsenet (professorit Kearney, Sallis, Blanchett ja Richardson) keskustelivat, ja sitten kutsuivat T:n paikalle. Hän oli päässyt läpi! Kannoimme tarjottavamme (juustolautasen, viinirypäleitä, keksejä, hapankorppu/raejuusto/kirsikkatomaattilautasen sekä mineraaliveden, puna-ja valkoviinin) huoneeseen, ja vietimme oikein mukavan hetken professoreiden kanssa. Joukkoon liittyi myös professori Gurtler sekä myöhemmin G ja A sekä paikalle saapunut eteläafrikkalainen F. Vaikka edeltävästi T:n ohjaaja Kearney oli sanonut, että osalla professoreista on sovittuja luentoja/tapaamisia ym heti perään, ei kenelläkään tuntunut olevan mikään kiire eteenpäin. Hauskaa.
Niin meni tentti ohi, ja eilisen pienen esitelmän jälkeen on lukukausikin T:n osalta pulkassa. No, T:n tuntien kaikki varmasti tietävät, ettei hän varsinaisesti ala laakereilla lepäilemään vaan touhuaa kaikenlaista aina jouluaattonaattoon saakka eli sinne saakka, johon me muut jokatapauksessa uurastamme. Iloita silti voimme siitä, että T on nyt virallisesti suorittanut kaiken tohtoriohjelmaan vaadittavan itse väitöskirjaa lukuunottamatta. Ja sekin on hyvällä mallilla menossa kohti ensimmäistä läpikirjoitusversiotaan. Hyvä meidän T!
perjantai 9. joulukuuta 2011
Suolausta
Viikko on mennyt kuin varkain. Alkuviikon trooppisen lämmin kosteus vaihtui pakkasen nipistelyksi, ja ystäväni suola ilmaantui kaduille. Vaikka lumesta ei ole vielä tietoakaan! Polkupyöräni tykkää tästä ilmaantumisesta kovasti. Odotan hetkeä, jolloin se ruostuu altani pelkäksi metallikasaksi. Elkeet ovat jo olleet kauan olemassa.
Lievän pakkasen vuoksi kaikki, keväällä ensimmäistä kertaa Bostoniin tuodut kaupunkipyörät kerättiin pois, ja vähälukuinen pyöräkansa kutistui vieläkin pienemmäksi. On meitä silti muutamia jäljellä. Ja hauskasti täysin oululaisesta pyöräkulttuurista poiketen lähes kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti hyvää päivää toivottaen. Tykkään. Paljon. Lämpimiin varusteisiin pukeutuneet poliisit ohjaavat liikennettä, ja usein auttavat pyöräilijöitä menemään ennen autoja. "Don't do this at home", sanoi eräskin, kun pysäytti koko nelikaistaisen liikenteen, ja päästi minut ylittämään tien. Pyöräilyyn liittyy siis paljon positiivista kaiken sen negatiivisen lisäksi, josta säännöllisesti valittelen.
Jos teille on ilmaantunut suolaa, on sitä valitettavasti hieman ripoteltu meidän elämäämmekin. Muistanette talonmyyntiin liittyvän yksityiskohdan. Asiaa on vatvottu yli vuosi, ja syksyn aikana nykyinen omistaja ja heidän myyjänsä (eli meidän ostajamme) ovat päässeet sopimukseen. Nyt pallo on virallisesti heitetty meille. Saimme haasteen oikeuteen. Ei kivaa. Tuntuu niin kovin epäreilulta, kun joutuu korvaajaksi asiassa, johon ei ole mitenkään ollut osallinen. Vaan laki on selvä - myyjän vastuu kestää viisi vuotta ja viisi vuotta tuli meillä täyteen vasta viime kesänä - alle vuosi sen jälkeen, kun tähän soppaan jouduimme. Kaikenlaista sitä elämässä vastaan tulee. Ja jatkuvasti päälläolevaan eurokriisiin en edes viitsi lähteä - tulisi liian pitkä blogikirjoitus.
Onneksi elämä ei ole pelkkää haavojen suolausta. T:n tohtoritentti on ohi muutaman päivän kuluttua ja pää täynnä monenlaista filosofista kiemuraa. Harmillisesti en pääse itse tenttiä kuuntelemaan, mutta tentin jälkeiseen "wine and refresments"-tilaisuuteen olen T:n ohella virallisesti kutsunut koko neljän professorin joukkion. Minulla on varmasti paljon yhteistä keskusteltavaa heidän kanssaan (heh heh).
Lievän pakkasen vuoksi kaikki, keväällä ensimmäistä kertaa Bostoniin tuodut kaupunkipyörät kerättiin pois, ja vähälukuinen pyöräkansa kutistui vieläkin pienemmäksi. On meitä silti muutamia jäljellä. Ja hauskasti täysin oululaisesta pyöräkulttuurista poiketen lähes kaikki tervehtivät toisiaan iloisesti hyvää päivää toivottaen. Tykkään. Paljon. Lämpimiin varusteisiin pukeutuneet poliisit ohjaavat liikennettä, ja usein auttavat pyöräilijöitä menemään ennen autoja. "Don't do this at home", sanoi eräskin, kun pysäytti koko nelikaistaisen liikenteen, ja päästi minut ylittämään tien. Pyöräilyyn liittyy siis paljon positiivista kaiken sen negatiivisen lisäksi, josta säännöllisesti valittelen.
Jos teille on ilmaantunut suolaa, on sitä valitettavasti hieman ripoteltu meidän elämäämmekin. Muistanette talonmyyntiin liittyvän yksityiskohdan. Asiaa on vatvottu yli vuosi, ja syksyn aikana nykyinen omistaja ja heidän myyjänsä (eli meidän ostajamme) ovat päässeet sopimukseen. Nyt pallo on virallisesti heitetty meille. Saimme haasteen oikeuteen. Ei kivaa. Tuntuu niin kovin epäreilulta, kun joutuu korvaajaksi asiassa, johon ei ole mitenkään ollut osallinen. Vaan laki on selvä - myyjän vastuu kestää viisi vuotta ja viisi vuotta tuli meillä täyteen vasta viime kesänä - alle vuosi sen jälkeen, kun tähän soppaan jouduimme. Kaikenlaista sitä elämässä vastaan tulee. Ja jatkuvasti päälläolevaan eurokriisiin en edes viitsi lähteä - tulisi liian pitkä blogikirjoitus.
Onneksi elämä ei ole pelkkää haavojen suolausta. T:n tohtoritentti on ohi muutaman päivän kuluttua ja pää täynnä monenlaista filosofista kiemuraa. Harmillisesti en pääse itse tenttiä kuuntelemaan, mutta tentin jälkeiseen "wine and refresments"-tilaisuuteen olen T:n ohella virallisesti kutsunut koko neljän professorin joukkion. Minulla on varmasti paljon yhteistä keskusteltavaa heidän kanssaan (heh heh).
lauantai 3. joulukuuta 2011
Osittainen laillistus
Kun muuttaa aikuisiällä toiseen maahan, saa kokea kaiken toiseen kertaan. Ensin pääsimme tenttimään ja ajamaan ajokortit uudelleen - nyt on molemmilla hienot Massachusettsin ajokortit, joilla kelpaa ikänsä todistaa (eiku ainiin, eihän sitä ikää enää kukaan kysy, mutta henkillöllisyystodistuksena se käy passia paremmin). Ja jos on onnistunut valmistumaan ammattiin, jonka laillisuus määritellään aina rajojen ylitysten jälkeen uudelleen, pääsee senkin prosessin taas läpikäymään. Jee!! Aihe tämänpäiväiseen blogiin kumpuaa torstaina FedEx:in virallisesti toimittamasta ECFMG (Educational Commission of Foreign Medical Graduates) Certification:ista. Sain tasan 12 v 1 kk edellisen osittaislaillistuksen jälkeen toisen osittaislaillistuksen. On se hieno. Saa nähdä, saanko täyden laillistuksen ennenkuin 10 v edellisestä tulee täyteen. Käyn muutamassa seuraavassa kappaleessa läpi, miten tähän on tultu ja miten tästä vielä edetään lähinnä mahdollisia perässäseuraajia varten. Jos et ole yhtään kiinnostunut, siirry suoraan viimeiseen kappaleeseen, josta löytyy muutama huomio viikon muista tapahtumista.
USMLE (United States Medical Licensing Examination) on tenttikokonaisuus, jonka joutuvat läpikäymään sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla opiskelleet lääkärit. Täällä opiskelleiden etu on se, että he ikäänkuin harjaantuvat tenttiä varten ja käyvät tekemässä sen osioita jo opiskeluaikanaan. Ulkomaalaiselle - ja varsinkin jo hieman ikääntyneelle lääkärille kokonaisuus on huomattavasti haastavampi, ja ainakin haastavampi kuin etukäteen tenttejä tekemättömältä suomalaiselta saamani ohje ("tentit ovat pientä kertailua vaativia") antoi ymmärtää.
Osittaislaillistusta eli ECFMG Certification:ia varten täytyy läpäistä tentit Step 1, Step 2CK ja Step 2 CS. Oheisten linkkien alta löytyvät blogikirjoitukseni niihin liittyen. Mutta, tenttien läpäisy ei vielä riitä. Myös paperiasioiden tulee olla kunnossa - ja oma kokemukseni kertoo, että se voi joskus olla vielä haastavampaa. Omalla kohdallani kesti kolme tuskallista kuukautta saada ECFMG toimisto hyväksymään Helsingissä useita kertoja oikeaksi todistetut todistukseni, sillä he eivät 'tunnistaneet' allekirjoittajaa. Suuret kiitokseni kuuluvat Helsingin yliopiston lääkätieteellisen tiedekunnan joustavuudelle ja ymmärtämiselle - prosessi oli tahmeudessaan ja byrokraattisuudessaan aivan hirveä.
Nyt olen osittaisesti laillistettu lääkäri. Osittain siis vielä valelääkäri(?). Täydellisen laillistuksen saa, kun on 1. hyväksytty jonkin osavaltion lääketieteellisen neuvoston puolesta soveliaaksi ja 2. läpäissyt kaksipäiväisen Step 3 tentin. Kohta 1. vaatii jälleen erilaista papereiden pyöritystä. Hämmentävästi jokaisella osavaltiolla on omat vaatimuksensa, ja harmillisesti Massachusettsin vaatimukset (=pitäisi olla vähintään yksi vuosi kliinistä kokemusta yhdysvaltalaisesta sairaalasta) ajavat minut etsimään soveliaisuutta muista osavaltioista. Onneksi viereinen Connecticut on sallivampi. En yhtään ymmärrä, miksi joka osavaltiolla on omat vaatimuksensa, mutten ole ihan jokaista muutakaan byrokraattista käännettä ymmärtänyt, joten jätän setvimisen vähemmälle. Jos pääsen Step 3 tentistä keväällä läpi, saan täyden laillistuksen valitsemaltani neuvostolta. Todennäköisesti Connecticutilta. Palaan tähän sitten, kun siihen palata pystyn.
Siinä pähkinänkuoressa prosessi. Mahdolliselle kiinnostuneelle vastaan mielelläni erilaisiin lisäkysymyksiin. Ja sitten viikon muihin tapahtumiin.
Iso-O sai vuoden ensimmäisen Rehtorin tähtensä:" Mason-Rice school congratulates Principal's Superstar Iso-O for outstanding achievement in writing a Humphrey poem with Naomi. The poem is very creative and fun to read". Tähti näytettiin meille niin suurella innolla, että se lennähti suoraan tiskialtaaseen. Niin, vain Iso-O:n tähdelle voi käydä niin. E sai luettua ensimmäisen Harry Potterinsa loppuun (olen aika ylpeä), ja suorastaan odottaa mahdollisuutta tarttua seuraavaan. Ja, kuulin keskittyneesti kuuntelevan Pikku-O:n kommentoivan opettajansa lukemaa dinosaurustarinaa:"No dinosaur, my car", johon opettaja vastasi, ettei onneksi hänenkään autossaan ole koskaan ollut dinosauruksia. T valmistautuu hieman yli viikon päästä olevaan tohtoritenttiin, ja hoitaa samalla lukemattomia määriä kaikenlaisia eteentulevia asioita, kuten esimerkiksi automme pakoputken halkeaman kuntoonsaattamisen, puhelimen uusien liittymien alkuhankaluuksien setvimisen, oman puhelimeni temppuilujen selvittämisen, lastenhuoneen lampun sähköjohdon kärähtämisen, tietokoneiden kaikenlaisten jekkujen korjaamisen ym. Kaikki sellaisia asioita, joihin oma osaamiseni loppuu jo alta aikayksikön. Minä sen sijaan olen osannut suunnistaa suomalaisnaisten yhteiselle illalliselle Cambridgen Central Squarella olevaan Green Street ravintolaan ja nauttia siellä seuran lisäksi hyvästä hummeriraviolista punaviinin kera. Ja osaan myös nauttia alkaneesta viikonlopusta!
USMLE (United States Medical Licensing Examination) on tenttikokonaisuus, jonka joutuvat läpikäymään sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla opiskelleet lääkärit. Täällä opiskelleiden etu on se, että he ikäänkuin harjaantuvat tenttiä varten ja käyvät tekemässä sen osioita jo opiskeluaikanaan. Ulkomaalaiselle - ja varsinkin jo hieman ikääntyneelle lääkärille kokonaisuus on huomattavasti haastavampi, ja ainakin haastavampi kuin etukäteen tenttejä tekemättömältä suomalaiselta saamani ohje ("tentit ovat pientä kertailua vaativia") antoi ymmärtää.
Osittaislaillistusta eli ECFMG Certification:ia varten täytyy läpäistä tentit Step 1, Step 2CK ja Step 2 CS. Oheisten linkkien alta löytyvät blogikirjoitukseni niihin liittyen. Mutta, tenttien läpäisy ei vielä riitä. Myös paperiasioiden tulee olla kunnossa - ja oma kokemukseni kertoo, että se voi joskus olla vielä haastavampaa. Omalla kohdallani kesti kolme tuskallista kuukautta saada ECFMG toimisto hyväksymään Helsingissä useita kertoja oikeaksi todistetut todistukseni, sillä he eivät 'tunnistaneet' allekirjoittajaa. Suuret kiitokseni kuuluvat Helsingin yliopiston lääkätieteellisen tiedekunnan joustavuudelle ja ymmärtämiselle - prosessi oli tahmeudessaan ja byrokraattisuudessaan aivan hirveä.
Nyt olen osittaisesti laillistettu lääkäri. Osittain siis vielä valelääkäri(?). Täydellisen laillistuksen saa, kun on 1. hyväksytty jonkin osavaltion lääketieteellisen neuvoston puolesta soveliaaksi ja 2. läpäissyt kaksipäiväisen Step 3 tentin. Kohta 1. vaatii jälleen erilaista papereiden pyöritystä. Hämmentävästi jokaisella osavaltiolla on omat vaatimuksensa, ja harmillisesti Massachusettsin vaatimukset (=pitäisi olla vähintään yksi vuosi kliinistä kokemusta yhdysvaltalaisesta sairaalasta) ajavat minut etsimään soveliaisuutta muista osavaltioista. Onneksi viereinen Connecticut on sallivampi. En yhtään ymmärrä, miksi joka osavaltiolla on omat vaatimuksensa, mutten ole ihan jokaista muutakaan byrokraattista käännettä ymmärtänyt, joten jätän setvimisen vähemmälle. Jos pääsen Step 3 tentistä keväällä läpi, saan täyden laillistuksen valitsemaltani neuvostolta. Todennäköisesti Connecticutilta. Palaan tähän sitten, kun siihen palata pystyn.
Siinä pähkinänkuoressa prosessi. Mahdolliselle kiinnostuneelle vastaan mielelläni erilaisiin lisäkysymyksiin. Ja sitten viikon muihin tapahtumiin.
Iso-O sai vuoden ensimmäisen Rehtorin tähtensä:" Mason-Rice school congratulates Principal's Superstar Iso-O for outstanding achievement in writing a Humphrey poem with Naomi. The poem is very creative and fun to read". Tähti näytettiin meille niin suurella innolla, että se lennähti suoraan tiskialtaaseen. Niin, vain Iso-O:n tähdelle voi käydä niin. E sai luettua ensimmäisen Harry Potterinsa loppuun (olen aika ylpeä), ja suorastaan odottaa mahdollisuutta tarttua seuraavaan. Ja, kuulin keskittyneesti kuuntelevan Pikku-O:n kommentoivan opettajansa lukemaa dinosaurustarinaa:"No dinosaur, my car", johon opettaja vastasi, ettei onneksi hänenkään autossaan ole koskaan ollut dinosauruksia. T valmistautuu hieman yli viikon päästä olevaan tohtoritenttiin, ja hoitaa samalla lukemattomia määriä kaikenlaisia eteentulevia asioita, kuten esimerkiksi automme pakoputken halkeaman kuntoonsaattamisen, puhelimen uusien liittymien alkuhankaluuksien setvimisen, oman puhelimeni temppuilujen selvittämisen, lastenhuoneen lampun sähköjohdon kärähtämisen, tietokoneiden kaikenlaisten jekkujen korjaamisen ym. Kaikki sellaisia asioita, joihin oma osaamiseni loppuu jo alta aikayksikön. Minä sen sijaan olen osannut suunnistaa suomalaisnaisten yhteiselle illalliselle Cambridgen Central Squarella olevaan Green Street ravintolaan ja nauttia siellä seuran lisäksi hyvästä hummeriraviolista punaviinin kera. Ja osaan myös nauttia alkaneesta viikonlopusta!
