Ensilumi lokakuussa

Perjantaita vasten yöllä satoi ensilumi. Ei sitä paljon tullut, aamusta vain nurmikon ja pensaiden päällä oli pieni kuorrutus, mutta silti New England on hämmennyksen vallassa. Eikä vähiten siksi, että sunnuntaita vasten yöllä on luvattu jopa seitsemän tuumaa (eli n. 20 cm), mikä jo hetken maassa pysyykin. Itse olen aina tykännyt lumesta, mutta täytyy tunnustaa, etten henkisesti ole tähän vielä valmistautunut. Juurihan puskimme sitä itseämme korkeampien kinosten päälle kolan mentävältä kulkuväylältä. En siis ole täydellisen ihastunut tähän käänteeseen.

Käänteitä on mahtunut viikkoomme muutenkin. Ihania, positiivisia sattumuksia, ja pieniä harmillisia takaiskuja. Lähdetäänpä fiilistelemään.

Sekä Pikku-O:lla että Iso-O:lla oli opettaja-vanhempi-tapaamiset alkuviikosta. T osallistui ensimmäiseen, minä viimeiseen. Täkäläiseen tyyliin sopien molemmat olivat käytännössä pelkkää kehumista. Pikku-O on kuulemma viimeisen kuukauden aikana ryhtynyt puhumaan 3-4 sanaisia lauseita, on aktiivisena nostamassa kättään pystyyn vastaamisen merkiksi, osallistuu ahkerasti kaikenlaiseen toimintaan ja tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen. Tämä positiivinen palaute mielessäni menin pikkumiestä tiistai-iltapäivänä hakemaan - ja pääsin parahiksi näkemään, kuinka hän heitti hiekkaa toisen pojan päälle. Huoh!

Iso-O:n opettaja totesi heti alkuun:"She is such a doll!" Lausahdusta seurasi viisitoistaminuuttinen, jonka aikana en juuri saanut suunvuoroa opettajan kertoessa, kuinka Iso-O:n lukutaito on selvästi edellä odotuksista, matematiikka sujuu virheittä, sosiaalisuutta ei puutu, eikä ELL-opettaja oikein tiedä, miksi hänen täytyisi luokassa viikottain vierailla. Jos nyt jotain huomautettavaa opettajan mielestä pitäisi kaivaa, puuttuu Iso-O:lta kyky kertoa, kuinka hän matemaattisen tehtävän vastaukseen päätyi. Yleensä hän kuulemma vain toteaa:"I guessed". Ja, sosiaalisuuden nurja puoli tulee näkyviin ajoittain, kun kavereiden kanssa pitäisi höpöttää, vaikka menossa on "rug time". Mutta nämä ovat vain todella "minor things", ja muuten Iso-O on mitä ihastuttavin ekaluokkalainen, jonka siirtyminen Kindergartenista on sujunut ilman minkäänlaisia hankaluuksia.

Kehuja saan itsekin viikottain, kun tapaan oman, nuoren opiskelijaopettajatuutorini Boston Collegella. Kylläpä se hyvältä tuntuukin. Toinen lähestymistapa kun voisi olla panostaminen selviin puutteisiini, joita ei tarvitse mitenkään liikaa kaivaa: vahva aksentti, sujuvan puheen puute, sanojen katoaminen mielestä, prepositioiden ja artikkelien sotkeminen jne. Välillä meinaan todella turhautua omaan hitaaseen kehittymiseeni. Miten yhden tavanomaisen kielen oppiminen voikaan olla näin takkuista ja hidasta? Ehkä aikoinaan saamani 6 Apgar-pistettä jätti pysyvät jälkensä. Tai sitten vain en ole kieli-ihmisiä. Toisin kuin T, joka puhuu kieltä kuin kieltä tavoittaen aksentinkin täysin, vaikka tiedossa olisi vain aivan perusteet. Esimerkkinä tästä voinee pitää T:n viikottaisia reissuja läheiseen, venäläiseen ruokakauppaamme. Koska kaupassa kaikki myyjät ja lähes kaikki asiakkaat ovat venäläislähtöisiä, on T:lle luonnollista, että myös hän puhuu venäjää, vaikka sitä kieltä meistä kahdesta MINÄ luin koulussa.

