Hengästyttävää menoa

Kun on vain yksi vapaapäivä, tulee siitä väistämättä aika vilkas. Viime sunnuntai oli sellainen. Ripeän aamupalan jälkeen kävimme kahdella autolla viemässä pikkuautomme ja sen sisällä olleet vanteet rengasliikkeeseen, jossa T hieman aamuäreänä sai sovittua, että haemme auton pari tuntia myöhemmin. T oli harvinaisen lyhytsanainen liikkeessä, ja jälkikäteen selvisikin, että yöunet olivat jälleen kerran jääneet aivan liian lyhyiksi opiskelijoiden korjattavien kirjoitusten vuoksi ja aamukahvi juomatta. Tilanne selvästi korjautui, kun jälkimmäinen tuli hoidetuksi.

Stop and Shop-auto saapui sopivasti lähes samaan aikaan kuin mekin, ja nopean purun jälkeen hyppäsimme kaikki autoon ja sillä kirkkoon. Lapset jupisivat kukin tavallaan, minkä ymmärrän. Harmillisesti pyhäkoulu, johon lapsena pääsi pitkältä tuntuvasta messusta hengähtämään, on täällä vasta messun jälkeen. Sivuhuomiona eräs mieltäni vaivaava asia. Olen vasta täällä alkanut ymmärtää, miten hyvä juttu uskonnonopetus koulussa on. Kun käydään läpi monenlaisia ajatuksia ja kulttuuripohjaa (ainakin me kävimme), jäävät ääriajatukset paljon vähemmälle. Täällä uskontoa ei opeteta kouluissa vaan se jää mitä erikoisempien uskonnollisten yhteisöjen kontolle. Ja niissä ei todellakaan yritetä kannustaa muiden uskontojen ymmärtäjäksi. Ei ihme, että kaikupohjaa monenlaiseen ääriajatteluun löytyy.

Kirkon jälkeen oli mahdollisuus tehdä adventtikransseja aiempien vuosien tapaan. Teimme ulko-oveemme kiinnitettävän valmiiksi ja otimme oksia mukaamme pöytäversiota varten. Nyt nuo oksat odottavat kylmällä etuverannallamme sitä, että joku istuisi hetkeksi alas ja pujottelisi ne metallikehikon ympäri. Ehkä huomenna, kun on vapaapäivä.

Kotona oli aikaa ottaa pikainen välipala, jonka jälkeen Iso-O piti käydä heittämässä kaverinsa luokse leikkimään. Samaan aikaan kävimme poikien kanssa etsimässä revenneiden lakanoiden tilalle uusia. Pojat motivoituivat mukaan, kun samassa kaupassa on kohtuullisen kokoinen leluosasto. On mahdotonta ostaa aluslakanoita yksittäiskappalein; kaikki ovat jonkinlaisissa seteissä. Tyypillisessä setissä on muotoonommellun aluslakanan lisäksi kaksi tyynyliinaa ja yksi suorakulmioksi ommeltu lakana, joka Suomessa olisi aluslakanaksi, mutta täällä peiton kanssa käytetetettäväksi tarkoitettu. No, kai me voimme sitäkin aluslakanana käyttää. Pussilakanoita voi käydä ostamassa vaikka IKEAsta.

Sain perunat kiehumaan ennenkuin oli jo aika lähteä Iso-O:ta hakemaan. Puolin ja toisin tytöt halasivat toisiaan lähdön hetkellä. T grillasi pihvit (keli oli sunnuntaina oikein miellyttävä) ja kasvikset, ja pääsimme pian syömään. Ruoan jälkeen olisi ollut ihana istahtaa hengähtämään, mutta iso pakettipino odotti siirtämistä postipaketteihin. Ilta vierähti tämän äärellä ja nukkumaan pääsin vasta yhdentoista jälkeen.

Tämän yliahkeran sunnuntain jälkeen alkoi uusi viikko meille kaikille. Lasten nelipäiväinen Kiitospäiväloma oli ohi. Sain suru-uutisia heti maanantain päälle. Siskon isolta koiralta oli löytynyt vatsasta iso kasvain ja koko koira oli turvonnut, pystyi vaivoin hengittämään, eikä eläinlääkäri antanut mitään toivoa. Tiistaina se sitten sai armahduksen ja siskon läsnäollessa eläinlääkärin vastaanottohuoneessa otti viimeisen hengähdyksensä. Lasten serkkupojat pääsivät myös hyvästelemään. Kyynelehdin kotona viestin luettuani - meistähän tuli sen kanssa suorastaan ystävät pitkän Suomi-reissuni aikana loppukeväällä.

T kävi kuuntelemassa E:n opettajan paljastuksia. E:lla menee muuten hyvin, mutta huomautusta tuli liian kiireen aiheuttamista kirjoitusvirheistä sekä toistuvista yhteenotoista erään luokan tytön kanssa. Tämä tyttö on sellainen, joka ihastui E:oon jo ekaluokkalaisena, eivätkä kumpikaan oikein osaa tätä asiaa käsitellä. Tyttö härnää E:a, ja E provosoituu. Sitten molempia harmittaa. Yritin puhua E:lle, että antaisi härnäyksen mennä toisesta korvasta suoraan ulos, mutta eipä taida onnistua. Rankkaa, kun toinen on ihastunut ja toinen kokee asiat pelkästään kiusallisena.