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Kiitospäivästä adventtiin
Neljä päivää vapaata on aika hyvä juttu. Kaikenlaista on tullut tehtyä, mutta silti tuntuu kuin edellisestä työpäivästä olisi aikaa. Kiitos Kiitospäivälle!
Kiitospäivän illaksi meidät oli kutsuttu koko perheen voimin eteläafrikkalaisten F:n ja D:n omaan Kiitospäivään, mutta meno takapenkillä alkoi olla sen verran vilkasta, että päädyimme suuntaamaan suoraan sänkyyn. Ratkaisu oli varmasti oikea, sillä kaikki nukahtivat välittömästi. Minäkin.
Black Friday eli Musta perjantai (jaksan olla huvittunut tästä nimestä) ei vienyt meitä jonottamaan kauppojen oville alennusten toivossa vaan kohti Rhode Islandin Newportia. Noloa tunnustaa, mutta emme ehkä olisi osanneet löytää tietämme tähän upeaan pikkukaupunkiin ilman F:n toivetta viettää yhteinen picnic kaupungin puistikoissa. Newportissa on eniten 1800-luvulta säilyneitä huviloita koko Yhdysvaltain alueella, ja ne ovat kyllä melkoisen näyttäviä. Osaan pääsee sisään (ovat museoituja), mutta osa on edelleen yksityisomistuksessa. Voin todeta, ettei omistajuuteen ole apurahatutkijoilla mitään asiaa. Eikä kyllä palkkatyöläiselläkään. Kartanoiden merenpuolella on melko hyväkuntoinen polku, jota pitkin pääsee katsomaan sekä kartanoiden pihoille että erityisesti vastarannattomalle merelle. Pikku-O pyysi T:a nostamaan hänet kaiteen yli:"I want to see the ocean!"
Pitkän kävelyreissun lisäksi T tutustui yhteen rantatalon asukkaaseen niin hyvin, että saimme hänen kirjoittamansa kirjan matkaamme ja kutsun käymään "jollain hänen veneistään kesäaikaan", ja vietimme yhteisen picnicin F:n ja D:n kanssa puistossa syömällä kotitekoisia sämpylöitä kalkkunatäytteellä, karpalososetta, nakkeja, minitomaatteja, mandariineja, bostonkakkua, keksejä ja kahvia. Takit olivat päällä, mutta tuulettomissa, aurinkoisissa paikoissa oli suorastaan kesäinen tunnelma. Pimeän tullen ajelimme takaisin Massachusettsiin ja Newtonin kotiin.
Lauantai oli kotipäivä. E:lla oli suuret toiveet tietokonepelaamisen suhteen, ja odotus meinasi purkautua kaikenlaisina kepposina. Lasten välillä oli jatkuvaa nahistelua, milloin mistäkin asiasta. Asiaa ei ehkä helpottanut se, että juutuin itse keittiöön lasagnen ja erilaisten pataruokien valmistamisen äärelle ja T yläkertaan jälleen yhden virallisen säätöasian kimppuun, eikä sekään, että tavoitteena oli yhdessä haravoida kaikki loput lehdet koko pihan alueelta. Viimeksi mainittuun meni helposti pari tuntia, mutta toisaalta keli oli mitä parhain, joten mikäpä sitä oli ulkoillessa. Nyt on lehdet pusseissa ja puut viimein tyhjinä - haravointikausi on ohi. En ole pahoillani.
Ensimmäinen adventti otettiin vastaan kirkossa ilman Hoosiannaa. Kirkkokahvien jälkeen valmistimme meille viime vuodesta tutuin rutiinein sekä pöytä- että seinäkranssit. Ensimmäistä pöytäkranssiin kiinnitettävää kynttilää poltettiin aikaisen päivällisen aikaan kotona. Aikaiselle päivälliselle oli tarvetta, sillä iltapäivällä ensin Iso-O meni playdate:ille luokkakaverinsa luo, ja sitten E luistelusyntymäpäiville T:n kanssa. Myös T pääsi luistelemaan - ensimmäistä kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen - ja oli aika tyytyväisen oloinen kotiin saapuessaan. Joku äiti kun oli erehtynyt isin debyyttiä kehumaan E:lle.
Torstainen Kiitospäivä alkoi Bostonkakun leipomisella. Olimme lupautuneet viemään Westboroughin päivällisille mukanamme jotakin suomalaista, ja nimestään huolimatta Bostonkakku on sellainen. Päivällisillä oli jälleen koko suku - ja me. Moni tuli halaamaan ja toivotti meidät lämpöisesti tervetulleiksi. Lapset olivat heti kuin kotonaan. Pikku-O jakeli suukkoja kaikille, Iso-O keskusteli pitkään korvakoruista yhden nuoren aikuisen kanssa ja ruoan jälkeen E yllätettiin istumasta sohvalla, kädet syvällä taskuissa, kahden isoisän välissä katsomassa amerikkalaista jalkapalloa. Ruoka oli suussasulavaa. Kalkkunaa, kinkkua, perunamuussia, lanttu-ja porkkanalaatikkoa, herneitä, hillosipuleita, kurpitsaleipää, kalkkunantäytettä, riisisalaattia, kastiketta, karpalososetta ja -hyytelöä ja meidän tuomaamme puolukkahilloa. Pääruokaa sulateltiin amerikkalaisen jalkapallon parissa. E osallistui T:n kanssa peliin, Iso-O kierteli ympäriinsä kolmasluokkalaisen tytön kanssa, ja Pikku-O yksinään. Minä toimin sekä valokuvaajana että sohvallaistujana. Raskaan aterian jälkeen oikein toimiva vaihtoehto. Jälkiruokapöydässä oli tuomamme Bostonkakun lisäksi varovaisesti arvioiden kymmentä erilaista sorttia. Itselleni maistuivat parhaiten perinteinen omenapiirakka, pähkinäpiirakka ja hillakakku, mutta en malttanut jättää muitakaan lajeja maistamatta. Olo oli varsin turpea. Poislähtiessämme meidät jälleen halattiin monen toimesta ja kutsuttiin uudelleen vuoden päästä. Melkein noloa. Vaan taidamme olla menossa, jos täällä tuolloin olemme (niinkuin todennäköisesti olemme kiitos muutaman ystävällisen apurahasäätiön).
Kiitospäivän illaksi meidät oli kutsuttu koko perheen voimin eteläafrikkalaisten F:n ja D:n omaan Kiitospäivään, mutta meno takapenkillä alkoi olla sen verran vilkasta, että päädyimme suuntaamaan suoraan sänkyyn. Ratkaisu oli varmasti oikea, sillä kaikki nukahtivat välittömästi. Minäkin.
Black Friday eli Musta perjantai (jaksan olla huvittunut tästä nimestä) ei vienyt meitä jonottamaan kauppojen oville alennusten toivossa vaan kohti Rhode Islandin Newportia. Noloa tunnustaa, mutta emme ehkä olisi osanneet löytää tietämme tähän upeaan pikkukaupunkiin ilman F:n toivetta viettää yhteinen picnic kaupungin puistikoissa. Newportissa on eniten 1800-luvulta säilyneitä huviloita koko Yhdysvaltain alueella, ja ne ovat kyllä melkoisen näyttäviä. Osaan pääsee sisään (ovat museoituja), mutta osa on edelleen yksityisomistuksessa. Voin todeta, ettei omistajuuteen ole apurahatutkijoilla mitään asiaa. Eikä kyllä palkkatyöläiselläkään. Kartanoiden merenpuolella on melko hyväkuntoinen polku, jota pitkin pääsee katsomaan sekä kartanoiden pihoille että erityisesti vastarannattomalle merelle. Pikku-O pyysi T:a nostamaan hänet kaiteen yli:"I want to see the ocean!"
Pitkän kävelyreissun lisäksi T tutustui yhteen rantatalon asukkaaseen niin hyvin, että saimme hänen kirjoittamansa kirjan matkaamme ja kutsun käymään "jollain hänen veneistään kesäaikaan", ja vietimme yhteisen picnicin F:n ja D:n kanssa puistossa syömällä kotitekoisia sämpylöitä kalkkunatäytteellä, karpalososetta, nakkeja, minitomaatteja, mandariineja, bostonkakkua, keksejä ja kahvia. Takit olivat päällä, mutta tuulettomissa, aurinkoisissa paikoissa oli suorastaan kesäinen tunnelma. Pimeän tullen ajelimme takaisin Massachusettsiin ja Newtonin kotiin.
Lauantai oli kotipäivä. E:lla oli suuret toiveet tietokonepelaamisen suhteen, ja odotus meinasi purkautua kaikenlaisina kepposina. Lasten välillä oli jatkuvaa nahistelua, milloin mistäkin asiasta. Asiaa ei ehkä helpottanut se, että juutuin itse keittiöön lasagnen ja erilaisten pataruokien valmistamisen äärelle ja T yläkertaan jälleen yhden virallisen säätöasian kimppuun, eikä sekään, että tavoitteena oli yhdessä haravoida kaikki loput lehdet koko pihan alueelta. Viimeksi mainittuun meni helposti pari tuntia, mutta toisaalta keli oli mitä parhain, joten mikäpä sitä oli ulkoillessa. Nyt on lehdet pusseissa ja puut viimein tyhjinä - haravointikausi on ohi. En ole pahoillani.
Ensimmäinen adventti otettiin vastaan kirkossa ilman Hoosiannaa. Kirkkokahvien jälkeen valmistimme meille viime vuodesta tutuin rutiinein sekä pöytä- että seinäkranssit. Ensimmäistä pöytäkranssiin kiinnitettävää kynttilää poltettiin aikaisen päivällisen aikaan kotona. Aikaiselle päivälliselle oli tarvetta, sillä iltapäivällä ensin Iso-O meni playdate:ille luokkakaverinsa luo, ja sitten E luistelusyntymäpäiville T:n kanssa. Myös T pääsi luistelemaan - ensimmäistä kertaa noin kahteenkymmeneen vuoteen - ja oli aika tyytyväisen oloinen kotiin saapuessaan. Joku äiti kun oli erehtynyt isin debyyttiä kehumaan E:lle.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Kolme aihetta: Lähestyvä Kiitos-päivä, harvinaiset vieraat ja syntymäpäiväjuhlat
Onpa ollut melkoisen intensiivinen viikko. Saa nähdä, osaanko tiivistämisen taidon vai venyykö teksti loputtomasti. Aiheista ei ole pulaa.
Ensimmäinen aihe on lähestyvä Thanksgiving. Aloitimme siihen valmistautumisen jo viikkoja sitten, kun saimme kutsun vuoden takaiselta isäntäperheeltämme. T kävi perheeseen kuuluvan BC-työntekijän kanssa lounaalla, ja minä hyrisin mielissäni kotona - sen verran hyvä mieli jäi viimevuotisesta juhlasta. Valmistautumista on jatkettu kouluissa erilaisten askartelujen merkeissä (E kertoi tehneensä kortteja sotilaille lähetettäväksi, ohjeenaan:"Do not write: Hope you do not get shot!"), ja osallistumalla Pikku-O:n preschoolin Thanksgiving Luncheonille. Tämä viimeksi mainittu oli keskellä päivää Boston Collegen alueella. Pienet koululaiset kävelivät parijonossa omalta preschooliltaan useiden satojen metrien matkan edestakaisin. Poliisi oli vilkkuvaloineen avustamassa kulkueen ison tien (Beacon Street) yli. Satuin näkemään tämän kulkueen, ja meinasin hieman herkistyä. Enkä ollut ainoa. Boston Collegen alueella moni, erityisesti naispuolinen opiskelija huudahti:"Babies!"
Siirrytään jouhevasti aiheeseen numero kaksi - meidän vieraamme. Tokion T oli suunnitellut ohjelmansa väljäksi, mutta antoisaksi. Ennenkuin me edes torstai-iltana tapasimme, oli hän ehtinyt viettää päivän Martinos Centerillä. Kyllä, minun työpaikassani, mutta aivan toisiin tutkimuksiin ja metodeihin tutustuen. Toisen ahkeran päivän jälkeen lähdimme yhdessä keskuksen muiden suomalaisten kanssa syömään Bostonin North End:iin eli italialaisalueelle. Ravintolaa piti hieman hakea, sillä kukaan ei ollut ymmärtänyt varata meille pöytää, mutta mahduimme yhden ryhmämme jäsenen suosittelemaan kalaravintolaan. Ja söimme hyvin. Jatkoimme kahvilan kautta pubiin. Sitten alkoi nukkuminen houkuttaa, ja etsiydyimme metrolla takaisin meille. Meidän T oli tuon ajan hoitanut kodin ja lukenut urakalla Heideggeria päästen sopivaan kohtaan juuri ennenkuin puolenyön aikaan saavuimme.
Minikokoinen aihe numero kolme ahtautuu numeron kaksi väliin. Iso-O:n yksi parhaista kavereista vietti seitsemänvuotissyntymäpäiviään American Girl-lelukaupassa Natickissä. Jo puolikymmeneltä lauantaiaamuna ysitie oli aivan tukossa, ja Natick Mall:in parkkipaikka täyttymässä. "Ihanien" syntymäpäivien jälkeen tilanne oli vieläkin hankalampi, ja jouduin pysäköimään autoni pysähtymispaikalle pahoitellen asiaa paikalle ilmestyneelle parkkivalvojalle.
Takaisin aiheeseen kaksi. Samaan aikaan syntymäpäivien kanssa saapui toinen vieraamme, North Carolinan S. Pienen asettautumisen ja päällimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen lähdimme koko porukalla lähiseutukävelyretkelle. Retki jäi itseltäni kesken syntymäpäivähakureissun vuoksi, mutta muut olivat bonganneet Crystal Laken, Newton Highlandsin keskustan ja lähikorttelien isot, vanhat talot ja lehtensä pääosin pudottaneet suuret puut.
Kävelyn jälkeisen teehetken jälkeen Tokion T lähti vaimonsa serkun perheen kanssa kokopäiväiselle Boston-retkelle, joka oli mm. pitänyt sisällään MIT:n museon, Harvardin Campuksen, keskustan ja hummeri-illallisen. Me lähdimme S:n kanssa keskustaan kävelleen hitaasti Boston Commonin läpi, State Housen ohi Quincy Marketille ja edelleen ostosalueelle, josta S hyppäsi metroon ja ajeli tervehtimään lapsuudenaikaista ystäväänsä Etelä-Bostoniin. Sivumennen sanoen on aika hassua, että tämä ystävä on sama, jolta me kaksi vuotta sitten ostimme suksiboksimme.
Sunnuntaina T lähti ensin näyttämään T:lle ja S:lle Boston Collegen alueen, ja tapasimme sitten Chestnut Hill:in metropysäkin kohdalla heidän noustua meidän kanssamme samaan metroon. Matkustimme North Stationille (toiselta nimeltään TD Garden, tuo Bruinsin ja Celticsin kotiluola), josta kävelimme kohti Bunker Hill monumenttiä. Pikku-O lähti reippaana nousemaan portaita, mutta sadannen portaan jälkeen sylikyydille oli kysyntää. Päädyin ohjaamaan hänet takaisin alas. Olen kerran noussut kaikki kolmesataa porrasta Pikku-O sylissäni, enkä aio sitä enää vapaaehtoisesti uudelleen tehdä. Odotimme alhaalla, kun muut nousivat ylös katsomaan sieltä aukeavaa maisemaa yli Bostonin ja Cambridgen.
Hitaasti yllättävän lämpimässä kelissä kävellen kuljimme kohti Bostonin satama-aluetta, ja istuimme kahveille aivan rannassa olevaan ravintolaan. Lapset söivät pizzat samalla kun me isommat saimme eteemme toinen toistaan suurempia leivonnaisia. Oma juustokakkuni oli vielä jotakuinkin inhimillisen kokoinen, mutta S:n suklaakakun palasella olisi tullut täyteen useampikin ihminen. Vatsa oli täynnä. Mutta taas mahtui T:n tekemä hyvä valkoviinikastike raviolien päällä, kun kotiin saavuimme.
Sen verran intensiivinen oli viikonloppu pitkälle venyvine iltoineen, että maanantaina töissä olin lähes valmis maksamaan jollekin siitä, että ihan hetkeksi voisin laittaa pääni näppäimistölle ja levähtää hiukan. Kun ketään sopivaa 'kauppiasta' ei sattunut paikalle, oli vain tehtävä parhaansa ja yritettävä keskittyä olennaiseen. Samanaikaisesti omien taisteluideni kanssa lapset olivat kouluissaan, T lukujensa parissa sekä luennolla, Tokion T MIT:ssä tapaamassa jälleen kerran yhtä oman alansa huippua, ja S ystävänsä kanssa lounaalla Cambridgessä sekä myöhemmin Bostonin kuuluisassa museossa (Museum of Fine Arts). Vieraidemme tiet kohtasivat, ja yhteisen tuliaisshoppailun jälkeen he saapuivat viettämään tällä erää viimeistä yhteistä iltaamme meillä. Tiistaina molemmat lähtivät omiin suuntiinsa, T Detroitin kautta Tokioon ja S suoraan Raleighin. Suorastaan hieman haikeaa. Pikku-O huusi kotiintultuamme:"S!", ja kysyi T:lta:"Vieläkö S nukkuu?" Lisäksi hän totesi "muistavansa T:n", kun hänestä jotain puhuimme.