Positiivisia sattumuksia viikolta ovat myös abstraktini lähteminen monta tuntia ennen deadlinea New Orleansin kongressiin ja tieto siitä, että pääsen kongressiin joka tapauksessa, vaikken esittämään sitä pääsisikään/joutuisikaan. Ja, Newtonin kaupungin autoteille maalaamat pyöräkaistat keskustasta aina Chestnut Hill:lle saakka. Sekä Duodecimilta saamani positiivinen apurahapäätös. Ja T:n pysyminen ulkopuolista hirvittävässä lukuaikataulussaan joulukuun puolivälissä eteentulevaa tohtoritenttiä varten. Tenttiä varten T:n pitää lukea Ricouerin lisäksi Kantin ja Heideggerin teokset sekä niihin liittyvä materiaali - sivumäärää en edes uskalla lähteä arvailemaan.

Negatiivisia juttuja ei oikeastaan haluaisi edes mainita, mutta kyllähän niitäkin elämässä aina eteen näyttää tulevan. Pahin on ehdottomasti järkyttävä byrokraattinen tilanne, jonka ratkeaminen ei vieläkään ole varmaa. ECFMG-toimisto huolehtii ulkomaalaisten lääkäreiden paperiasioista laillistusprosessiin liittyen. Puolitoista vuotta sitten lähetin kaiken tarvittavan materiaalin heille, enkä koskaan saanut tietää, ettei asia ollutkaan sillä selvä. Vasta tällä viikolla sain kuulla, että Helsingissä ECFMG-toimiston kannalta 'väärä' henkilö oli allekirjoittanut ja todistanut paperini oikeaksi, mikä on johtanut siihen kammottavaan tilanteeseen, että en ole saanut minulle jo kuuluvaa osittaista laillistusta, joka on yksi perusehdoista erikoistumisohjelmiin täällä haettaessa. Ja koska en ole sitä vielä saanut, olen käytännössä menettänyt mahdollisuuteni tänä vuonna. Kaikkein tuskallisinta tässä on ollut se, että ECFMG-toimisto on ollut täysin haluton tilanteen ratkaisemaan - heitä on vain kiinnostanut se, että heidän listoiltaan ei papereideni allekirjoittanutta henkilöä löydy (yllätys, sillä tämä henkilö oli tavanomaisen virkailijan sijainen, eikä enää työssä Helsingin yliopistossa). Nyt asia on hieman nytkähtänyt eteenpäin, mutta se ei paljon lohduta kahden kuukauden puskemisen jälkeen, kun deadlinet on jo ohitettu.

Muita edelliseen verratuna pieniä negatiivisia asioita ovat vesivahinko Jyväskylän pienessä vuokra-asunnossamme, polkupyörän takarenkaan puhkeaminen jo toiseen kertaan parin viikon sisään ja jääkylmä vesisade työmatkoilla torstaina. Mutta, onneksi positiivisia asiota on niin paljon enemmän. Niiden tuoman hyvän fiiliksen voimin jaksaa kohdata vaikka mitä. Vaikka ECFMG-toimiston sähköpostiviestit tai ensi yöksi luvatun lumimyrskyn. Ja nythän on viikonloppu - ihanaa!

Lahjontaa ja uhkailua

Syyllistyin viikonloppuna työntekemiseen abstraktin deadlinen vuoksi, mutta jäi aikaa muuhunkin. E:n tuomasta kurpitsasta puserrettiin muffinsseja ja suklaapalakeksejä. Pakastinreppanamme on viimeistä koloa myöten; ehkä nyt on tullut hetki pitää pieni kurpitsatauko. Tai ei sittenkään ihan vielä. Keittiönpöydällämme on Iso-O:n koristelema "Cutie Franklin Stumps", josta on tuleva oma Jack'O'Lantern:imme, kunhan aika koittaa. Ja aikahan pian koittaa, ainakin mikäli lasten hoilottamista Halloween-lauluista ja kotiimme ilmestyvistä, toinen toistaan karmeammista Halloween-koristeista voi päätellä (R.I.P).

Loppuaika yksinhuoltajana sujui rattoisasti pientä porkkanaa käyttäen: "Jos käyttäydytte hyvin, uskotte äitiä aina kerrasta ja menette iltaisin nätisti nukkumaan, saatte kymmenen dollaria [käytettäväksi parin viikon päästä olevissa kirjamyyjäisissä]". Olen nyt velkaa kymmenen dollaria sekä E:lle että Iso-O:lle. Pikku-O ei sen sijaan ansainnut senttiäkään - hänen kanssaan syyllistyin uhkailulinjalle, mikä ei oikein toiminut sekään. Ihana, pieni uhmaikäisemme.