Pyysin E:a ja Iso-O:ta kirjoittamaan listaan, mitkä asiat jouluna ovat ns. ykköstoiveita. Iso-O:n paperin otsikko oli: Christmas List. E sen sijaan kirjoitti kirjeen osoitettuna itse joulupukille, mutta kokosi siihen - pyynnöstäni lähinnä -  vain erinimisiä Beybladeja, sillä tiedän niiden olevan tämän hetken juttu pojille. Ajattelin, että siihen tulee muutama nimi, mikä helpottaa minua valitsemaan oikeansorttisia. Olin väärässä. Ilman mallia E kirjoitti reippaasti yli kymmenen toinen toistaan hassumalta kuulostavaa nimeä täysin oikein kirjoitettuna. Ok, myönnän, olen pudonnut kärryiltä jo aikoja sitten. Iso-O:n listassa olivat perinteiset elävä koira, pehmoeläimet, piirrustussetti ym, mutta ylisöpösti aivan ensimmäisenä oli kuva tonttulakista. Hän toivoo jouluksi pehmoista tonttulakkia!

Eilisiltana T paikkasi professoriaan pitäen hänen luentonsa. Melkoista. Koska emme voineet luottaa siihen, että olen kotona ajoissa, sai hän järjestettyä lapsille mieluisan paikan viettää iltaa. He pääsivät italialais-A:n luokse. Kotiin he tulivat niin myöhään, etten koko tarinaa kuullut, mutta virtaa oli sen verran, että arvaan olleen mukavaa.

Kiitospäiväviikko

Thanksgiving on tärkeä juhla ja tyypillisesti miniloma, jolloin lähdetään tervehtimään sukua kauempanakin. Lapsille se on tarkoittanut neljän päivän hengähdystaukoa pitkistä koulupäivistä, T:lle lähinnä lisääntynyttä kiirettä lasten kotonaolemisen, omien opiskelijoiden kirjoitusten korjaamisen, ja suomalaisen joulukirkon suunnittelun vuoksi, ja minulle melko tavanomaista viikonloppumaista työpäivää sillä erotuksella, että sairaala tarjosi työntekijöilleen varsin kelvollisen Kiitospäivänaterian jälkiruokineen. Itse Thanksgiving-päivänä, joka on aina torstai, T ja lapset pääsivät taas Westborough:in suvun yhteiselle aterialle, ja iltapäivä oli sujunut käytännössä samalla sapluunalla kuin pari edellistäkin vuotta. Minuakin odotti kotona T:n kokoama päivällislautanen sekä monta erilaista jälkiruokamakupalaa. Nam. Lapset olivat saaneet mukaansa oudot kalkkunapäähineet. Selvästi hauskaa oli jälleen ollut.

Ennen minilomaa T kävi tapaamassa Iso-O:n opettajaa, jolla ei ollut mitään negatiivista sanottavaa. Iso-O on matematiikassa, lukemisessa ja kirjoittamisessa paljon edellä toisen luokan tavoitteita ja auttaa mielellään muita. Kun toisen luokan kokoonpanoja oli rustailtu, olivat kolme opettajaa keskustelleet siitä, kuka saa Iso-O:n luokalleen. Oi, äidin sydäntä lämmittää. Hän kuulemma myös huolehtii tavaroistaan mallikkaasti, mikä on kyllä hirveän vaikea uskoa. Teidän pitäisi nähdä, jotta uskoisitte, sillä tätä on vaikea kuvailla. Kun Iso-O tulee koulusta sisään keittiöön, hänen reppunsa sisältö (Lunch Box, juomapullo, kansio, tärkeät paperit koululta kotiin, läksymoniste ym) ja ulkovaatteet leviävät monen neliömetrin alueelle. Kun hieman opastaen tavarat löytävät hieman paremmin paikoilleen, on seuraavan episodin aika. Pesuhuoneen lattialta löytyy epämuotoinen mytty, joka sisältää Iso-O:n kaikki vaatteet yhteenkietoutuneena. Miten on edes mahdollista riisuutua siten? Ja viimeinen, Iso-O löytää lähes aina ja jokapaikassa aikaa piirtämiseen tai muuhun värkkäämiseen. Ennen nukkumaanmenoa hänellä on sitten poikkeuksetta tehtävänä kerätä ympäri lastenhuonetta levinneet paperinpalat, kynät ja silput, jotka ovat syntyneet askartelun seurauksena. Boheemi matami - mutta siis koulussa ilmeisen pärjäävä.

Jos Iso-O onkin runsas ja rönsyilevä, on E aina ollut melkein ylijärjestelmällinen. Laatikko on aina siistissä järjestyksessä ja tavarat löytyvät helposti. Paitsi silloin, kun hän uppoutuu jonkin lukemiseen tai televisionkatsomiseen. Mikään ulkopuolinen asia ei mene jakeluun, ja kaikenlainen ylimääräinen tekeminen tai vierailu jossain tuntuu alkuun hankalalta. Yksi E:n lempisarjakuvia on Diary of the Wimpy Kid. Koska hän ehdottomasti tarvitsi uuden yöpaidan, kävin ostamassa yhden työmatkallani. Kun näin yöasun, jossa oli kuva hieman tympeäilmeisestä pojasta ja toteamus "I am an indoor person", tiesin heti, että se sopii hänelle kuin nakutettu. Ja olin oikeassa. E:n kasvoille ilmaantui leveä hymy, eikä jutusta meinannut tulla loppua:"Tuo poika on sellainen, jonka isä pakottaa sen ulos urheilemaan, vaikka se haluaisi vain olla sisällä pelaamassa tietokoneella". Ööh. Puhutaanko nyt sarjakuvahahmosta vai E:sta itsestään.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä. Jos esikoisen kouluunlähteminen on iso juttu vanhemmille (no ainakin minulle oli), ei kuopuksen vastaava hetki ole kyllä yhtään helpompaa. Meidän miniukkelimme Pikku-O sai Newton Public Schoolin virallisen kirjeen, jossa pyydettiin joulukuun alkuun mennessä ilmoittamaan hänet omaan lähikouluunsa, meidän tapauksessamme Mason-Rice Elementary School:iin. Siskon sanojen mukaan Pikku-O:n täytyy nyt kasvaa reppuaan suuremmaksi. T vei ilmoittautumiskaavakkeen koulunkansliaan, ja nyt vain odotetaan virallista kutsua tulla kouluun arvioitavaksi. Ooh. Kohta meillä on vain kouluikäisiä lapsia. Melkoista.