Pitkähän tekstistä tuli. Osasin jotenkin huijata saamalla aikaiseksi vain kolme aihetta. Vai olikohan niitä aiheita muutama enemmän? Jokatapauksessa, mukavaa loppuviikkoa kaikille! Me siirrymme viettämään Kiitos-päivää.
Ensimmäinen aihe on lähestyvä Thanksgiving. Aloitimme siihen valmistautumisen jo viikkoja sitten, kun saimme kutsun vuoden takaiselta isäntäperheeltämme. T kävi perheeseen kuuluvan BC-työntekijän kanssa lounaalla, ja minä hyrisin mielissäni kotona - sen verran hyvä mieli jäi viimevuotisesta juhlasta. Valmistautumista on jatkettu kouluissa erilaisten askartelujen merkeissä (E kertoi tehneensä kortteja sotilaille lähetettäväksi, ohjeenaan:"Do not write: Hope you do not get shot!"), ja osallistumalla Pikku-O:n preschoolin Thanksgiving Luncheonille. Tämä viimeksi mainittu oli keskellä päivää Boston Collegen alueella. Pienet koululaiset kävelivät parijonossa omalta preschooliltaan useiden satojen metrien matkan edestakaisin. Poliisi oli vilkkuvaloineen avustamassa kulkueen ison tien (Beacon Street) yli. Satuin näkemään tämän kulkueen, ja meinasin hieman herkistyä. Enkä ollut ainoa. Boston Collegen alueella moni, erityisesti naispuolinen opiskelija huudahti:"Babies!"
Siirrytään jouhevasti aiheeseen numero kaksi - meidän vieraamme. Tokion T oli suunnitellut ohjelmansa väljäksi, mutta antoisaksi. Ennenkuin me edes torstai-iltana tapasimme, oli hän ehtinyt viettää päivän Martinos Centerillä. Kyllä, minun työpaikassani, mutta aivan toisiin tutkimuksiin ja metodeihin tutustuen. Toisen ahkeran päivän jälkeen lähdimme yhdessä keskuksen muiden suomalaisten kanssa syömään Bostonin North End:iin eli italialaisalueelle. Ravintolaa piti hieman hakea, sillä kukaan ei ollut ymmärtänyt varata meille pöytää, mutta mahduimme yhden ryhmämme jäsenen suosittelemaan kalaravintolaan. Ja söimme hyvin. Jatkoimme kahvilan kautta pubiin. Sitten alkoi nukkuminen houkuttaa, ja etsiydyimme metrolla takaisin meille. Meidän T oli tuon ajan hoitanut kodin ja lukenut urakalla Heideggeria päästen sopivaan kohtaan juuri ennenkuin puolenyön aikaan saavuimme.
Minikokoinen aihe numero kolme ahtautuu numeron kaksi väliin. Iso-O:n yksi parhaista kavereista vietti seitsemänvuotissyntymäpäiviään American Girl-lelukaupassa Natickissä. Jo puolikymmeneltä lauantaiaamuna ysitie oli aivan tukossa, ja Natick Mall:in parkkipaikka täyttymässä. "Ihanien" syntymäpäivien jälkeen tilanne oli vieläkin hankalampi, ja jouduin pysäköimään autoni pysähtymispaikalle pahoitellen asiaa paikalle ilmestyneelle parkkivalvojalle.
Takaisin aiheeseen kaksi. Samaan aikaan syntymäpäivien kanssa saapui toinen vieraamme, North Carolinan S. Pienen asettautumisen ja päällimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen lähdimme koko porukalla lähiseutukävelyretkelle. Retki jäi itseltäni kesken syntymäpäivähakureissun vuoksi, mutta muut olivat bonganneet Crystal Laken, Newton Highlandsin keskustan ja lähikorttelien isot, vanhat talot ja lehtensä pääosin pudottaneet suuret puut.
Kävelyn jälkeisen teehetken jälkeen Tokion T lähti vaimonsa serkun perheen kanssa kokopäiväiselle Boston-retkelle, joka oli mm. pitänyt sisällään MIT:n museon, Harvardin Campuksen, keskustan ja hummeri-illallisen. Me lähdimme S:n kanssa keskustaan kävelleen hitaasti Boston Commonin läpi, State Housen ohi Quincy Marketille ja edelleen ostosalueelle, josta S hyppäsi metroon ja ajeli tervehtimään lapsuudenaikaista ystäväänsä Etelä-Bostoniin. Sivumennen sanoen on aika hassua, että tämä ystävä on sama, jolta me kaksi vuotta sitten ostimme suksiboksimme.
Sunnuntaina T lähti ensin näyttämään T:lle ja S:lle Boston Collegen alueen, ja tapasimme sitten Chestnut Hill:in metropysäkin kohdalla heidän noustua meidän kanssamme samaan metroon. Matkustimme North Stationille (toiselta nimeltään TD Garden, tuo Bruinsin ja Celticsin kotiluola), josta kävelimme kohti Bunker Hill monumenttiä. Pikku-O lähti reippaana nousemaan portaita, mutta sadannen portaan jälkeen sylikyydille oli kysyntää. Päädyin ohjaamaan hänet takaisin alas. Olen kerran noussut kaikki kolmesataa porrasta Pikku-O sylissäni, enkä aio sitä enää vapaaehtoisesti uudelleen tehdä. Odotimme alhaalla, kun muut nousivat ylös katsomaan sieltä aukeavaa maisemaa yli Bostonin ja Cambridgen.
Hitaasti yllättävän lämpimässä kelissä kävellen kuljimme kohti Bostonin satama-aluetta, ja istuimme kahveille aivan rannassa olevaan ravintolaan. Lapset söivät pizzat samalla kun me isommat saimme eteemme toinen toistaan suurempia leivonnaisia. Oma juustokakkuni oli vielä jotakuinkin inhimillisen kokoinen, mutta S:n suklaakakun palasella olisi tullut täyteen useampikin ihminen. Vatsa oli täynnä. Mutta taas mahtui T:n tekemä hyvä valkoviinikastike raviolien päällä, kun kotiin saavuimme.
Sen verran intensiivinen oli viikonloppu pitkälle venyvine iltoineen, että maanantaina töissä olin lähes valmis maksamaan jollekin siitä, että ihan hetkeksi voisin laittaa pääni näppäimistölle ja levähtää hiukan. Kun ketään sopivaa 'kauppiasta' ei sattunut paikalle, oli vain tehtävä parhaansa ja yritettävä keskittyä olennaiseen. Samanaikaisesti omien taisteluideni kanssa lapset olivat kouluissaan, T lukujensa parissa sekä luennolla, Tokion T MIT:ssä tapaamassa jälleen kerran yhtä oman alansa huippua, ja S ystävänsä kanssa lounaalla Cambridgessä sekä myöhemmin Bostonin kuuluisassa museossa (Museum of Fine Arts). Vieraidemme tiet kohtasivat, ja yhteisen tuliaisshoppailun jälkeen he saapuivat viettämään tällä erää viimeistä yhteistä iltaamme meillä. Tiistaina molemmat lähtivät omiin suuntiinsa, T Detroitin kautta Tokioon ja S suoraan Raleighin. Suorastaan hieman haikeaa. Pikku-O huusi kotiintultuamme:"S!", ja kysyi T:lta:"Vieläkö S nukkuu?" Lisäksi hän totesi "muistavansa T:n", kun hänestä jotain puhuimme.
Pitkähän tekstistä tuli. Osasin jotenkin huijata saamalla aikaiseksi vain kolme aihetta. Vai olikohan niitä aiheita muutama enemmän? Jokatapauksessa, mukavaa loppuviikkoa kaikille! Me siirrymme viettämään Kiitos-päivää.
torstai 17. marraskuuta 2011
Gourmet-Potter
Lauantaiset päivällisvieraamme, professori G, ja eteläafrikkalais- sekä kolumbialaisystävämme ihmettelivät jälleen kerran T:n ruoanlaittokykyä. Ja tottahan se onkin. Meillä tylsä arkiruoka syntyy pääosin minun toimestani ("Äiti, mitä TÄMÄ on?") ja gourmet-kokkailusta ja/tai suunnittelusta vastaa T. Tarjolla oli alkupalaksi suomalaisten hapankorppupalojen päälle levitettyä raejuustoa, joka oli koristeltu kirsikkatomaattipalalla ja maustettu mintulla, pippurilla ja merisuolalla. Pikku-O kävi napsimassa monta aina kun silmä vältti. Pääruoaksi söimme tomaatti-mozzarella-pesto lohta ja herkulliseksi maustettua israelin couscousia. Ja jälkiruoaksi minun tekemääni karpalopiirakkaa. Oli taas hauska ilta. Näitä lisää.
Sunnuntaina kaunis syksysää mahdollisti ulkoilun ilman takkia, ja lähdimme käymään pitkästä aikaa kirjastossa. Pikku-O ja E pyöräilivät, Iso-O halusi mennä potkulaudalla, ja minä juoksin. Valitsin juoksun pelkästään siitä syystä, että Pikku-O:n pyöräily - niin hienosti kun se jo sujuukin - on vielä melkoisen holtitonta. Kun matka kirjastoon on vilkaan tien vierellä olevaa, kapeaa ja huonokuntoista kävelytietä pitkin, pitää olla vähän varmistamassa, ettei pyörä ajaudu autoalueelle.
Kirjastossa Iso-O ja Pikku-O valitsivat helposti 10 kirjaa kumpikin. Sen sijaan E:lla oli yhtä hankalaa kuin aiemminkin. Hän haluaisi olla sataprosenttisen varma jokaisesta lainaamastaan kirjasta, ja viettää aikaa sohvalla istuen, kirjoja jo kirjastossa kannesta kanteen selaillen. Ja saa kasaansa 1-2 kirjaa samassa ajassa. Kun tiedostin tämän, nostin hyllystä ensimmäisen Harry Potterin, ja kysyin, josko E:a kiinnostaisi. Hän katsoi muutaman ensimmäisen sivun, ja lupautui aavistuksen vastahankaisena ottamaan sen mukaan. Kotona sivuja alkoi kääntyä nopeampaan tahtiin, ja muutaman päivän jälkeen hän on jo sivulla 100. Olen enemmän kuin iloinen. E lukee hyvin, mutta valitsee mielummin tietokirjoja. Kaunokirjallisuutta hän ei ole oikein vielä löytänyt - mahdollisesti monimutkaisemman kielen vuoksi. Mutta josko nyt ura aukeaisi.
Viikonlopun viimeiset tunnit vietin E:n luokkakaverin kotona tutustuen jälleen kerran uuteen vanhempikokoonpanoon. Niinkuin aiemmin olen kirjoittanut, jaetaan luokat joka vuosi uudelleen, ja n. 2/3 luokkakavereista vaihtuu. Jos oma aksenttini joskus harmittaa, näyttää siitä kärsivän muutkin. Juttelin pitkään täällä 20 vuotta asuneen isän kanssa, ja kuulin melkein heti ensimmäisestä lauseesta, että hän on alunperin venäjältä. Tapaaminen oli kaikkinensa aiempien kaltainen - seisoskelimme keittiössä naposteltavien ja juomien äärellä jatkuvasti kohoavan äänimassan lopulta tehdessä keskustelusta mahdotonta. Siinä vaiheessa yleensä hipsin puolihuomaamattomasti pois.
Alkuviikko on sujunut ilman tavanomaisesta poikkeavaa, mutta loppuviikoksi on tiedossa piristystä arkeen. Olemme tänään saamassa japanilaistuneen suomalaisvieraamme suoraan Washington DC:stä yläkertaamme majoittumaan, ja mikä melkein kummallisempaa, etelävaltioistunut North Carolina-ystävämme tulee perässä lauantaina. Mahtavaa!
Sunnuntaina kaunis syksysää mahdollisti ulkoilun ilman takkia, ja lähdimme käymään pitkästä aikaa kirjastossa. Pikku-O ja E pyöräilivät, Iso-O halusi mennä potkulaudalla, ja minä juoksin. Valitsin juoksun pelkästään siitä syystä, että Pikku-O:n pyöräily - niin hienosti kun se jo sujuukin - on vielä melkoisen holtitonta. Kun matka kirjastoon on vilkaan tien vierellä olevaa, kapeaa ja huonokuntoista kävelytietä pitkin, pitää olla vähän varmistamassa, ettei pyörä ajaudu autoalueelle.
Kirjastossa Iso-O ja Pikku-O valitsivat helposti 10 kirjaa kumpikin. Sen sijaan E:lla oli yhtä hankalaa kuin aiemminkin. Hän haluaisi olla sataprosenttisen varma jokaisesta lainaamastaan kirjasta, ja viettää aikaa sohvalla istuen, kirjoja jo kirjastossa kannesta kanteen selaillen. Ja saa kasaansa 1-2 kirjaa samassa ajassa. Kun tiedostin tämän, nostin hyllystä ensimmäisen Harry Potterin, ja kysyin, josko E:a kiinnostaisi. Hän katsoi muutaman ensimmäisen sivun, ja lupautui aavistuksen vastahankaisena ottamaan sen mukaan. Kotona sivuja alkoi kääntyä nopeampaan tahtiin, ja muutaman päivän jälkeen hän on jo sivulla 100. Olen enemmän kuin iloinen. E lukee hyvin, mutta valitsee mielummin tietokirjoja. Kaunokirjallisuutta hän ei ole oikein vielä löytänyt - mahdollisesti monimutkaisemman kielen vuoksi. Mutta josko nyt ura aukeaisi.
Viikonlopun viimeiset tunnit vietin E:n luokkakaverin kotona tutustuen jälleen kerran uuteen vanhempikokoonpanoon. Niinkuin aiemmin olen kirjoittanut, jaetaan luokat joka vuosi uudelleen, ja n. 2/3 luokkakavereista vaihtuu. Jos oma aksenttini joskus harmittaa, näyttää siitä kärsivän muutkin. Juttelin pitkään täällä 20 vuotta asuneen isän kanssa, ja kuulin melkein heti ensimmäisestä lauseesta, että hän on alunperin venäjältä. Tapaaminen oli kaikkinensa aiempien kaltainen - seisoskelimme keittiössä naposteltavien ja juomien äärellä jatkuvasti kohoavan äänimassan lopulta tehdessä keskustelusta mahdotonta. Siinä vaiheessa yleensä hipsin puolihuomaamattomasti pois.
Alkuviikko on sujunut ilman tavanomaisesta poikkeavaa, mutta loppuviikoksi on tiedossa piristystä arkeen. Olemme tänään saamassa japanilaistuneen suomalaisvieraamme suoraan Washington DC:stä yläkertaamme majoittumaan, ja mikä melkein kummallisempaa, etelävaltioistunut North Carolina-ystävämme tulee perässä lauantaina. Mahtavaa!
lauantai 12. marraskuuta 2011
Perussettiä eli ei rutiininomaista
Suomalaisvieraamme tuli ja meni. Muutama kasvisruokaillallinen syötiin yhdessä, mutta muuten työ ja koulut verottivat osansa. Meidän T ja vieraamme T sentään käväisivät paikallisessa kertaalleen, ja viskinmaistajaisissa sekä rock-clubilla toisena iltana, mutta muuten vieraamme joutui/sai tutustua itselleen tuttuun Bostoniin itsekseen. Mikäpä siinä tutustuessa - Boston pisti parastaan säiden osalta, ja koko alkuviikon paistoi aurinko, oli lämmintä ja kauniin syksyistä.
T:n vierailun lisäksi viikko on ollut perussettiä. Eli, kokoajan jotain rutiinista poikkeavaa. Ellei rutiiniksi sitten halua laskea polkupyöräni ongelmia. Eilen siitä katkesi vaihdevaijeri, joten nyt se ihan oikeasti on yksivaihteinen. Reisilihakset vahvistuvat, kun ylitän matkallani Chestnut Hill:in ja Brookline Hills:it (heh heh).
Vähemmän rutiinia olivat E:n luokkaretki Arnold Arboretum:iin luontoa tutkimaan, koulun perinteiset kirjamyyjäiset (Book Fair) pyjamapartyineen, E:n ja Iso-O:n vapaapäivä Veteran's Dayn vuoksi ja erityisesti talossamme vuosia sitten asuneen aupairin saama ukaasi valamiehistöön saapumattomuuden vuoksi. Yhdysvalloissa kuka tahansa voi saada kutsun valamiehistöön (mekin!), eikä siitä kutsusta voi kieltäytyä. Satuin muistamaan aupairin nimen edellistä edellisen asukkaan puheesta, ja löysimme tämän, nykyään New Hampshiressä naimisissa olevan nuoren suomalaisnaisen onneksi nopeasti, jotta hän ehti 30 päivän kuluessa poistamaan itsensä 'rikollisstatuksestaan'.
Mukavaa rutiinista poikkeavaa oli myös E:n Parent-Teacher Conference. Opettajalla ei käytännössä ollut mitään negatiivista sanottavaa - ainoastaan E:n liiallinen itsevarmuus ja huono häviämisen sietokyky näkyvät ajoittain (nämä kaksi negatiivista puolta löytyivät, kun toin ne itse opettajalle esiin). Erityisesti hän ihmetteli ummikkona kouluun saapuneen pojan kirjoitustaitoa, ja ihmettelyyn liityin itsekin; E oli kirjoittanut n. 300 sanan jouhevan, lähes virheettömän aineen retkestämme Mount Katahdinille. Sillä aineella hän olisi todennäköisesti päässyt Suomen ylioppilaskirjoitusten englanninkielen aineosiosta läpi. Melkoista! E:n tarve olla paras tuli harmillisesti myös nähdyksi, kun huomasin luokan ulkopuolella olevasta, kesäkokemuksista kertovasta taulusta, että E "oli oppinut laitesukeltamaan [scuba diving]". Hmm. Snorkkelinkäyttö matalassa mökkirannassa ei ihan vastaa happipullon kanssa syvässä meressä sukeltamista. Keskustelimme tästä jälkikäteen ja sovimme, että pyrimme jatkossa pysymään faktoissa.
Perussettiä taitaa olla lopetuksenikin:"Jee, on viikonloppu!" Tiedossa on ainakin illallinen T:n professorin ja ystävien kanssa meillä ja E:n luokan vanhempien illanvietto luokkakaverin kotona.
T:n vierailun lisäksi viikko on ollut perussettiä. Eli, kokoajan jotain rutiinista poikkeavaa. Ellei rutiiniksi sitten halua laskea polkupyöräni ongelmia. Eilen siitä katkesi vaihdevaijeri, joten nyt se ihan oikeasti on yksivaihteinen. Reisilihakset vahvistuvat, kun ylitän matkallani Chestnut Hill:in ja Brookline Hills:it (heh heh).
Vähemmän rutiinia olivat E:n luokkaretki Arnold Arboretum:iin luontoa tutkimaan, koulun perinteiset kirjamyyjäiset (Book Fair) pyjamapartyineen, E:n ja Iso-O:n vapaapäivä Veteran's Dayn vuoksi ja erityisesti talossamme vuosia sitten asuneen aupairin saama ukaasi valamiehistöön saapumattomuuden vuoksi. Yhdysvalloissa kuka tahansa voi saada kutsun valamiehistöön (mekin!), eikä siitä kutsusta voi kieltäytyä. Satuin muistamaan aupairin nimen edellistä edellisen asukkaan puheesta, ja löysimme tämän, nykyään New Hampshiressä naimisissa olevan nuoren suomalaisnaisen onneksi nopeasti, jotta hän ehti 30 päivän kuluessa poistamaan itsensä 'rikollisstatuksestaan'.
Mukavaa rutiinista poikkeavaa oli myös E:n Parent-Teacher Conference. Opettajalla ei käytännössä ollut mitään negatiivista sanottavaa - ainoastaan E:n liiallinen itsevarmuus ja huono häviämisen sietokyky näkyvät ajoittain (nämä kaksi negatiivista puolta löytyivät, kun toin ne itse opettajalle esiin). Erityisesti hän ihmetteli ummikkona kouluun saapuneen pojan kirjoitustaitoa, ja ihmettelyyn liityin itsekin; E oli kirjoittanut n. 300 sanan jouhevan, lähes virheettömän aineen retkestämme Mount Katahdinille. Sillä aineella hän olisi todennäköisesti päässyt Suomen ylioppilaskirjoitusten englanninkielen aineosiosta läpi. Melkoista! E:n tarve olla paras tuli harmillisesti myös nähdyksi, kun huomasin luokan ulkopuolella olevasta, kesäkokemuksista kertovasta taulusta, että E "oli oppinut laitesukeltamaan [scuba diving]". Hmm. Snorkkelinkäyttö matalassa mökkirannassa ei ihan vastaa happipullon kanssa syvässä meressä sukeltamista. Keskustelimme tästä jälkikäteen ja sovimme, että pyrimme jatkossa pysymään faktoissa.
Perussettiä taitaa olla lopetuksenikin:"Jee, on viikonloppu!" Tiedossa on ainakin illallinen T:n professorin ja ystävien kanssa meillä ja E:n luokan vanhempien illanvietto luokkakaverin kotona.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Herkkuviikonloppu
Olemme herkutelleet koko viikonlopun. Vietyämme T:n lauantaiaamuna New Yorkin bussiin sai jokainen levittää omat Halloween-karkkisäkkinsä eteensä ja valita niistä viisi. Verokarhu-äitikin sai jokaiselta yhden. E suunnitteli ensin jättävänsä osan iltapäivään, mutta ei mennyt kauan ennenkuin jokaisen saalis oli muisto vain.
Karkkihumalan hälvennettyä ja T:n edellisenä päivänä tekemän herkullisen pastan laskeudettua päätin E:n ehdotuksesta palata vielä kerran kurpitsan pariin - olihan meillä Pikku-O:n preschoolissa koristelema 'pumpkin'. E toivoi kurpitsapannukakkuja, ja niitä tuli tehtyä. Kaikki söivät vatsansa pullolleen vaahterasiirapin ja vaniljajäätelön makeuttamia paksuja lettuja. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.
Talviaika alkoi yöllä, ja Iso-O juhli sitä herättämällä äidin ja E:n seurakseen puoli viideltä. Tai en minä noussut, mutten enää saanut untakaan. Niinpä riisipuuro sai aikaa hautua ennenkuin sitä yhdessä syötiin yhdeksän aikaan Pikku-O:n viimein kömmittyä ylös lämpimästä pedistään. Riisipuuron voimin siivosimme koko talon huomenna saapuvaa vierastamme - ja tietenkin itseämme - varten. Ja sitten oli taas nälkä. Teimme T:n vihjeen mukaan "aivonakkeja". Aivonakkien jälkeen piti sunnuntain kunniaksi ottaa taas jälkiruokaa - kurpitsakakkua ja vaniljajäätelöä. Nam.
Nyt alkaa herkuttelut meillä muilla riittää. Reipas New York-maratoonari-T soitti päässeensä hyvin maaliin suunnilleen samalla ajalla kuin elokuussa Helsingissä, joten on hänen vuoronsa vähän irrotella. Jäämme odottamaan tarkempaa kuvausta hänen saapuessaan kotiin huomenna mukanaan tämän lukuvuoden ensimmäinen suomalaisvieraamme T.
Jälkikirjoituksena lähinnä itselleni linkit erilaisiin harvemmin tehtäviin ruokiin ja herkkuihin. Saa niitä toki muutkin kokeilla. Herkullista viikkoa kaikille!
Karkkihumalan hälvennettyä ja T:n edellisenä päivänä tekemän herkullisen pastan laskeudettua päätin E:n ehdotuksesta palata vielä kerran kurpitsan pariin - olihan meillä Pikku-O:n preschoolissa koristelema 'pumpkin'. E toivoi kurpitsapannukakkuja, ja niitä tuli tehtyä. Kaikki söivät vatsansa pullolleen vaahterasiirapin ja vaniljajäätelön makeuttamia paksuja lettuja. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.
Talviaika alkoi yöllä, ja Iso-O juhli sitä herättämällä äidin ja E:n seurakseen puoli viideltä. Tai en minä noussut, mutten enää saanut untakaan. Niinpä riisipuuro sai aikaa hautua ennenkuin sitä yhdessä syötiin yhdeksän aikaan Pikku-O:n viimein kömmittyä ylös lämpimästä pedistään. Riisipuuron voimin siivosimme koko talon huomenna saapuvaa vierastamme - ja tietenkin itseämme - varten. Ja sitten oli taas nälkä. Teimme T:n vihjeen mukaan "aivonakkeja". Aivonakkien jälkeen piti sunnuntain kunniaksi ottaa taas jälkiruokaa - kurpitsakakkua ja vaniljajäätelöä. Nam.
Nyt alkaa herkuttelut meillä muilla riittää. Reipas New York-maratoonari-T soitti päässeensä hyvin maaliin suunnilleen samalla ajalla kuin elokuussa Helsingissä, joten on hänen vuoronsa vähän irrotella. Jäämme odottamaan tarkempaa kuvausta hänen saapuessaan kotiin huomenna mukanaan tämän lukuvuoden ensimmäinen suomalaisvieraamme T.
Jälkikirjoituksena lähinnä itselleni linkit erilaisiin harvemmin tehtäviin ruokiin ja herkkuihin. Saa niitä toki muutkin kokeilla. Herkullista viikkoa kaikille!
Kurpitsareseptejä:
Pumpkin puree (http://www.pickyourown.org/pumpkinpie.php)
Pumpkin Cake (http://www.squidoo.com/homemade-pumpkin-cake)
Pumpkin Pie (http://allrecipes.com/Recipe/walnut-pumpkin-pie-2/detail.aspx)
Pumpkin Bread (http://blogchef.net/pumpkin-bread-recipe/)
Pumpkin Pancakes (http://allrecipes.com/Recipe/pumpkin-pancakes/detail.aspx)
Pumpkin Seeds (http://theshoeboxkitchen.wordpress.com/2010/09/27/pan-roasted-pumpkin-seeds/)
Pumpkin Muffins (http://allrecipes.com/Recipe/pumpkin-muffins-ii/detail.aspx)
Pumpkin Chocolate Chip Cookies (http://allrecipes.com/Recipe/pumpkin-chocolate-chip-cookies-iii/detail.aspx)
Jouluruokia:
Perunalaatikko (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/226/Imelletty%20perunalaatikko/)
Porkkanalaatikko (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/4885/Porkkanalaatikko%20%28riisi%29/)
Lanttulaatikko (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/37662/Lanttulaatikko/)
Leivonnaisia:
Tiikerikakku (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/134903/Tiikerikakku/)
Taatelikakku (http://www.myllynparas.fi/portal/suomi/kuluttajat/reseptit/makeat_leivonnaiset/kahvikakut/seijan_taatelikakku/#.UNSB2Kx0lnY)
Pullataikina pulliin, korvapuusteihin ja Bostonkakkuun (http://www.myllynparas.fi/portal/suomi/kuluttajat/reseptit/makeat_leivonnaiset/pullat/pikkupullat/)
American Pancakes (http://www.videojug.com/film/how-to-make-american-pancakes)
Mustikkamuffinssit (http://allrecipes.com/recipe/to-die-for-blueberry-muffins/)
Mustikka- (ja omena-)piirakka (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/4053/Mustikkapiirakka/)
Kääretorttu täytekakun pohjaksi (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/14116/K%C3%A4%C3%A4retorttu/)
Apple Pie (http://www.momswhothink.com/pie-recipes/apple-pie-recipe.html)
Ohut piparitaikina (http://www.myllynparas.fi/portal/suomi/kuluttajat/reseptit/makeat_leivonnaiset/pikkuleivat__keksit_ja_piparit/piparkakkutaikina__perinteinen/#.UNSBiKx0lnY)
Chocolate Chip Cookies (http://allrecipes.com/recipe/best-chocolate-chip-cookies/)
Perunarieska (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/2150/Perunarieska/)
Muita ruokia:
Kaalilaatikko (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/2359/Kaalilaatikko/)
lauantai 5. marraskuuta 2011
Espanjan ympärillä
Julkiset koulut eivät tarjoa vieraankielenopetusta, mutta kaikissa kouluissa on mahdollista osallistua maksullisiin kielikerhoihin. Mason-Rice:ssa ilmoituksen mukaisesti vaihtoehtoina olivat espanja ja ranska; muissa kouluissa olisi ollut näiden lisäksi tarjolla myös italiaa ja kiinaa. Koska E on jo kolmasluokkalainen, ja Suomessa edessä olisi ollut vieraankielen aloitus, annoimme hänelle mahdollisuuden valita espanjan ja ranskan välillä. E pohti pitkän, ja päätyi ranskaan. No. Kun kerhot lokakuun alussa alkoivat, tuli ilmoitus, että ranskakerhoon ei ollut riittävästi halukkaita. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen E - aavistuksen pettyneenä - saatiin mukaan espanjakerhoon, ja tiistaina oli hänen ensimmäinen kertansa. Ryhmässä on vain 8 eri-ikäistä ja eritasoista lasta aloittelijoista jo pidemmällä olijoihin. Itselläni ei ole suuria luuloja E:n espanjankielen kehittymisestä, mutta ei kai pienestä altistumisesta haittaakaan ole. Alkuinnottomuudesta huolimatta E oli tunnin jälkeen iloinen, ja lupasi mennä uudelleen. Pari kaveriakin sieltä löytyi.
Löyhällä ajatusketjulla pääsemme espanjankielestä uuteen lastenhoitajaamme. Saimme tiistaiaamuna tietää, että pääsisimme Boston Ballet:in Romeo ja Julia-näytelmään torstai-iltana. Oma tuttu lastenvahtimme on muuttanut Maine:een Colby Collegeen, ja on syksyn Espanjassa vaihdossa. Olin yhteydessä hänen suomalaiseen äitiinsä, joka vastasi Espanjasta, ja järjesti meille pienien kiemuroiden jälkeen naapurintyttönsä A:n. A on vasta 14-vuotias Highschool Freshman (eli lukion ekaluokkalainen, syntynyt vuonna 1997!). A:n etninen tausta on kolumbialaisen äitinsä puolelta espanjankielinen. Kielitaito ei sellaisenaan ole A:lle siirtynyt, sillä heidän kotikielensä on yhdysvaltalaisen isän vuoksi aina ollut englanti.
Pitkän alustuksen jälkeen itse torstai-iltaan. Pienikokoinen, ja hyvin nuorennäköinen lapsenvahtimme saapui reippaana reppuaan kantaen kuuden jälkeen juuri parahiksi näkemään kaiken tarpeellisen ennenkuin meidän T:n kanssa piti lähteä. Lapset löysivät hänen kanssaa heti saman sävelen, ja jälkikäteen kuulin sekä A:n että lasten kertomana kaiken menneen oikein hyvin. Nyt meillä on jälleen lastenhoitaja, joka potentiaalisesti on käytössämme monta vuotta. Potentiaalisesti siksi, ettemme todellakaan tiedä, kuinka kauan täällä itse pystymme sinnittelemään, mutta ainakin A:n puolelta on tiedossa, että Highschool (=asuminen vanhempien kotona) kestää neljä vuotta. Keskitymme positiiviseen puoleen. Jee. Vaikka täytyy tunnustaa, että hieman hätkähdytti sen tosiseikan ymmärtäminen, että kun lastenvahti on vain kuusi vuotta E:a vanhempi, emme enää hirveän monta vuotta tarvitse lastenhoitajaa. Onpas aika mennyt eteenpäin!
Edelleen pidentyneen alustuksen jälkeen viimein itse asiaan, Romeo ja Julia-balettiin. T:n opiskelukaveri P, englantilaislähtöinen muusikko, soittaa Boston Ballet-orkesterissa, ja antoi saamansa ensi-iltaliput meille. Mieletöntä! Saimme hyviltä paikoilta nähdä ja kuulla Prokofjevin säveltämän ja Crankon koreografioiman baletin, jonka tarina on kaikille tuttuakin tutumpi. Ja eihän sitäkään voi väheksyä, että saimme olla liikkeellä kahdestaan. Arki-iltana ei helposti tule mihinkään lähdettyä, mutta kun tilaisuus tarjotaan hopealautasella, ei siihen voi olla muuta kuin tarttumatta. Upeaa, että tartuimme!
Myöhäiseksi venynyt ilta tietenkin aiheuttaa haastetta seuraavalle aamulle, mutta onneksi se sattui olemaan perjantai. Pikku-O on lomaillut loppuviikon opettajiensa koulutuspäivien vuoksi, joten hän sai jäädä isin kanssa nukkumaan meidän muiden lähtiessä silmät ristissä kohti koulua. Matkalla näimme kuolleen opossumin (pussikettu??). Surullista - auton alle se oli jäänyt, niinkuin niin moni muukin pieni eläin työmatkani varrella. Surkuhupaisaa oli myös ilmoittaa T:lle:"Polkupyöräni takavanne halkesi". Onneksi T on niin taitava! Tulisi mahdottoman kalliiksi viedä pyörä viikottain korjattavaksi kaikenlaisten ongelmien vuoksi.
Loppukevennyksenä maanantaisen Halloweenin kunniaksi lasten 'ihana' lällätys:"Trick or treat? Smell my feet! Give me something good to eat! If you don't, I don't care. I can pull your underwear!" Hmm. Ilo siitä, että lapset eivät altistu suomalaisille lällätyksille heikkenee nopeasti..