Black Friday eli Kiitospäivän jälkeinen hullu ostospäivä sujui muilla kotona paitsi minulla, joka olin töissä, ja Iso-O:lla, joka oli neljän tunnin ajan ulkoiluttamassa kaverinsa koiraa. "Kaikilla muilla on koira!" Oma ajomatkani sujui hienosti, kun tie oli tyhjä. Paitsi Natick:in ostoskeskuksen kohdalla, jossa oli niin hirveästi porukkaa, että ajomatkani ajallinen toinen puolisko sujui tätä ohittaessa. Toivottavasti tänään lauantaina on hieman helpompaa. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kävelyä päivittäin

Viimeinen kaksipäiväinen viikonloppu hetkeen alkoi miellyttävästi, kun sain lähteä töistä aikaisin hakemaan lapsia kouluistaan T:n myöhäisen luennon vuoksi. Sain suorastaan lähteä niin aikaisin, että ehdin hetkosen olla kotona yksinäni ennenkuin hakureissu edes täytyi toteuttaa. Mukavata. Kaikki lapset saivat koulukuvansa, joita oli kiva yhdessä katsella. Kuvien perusteella meillä ei enää asu pikkulapsia. Ihanaa ja haikeaa samalla kertaa.

Lauantaina yritin jälleen saada T:lle tilaa tehdä omaa päätyötään ja lähdimme lasten kanssa ensin käväisemään pienellä ostosreissulla ja sitten koululta jälleen kerran saamillamme lippuilla BC Eagles vastaan Virginia Tech amerikkalainenjalkapallo-ottelua, joka oli hieman puoliajan jälkeen vielä BC:n eduksi 13-10, mutta näköjään kääntyi Virginia Tech:in voitoksi 33-30. Koska T oli heittänyt meidät autolla stadionille, olivat mahdollisuudet joko kävellä kotiin tai soittaa T hakemaan. Hieman huijaten ilmoitin lapsille, että lähdetään alkuun kävelemään ja soitetaan isi sitten hakemaan. Kun virtaa on jälleen riittänyt vaikka mihin ylimääräiseen säheltämiseen, olin jo tuossa vaiheessa päättänyt, että kävelyksihän matka menee. Niinpä tallustimme Pikku-O:n vauhtia yli 2,5 mailia (n. 4km) kotiin, mikä teki todella hyvää meille kaikille. Kotiinsaavuttuamme ja hyvän aterian syötyämme päänsisäinen lamppu sammui kaikilta minuuteissa. E ehti hieman kyseenalaistaa kävelemisen mielekkyyden tavoilleen uskollisena, muttei valittanut kovasti hänkään, sillä aurinko paistoi ja ottelussa soitettu Gangnam Style-biisi kantoi tylsänkin tallustelun läpi Iso-O:n kanssa hullutellessa. T:kin oli hyvällä mielellä, kun oma teksti oli edennyt.

Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä yönylitelttaretki Mount Monadnock:ille (jossa muuten vierailimme jo ensimmäisenä syksynämme), mutta ajan ja oman itsemme säästämiseksi teimmekin päiväreissun. Yöllä oli pakkasta, joten pukeuduimme lämpöisesti. Olimme Monadnock State Park:in suulla vasta hieman ennen puoltapäivää, joten hieman jouduimme alkuperäistä suunnitelmaamme muuttamaan - retkikeitin otettiin käyttöön vasta alastulon jälkeen pimeän jo saapuessa. Edeltävästi hieman jupisseet E ja Iso-O innostuivat ylöspäinnoususta jälleen sen verran paljon, että porukkamme jakautui kahtia. Minä menin heidän kanssaan ja T varmisti Pikku-O:n kiipeämistä. Nousua tuli n. 600 korkeuserometriä, mikä on hieno saavutus kaikille, mutta erityisesti pienikokoiselle Pikku-O:lle. Näköalat olivat jälleen palkitsevat, eikä kukaan harmitellut päivän kulumista ulkoilun parissa. Retkikeittimellä paistetut nakit maistuivat paremmilta kuin kotona viisituntisen ulkoilun päätteeksi. Automatkalla homma meinasi E:lla ja Iso-O:lla jälleen hieman livetä riehumisen puolelle, mutta jälleen uni illalla maittoi.

Paikkasin Teksasiin lomailemaan lähtenyttä työkaveriani eilen osastolla ja tänään aloitan uuden jakson Memorial-sairaalalla. Kuusipäiväiset työviikot ja normi kodinhoitoarki T:lle jälleen alkavat. Onneksi kuitenkin oli tämä lyhyt hetki välissä aikaa levähtää.

Munuaistauti-jakso

Ja jälleen on uuden jakson kertaamisen aika. Käsittämätöntä, miten aika säntäilee. Tämähän oli jo 5. jakso yhteensä 13:sta. Internship-vuoden puoliväli häämöttää. Vaan tätä jaksoa olisin kyllä jatkanut pidempäänkin. Minullahan oli suorastaan työnulkopuolista elämää. Viikkotuntimäärä liikkui 32 tunnin tietämissä, tosin sekoittavana tekijänä olivat ylimääräiset vapaat ja viikonmittainen loma, mutta kuitenkin. Aikamoisesti erilaisissa tunneissa liikuttiin kuin edellisen jakson aikana.