Löyhällä ajatusketjulla pääsemme espanjankielestä uuteen lastenhoitajaamme. Saimme tiistaiaamuna tietää, että pääsisimme Boston Ballet:in Romeo ja Julia-näytelmään torstai-iltana. Oma tuttu lastenvahtimme on muuttanut Maine:een Colby Collegeen, ja on syksyn Espanjassa vaihdossa. Olin yhteydessä hänen suomalaiseen äitiinsä, joka vastasi Espanjasta, ja järjesti meille pienien kiemuroiden jälkeen naapurintyttönsä A:n. A on vasta 14-vuotias Highschool Freshman (eli lukion ekaluokkalainen, syntynyt vuonna 1997!). A:n etninen tausta on kolumbialaisen äitinsä puolelta espanjankielinen. Kielitaito ei sellaisenaan ole A:lle siirtynyt, sillä heidän kotikielensä on yhdysvaltalaisen isän vuoksi aina ollut englanti.
Pitkän alustuksen jälkeen itse torstai-iltaan. Pienikokoinen, ja hyvin nuorennäköinen lapsenvahtimme saapui reippaana reppuaan kantaen kuuden jälkeen juuri parahiksi näkemään kaiken tarpeellisen ennenkuin meidän T:n kanssa piti lähteä. Lapset löysivät hänen kanssaa heti saman sävelen, ja jälkikäteen kuulin sekä A:n että lasten kertomana kaiken menneen oikein hyvin. Nyt meillä on jälleen lastenhoitaja, joka potentiaalisesti on käytössämme monta vuotta. Potentiaalisesti siksi, ettemme todellakaan tiedä, kuinka kauan täällä itse pystymme sinnittelemään, mutta ainakin A:n puolelta on tiedossa, että Highschool (=asuminen vanhempien kotona) kestää neljä vuotta. Keskitymme positiiviseen puoleen. Jee. Vaikka täytyy tunnustaa, että hieman hätkähdytti sen tosiseikan ymmärtäminen, että kun lastenvahti on vain kuusi vuotta E:a vanhempi, emme enää hirveän monta vuotta tarvitse lastenhoitajaa. Onpas aika mennyt eteenpäin!
Edelleen pidentyneen alustuksen jälkeen viimein itse asiaan, Romeo ja Julia-balettiin. T:n opiskelukaveri P, englantilaislähtöinen muusikko, soittaa Boston Ballet-orkesterissa, ja antoi saamansa ensi-iltaliput meille. Mieletöntä! Saimme hyviltä paikoilta nähdä ja kuulla Prokofjevin säveltämän ja Crankon koreografioiman baletin, jonka tarina on kaikille tuttuakin tutumpi. Ja eihän sitäkään voi väheksyä, että saimme olla liikkeellä kahdestaan. Arki-iltana ei helposti tule mihinkään lähdettyä, mutta kun tilaisuus tarjotaan hopealautasella, ei siihen voi olla muuta kuin tarttumatta. Upeaa, että tartuimme!
Myöhäiseksi venynyt ilta tietenkin aiheuttaa haastetta seuraavalle aamulle, mutta onneksi se sattui olemaan perjantai. Pikku-O on lomaillut loppuviikon opettajiensa koulutuspäivien vuoksi, joten hän sai jäädä isin kanssa nukkumaan meidän muiden lähtiessä silmät ristissä kohti koulua. Matkalla näimme kuolleen opossumin (pussikettu??). Surullista - auton alle se oli jäänyt, niinkuin niin moni muukin pieni eläin työmatkani varrella. Surkuhupaisaa oli myös ilmoittaa T:lle:"Polkupyöräni takavanne halkesi". Onneksi T on niin taitava! Tulisi mahdottoman kalliiksi viedä pyörä viikottain korjattavaksi kaikenlaisten ongelmien vuoksi.
Loppukevennyksenä maanantaisen Halloweenin kunniaksi lasten 'ihana' lällätys:"Trick or treat? Smell my feet! Give me something good to eat! If you don't, I don't care. I can pull your underwear!" Hmm. Ilo siitä, että lapset eivät altistu suomalaisille lällätyksille heikkenee nopeasti..
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Pelkoa ja kauhua
Viikonlopun lumimyräkkä päästi meidät helpolla. Kun pahimmillaan monta miljoonaa ihmistä oli ilman sähköä, eikä sadoillatuhansilla vieläkään ole lamput toiminnassa, ei meillä ollut valonvälkähdyksiä lukuunottamatta mitään ongelmaa. Ja kun Länsi-Massachusettsin Peruun satoi yli 80 cm lunta kerralla, ei meillä kolattavaa kertynyt kuin muutama sentti, ja sekin on jo sulanut. Ainoastaan päätön lumiukko tököttää vihreällä nurmikolla myrskystä muistuttamassa.
Lumiukon päättömyys sopi hyvin maanantaiseen Halloweeniin. Otimme varaslähdön jo sunnuntaina Newton Highlandsin Hyde Community Center:illä, jossa ensin alle kahdeksanvuotiaat pääsivät poimimaan karkkeja pöydältä ja osallistumaan erilaisiin kilpailuihin, ja sitten yli kahdeksanvuotiaat kävivät säikähtämässä Haunted Housessa. Ja ilmeisesti oikeasti säikähtämässä, sillä oikeana Halloween-iltana E kieltäytyi menemästä erään talon autotalliin viritettyyn Haunted Houseen kuultuaan sieltä karmeaa kiljuntaa.
Pikku-O otti aloitti karkinkerjäämiseen jo päivällä oman preschoolinsa ("piipuulin") lähitaloissa, ja toi kotiin säkillisen karkkia jo ennen varsinaista kierrostamme, jonka olimme sopineet tekevämme yhdessä E:n ja Iso-O:n kavereiden kanssa heidän lähiseudullaan. Lähdimme pimeän tultua yhdessä kiertämään ovelta ovelle:"Trick or treat!!" Seudulla, jolla kiersimme, oli kymmeniä lapsia vanhempineen samassa puuhassa, ja talot olivat todella panostaneet juhlaan. Kaduilla käveli toinen toistaan pelottavampia hahmoja, ja pihat olivat täynnä hautakiviä, hämähäkinverkkoja, pääkalloja jne. Olimme yli tunnin, ja jokaisen isot pussit olivat täynnä kaikenlaista makeaa. Lasten mielestä reissu oli oikein onnistunut. "Mennään taas trick or treat, äiti", ehdotti Pikku-O seuraavana päivänä.
Ihan koko elämämme ei ollut vain pelkoa ja kauhua, sillä kävimme lumimyräkän keskellä T:n ystävien kanssa nauttimassa sushia japanilaisessa ravintolassa (Fin's). Ihania annoksia. Lapset olivat tosi kivasti, vaikkei heille ruoka oikein maistunut. Ehkä sitä siksi jaksaa itsekin vähän heidän vuokseen hullutella; oli sitten Halloweenistä mitä mieltä tahansa.
Lumiukon päättömyys sopi hyvin maanantaiseen Halloweeniin. Otimme varaslähdön jo sunnuntaina Newton Highlandsin Hyde Community Center:illä, jossa ensin alle kahdeksanvuotiaat pääsivät poimimaan karkkeja pöydältä ja osallistumaan erilaisiin kilpailuihin, ja sitten yli kahdeksanvuotiaat kävivät säikähtämässä Haunted Housessa. Ja ilmeisesti oikeasti säikähtämässä, sillä oikeana Halloween-iltana E kieltäytyi menemästä erään talon autotalliin viritettyyn Haunted Houseen kuultuaan sieltä karmeaa kiljuntaa.
Pikku-O otti aloitti karkinkerjäämiseen jo päivällä oman preschoolinsa ("piipuulin") lähitaloissa, ja toi kotiin säkillisen karkkia jo ennen varsinaista kierrostamme, jonka olimme sopineet tekevämme yhdessä E:n ja Iso-O:n kavereiden kanssa heidän lähiseudullaan. Lähdimme pimeän tultua yhdessä kiertämään ovelta ovelle:"Trick or treat!!" Seudulla, jolla kiersimme, oli kymmeniä lapsia vanhempineen samassa puuhassa, ja talot olivat todella panostaneet juhlaan. Kaduilla käveli toinen toistaan pelottavampia hahmoja, ja pihat olivat täynnä hautakiviä, hämähäkinverkkoja, pääkalloja jne. Olimme yli tunnin, ja jokaisen isot pussit olivat täynnä kaikenlaista makeaa. Lasten mielestä reissu oli oikein onnistunut. "Mennään taas trick or treat, äiti", ehdotti Pikku-O seuraavana päivänä.
Ihan koko elämämme ei ollut vain pelkoa ja kauhua, sillä kävimme lumimyräkän keskellä T:n ystävien kanssa nauttimassa sushia japanilaisessa ravintolassa (Fin's). Ihania annoksia. Lapset olivat tosi kivasti, vaikkei heille ruoka oikein maistunut. Ehkä sitä siksi jaksaa itsekin vähän heidän vuokseen hullutella; oli sitten Halloweenistä mitä mieltä tahansa.
lauantai 29. lokakuuta 2011
Ensilumi lokakuussa
Perjantaita vasten yöllä satoi ensilumi. Ei sitä paljon tullut, aamusta vain nurmikon ja pensaiden päällä oli pieni kuorrutus, mutta silti New England on hämmennyksen vallassa. Eikä vähiten siksi, että sunnuntaita vasten yöllä on luvattu jopa seitsemän tuumaa (eli n. 20 cm), mikä jo hetken maassa pysyykin. Itse olen aina tykännyt lumesta, mutta täytyy tunnustaa, etten henkisesti ole tähän vielä valmistautunut. Juurihan puskimme sitä itseämme korkeampien kinosten päälle kolan mentävältä kulkuväylältä. En siis ole täydellisen ihastunut tähän käänteeseen.
Käänteitä on mahtunut viikkoomme muutenkin. Ihania, positiivisia sattumuksia, ja pieniä harmillisia takaiskuja. Lähdetäänpä fiilistelemään.
Sekä Pikku-O:lla että Iso-O:lla oli opettaja-vanhempi-tapaamiset alkuviikosta. T osallistui ensimmäiseen, minä viimeiseen. Täkäläiseen tyyliin sopien molemmat olivat käytännössä pelkkää kehumista. Pikku-O on kuulemma viimeisen kuukauden aikana ryhtynyt puhumaan 3-4 sanaisia lauseita, on aktiivisena nostamassa kättään pystyyn vastaamisen merkiksi, osallistuu ahkerasti kaikenlaiseen toimintaan ja tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen. Tämä positiivinen palaute mielessäni menin pikkumiestä tiistai-iltapäivänä hakemaan - ja pääsin parahiksi näkemään, kuinka hän heitti hiekkaa toisen pojan päälle. Huoh!
Iso-O:n opettaja totesi heti alkuun:"She is such a doll!" Lausahdusta seurasi viisitoistaminuuttinen, jonka aikana en juuri saanut suunvuoroa opettajan kertoessa, kuinka Iso-O:n lukutaito on selvästi edellä odotuksista, matematiikka sujuu virheittä, sosiaalisuutta ei puutu, eikä ELL-opettaja oikein tiedä, miksi hänen täytyisi luokassa viikottain vierailla. Jos nyt jotain huomautettavaa opettajan mielestä pitäisi kaivaa, puuttuu Iso-O:lta kyky kertoa, kuinka hän matemaattisen tehtävän vastaukseen päätyi. Yleensä hän kuulemma vain toteaa:"I guessed". Ja, sosiaalisuuden nurja puoli tulee näkyviin ajoittain, kun kavereiden kanssa pitäisi höpöttää, vaikka menossa on "rug time". Mutta nämä ovat vain todella "minor things", ja muuten Iso-O on mitä ihastuttavin ekaluokkalainen, jonka siirtyminen Kindergartenista on sujunut ilman minkäänlaisia hankaluuksia.
Kehuja saan itsekin viikottain, kun tapaan oman, nuoren opiskelijaopettajatuutorini Boston Collegella. Kylläpä se hyvältä tuntuukin. Toinen lähestymistapa kun voisi olla panostaminen selviin puutteisiini, joita ei tarvitse mitenkään liikaa kaivaa: vahva aksentti, sujuvan puheen puute, sanojen katoaminen mielestä, prepositioiden ja artikkelien sotkeminen jne. Välillä meinaan todella turhautua omaan hitaaseen kehittymiseeni. Miten yhden tavanomaisen kielen oppiminen voikaan olla näin takkuista ja hidasta? Ehkä aikoinaan saamani 6 Apgar-pistettä jätti pysyvät jälkensä. Tai sitten vain en ole kieli-ihmisiä. Toisin kuin T, joka puhuu kieltä kuin kieltä tavoittaen aksentinkin täysin, vaikka tiedossa olisi vain aivan perusteet. Esimerkkinä tästä voinee pitää T:n viikottaisia reissuja läheiseen, venäläiseen ruokakauppaamme. Koska kaupassa kaikki myyjät ja lähes kaikki asiakkaat ovat venäläislähtöisiä, on T:lle luonnollista, että myös hän puhuu venäjää, vaikka sitä kieltä meistä kahdesta MINÄ luin koulussa.
Positiivisia sattumuksia viikolta ovat myös abstraktini lähteminen monta tuntia ennen deadlinea New Orleansin kongressiin ja tieto siitä, että pääsen kongressiin joka tapauksessa, vaikken esittämään sitä pääsisikään/joutuisikaan. Ja, Newtonin kaupungin autoteille maalaamat pyöräkaistat keskustasta aina Chestnut Hill:lle saakka. Sekä Duodecimilta saamani positiivinen apurahapäätös. Ja T:n pysyminen ulkopuolista hirvittävässä lukuaikataulussaan joulukuun puolivälissä eteentulevaa tohtoritenttiä varten. Tenttiä varten T:n pitää lukea Ricouerin lisäksi Kantin ja Heideggerin teokset sekä niihin liittyvä materiaali - sivumäärää en edes uskalla lähteä arvailemaan.
Negatiivisia juttuja ei oikeastaan haluaisi edes mainita, mutta kyllähän niitäkin elämässä aina eteen näyttää tulevan. Pahin on ehdottomasti järkyttävä byrokraattinen tilanne, jonka ratkeaminen ei vieläkään ole varmaa. ECFMG-toimisto huolehtii ulkomaalaisten lääkäreiden paperiasioista laillistusprosessiin liittyen. Puolitoista vuotta sitten lähetin kaiken tarvittavan materiaalin heille, enkä koskaan saanut tietää, ettei asia ollutkaan sillä selvä. Vasta tällä viikolla sain kuulla, että Helsingissä ECFMG-toimiston kannalta 'väärä' henkilö oli allekirjoittanut ja todistanut paperini oikeaksi, mikä on johtanut siihen kammottavaan tilanteeseen, että en ole saanut minulle jo kuuluvaa osittaista laillistusta, joka on yksi perusehdoista erikoistumisohjelmiin täällä haettaessa. Ja koska en ole sitä vielä saanut, olen käytännössä menettänyt mahdollisuuteni tänä vuonna. Kaikkein tuskallisinta tässä on ollut se, että ECFMG-toimisto on ollut täysin haluton tilanteen ratkaisemaan - heitä on vain kiinnostanut se, että heidän listoiltaan ei papereideni allekirjoittanutta henkilöä löydy (yllätys, sillä tämä henkilö oli tavanomaisen virkailijan sijainen, eikä enää työssä Helsingin yliopistossa). Nyt asia on hieman nytkähtänyt eteenpäin, mutta se ei paljon lohduta kahden kuukauden puskemisen jälkeen, kun deadlinet on jo ohitettu.
Muita edelliseen verratuna pieniä negatiivisia asioita ovat vesivahinko Jyväskylän pienessä vuokra-asunnossamme, polkupyörän takarenkaan puhkeaminen jo toiseen kertaan parin viikon sisään ja jääkylmä vesisade työmatkoilla torstaina. Mutta, onneksi positiivisia asiota on niin paljon enemmän. Niiden tuoman hyvän fiiliksen voimin jaksaa kohdata vaikka mitä. Vaikka ECFMG-toimiston sähköpostiviestit tai ensi yöksi luvatun lumimyrskyn. Ja nythän on viikonloppu - ihanaa!
Käänteitä on mahtunut viikkoomme muutenkin. Ihania, positiivisia sattumuksia, ja pieniä harmillisia takaiskuja. Lähdetäänpä fiilistelemään.
Sekä Pikku-O:lla että Iso-O:lla oli opettaja-vanhempi-tapaamiset alkuviikosta. T osallistui ensimmäiseen, minä viimeiseen. Täkäläiseen tyyliin sopien molemmat olivat käytännössä pelkkää kehumista. Pikku-O on kuulemma viimeisen kuukauden aikana ryhtynyt puhumaan 3-4 sanaisia lauseita, on aktiivisena nostamassa kättään pystyyn vastaamisen merkiksi, osallistuu ahkerasti kaikenlaiseen toimintaan ja tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen. Tämä positiivinen palaute mielessäni menin pikkumiestä tiistai-iltapäivänä hakemaan - ja pääsin parahiksi näkemään, kuinka hän heitti hiekkaa toisen pojan päälle. Huoh!
Iso-O:n opettaja totesi heti alkuun:"She is such a doll!" Lausahdusta seurasi viisitoistaminuuttinen, jonka aikana en juuri saanut suunvuoroa opettajan kertoessa, kuinka Iso-O:n lukutaito on selvästi edellä odotuksista, matematiikka sujuu virheittä, sosiaalisuutta ei puutu, eikä ELL-opettaja oikein tiedä, miksi hänen täytyisi luokassa viikottain vierailla. Jos nyt jotain huomautettavaa opettajan mielestä pitäisi kaivaa, puuttuu Iso-O:lta kyky kertoa, kuinka hän matemaattisen tehtävän vastaukseen päätyi. Yleensä hän kuulemma vain toteaa:"I guessed". Ja, sosiaalisuuden nurja puoli tulee näkyviin ajoittain, kun kavereiden kanssa pitäisi höpöttää, vaikka menossa on "rug time". Mutta nämä ovat vain todella "minor things", ja muuten Iso-O on mitä ihastuttavin ekaluokkalainen, jonka siirtyminen Kindergartenista on sujunut ilman minkäänlaisia hankaluuksia.
Kehuja saan itsekin viikottain, kun tapaan oman, nuoren opiskelijaopettajatuutorini Boston Collegella. Kylläpä se hyvältä tuntuukin. Toinen lähestymistapa kun voisi olla panostaminen selviin puutteisiini, joita ei tarvitse mitenkään liikaa kaivaa: vahva aksentti, sujuvan puheen puute, sanojen katoaminen mielestä, prepositioiden ja artikkelien sotkeminen jne. Välillä meinaan todella turhautua omaan hitaaseen kehittymiseeni. Miten yhden tavanomaisen kielen oppiminen voikaan olla näin takkuista ja hidasta? Ehkä aikoinaan saamani 6 Apgar-pistettä jätti pysyvät jälkensä. Tai sitten vain en ole kieli-ihmisiä. Toisin kuin T, joka puhuu kieltä kuin kieltä tavoittaen aksentinkin täysin, vaikka tiedossa olisi vain aivan perusteet. Esimerkkinä tästä voinee pitää T:n viikottaisia reissuja läheiseen, venäläiseen ruokakauppaamme. Koska kaupassa kaikki myyjät ja lähes kaikki asiakkaat ovat venäläislähtöisiä, on T:lle luonnollista, että myös hän puhuu venäjää, vaikka sitä kieltä meistä kahdesta MINÄ luin koulussa.
Positiivisia sattumuksia viikolta ovat myös abstraktini lähteminen monta tuntia ennen deadlinea New Orleansin kongressiin ja tieto siitä, että pääsen kongressiin joka tapauksessa, vaikken esittämään sitä pääsisikään/joutuisikaan. Ja, Newtonin kaupungin autoteille maalaamat pyöräkaistat keskustasta aina Chestnut Hill:lle saakka. Sekä Duodecimilta saamani positiivinen apurahapäätös. Ja T:n pysyminen ulkopuolista hirvittävässä lukuaikataulussaan joulukuun puolivälissä eteentulevaa tohtoritenttiä varten. Tenttiä varten T:n pitää lukea Ricouerin lisäksi Kantin ja Heideggerin teokset sekä niihin liittyvä materiaali - sivumäärää en edes uskalla lähteä arvailemaan.
Negatiivisia juttuja ei oikeastaan haluaisi edes mainita, mutta kyllähän niitäkin elämässä aina eteen näyttää tulevan. Pahin on ehdottomasti järkyttävä byrokraattinen tilanne, jonka ratkeaminen ei vieläkään ole varmaa. ECFMG-toimisto huolehtii ulkomaalaisten lääkäreiden paperiasioista laillistusprosessiin liittyen. Puolitoista vuotta sitten lähetin kaiken tarvittavan materiaalin heille, enkä koskaan saanut tietää, ettei asia ollutkaan sillä selvä. Vasta tällä viikolla sain kuulla, että Helsingissä ECFMG-toimiston kannalta 'väärä' henkilö oli allekirjoittanut ja todistanut paperini oikeaksi, mikä on johtanut siihen kammottavaan tilanteeseen, että en ole saanut minulle jo kuuluvaa osittaista laillistusta, joka on yksi perusehdoista erikoistumisohjelmiin täällä haettaessa. Ja koska en ole sitä vielä saanut, olen käytännössä menettänyt mahdollisuuteni tänä vuonna. Kaikkein tuskallisinta tässä on ollut se, että ECFMG-toimisto on ollut täysin haluton tilanteen ratkaisemaan - heitä on vain kiinnostanut se, että heidän listoiltaan ei papereideni allekirjoittanutta henkilöä löydy (yllätys, sillä tämä henkilö oli tavanomaisen virkailijan sijainen, eikä enää työssä Helsingin yliopistossa). Nyt asia on hieman nytkähtänyt eteenpäin, mutta se ei paljon lohduta kahden kuukauden puskemisen jälkeen, kun deadlinet on jo ohitettu.
Muita edelliseen verratuna pieniä negatiivisia asioita ovat vesivahinko Jyväskylän pienessä vuokra-asunnossamme, polkupyörän takarenkaan puhkeaminen jo toiseen kertaan parin viikon sisään ja jääkylmä vesisade työmatkoilla torstaina. Mutta, onneksi positiivisia asiota on niin paljon enemmän. Niiden tuoman hyvän fiiliksen voimin jaksaa kohdata vaikka mitä. Vaikka ECFMG-toimiston sähköpostiviestit tai ensi yöksi luvatun lumimyrskyn. Ja nythän on viikonloppu - ihanaa!
tiistai 25. lokakuuta 2011
Lahjontaa ja uhkailua
Syyllistyin viikonloppuna työntekemiseen abstraktin deadlinen vuoksi, mutta jäi aikaa muuhunkin. E:n tuomasta kurpitsasta puserrettiin muffinsseja ja suklaapalakeksejä. Pakastinreppanamme on viimeistä koloa myöten; ehkä nyt on tullut hetki pitää pieni kurpitsatauko. Tai ei sittenkään ihan vielä. Keittiönpöydällämme on Iso-O:n koristelema "Cutie Franklin Stumps", josta on tuleva oma Jack'O'Lantern:imme, kunhan aika koittaa. Ja aikahan pian koittaa, ainakin mikäli lasten hoilottamista Halloween-lauluista ja kotiimme ilmestyvistä, toinen toistaan karmeammista Halloween-koristeista voi päätellä (R.I.P).
Loppuaika yksinhuoltajana sujui rattoisasti pientä porkkanaa käyttäen: "Jos käyttäydytte hyvin, uskotte äitiä aina kerrasta ja menette iltaisin nätisti nukkumaan, saatte kymmenen dollaria [käytettäväksi parin viikon päästä olevissa kirjamyyjäisissä]". Olen nyt velkaa kymmenen dollaria sekä E:lle että Iso-O:lle. Pikku-O ei sen sijaan ansainnut senttiäkään - hänen kanssaan syyllistyin uhkailulinjalle, mikä ei oikein toiminut sekään. Ihana, pieni uhmaikäisemme.
Lahjonnan ja uhkailun lomassa haravoimme pihan, lapset pääsivät ulkoiluttamaan naapurin koiraa, Iso-O kävi tekemässä CupCake:ja kaverinsa luona tuoden mukanaan kasan mielikuvituksellisia muffinsseja, ja poikien kanssa 'pelasimme' tennistä ja ulkoilimme koulun upeassa - meidän rakentamassamme - leikkipuistossa.
T saapui sunnuntai-iltana puhkuen hyvää mieltä ja innostusta:"Minulta kysyttiin, josko olisin jo ensi vuonna työmarkkinoilla". Tavoilleen uskollisena T oli esittänyt itsekin kiperiä kysymyksiä, ja jopa ryhtynyt yhden session puheenjohtajaksi alkuperäisen kepinkoputtajan jäätyä pois tilaisuudesta. Miten en ole yhtään yllättynyt?
Loppuaika yksinhuoltajana sujui rattoisasti pientä porkkanaa käyttäen: "Jos käyttäydytte hyvin, uskotte äitiä aina kerrasta ja menette iltaisin nätisti nukkumaan, saatte kymmenen dollaria [käytettäväksi parin viikon päästä olevissa kirjamyyjäisissä]". Olen nyt velkaa kymmenen dollaria sekä E:lle että Iso-O:lle. Pikku-O ei sen sijaan ansainnut senttiäkään - hänen kanssaan syyllistyin uhkailulinjalle, mikä ei oikein toiminut sekään. Ihana, pieni uhmaikäisemme.
Lahjonnan ja uhkailun lomassa haravoimme pihan, lapset pääsivät ulkoiluttamaan naapurin koiraa, Iso-O kävi tekemässä CupCake:ja kaverinsa luona tuoden mukanaan kasan mielikuvituksellisia muffinsseja, ja poikien kanssa 'pelasimme' tennistä ja ulkoilimme koulun upeassa - meidän rakentamassamme - leikkipuistossa.
T saapui sunnuntai-iltana puhkuen hyvää mieltä ja innostusta:"Minulta kysyttiin, josko olisin jo ensi vuonna työmarkkinoilla". Tavoilleen uskollisena T oli esittänyt itsekin kiperiä kysymyksiä, ja jopa ryhtynyt yhden session puheenjohtajaksi alkuperäisen kepinkoputtajan jäätyä pois tilaisuudesta. Miten en ole yhtään yllättynyt?
torstai 20. lokakuuta 2011
Argumentistä abstraktiin kurpitsan kautta kiertäen
T lähti keskiviikkona loppuviikoksi Philadelphiaan filosofiseen kongressiin. Ennen lähtöään hän puristi oman yli 8000 sanan esityksensä alle 4000:een "argumentin siitä yhtään kärsimättä", ja sain kunnian olla sitä kuuntelemassa maanantai-iltana olohuoneessamme. Kuuntelin oikein sujuvasti - kauniilla, brittisävytteisellä englannilla minulle esiteltiin Ricoeurin ajatuksia. Mitään en kyllä ymmärtänyt, mutta senhän voi laittaa kielitaidon vajaavaisuuden piikkiin. Tai jotain.
Me muut olemme iloinneet E:n saamasta lukuvuoden ensimmäisestä Principal's Super Starista:"Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star EH for outstanding achievement in demonstrating excellent work habits by listening attentively, and working diligently in class. E routinely takes the initiative to help his teacher, and classmates whenever needed!" Ilahduttavaa oli myös kuulla erään äidin kertomana, kuinka Iso-O:n luokkakaveri oli kertonut kotonaan Iso-O:n opettaneen häntä lukemaan. Matamimme on hypähtänyt lukutaidossaan aivan uuteen ulottuvuuteen siirtyessään lukemaan kuvattomia nuortenkirjoja (niin, englanniksi. Suomenkielen lukutaito on vielä kovin takkuista ja hidasta). Ja, Pikku-O:n piirrustustaidon kehittyminen on melkoisen hellyttävää seurattavaa. Hahmoihin alkaa tulla naaman lisäksi jalkaa, kättä ja tukkaakin. Kun kehuin viimeisintä ukkelia, totesi Pikku-O hieman pahastuneella äänellä:"Se on tiger!" E oli heti kartalla ja oli näkevinään kuvassa selvästi tiikerin - ja kehui Pikku-O:ta, joka oli kovin mielissään.
Kurpitsateema on jatkunut lokakuun kunniaksi. Jotain on tullut opittuakin: isosta kurpitsasta tulee aika paljon kurpitsasosetta! Leivontasession tuloksena syntyi kaksi kurpitsaleipää, kaksi kurpitsapiirakkaa ja kaksi kurpitsakakkua. Pieni pakastimemme on saanut tehdä parhaansa niiden säilyttämisessä. Samalla tuli myös opittua, että kurpitsaleipä ja -kakku ovat käytännössä sama asia; kakkuun vaan laitetaan kuorrutus. Kurpitsahulluuden jatkumisesta huolehti E käymällä Afterschool-porukkansa kanssa omenanpoimintaretkellä Shelburne Farm:illa Stow:ssa, ja tuomalla kotiin omenapussin lisäksi kohtuullisen kokoisen kurpitsan. Siitä pitää tehdä kurpitsamuffinsseja. Viikonlopuksi on siis jälleen hommaa tiedossa.
Viikon urheilullisesta puolesta huolehti päivittäisen pyöräilyn lisäksi nelinpeli kierrätystennismailojamme ensi kertaa tositoimessa käyttäen. Menimme lähipuistomme tenniskentille, ja saimme käyttöömme kolme kenttää. Mikä oli hyvä, sillä pallot laajasta tilasta huolimatta menivät välillä kolmen kentän ulkopuolellekin. Aloitimme ensin äiti vastaan kaikki kolme, mutta sain vähitellen seuraa omalle puolelleni, ja lopulta pelasimme E vastaan muut. Kaikilla kokoonpanoilla peli sujui yhtä 'hyvin'. Lapset olivat silti innoissaan, ja voin jo ounastella, että viikonloppuna asiaa kysytään uudelleen ainakin E:n toimesta.
Arkiviikko kääntyy lopuilleen kiireen vallitessa taloudessamme. Abstraktin lähettämisen deadline keväistä New Orleansin Neurologikongressia varten on maanantai-iltana, ja olen sen kanssa lähtökuopissa. Sain kuitenkin netistä huomata, että olen saanut sympaattisen kokoisen kannustusapurahan Aivosäätiöltä; vaikken virallista ilmoitusta asiasta olekaan saanut, tiedolla rutistaa mielellään yhden abstraktin esityskuntoon.
Me muut olemme iloinneet E:n saamasta lukuvuoden ensimmäisestä Principal's Super Starista:"Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star EH for outstanding achievement in demonstrating excellent work habits by listening attentively, and working diligently in class. E routinely takes the initiative to help his teacher, and classmates whenever needed!" Ilahduttavaa oli myös kuulla erään äidin kertomana, kuinka Iso-O:n luokkakaveri oli kertonut kotonaan Iso-O:n opettaneen häntä lukemaan. Matamimme on hypähtänyt lukutaidossaan aivan uuteen ulottuvuuteen siirtyessään lukemaan kuvattomia nuortenkirjoja (niin, englanniksi. Suomenkielen lukutaito on vielä kovin takkuista ja hidasta). Ja, Pikku-O:n piirrustustaidon kehittyminen on melkoisen hellyttävää seurattavaa. Hahmoihin alkaa tulla naaman lisäksi jalkaa, kättä ja tukkaakin. Kun kehuin viimeisintä ukkelia, totesi Pikku-O hieman pahastuneella äänellä:"Se on tiger!" E oli heti kartalla ja oli näkevinään kuvassa selvästi tiikerin - ja kehui Pikku-O:ta, joka oli kovin mielissään.
Kurpitsateema on jatkunut lokakuun kunniaksi. Jotain on tullut opittuakin: isosta kurpitsasta tulee aika paljon kurpitsasosetta! Leivontasession tuloksena syntyi kaksi kurpitsaleipää, kaksi kurpitsapiirakkaa ja kaksi kurpitsakakkua. Pieni pakastimemme on saanut tehdä parhaansa niiden säilyttämisessä. Samalla tuli myös opittua, että kurpitsaleipä ja -kakku ovat käytännössä sama asia; kakkuun vaan laitetaan kuorrutus. Kurpitsahulluuden jatkumisesta huolehti E käymällä Afterschool-porukkansa kanssa omenanpoimintaretkellä Shelburne Farm:illa Stow:ssa, ja tuomalla kotiin omenapussin lisäksi kohtuullisen kokoisen kurpitsan. Siitä pitää tehdä kurpitsamuffinsseja. Viikonlopuksi on siis jälleen hommaa tiedossa.
Viikon urheilullisesta puolesta huolehti päivittäisen pyöräilyn lisäksi nelinpeli kierrätystennismailojamme ensi kertaa tositoimessa käyttäen. Menimme lähipuistomme tenniskentille, ja saimme käyttöömme kolme kenttää. Mikä oli hyvä, sillä pallot laajasta tilasta huolimatta menivät välillä kolmen kentän ulkopuolellekin. Aloitimme ensin äiti vastaan kaikki kolme, mutta sain vähitellen seuraa omalle puolelleni, ja lopulta pelasimme E vastaan muut. Kaikilla kokoonpanoilla peli sujui yhtä 'hyvin'. Lapset olivat silti innoissaan, ja voin jo ounastella, että viikonloppuna asiaa kysytään uudelleen ainakin E:n toimesta.
Arkiviikko kääntyy lopuilleen kiireen vallitessa taloudessamme. Abstraktin lähettämisen deadline keväistä New Orleansin Neurologikongressia varten on maanantai-iltana, ja olen sen kanssa lähtökuopissa. Sain kuitenkin netistä huomata, että olen saanut sympaattisen kokoisen kannustusapurahan Aivosäätiöltä; vaikken virallista ilmoitusta asiasta olekaan saanut, tiedolla rutistaa mielellään yhden abstraktin esityskuntoon.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Putoavia lehtiä ja ketjuja
Kaunis ruska alkaa saavuttaa meidätkin. Harmi, että siihen väistämättä kuuluu myös moniviikkoinen haravointi - naapureidemme jättipuut pudottavat ystävällisesti lehtiverhonsa meidät nurmikkomme peitteeksi. Laiskana ihmisenä voisi vain todeta tilanteen ja odottaa vuokraemäntämme maksamaa jokasyksyistä pihansiivousta, mutta kahdesta syystä johtuen sitä ei tule tehtyä. Ensinnäkin, onhan se itsellekin aika ikävää katsoa mätäneviä lehtivuoria heti ikkunasta ulos katsoessaan. Ja toiseksi, kun meidän lähinaapurimme piha on aina aivan viimeisen päälle siisti - muotoonleikatut pensaat, pihakivetys, ja -tie on siistitty lehtipuiden pudottamista lehdistä ja kellari-ikkunoiden sadevesiroiskeet pyyhitty puhtaiksi - ei yksinkertaisesti kehtaa jättää omaansa luonnontilaan, vaikka mieli kaiken kiireen keskellä tekisi.