Samaa jaksoa kanssani suorittivat neljännen vuoden lääketieteenopiskelija E ja toisen vuoden erikoistuja, intialainen R, jonka tunsin jo Milford-jaksoni ajoilta. Nefrologiaan erikoistuvat E ja myöhemmin J jakoivat konsultaatiot meidän keskemme siten, että keskimäärin kerran päivässä kävimme tapaamassa uutta potilasta. Sen lisäksi seurasimme aiempien potilaidemme vaiheita kirjoittaen päivittäin heistä - käsin tietenkin - sen päivän progress note:n. Tapasimme muutamaan kertaan päivässä myös vastuussa olevan erikoislääkärin, jolle tapauksemme esitimme, ja jonka ohjeiden mukaisesti justeerasimme suunnitelman valmiiksi ja sanelimme tekstin, ja keskustelimme potilaan hoidosta vastaavan tiimin kanssa. Omat potilaani olivat tyypillisesti henkilöitä, joilla oli jo jonkinsortin munuaisongelmaa edeltävästi, mutta joiden tilanne akutisoitui jonkin muun sairauden vuoksi. Yli puolet heistä aloitti dialyysin, loppujen kanssa selvittiin nesteytyksen ja nesteenpoistajien tasapainoiluilla. Itse munuaisongelman lisäksi otettiin tyypillisesti kantaa muutamaan muuhunkin munuaisiin liittyvään ongelmaan, verenpaineenhoitoon, hyperkalemiaan, sekundaariseen hyperparatyreoidismiin ja anemiaan.

Potilaskohtaamisten ja yhteisten tapaamistemme lisäksi tiistaisin oli nefrologien oma meeting, jossa sai ruokaa. Kun edeltävästi oli jo ollut sisätautierikoistumisohjelman oma puolipäivän koulutus (tai usein käynnissäolevien seuraavan vuoden potentiaalisten internien haastattelujen vuoksi pitkäkestoinen lounas), oli melkein mahdotonta pysyä hereillä. Varsinkin, kun nämä koulutukset olivat kohdennettu nefrologeille, ei meille yleisemmällä tasolla liikkuville. En silti valita, saatoin ehkä kuitenkin oppia jotain sielläkin toistuvista nuokahteluistani huolimatta.

Valitsin munuaistauti-jakson, sillä kaikki munuaisiin liittyvä on ollut minulle aina jotenkin kauhean haastavaa. Jaksosta oli suunnattomasti apua. En vieläkään ole mikään asiantuntija, mutta alan vähitellen - viimeinkin - ymmärtää, miten vesi ja elektrolyytit liikkuvat ja miten niihin voi vaikuttaa. Hurraa. Näitä taitoja tarvitaan, kun ensi viikolla lähden jälleen osastolle - onneksi kuitenkin toiseen sairaalaan, jonka pitäisi muiden kertoman mukaan olla yliopistosairaalaa kevyempi. Jääpi nähtäväksi.

Tähdellistä sanottavaa

Lyhyt kouluviikko alkoi Iso-O:n osalta juhlallisesti. Ensin hänet oli valittu jakamaan rehtorin avustajana Principal's Super Star-kunnianosoitukset niitä ko. päivänä saaneille, ja sitten hän oli vielä saanut omansa. "Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star Iso-O for outstanding achievement in being a kind, caring and inclusive friend. Iso-O is always friendly and she goes out of her way to help others who need it". Ehkä paras tähti ikinä! Ihana saada tietää, että Iso-O koetaan luokassa henkilönä, joka auttaa ja ottaa mukaan porukkaan.

Pikku-O:n viikko ei alkanut aivan yhtä juhlallisesti. Päivälevon aikaan oli sattunut vahinko ja kaikki, peitot, lakanat, tyynyt, pehmoeläimet ja vaatteet, odottivat pussissa pesuunpääsyään. Häntä selvästi harmitti, joten oli syytä kannustaa. Edellisestä yö- ja päiväunivahingosta on jo kuukausia aikaa. Hieman riipaisi, kun hän kertoi vahingon huomatessaan kätkeytyneensä vessaan itkemään. Sieltä opettaja hänet oli löytänyt.

Pikku-O:lla oli myös opettaja-vanhempitapaaminen tällä viikolla. Opettaja oli kertonut T:lle, että hän on juuri sellainen kuin ensi syksynä kouluunlähtevän kuuluu ollakin; jopa puheesta saa aivan hyvin selvää. Eilen T osallistui keskellä päivää preschoolin vuosittaiseen Thanksgiving Luncheon:iin, mikä oli tärkeää; vain yhden lapsen vanhemmat eivät olleet päässeet mukaan. Tänään Pikku-O:lla on pienimuotoinen esitys aiheesta "Things that I like". Yhdessä mukaan valittiin pikkuauto, autokirja, beyblade ja kuva polkupyörästä. Kuulin vessasta harjoittelua:"I like to play with cars. I like to play with my blade. I can ride my bike without mun äiti holding it."

Lasten kuulumisista jouhevasti tähdellisiin autoasioihin hypäten. Autolla-ajamisessa on monta huonoa puolta, joita en ala tähän listaamaan. Yksi listaamisen arvoinen asia on kuitenkin nopeasti kertyvistä maileista johtuva kohtuullisen tiheä huollossavierailu. 30000 mailia tuli jo täyteen, joten asian kanssa oli aktivoiduttava. Onneksi löysin jo kesällä aivan sairaalan läheltä siistin perheyrityksen (Moran and Son), josta aikoja on helppo saada, ja jossa homma hoituu. Nyt pääsee jälleen tuhansia maileja eteenpäin ennenkuin jotain pitää tehdä - olettaen, ettei mitään odottamatonta tapahdu. Paitsi että ainiin. Lauantaina on viimein tarkoitus vaihdattaa talvirenkaat. Kiireistään huolimatta T tarjoutui olemaan tässä avuksi (*arvostaa suuresti*).

Olen tämän viimeisen munuaistautiviikon aikana priorisoinut T:n aamu-unet omat oppimiseni edelle ja käynyt viemässä lapset kouluun aamuisin. Koska samaan aikaan on muutama muukin liikkeellä, on työmatkaan uponnut normaaliakin enemmän aikaa. Niinpä on ollut pidempään mahdollista kuunnella keski-ikäisyyskanavaani WGBH. Uutisten lisäksi olen oppinut, että Coca Cola-pullo maksoi n. 70-vuoden ajan vain 5 senttiä (1 nickel). Olennainen tieto. Muut aiheet ovat hitaasti siirtyneet vaaleista niiden jälkeiseen aikaan, ja tämän hetken kuumin on "Fiscal Cliff", vuodenvaihteessa eteentuleva automaattinen menoleikkuri ja veroalennusten palautus entiselle tasolle Bush:in aiheuttaman 7-vuoden leikkurin jälkeen, ellei konsensusta republikaanien ja demokraattien välille synny. Odotan mielenkiinnolla asian muotoutumista.

Näin sitä jälleen mennään kohti viikonloppua. Ilahduta pienellä kommentilla, jos uskallat.

Pitkä viikonloppu

Pikku-O lomaili melkein viikon, sillä ensin hänen preschoolinsa oli kolme päivää kiinni ja maanantain State Holiday:n (Veteran's Day oli sunnuntaina, siitä johtuva vapaa maanantaina) vuoksi päädyimme pitämään hänetkin kotona. Käytän sanaa päädyimme, sillä yllättäen minäkin sain maanantain vapaaksi. T:lla sen sijaan oli täysi päivä, mikä sopi oman vapaani vuoksi kuin nenä päähän - kerrankin hänellä oli mahdollisuus olla rauhassa omissa hommissaan ilman että piti kiirehtiä lapsia jostakin johonkin siirtämään.

Kolmen päivän vapaa tuntui aivan lomalta, varsinkin kun juuri viikko sitten lomailin. Lauantaina meillä kävi meitä Pikku-O:n hoidon osalta viime viikolla auttanut suomalaisperhe. Perheen pienet tytöt (4- ja 2-v) olivat heti kuin kotonaan ilman minkäänlaista alku-ujostelua, ja erityisesti Pikku-O tuntui nauttivan heidän seurastaan. Söimme T:n savustamaa lohta. Se onnistui kohtuullisesti savustuslaatikon puuttumisesta huolimatta foliovuokaviritelmän avulla varsinkin, kun T oli tuonut Suomesta mukanaan muutaman leppäkepakon. Jälkiruoaksi oli kurpitsaleipää jäätelön kanssa. Kello hypähti eteenpäin ja perhe lähti lähellä sijaitsevaan kotiinsa laittamaan pikkuisiaan nukkumaan. Minä totaalisesti unohdin, että olin suunnitellut samoihin aikoihin lähteväni E:n kaikien rinnakkaisluokkien vanhempien tapaamiseen. Mieleeni tulvahti nimittäin toisenlainen ajatus. Sunnuntaina oli Suomen isäinpäivä (mikä Iso-O:n mielestä on epäreilua, sillä T:lla on kaksi isäinpäivää ja minulla vain yksi äitienpäivä vuodessa), ja tarkoituksena oli viimeinkin syödä hänen lempiruokaansa lasagnea. Sen ja kurpitsapiirakan tekemisen parissa vierähti sen verran aikaa, että oli jo syytä painua pehkuihin - varsinkin kun isäinpäivän aamupäivälle oli suunnitteilla aivan toisensorttista toimintaa.

Pikku-O voitti keväisessä arvonnassa korin täynnä erilaisia vapaalippuja. Niistä iso osa on jo käytetty, mutta osa on jäänyt odottamaan parempia aikoja. Korissa oli kaksi lippua veneeksi muuttuviin autoihin (Boston Duck Tours), ja ne meinasivat mennä jo voimasta. Koska autot menevät päivittäin aivan täyteen, tein jo lauantaiaamuna edestakaisen matkan Museum of Science:lle varaamaan meille paikat sunnuntaiaamulle. Aurinkoisen kelin saattelemana lähdin sitten Pikku-O:n kanssa kahdeksalta kohti lähtöpaikkaa. Saimme hyvän paikan autossa, joka ensin kierteli noin tunnin ajan Bostonin tärkeimpiä nähtävyyksiä esitellen ja sitten melkein puolen tunnin ajan Charles River:issä hitaasti puksuttaen. Saihan siinä aimo annoksen Bostonin historiaa, mutta olisihan hinta ollut melko suolainen (yli 50 dollaria meiltä kahdelta + tippi kuljettajalle + 20 dollaria/edeltävästi otettu kuva eli yhteensä n. 100 dollaria), mikäli olisimme sen joutuneet maksamaan. Löyhästi rahapussin nauhoista kiinnipitäville turisteille suunnattu hauska ajanviete.

Palattuamme reissultamme noin yhden aikaan oli aika viettää isänpäivää myöhäisen lounaan/aikaisen päivällisen merkeissä. E ja Iso-O olivat valmistaneet kortit, jotka oli annettu jo aiemmin. Söimme hyvältä maistuvaa lasagnetta ja ei ollenkaan niin onnistunutta kurpitsapiirakkaa. T:n toivoma lahja oli saada omaa aikaa kirjoittamiseen ja lukemiseen ja yritimme sitä jotenkuten järjestää. Taisi hän jotain saada aikaiseksi.