Nelipäiväinen viikkomme vyöryi ohi samalla kiihtyvällä vauhdilla kuin edellisetkin. Välillä satoi kaatamalla, välillä oli aivan miellyttävä, alkusyksyinen keli. Pientä haastetta loppuviikolle toi Iso-O:n pyöränketjujen putoaminen aamuisella koulumatkalla sillä seurauksella, että jo muutenkin työläs aamu (mm. Pikku-O:n oli pitänyt kahdesti käydä WC:ssa kurahousujen pukemisen jälkeen) oli muuttunut T:lle lähes painajaismaiseksi. Ei siinä ollut muu auttanut kuin kotiinpalaaminen ja koulumatkan tekeminen autolla aamuruuhkassa. T ei ollut parhaalla tuulella tuona päivänä.
Samanaikaisesti T:n painajaisen kanssa minä istuin pehmeällä tuolilla Shriner-lastensairaalan luentosalissa kuuntelemassa neurologian klinikan juhlaesitelmiä. Massachusetts General Hospital (tuttavallisemmin Mass Gen tai MGH) juhlii tänä vuonna 200-vuotista taivaltaan, ja nyt oli neurologien vuoro. Itse neurologian klinikka on 'vasta' satavuotias, mutta se ei tunnelmaa himmentänyt. Toinen toistaan harmaahapsisempi kuuntelija myhäili tyytyväisenä, kun esiintyjä toisensa jälkeen heitä hehkutti. Eniten huomiota sai kuitenkin poissaolevana vahvasti läsnäoleva neurologilegenda C. Miller Fisher, joka vielä muutama vuosi sitten työskenteli aktiivisesti klinikassa yli 90-vuotiaana. Täällä ei jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana, eikä 68-vuotiaanakaan - oli se sitten hyvä tai huono asia nuorempien kannalta..
Näissä tunnelmissa siirrymme viikonlopun viettoon. Äkkiä pitää käydä jokin lahja ostamassa, sillä taas on tiedossa yhdet Iso-O:n ystävän syntymäpäivät. Sitä ennen lienee kuitenkin syytä tarttua harjaan ja siivota kulkuväylä ulkoportailta autotallille.
Nelipäiväinen viikkomme vyöryi ohi samalla kiihtyvällä vauhdilla kuin edellisetkin. Välillä satoi kaatamalla, välillä oli aivan miellyttävä, alkusyksyinen keli. Pientä haastetta loppuviikolle toi Iso-O:n pyöränketjujen putoaminen aamuisella koulumatkalla sillä seurauksella, että jo muutenkin työläs aamu (mm. Pikku-O:n oli pitänyt kahdesti käydä WC:ssa kurahousujen pukemisen jälkeen) oli muuttunut T:lle lähes painajaismaiseksi. Ei siinä ollut muu auttanut kuin kotiinpalaaminen ja koulumatkan tekeminen autolla aamuruuhkassa. T ei ollut parhaalla tuulella tuona päivänä.
Samanaikaisesti T:n painajaisen kanssa minä istuin pehmeällä tuolilla Shriner-lastensairaalan luentosalissa kuuntelemassa neurologian klinikan juhlaesitelmiä. Massachusetts General Hospital (tuttavallisemmin Mass Gen tai MGH) juhlii tänä vuonna 200-vuotista taivaltaan, ja nyt oli neurologien vuoro. Itse neurologian klinikka on 'vasta' satavuotias, mutta se ei tunnelmaa himmentänyt. Toinen toistaan harmaahapsisempi kuuntelija myhäili tyytyväisenä, kun esiintyjä toisensa jälkeen heitä hehkutti. Eniten huomiota sai kuitenkin poissaolevana vahvasti läsnäoleva neurologilegenda C. Miller Fisher, joka vielä muutama vuosi sitten työskenteli aktiivisesti klinikassa yli 90-vuotiaana. Täällä ei jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana, eikä 68-vuotiaanakaan - oli se sitten hyvä tai huono asia nuorempien kannalta..
Näissä tunnelmissa siirrymme viikonlopun viettoon. Äkkiä pitää käydä jokin lahja ostamassa, sillä taas on tiedossa yhdet Iso-O:n ystävän syntymäpäivät. Sitä ennen lienee kuitenkin syytä tarttua harjaan ja siivota kulkuväylä ulkoportailta autotallille.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Kurpitsaviikonloppu
Bostonissa oli ennätyksellisen lämmin lokakuun viikonloppu (joka päivä yli 85 Fahrenheitia). Kurpitsat ovat värittäneet tätä ihanaa kesän viimehenkäystä monin tavoin. Lauantain siivous-ja kunnostuspäivä sujui vauhdikkaasti Iso-O:n valmistautuessa samalla henkisesti sanomaan hyvästit omalle, koulusta mukaansa saamalleen kurpitsalle, jolla oli ihan nimikin, "Baby Pumpkin Stumps". Muutama kyynelkin tuli vuodatettua, kun kävi ilmeiseksi, että kurpitsalla oli kaksi vaihtoehtoista kohtaloa. Ensimmäisen mukaan siitä tulisi ruokaa, ja toisen mukaan se saisi pari viikkoa lisäaikaa ennen kompostiin joutumistaan. "Tämä on minulle NIIIIN tärkeä!" valitteli Iso-O moneen otteeseen, ja kantoi kurpitsaa ympäriinsä.
Kurpitsasta tuli lopulta ruokaa. Lukuisien valokuvien jälkeen Iso-O oli valmis luopumaan ystävästään. Ohjeiden mukaan saimme siitä aikaiseksi sosetta, ja lopulta herkullista kuivakakkua (Pumpkin Bread). Aikaa meni hurjan kauan, mutta hyvältä se vaniljajäätelön kanssa maistui, kun vietimme T:n syntymäpäivää. Iso-O oli oikein tyytyväinen "Baby Pumpkin Stumps":in muodonmuutokseen. Vahvoja tunteita myös hieman helpotti tietoisuus siitä, että kaikki siemenet laitettiin talteen odottamaan ensikeväistä istutusta.
Kurpitsateema jatkui maanantaina Bostonin eteläpuolelle suuntautuneella vapaapäivän reissullamme satuttuamme puolivahingossa kurpitsamarkkinoille. Lähdimme sieltä mukanamme kolme erikokoista oranssia palloa. Pienin menee Pikku-O:n kouluun, keskikokoisesta tulee Jack O'Lantern, ja suurimmasta tehdään ainakin kurpitsapiirakkaa, todennäköisesti jotain muutakin. Pieni kurpitsahulluus lienee iskenyt.
Markkinoiden jälkeen ajoimme IKEAn pihaan, ja taas meni monta tuntia, vaikka tarvikelista oli kirkkaana mielessä. Kauppahöyryjä menimme puhaltamaan Blue Hills-mäelle, jonka laella on Pohjois-Amerikan vanhin, edelleen toiminnassa oleva säätutkimusasema. Tällä kerralla kipuaminen palkittiin. Asemalla alkoi juuri opastettu kierros, jonka keston pitäjä edeltävästi arvioi olevan n. 20 minuuttia. Pikku-O oli kierroksen ajan melko rauhallinen, mutta totesi kertaalleen:"Tää kettää aika pikkään". Näin olikin, sillä saimme intensiivisen kurkistuksen säätutkimuksen historiaan ja nykypäivään lähes 1,5 tunnin ajan. Kaikille jäi kuitenkin hyvä mieli, ja vaikka saavuimmekin kotiin tunteja aiottua myöhemmin, on rentouttavaa aloittaa uusi, viilenevä viikko, kun on saanut maistaa pienen hetken kesää - ja kurpitsaa.
Kurpitsasta tuli lopulta ruokaa. Lukuisien valokuvien jälkeen Iso-O oli valmis luopumaan ystävästään. Ohjeiden mukaan saimme siitä aikaiseksi sosetta, ja lopulta herkullista kuivakakkua (Pumpkin Bread). Aikaa meni hurjan kauan, mutta hyvältä se vaniljajäätelön kanssa maistui, kun vietimme T:n syntymäpäivää. Iso-O oli oikein tyytyväinen "Baby Pumpkin Stumps":in muodonmuutokseen. Vahvoja tunteita myös hieman helpotti tietoisuus siitä, että kaikki siemenet laitettiin talteen odottamaan ensikeväistä istutusta.
Kurpitsateema jatkui maanantaina Bostonin eteläpuolelle suuntautuneella vapaapäivän reissullamme satuttuamme puolivahingossa kurpitsamarkkinoille. Lähdimme sieltä mukanamme kolme erikokoista oranssia palloa. Pienin menee Pikku-O:n kouluun, keskikokoisesta tulee Jack O'Lantern, ja suurimmasta tehdään ainakin kurpitsapiirakkaa, todennäköisesti jotain muutakin. Pieni kurpitsahulluus lienee iskenyt.
Markkinoiden jälkeen ajoimme IKEAn pihaan, ja taas meni monta tuntia, vaikka tarvikelista oli kirkkaana mielessä. Kauppahöyryjä menimme puhaltamaan Blue Hills-mäelle, jonka laella on Pohjois-Amerikan vanhin, edelleen toiminnassa oleva säätutkimusasema. Tällä kerralla kipuaminen palkittiin. Asemalla alkoi juuri opastettu kierros, jonka keston pitäjä edeltävästi arvioi olevan n. 20 minuuttia. Pikku-O oli kierroksen ajan melko rauhallinen, mutta totesi kertaalleen:"Tää kettää aika pikkään". Näin olikin, sillä saimme intensiivisen kurkistuksen säätutkimuksen historiaan ja nykypäivään lähes 1,5 tunnin ajan. Kaikille jäi kuitenkin hyvä mieli, ja vaikka saavuimmekin kotiin tunteja aiottua myöhemmin, on rentouttavaa aloittaa uusi, viilenevä viikko, kun on saanut maistaa pienen hetken kesää - ja kurpitsaa.
lauantai 8. lokakuuta 2011
Monenlaisia koukeroita
Täsmälleen vuosi sitten madot valtasivat kuivamuonakaappimme. Ne hävisivät tehokkaan siivouksen johdosta. Tai siitä huolimatta. T epäili, että lämmityskauden alkaminen ja talon kuivaminen on yksi vaihtoehtoinen selitys. Oli selitys mikä tahansa, on sen keksimiselle jälleen tarvetta. Vaikka itse matopesää ei ole löytynytkään, on keittiön nurkkakaapin läheisille seinille taas ilmestynyt kutsumattomia, pieniä, vaaleanvärisiä ällötyksiä. Se taas johtaa siihen, että kauan kaivattu talon perussiivous on väistämättömänä edessä tänään lauantaina. Ja täytyy kai sitä lämmityksen päällelaittamistakin alkaa harkita, sillä öisin on ollut jo selvästi alle kymmenen astetta.
Siivouksen lisäksi aiomme viettää hieman juhlavammin T:n viimemaanantaisia syntymäpäiviä. Lapsille ei nimittäin sovi, että jonkun syntymäpäivät vain ohitetaan aamuisella syntymäpäivälaululla. Kortit on tehty valmiiksi jo viikkoja sitten. Erityisen herkäksi tilanteen tekee se, että Pikku-O oli jotenkin saanut kerrotuksi opettajalleen, että isillä on syntymäpäivä ja pyytänyt apua kirjoittamisessa. Tuloksena oli ryppyinen paperi, jossa on kuvat lehdestä ("liif"), karhusta ("kaa-u") ja isoin, pyöreämuotoisin kirjaimin:"HAPPY BIRTHDAY PIKKU-O".
Vaikka välillä tuntuu, ettei Pikku-O:n puheessa mitään edistystä tapahdu (ja tilanne tuolloin rehellisesti sanottuna tuntuu aika turhauttavalta), käy seuraavassa hetkessä ilmi pieni askel eteenpäin. Ehkäpä tämä isin syntymäpäivien kertominen opettajalle on yksi todiste. Toisena todisteena voinee pitää Pikku-O:n yhtäkkistä toteamusta ruokapöydässä:"Minä olen Pikku-Myy. Ja minä jään tänne asumaan!" Jatkuvan edistymisen varmistamiseksi Pikku-O on käynyt kahdesti viikossa puheterapiassa. Kyseessä on ryhmäkuntoutus, mutta ryhmä koostuu toisena päivänä Pikku-O:n lisäksi yhdestä tytöstä ja toisena vain Pikku-O:sta. Niinpä hän käytännössä saa yksilöterapiaa intensiivisesti 45 minuuttia kerrallaan. Aikamoinen ponnistus kolmevuotiaalle keskittyä harjoitteluun noin pitkästi.
E:kin on siirtynyt ilmaisunkehittymisessä askeleen eteenpäin. Kaunokirjoituksen harjoittelu alkoi. Ja ei suinkaan mikään Suomen monien uudistusten ja kehittämisen tuloksena syntynyt pelkistetty tyyli, vaan todella kiemurainen, yhteensidottava kirjoitus, joka näyttää vanhanaikaisemmalta kuin se, jonka itse T:n kanssa kolmekymmentä vuotta sitten opettelimme. E on kotiintuotujen näytteiden mukaan selvästi nähnyt vaivaa tehdessään ensimmäisiä koukeroitaan, muttei itse ollut tapaansa kovin tyytyväinen:"I suck in cursive!"
Myös T on taiteillut kirjoittamisen ja lukemisen viidakossa. Lukuvauhti on kirja päivässä. Eli ei pahakaan - eiku - normaaliälyiselle (=minä) se olisi aivan mahdoton tehtävä. Itselleni on hyvin riittänyt työnvaatima kirjoittelu ja erikoistumisohjelmien papereiden pyörittely. Keskiviikkona tuli ensimmäinen tyrmäys:"Thank you for your interest in our Transitional Year Program. Unfortunately, we are unable to offer you an interview at this current time". Tuntui aika pahalta, vaikka osasin luonnollisesti näitä viestejä odotella. Onneksi jo seuraavana päivänä tunnelmani hieman nousi, sillä lähisairaalastamme Newton-Wellesley Hospital:ista tuli kehoitus saapua haastatteluun. Rehellisyyden nimessä on todettava, että kutsu johtuu siitä, että ohjelman johtajan lapset ovat meidän lastemme ystäviä koulussa. Mutta, niinhän se menee, suhteilla on suuri merkitys työmarkkinoilla. Niin täällä kuin Suomessakin. Jos niin onnellisesti kävisi, että haastattelun jälkeen olisin kiinnostava henkilö, olisi minulla tiedossa vuosi perustason lääketiedettä (internship) oikein ER-tyyliin. Kaikkeen sitä tulee ryhdyttyä. Pakollisen internshipin lisäksi pitäisi samalla saada paikka jostakin vuotta myöhemmin alkavasta neurologiaohjelmasta, ja se on valitettavasti tällä seudulla käytännössä mahdotonta. On jotenkin hämmentävää huomata, että aikaa valmistumisesta on kulunut kauan ja että ikää on salakavalasti kertynyt ylimääräiset kymmenen vuotta - vastahan olin se porukan nuorin jokapaikassa!
Jotta kirjoitus ei kiemurtele tämän enempää eri aihealueille, lienee syytä lopettaa. Viileä viikko kääntyy hetkeksi lämpöisemmäksi (jopa yli 80 F lämpötiloja odoteltavissa - ihanaa), ja ryhdymme viettämään pidennettyä viikonloppua (maanantai on vapaa, sillä tuolloin on Columbus Day).
Siivouksen lisäksi aiomme viettää hieman juhlavammin T:n viimemaanantaisia syntymäpäiviä. Lapsille ei nimittäin sovi, että jonkun syntymäpäivät vain ohitetaan aamuisella syntymäpäivälaululla. Kortit on tehty valmiiksi jo viikkoja sitten. Erityisen herkäksi tilanteen tekee se, että Pikku-O oli jotenkin saanut kerrotuksi opettajalleen, että isillä on syntymäpäivä ja pyytänyt apua kirjoittamisessa. Tuloksena oli ryppyinen paperi, jossa on kuvat lehdestä ("liif"), karhusta ("kaa-u") ja isoin, pyöreämuotoisin kirjaimin:"HAPPY BIRTHDAY PIKKU-O".
Vaikka välillä tuntuu, ettei Pikku-O:n puheessa mitään edistystä tapahdu (ja tilanne tuolloin rehellisesti sanottuna tuntuu aika turhauttavalta), käy seuraavassa hetkessä ilmi pieni askel eteenpäin. Ehkäpä tämä isin syntymäpäivien kertominen opettajalle on yksi todiste. Toisena todisteena voinee pitää Pikku-O:n yhtäkkistä toteamusta ruokapöydässä:"Minä olen Pikku-Myy. Ja minä jään tänne asumaan!" Jatkuvan edistymisen varmistamiseksi Pikku-O on käynyt kahdesti viikossa puheterapiassa. Kyseessä on ryhmäkuntoutus, mutta ryhmä koostuu toisena päivänä Pikku-O:n lisäksi yhdestä tytöstä ja toisena vain Pikku-O:sta. Niinpä hän käytännössä saa yksilöterapiaa intensiivisesti 45 minuuttia kerrallaan. Aikamoinen ponnistus kolmevuotiaalle keskittyä harjoitteluun noin pitkästi.
E:kin on siirtynyt ilmaisunkehittymisessä askeleen eteenpäin. Kaunokirjoituksen harjoittelu alkoi. Ja ei suinkaan mikään Suomen monien uudistusten ja kehittämisen tuloksena syntynyt pelkistetty tyyli, vaan todella kiemurainen, yhteensidottava kirjoitus, joka näyttää vanhanaikaisemmalta kuin se, jonka itse T:n kanssa kolmekymmentä vuotta sitten opettelimme. E on kotiintuotujen näytteiden mukaan selvästi nähnyt vaivaa tehdessään ensimmäisiä koukeroitaan, muttei itse ollut tapaansa kovin tyytyväinen:"I suck in cursive!"
Myös T on taiteillut kirjoittamisen ja lukemisen viidakossa. Lukuvauhti on kirja päivässä. Eli ei pahakaan - eiku - normaaliälyiselle (=minä) se olisi aivan mahdoton tehtävä. Itselleni on hyvin riittänyt työnvaatima kirjoittelu ja erikoistumisohjelmien papereiden pyörittely. Keskiviikkona tuli ensimmäinen tyrmäys:"Thank you for your interest in our Transitional Year Program. Unfortunately, we are unable to offer you an interview at this current time". Tuntui aika pahalta, vaikka osasin luonnollisesti näitä viestejä odotella. Onneksi jo seuraavana päivänä tunnelmani hieman nousi, sillä lähisairaalastamme Newton-Wellesley Hospital:ista tuli kehoitus saapua haastatteluun. Rehellisyyden nimessä on todettava, että kutsu johtuu siitä, että ohjelman johtajan lapset ovat meidän lastemme ystäviä koulussa. Mutta, niinhän se menee, suhteilla on suuri merkitys työmarkkinoilla. Niin täällä kuin Suomessakin. Jos niin onnellisesti kävisi, että haastattelun jälkeen olisin kiinnostava henkilö, olisi minulla tiedossa vuosi perustason lääketiedettä (internship) oikein ER-tyyliin. Kaikkeen sitä tulee ryhdyttyä. Pakollisen internshipin lisäksi pitäisi samalla saada paikka jostakin vuotta myöhemmin alkavasta neurologiaohjelmasta, ja se on valitettavasti tällä seudulla käytännössä mahdotonta. On jotenkin hämmentävää huomata, että aikaa valmistumisesta on kulunut kauan ja että ikää on salakavalasti kertynyt ylimääräiset kymmenen vuotta - vastahan olin se porukan nuorin jokapaikassa!
Jotta kirjoitus ei kiemurtele tämän enempää eri aihealueille, lienee syytä lopettaa. Viileä viikko kääntyy hetkeksi lämpöisemmäksi (jopa yli 80 F lämpötiloja odoteltavissa - ihanaa), ja ryhdymme viettämään pidennettyä viikonloppua (maanantai on vapaa, sillä tuolloin on Columbus Day).
maanantai 3. lokakuuta 2011
... ja sitten sama märkänä
Teltan kokoamisohjeet kirkkaina mielessä pakkauduimme autoon perjantai-iltapäivänä. Lapset oli haettu kouluistaan ajoissa, nopea lounas syöty, ja tavarat katsottu paikoilleen täpötäydessä auton takaluukussa. Oli kaunis, aurinkoinen sää. Matka sujui ilman suurempia viiveitä. Pikaruokaa käytiin hakemassa Burger Kingiltä, ja pienoisen kiireen vuoksi söimme matkan päällä. Kiire meillä oli, sillä Baxter State Park, johon olimme matkalla, sulkeutui puoli yhdeksältä, ja ajomatkaa oli yli kuusi tuntia. Laitoimme lisäksi ajopisteen väärään paikkaan kännykän navigaattorissa, ja ajoimme kriittisesti harhaan. Kello oli 20.26, kun T sai tietää meidän olevan melkein kymmenen mailin päässä portilta. Ajoimme aika vauhdikkaasti mutkaisia hiekkateitä, ja pääsimme puistoon sisään, vaikka sulkeutumisaika oli jo ohitettu.
Telttapaikalle saapuessamme oli luonnollisesti jo pilkkopimeää. Lapset söivät autossa iltapalan samanaikaisesti kun T:n kanssa kokosimme teltan. Ei satanut, joten hieman helpommin kokoaminen onnistui kuin pahimmissa ennakkoajatuksissani. Nopeasti makuupussit laitettiin paikoilleen ja koko porukka painui nukkumaan. Yöllä välillä satoi, mutta se ei teltassa haitannut.
Aamupala syötiin telttapaikkamme yhteydessä olevan pöydän ääressä tunturipuron varrella. Oli pilvistä, mutta Mount Katahdin näkyi kauniisti. T heitti meidät 2,5 mailin päässä olevan polun alkupisteeseen autolla, ja kuulimme samalla, että alle kuusivuotiaat eivät saa nousta puurajan yläpuolella. Ok. Onneksi meillä on vain yksi sellainen. Ja eihän siellä ole ketään katsomassa. T vei auton takaisin telttapaikalle, ja käveli meidät ripeästi kiinni noustuamme hitaasti alarinteen polkua.
Metsäkävely oli lapsille yllättävän mukavaa. Iso-O huomioi kaikki kauniit kivet ja kasvit, E muuntui mielessään kivikautiseksi taistelijaksi kuljettaen mukanaan 'keihästä', sen kivikärkeä ja '-puukkoa', ja Pikku-O seurasi molempia matkien perässä. Polku muuttui jatkuvasti jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Lehtipuut muuttuivat havupuiksi, ja edelleen tunturikasvillisuudeksi. Ja sitten alkoi sataa. Ennen sadetta ehdimme onneksi ihailla kaunista ruskamaisemaa korkealta vuorenrinteeltä. Nousua oli tullut jo n. 1800 jalkaa eli 600 metriä, ja Pikku-O oli noussut sen kaiken itse, ensimmäistä kertaa elämässään. Pieni askel alkoi kuitenkin painaa sen verran, että kylmä sade sekä maisemien häviäminen pilveen sai porukkamme jakautumaan. Lähdin Pikku-O:n ja Iso-O:n kanssa alas. E jatkoi T:n kanssa ylöspäin kohti 2300 jalkaa korkeammalla olevaa vuorenhuippua (korkeus 5267 jalkaa eli 1605 metriä).
Sade seurasi meitä koko matkan alas. Pikku-O oli tosi väsynyt, mutta viriteltyämme Iso-O:n kanssa muutamat laulut, ja kuunneltuamme Iso-O:n keksimiä nimiä eri metsäosuuksille (esim. "Big Mushroom Valley") löytyi häneltäkin muutama iloinen ajatus. Olimme jo melkein alhaalla, kun T soitti huipulta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että odottelemme lähtöpaikalla, kun T ja E tulevat meitä autolla hakemaan, mutta arvasin jo soiton myöhäisestä ajankohdasta, ettei se tulisi tapahtumaan tuntikausiin. Niinpä puimme viimeisetkin vaatteemme päällemme, söimme levyllisen suklaata, ja lähdimme tallustamaan 2,5 mailin hiekkatiepätkää kohti telttapaikkaamme. Olimme päässeet n. 100 metriä, kun nuori, reipashenkinen Park Ranger pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, tarvitsemmeko kyytiä. Oli enemmän kuin upeaa päästä truckin lavalle. Vaikka viima oli melkoinen, olimme kaikki todella mielissämme päästyämme niin paljon helpommin teltalle. Sade yltyi.
Vaihdoimme kuivat kamat päälle teltassa ja lämmittelimme makuupusseissa. Yritin ehdottaa pientä päivälepoa, mutta aina kun poistuin teltasta, kuului ensin huomiopillin puhallus (Pikku-O), ja sen jälkeen Iso-O:n sättivä ääni ja riidanalku. Aloimme hitaasti valmistaa meille päivällistä. Nuotio ei syttynyt kaatosateessa kosteiden lehtien avulla, joten tyydyimme valmiina olevaan pastaan ja sen tuunaamiseen. Aika pian tuli pimeää. Iso-O:n huoli kasvoi pimeän sakeentuessa:"Mitä, jos isi ja E ei koskaan enää tule?" [itkua][voivottelua]. Itse en epäillyt, etteivätkö he tulisi, mutta jaoin huolen erityisesti E:n jaksamisesta. Olihan 4300 jalan (=1300 korkeuserometrin) kiipeäminen ja laskeutuminen melkoinen saavutus kahdeksanvuotiaalle.
Seitsemän jälkeen leiriimme saapuivat litimärät isä ja poika. Iso-O oli onnesta pakahduksissaan. E värisi kylmissään, mutta vaihtoi vaatteensa reippaasti ja kääriytyi makuupussiinsa. Pian hän sai eteensä juotavaa ja syötävää, ja juttua alkoi tulla. Juttua riitti ihan yöhönkin saakka. Jopa niin paljon, että päädyimme puolilta öin siirtämään sekavana pikkusisarustensa yli rymistelleen pojan isin kainaloon nukkumaan. "Isi, mä pääsin läpi!"
Aamulla ei satanut ollenkaan niin paljon kuin edellisenä päivänä, mutta jokapuolella oli sen verran märkää, että aamupala syötiin teltassa. T viritti sillä välin nuotion, mutta jätimme pihvit kuitenkin paistamatta - eivät ne oikein aamupalaksi olisi maistuneet. Pikku-O grillasi puunlehtiä ja pieniä kiviä:"Äiti, tämä kiji on tosi muuma!" E ja Iso-O auttoivat sillä aikaa tavaroiden pakkaamisessa teltan sisällä.
Jotta Maine:istä jäisi mieleen muutakin kuin sateinen vuori, lähdimme ajamaan kohti merenrantaa. Pikkuteitä muiden perässä 25 mailia tunnissa oli silti liikaa, ja syötyämme rantakaupunki Belfastissa maittavan lounaan hummeriravintolassa päädyimme palaamaan takaisin pääväylälle. Sitä pitkin matka joutuikin nopeasti, vaikka välillä satoikin kaatamalla, ja perille pääsimme hyvissä ajoin. Hieman haasteellisemmasta telttaretkestä huolimatta kaikki kertoivat lähtevänsä uudelleen. Mihin sitten mentäisiin? Ainiin, töihin ja kouluihin.
Telttapaikalle saapuessamme oli luonnollisesti jo pilkkopimeää. Lapset söivät autossa iltapalan samanaikaisesti kun T:n kanssa kokosimme teltan. Ei satanut, joten hieman helpommin kokoaminen onnistui kuin pahimmissa ennakkoajatuksissani. Nopeasti makuupussit laitettiin paikoilleen ja koko porukka painui nukkumaan. Yöllä välillä satoi, mutta se ei teltassa haitannut.
Aamupala syötiin telttapaikkamme yhteydessä olevan pöydän ääressä tunturipuron varrella. Oli pilvistä, mutta Mount Katahdin näkyi kauniisti. T heitti meidät 2,5 mailin päässä olevan polun alkupisteeseen autolla, ja kuulimme samalla, että alle kuusivuotiaat eivät saa nousta puurajan yläpuolella. Ok. Onneksi meillä on vain yksi sellainen. Ja eihän siellä ole ketään katsomassa. T vei auton takaisin telttapaikalle, ja käveli meidät ripeästi kiinni noustuamme hitaasti alarinteen polkua.
Metsäkävely oli lapsille yllättävän mukavaa. Iso-O huomioi kaikki kauniit kivet ja kasvit, E muuntui mielessään kivikautiseksi taistelijaksi kuljettaen mukanaan 'keihästä', sen kivikärkeä ja '-puukkoa', ja Pikku-O seurasi molempia matkien perässä. Polku muuttui jatkuvasti jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Lehtipuut muuttuivat havupuiksi, ja edelleen tunturikasvillisuudeksi. Ja sitten alkoi sataa. Ennen sadetta ehdimme onneksi ihailla kaunista ruskamaisemaa korkealta vuorenrinteeltä. Nousua oli tullut jo n. 1800 jalkaa eli 600 metriä, ja Pikku-O oli noussut sen kaiken itse, ensimmäistä kertaa elämässään. Pieni askel alkoi kuitenkin painaa sen verran, että kylmä sade sekä maisemien häviäminen pilveen sai porukkamme jakautumaan. Lähdin Pikku-O:n ja Iso-O:n kanssa alas. E jatkoi T:n kanssa ylöspäin kohti 2300 jalkaa korkeammalla olevaa vuorenhuippua (korkeus 5267 jalkaa eli 1605 metriä).
Sade seurasi meitä koko matkan alas. Pikku-O oli tosi väsynyt, mutta viriteltyämme Iso-O:n kanssa muutamat laulut, ja kuunneltuamme Iso-O:n keksimiä nimiä eri metsäosuuksille (esim. "Big Mushroom Valley") löytyi häneltäkin muutama iloinen ajatus. Olimme jo melkein alhaalla, kun T soitti huipulta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että odottelemme lähtöpaikalla, kun T ja E tulevat meitä autolla hakemaan, mutta arvasin jo soiton myöhäisestä ajankohdasta, ettei se tulisi tapahtumaan tuntikausiin. Niinpä puimme viimeisetkin vaatteemme päällemme, söimme levyllisen suklaata, ja lähdimme tallustamaan 2,5 mailin hiekkatiepätkää kohti telttapaikkaamme. Olimme päässeet n. 100 metriä, kun nuori, reipashenkinen Park Ranger pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, tarvitsemmeko kyytiä. Oli enemmän kuin upeaa päästä truckin lavalle. Vaikka viima oli melkoinen, olimme kaikki todella mielissämme päästyämme niin paljon helpommin teltalle. Sade yltyi.
Vaihdoimme kuivat kamat päälle teltassa ja lämmittelimme makuupusseissa. Yritin ehdottaa pientä päivälepoa, mutta aina kun poistuin teltasta, kuului ensin huomiopillin puhallus (Pikku-O), ja sen jälkeen Iso-O:n sättivä ääni ja riidanalku. Aloimme hitaasti valmistaa meille päivällistä. Nuotio ei syttynyt kaatosateessa kosteiden lehtien avulla, joten tyydyimme valmiina olevaan pastaan ja sen tuunaamiseen. Aika pian tuli pimeää. Iso-O:n huoli kasvoi pimeän sakeentuessa:"Mitä, jos isi ja E ei koskaan enää tule?" [itkua][voivottelua]. Itse en epäillyt, etteivätkö he tulisi, mutta jaoin huolen erityisesti E:n jaksamisesta. Olihan 4300 jalan (=1300 korkeuserometrin) kiipeäminen ja laskeutuminen melkoinen saavutus kahdeksanvuotiaalle.
Seitsemän jälkeen leiriimme saapuivat litimärät isä ja poika. Iso-O oli onnesta pakahduksissaan. E värisi kylmissään, mutta vaihtoi vaatteensa reippaasti ja kääriytyi makuupussiinsa. Pian hän sai eteensä juotavaa ja syötävää, ja juttua alkoi tulla. Juttua riitti ihan yöhönkin saakka. Jopa niin paljon, että päädyimme puolilta öin siirtämään sekavana pikkusisarustensa yli rymistelleen pojan isin kainaloon nukkumaan. "Isi, mä pääsin läpi!"
Aamulla ei satanut ollenkaan niin paljon kuin edellisenä päivänä, mutta jokapuolella oli sen verran märkää, että aamupala syötiin teltassa. T viritti sillä välin nuotion, mutta jätimme pihvit kuitenkin paistamatta - eivät ne oikein aamupalaksi olisi maistuneet. Pikku-O grillasi puunlehtiä ja pieniä kiviä:"Äiti, tämä kiji on tosi muuma!" E ja Iso-O auttoivat sillä aikaa tavaroiden pakkaamisessa teltan sisällä.
Jotta Maine:istä jäisi mieleen muutakin kuin sateinen vuori, lähdimme ajamaan kohti merenrantaa. Pikkuteitä muiden perässä 25 mailia tunnissa oli silti liikaa, ja syötyämme rantakaupunki Belfastissa maittavan lounaan hummeriravintolassa päädyimme palaamaan takaisin pääväylälle. Sitä pitkin matka joutuikin nopeasti, vaikka välillä satoikin kaatamalla, ja perille pääsimme hyvissä ajoin. Hieman haasteellisemmasta telttaretkestä huolimatta kaikki kertoivat lähtevänsä uudelleen. Mihin sitten mentäisiin? Ainiin, töihin ja kouluihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)