Veteran's Day:n vuoksi vapaa maanantai oli kesäinen. Lapset olivat pihalla shortseissa, t-paidoissa ja sandaaleissa. Itse sentään laitoin pitkät housut ja pitkähihaisen paidan - onhan kalenterin mukaan kuitenkin jo marraskuun puoliväli. T:n lähdettyä yliopistolle vein porukan hiekkapuistoon. Pikku-O pyöräili, Iso-O rullaluisteli ja E käveli baseball-mailan ja pallojen kanssa kohti puistoa. Siellä he sitten parin tunnin ajan käytännössä juoksivat ympäriinsä, mikä teki todella hyvää patoutuneelle energialle. Loppupäivä sujui kotiasioiden hoitamisessa, ja nyt on jälleen aika suunnata ajatukset kohti työntekoa. Jonkinlaisen muutoksen työntekoon saattaa tehdä se, että Worcesterissä on eilen poksahtanut iso vesiputki, minkä vuoksi juoksevaa vettä ei ole vieläkään tarjolla. Pienimuotoinen haaste isolle sairaalalle.

Nor'Eastern toi talven hetkeksi

T avusti minua talvirenkaiden tilaamisessa maanantaina ja nyt ne odottavat asennusta läheisessä liikkeessä. Harmi vaan, että talvi ehti ensin. Keskiviikkona marraskuun 7. päivänä saimme ensimmäisen lumisateemme ja enimmillään maassa oli viitisen senttiä lunta. Viime vuonna ensilumi tuli lokakuussa, ja jäi käytännössä ainoaksi lumeksemme koko talvena. Nytkin se on parin päivän aikana käytännössä kadonnut kokonaan muutamia pikkukasoja lukuunottamatta. Mutta keskiviikkona niitä renkaita olisi kyllä tarvittu. Tai oikeasti en tiedä, että minkälaisen eron ne olisivat tehneet, sillä ainoat oikeat renkaat olisivat olleet nastalliset, ja sellaiset on täällä kielletty. Mutta lumisade jokatapauksessa yllätti sekä minut että monen muun ja ajoin työmatkaani jonossa yli kaksi tuntia. Worcesterissa tie oli kuin luistinrata. Radalta selvittyäni jouduin ajamaan kymmenisen kilometriä suola-auton perässä, eikä se ollut kivaa sekään. Isot suolarakeet vain ropisivat autonpohjaan.

Lapsia lumi on riemastuttanut. Olen pystynyt maanantaisen lomapäiväni ja leppoisan erikoislääkärin vuoksi viemään lapset kouluun aamuisin. Niinpä lapsilla ei ole ollut polkupyöriä koululla. T:n hakiessa heitä keskiviikkona, jäivät he koulumatkakävelyn jälkeenkin vapaaehtoisesti vielä pihalle, ja torstaiaamuna E ryntäsi ulos puolisen tuntia ennen kouluunlähtöä ja vapaaehtoisesti tarjoutui harjaamaan lumet pois auton päältä. En vastustanut.

Mitä muuta meille on vaalien ja lumen lisäksi viime päivinä tapahtunut, selviää seuraavana. T saapui sunnuntai-iltana kongresseistaan iloisena ja innostuneena - ihana nähdä, kuinka joku nauttii työstään. Sandy-myrskyn vuoksi yhden session puheenjohtaja oli puuttunut, ja arvaatte varmaan, kuka otti pestin vastaan. Myös oma esitys oli mennyt hyvin ja poiki mahdollisesti yhden lisälukijan itse pääteokselle, väitöskirjalle, joka sekin etenee aikataulun mukaisesti kaikenlaisista hidasteista huolimatta. Näitä hidasteita ovat opettaminen kolmesti viikossa sekä erityisesti kodin- ja lasten asioiden hoitaminen. Pikku-O:n preschool on T:n kannalla normaalisti hyvin toimiva, sillä se on auki aina kun Boston College on auki. Ainoan poikkeuksen tekee marraskuun alkupuolen kolmipäiväinen opettajien koulutus, jolloin preschool on kiinni, eikä korvaavaa paikkaa ole osoitettu. Nämä kolme päivää ovat tämän viikon ke-pe. T:n opetuksen vuoksi asia meinasi tulla aikamoisen ongelmalliseksi, mutta saimme apua yllättävältä taholta. Newtoniin muutti pari viikkoa sitten suomalaisperhe, jonka äidin kanssa olin aiemmin muutaman sähköpostin vaihtanut yhteisten tuttaviemme vuoksi. Itseasiassa satun tietämään hänet jo opiskeluajoilta muutamaa kurssia ylempänä olevana. Hassua kyllä perheenisä on sellainen, jonka kanssa T oli vaihtanut sähköposteja kuukausia sitten heillä olevan yhteisen tuttavan vuoksi. Pitkä selostuksen jälkeen viimein itse asiaan. Perheenisä on toistaiseksi kotona 4-ja 2-vuotiaiden tyttärien vuoksi, ja ystävällisesti he tarjoutuivat ottamaan Pikku-O:n sinne leikkikaveriksi sekä keskiviikkona että vielä tänään perjantainakin. Niin hyvä mieli tulee tälläisestä ystävällisyydestä! Perhe tulee meille lauantaina syömään, mutta toivottavasti voimme olla heillekin joskus avuksi.

Vuosittainen Book Fair-kirjatapahtuma meni ohi hieman yllättäen, sillä yhtään ei tehnyt mieli palata pimeässä koululle kirjoja ostelemaan. E ja Iso-O saivat molemmat käyttöönsä 10 dollaria, ja löysivät niillä kohtuullisen mieleiset kirjat. Iso-O, jolla on melkoisen boheemi suhtautumistapa tavaroihinsa, sai mukaansa 20 dollarin setelin, jonka osalta kävimme keskustelun, kuinka paljon siitä on tarkoitus tilittää takaisin, ja kuinka vaihtorahojen kanssa toimitaan. Hienosti hän toimittikin T:lle 11 dollaria heti kotiinsaapumisen jälkeen. Sen sijaan hupparin kanssa meinasi käydä köpelösti. Koululla on Lost and Found-laatikko, joka suuresta koostaan huolimatta täyttyy kuukauden aikana poikkeuksetta aivan pintaan saakka. Joka kuukauden lopuksi se tyhjennetään ja vaatteet luovutetaan kodittomille lapsille. Käsittämätön määrä vaatteita koululaisilta katoaa kuukaudessa ilman että vanhemmat yrittävät niitä jälkikäteen löytää. Iso-O oli riisunut hupparinsa jossain välissä ja unohtanut sen olemassaolon. Kun kylmä keli hetkellisesti saapui, tuli tarve löytää huppari uudelleen käyttöön. Onneksi tuli, sillä muuten emme olisi ehtineet kaivata sitä tarpeeksi aikaisin ennen tämänpäiväistä laatikontyhjentämistä. Sieltähän se tietenkin löytyi.

Lumi on käytännössä sulanut ja paljastanut altaan vihreän nurmikon ja vielä osittain lehdelliset puut. Maanantaiksi on kuulemma luvattu jopa 70 Fahrenheitin (21*C) lämpötiloja, mikä ei enää kovin talvelta kuulosta. Ehkä jäämme odottamaan sitä seuraavaa talvea vielä muutaman viikon ajaksi. Toivottavasti se kuitenkin tulee paremmin kuin vuosi sitten.

Vaalit 2012

Vaalikamppailujen seuraamisesta tuli osa normaalia arkeamme, halusimme tai emme. Itse katsoin kaikki kolme Obaman ja Romneyn välistä väittelyä sekä osan senaattoriehdokas Warrenin ja entisen senaattori Brownin välisestä sanailusta, joten aika hyvin olin kartalla, mistä puhuttiin ja mihin sävyyn, varsinkin kun vaaleja käytännössä puitiin radiossa tauotta kaikilla työmatkoillani kesäkuun puolivälistä lähtien. Seitsemän mainosta kahdeksasta oli negatiivisia; tästä ei Suomen kannata ottaa mallia. Loppumetreillä kamppailu kävi hirveän tasaväkiseksi ja rahaa paloi. Senaattorikisassa käytettiin historiallinen määrä rahaa, 68 miljoonaa kumpikin ehdokas, ja presidenttiehdokkaat tuhlasivat yli miljardin kumpikin. Hups heijaa. Noille summille olisi löytynyt varmasti parempaakin käyttöä. Kongressiin Massachusetts lähetti lyhyen tauon jälkeen uuden Kennedyn, nuoren Joseph P. Kennedy III:n, jonka juhlat muuten olivat Newtonissa.

Ääntenlaskenta oli melkoisen jännittävää, kun vaalitoimistot aikaeroista johtuen sulkeutuivat niin eri aikoihin. Suomalaiselle vieras ajatus siitä, että joidenkin (= suurimman osan) osavaltioiden tulokset tiedettiin etukäteen, ei näytä täällä häiritsevän. Mitään jännitystä ei siis liittynyt siihen, kummalle presidenttiehdokkaalle kotiosavaltiomme äänet tulevat menemään. Muutenkin New Englannin alue oli heti alusta lähtien selkeän sininen yhtä muutenkin poikkeavaa osavaltiota (New Hampshire) lukuunottamatta, ja sekin sitten lopulta taipui Obaman taakse. Ns. vaa'ankieliosavaltioista ainoastaan North Carolina humpsahti Romneylle, mikä ei ole kovin yllättävää - ehkä enemmän yllättävää oli neljä vuotta sitten Obaman täpärä voitto tässä pohjoisimmassa etelävaltiossa. Ja Floridan tulos oli historiaa seuraten edelleen liian tasainen, jotta se olisi voitu kartalle vahvistaa. Tällä kerralla tosin sillä ei loppujen lopuksi ollut merkitystä.

Miten osavaltiot sitten äänestivät. Oma Massachusettsimme asettui Obaman taakse 61%. Muutenkin osavaltiot asettuivat jommankumman taakse tyypillisesti 6:4, joten kartalla näkyvä kahtiajako ei ole ihan niin selvä kuin miltä alkuun vaikuttaa. Selkeän poikkeuksen luvuissa tekivät vain Washington DC (91% Obamalle), Utah (73% Romneylle) ja Havaiji (71% Obamalle), mutta loppujen lopuksi prosenteilla ei ole väliä - yli 50% äänistä riittää saamaan kaikki osavaltion valitsijamiehet itselleen.

Nyt ovat vaalit ohi, mutta niiden puiminen mediassa varmaan jatkuu vielä ainakin päiviä, ellei viikkoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä sitten puhutaan.

Sandyn jälkeen

Hurrikaani Sandyn uhriluku on noussut jo yli sadan, sadattuhannet ovat edelleen ilman sähköä ja monien kodit ovat tuhoutuneet. Tuntuu melkein epäreilulta, että selvisimme niin vähällä - edelleen on mahdollista tuudittautua siihen väärään turvallisuuden tunteeseen, mikä aina uutisia katsoessa valtaa mielen:"Karmeat tapahtumat tapahtuvat aina muille". Omalta pihalta kaatunut puukin on käyty ammattitaitoisesti hakemassa pois. Jäljelle jäi vain pieni määrä sahanpurua, aavistuksen vääntynyt naapurin kattokouru ja nurmikollamme hieman vinossa seisova tuore kanto. T:n keskiviikkoinen lento Rochesteriin (ja siellä oleviin SPEP-ja Ricoeur-kongresseihin) lähti ennakkotiedoista poiketen loppujen lopuksi aivan ajallaan, ja meille jumiutunut suomalaisvieraamme P pääsi viimein jatkamaan matkaansa torstaina kohti Chicagoa. Ja kuten arvelin, talon ensimmäinen suomalaisperhe pääsi meillä käymään tiistaina sovitun mukaisesti. Lapset olivat innoissaan, kun vieraaksi saapuivat 9-v ja 7-v pojat - lyhyen alku-ujouden jälkeen jopa Iso-O meni joukon jatkona, vaikka ainoa tyttö olikin. Niin että tuskin huomasimme koko myrskyä muualta kuin uutisista ja kaksi päivää kiinniolleista kouluista.

Halloween on vuosi vuodelta odotetumpi juhla kolmikkomme keskuudessa - amerikkalaista hapatusta, sanoisi joku. Vaan minkä sille mahtaa, kun sitä niin paljon täällä etukäteen hehkutetaan. Kouluissa ja kerhoissa valmistellaan erilaisia koristeita, kurpitsoja myydään kaikkialla ja talot on koristeltu mitä karmaisevimmin koristein. Koska aivan naapurustomme ottaa juhlan hieman rauhallisemmin, menimme Newtonin keskustan läheisyydessä olevalle alueelle, jossa juhlaan vuosittain todella panostetaan. E oli pukeutunut Draco Malfoy:ksi Harry Potter-sarjasta, Iso-O prinsessaksi (vaikka tämä vaihe on muuten jo ohitettu), ja Pikku-O oli "green monster". Jokaisella kolmikostamme oli kannettavanaan isot, ontot muovikurpitsat, joihin karkkia alkoi nopeasti kertyä. Vaikka kurpitsat, joiden vetoisuus oli n. gallona, olivat lähes täynnä, näytti E hieman pettyneeltä. Perinteinen lapsen yltäkylläisyyden keskellä pilkahtava tyytymättömyys; aina voisi saada vielä hieman enemmän. Hohhoijaa. Kun saaliit kaadettiin keittiöpöydällemme, täyttivät ne koko pöytäpinnan ruhtinaallisesti. Kyllä niiden avulla muutama karkkipäivä eteenpäin päästään.

Olen lomaillut tiistaiaamusta lähtien - mikä sen mukavampaa. Lapset ovat reagoineet läsnäolooni hirveän suurella määrällä ääntä ja energiaa. Lisänsä tähän tietenkin ovat luoneet poikkeustilanteet myrskyn, vieraiden ja Halloweenin vuoksi, mutta silti. Pliiiiiz! Ottakaa vähän rauhallisemmin. Lasten viimein päästyä kouluihinsa keskiviikkona sain muutaman rästihomman hoidettua. Sain muun muassa lähetettyä roikkumaan jääneet apurahaselvitykset, päivitettyä lasten muistojenkirjat ja lähettyä viime tipassa tietomme Green Card Lottery:a varten. Joo, mutta mahdollisuutemme ovat minimaalisen pienet, sillä green cardia yrittää vuosittain miljoonat ja miljoonat ihmiset arpaonnensa avulla, ja T:n arpaonni tiedetään. Yhden apurahaselvityksen parissa vierähti tunti jos toinenkin, sillä se piti laatia ruotsiksi (Tack så mycket, Svenska Kulturfonden, för ert stöd!). Surkeaa, että kymmenen vuoden kouluruotsin tämän hetkinen taso pääni sisällä on sitä luokkaa, että yhtään liioittelematta jouduin tarkistamaan useamman kuin joka toisen sanan nettisanakirjasta. Toisilla kielet sujuvat, toisilla eivät.

Yhtenä päivänä päädyin tekemään reissun Bostonin keskustan suuntaan, ja hoidin samalla yllätykseksni joululahjojen hankkimisen. Käväisin sovitusti myös Martinos Centerillä tervehtimässä vanhaa ryhmääni. Lähdöstäni on aikaa jo melkein puoli vuotta, mutta tilanne käsikirjoitusten osalta oli käytännössä ihan sama. Ryhmän johtaja tekee loistavaa tutkimustyötä ja hänen paperinsa ovat ykkösluokkaa, mutta se hitaus, millä niitä tuotetaan on aivan käsittämätön. Tunsin suunnatonta huojennusta siitä, etten enää ole aktiivinen jäsen ryhmässä.

Keskustelimme tänään aamupalapöydässä siitä, minkä ikäisenä kukakin on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Minä opin vasta koulussa 7-vuotiaana, E oli viisi ja Iso-O 4,5-vuotias. Pikku-O täyttää parin kuukauden päästä viisi eli on jo ohittanut Iso-O:n lukemaanoppimisiän. Tähän hän viilipyttymäisesti totesi: "I can't help it, my brain is not reading". Niin, eihän sille sitten mitään mahda. Ja jokainen ajallaan.

Sandyn jälkeinen aika on ollut viileää ja kaunista. Yritän väijyä säätiedotuksia oikean talvirenkaiden tilaamisajankohdan määrittämiseksi. Ehkä jo alkuviikosta? Kunpa tietäisin.