Lahjonnan ja uhkailun lomassa haravoimme pihan, lapset pääsivät ulkoiluttamaan naapurin koiraa, Iso-O kävi tekemässä CupCake:ja kaverinsa luona tuoden mukanaan kasan mielikuvituksellisia muffinsseja, ja poikien kanssa 'pelasimme' tennistä ja ulkoilimme koulun upeassa - meidän rakentamassamme - leikkipuistossa.

T saapui sunnuntai-iltana puhkuen hyvää mieltä ja innostusta:"Minulta kysyttiin, josko olisin jo ensi vuonna työmarkkinoilla". Tavoilleen uskollisena T oli esittänyt itsekin kiperiä kysymyksiä, ja jopa ryhtynyt yhden session puheenjohtajaksi alkuperäisen kepinkoputtajan jäätyä pois tilaisuudesta. Miten en ole yhtään yllättynyt?

Argumentistä abstraktiin kurpitsan kautta kiertäen

T lähti keskiviikkona loppuviikoksi Philadelphiaan filosofiseen kongressiin. Ennen lähtöään hän puristi oman yli 8000 sanan esityksensä alle 4000:een "argumentin siitä yhtään kärsimättä", ja sain kunnian olla sitä kuuntelemassa maanantai-iltana olohuoneessamme. Kuuntelin oikein sujuvasti - kauniilla, brittisävytteisellä englannilla minulle esiteltiin Ricoeurin ajatuksia. Mitään en kyllä ymmärtänyt, mutta senhän voi laittaa kielitaidon vajaavaisuuden piikkiin. Tai jotain.

Me muut olemme iloinneet E:n saamasta lukuvuoden ensimmäisestä Principal's Super Starista:"Mason-Rice School congratulates Principal's Super Star EH for outstanding achievement in demonstrating excellent work habits by listening attentively, and working diligently in class. E routinely takes the initiative to help his teacher, and classmates whenever needed!" Ilahduttavaa oli myös kuulla erään äidin kertomana, kuinka Iso-O:n luokkakaveri oli kertonut kotonaan Iso-O:n opettaneen häntä lukemaan. Matamimme on hypähtänyt lukutaidossaan aivan uuteen ulottuvuuteen siirtyessään lukemaan kuvattomia nuortenkirjoja (niin, englanniksi. Suomenkielen lukutaito on vielä kovin takkuista ja hidasta). Ja, Pikku-O:n piirrustustaidon kehittyminen on melkoisen hellyttävää seurattavaa. Hahmoihin alkaa tulla naaman lisäksi jalkaa, kättä ja tukkaakin. Kun kehuin viimeisintä ukkelia, totesi Pikku-O hieman pahastuneella äänellä:"Se on tiger!" E oli heti kartalla ja oli näkevinään kuvassa selvästi tiikerin - ja kehui Pikku-O:ta, joka oli kovin mielissään.

Kurpitsateema on jatkunut lokakuun kunniaksi. Jotain on tullut opittuakin: isosta kurpitsasta tulee aika paljon kurpitsasosetta! Leivontasession tuloksena syntyi kaksi kurpitsaleipää, kaksi kurpitsapiirakkaa ja kaksi kurpitsakakkua. Pieni pakastimemme on saanut tehdä parhaansa niiden säilyttämisessä. Samalla tuli myös opittua, että kurpitsaleipä ja -kakku ovat käytännössä sama asia; kakkuun vaan laitetaan kuorrutus. Kurpitsahulluuden jatkumisesta huolehti E käymällä Afterschool-porukkansa kanssa omenanpoimintaretkellä Shelburne Farm:illa Stow:ssa, ja tuomalla kotiin omenapussin lisäksi kohtuullisen kokoisen kurpitsan. Siitä pitää tehdä kurpitsamuffinsseja. Viikonlopuksi on siis jälleen hommaa tiedossa.

Viikon urheilullisesta puolesta huolehti päivittäisen pyöräilyn lisäksi nelinpeli kierrätystennismailojamme ensi kertaa tositoimessa käyttäen. Menimme lähipuistomme tenniskentille, ja saimme käyttöömme kolme kenttää. Mikä oli hyvä, sillä pallot laajasta tilasta huolimatta menivät välillä kolmen kentän ulkopuolellekin. Aloitimme ensin äiti vastaan kaikki kolme, mutta sain vähitellen seuraa omalle puolelleni, ja lopulta pelasimme E vastaan muut. Kaikilla kokoonpanoilla peli sujui yhtä 'hyvin'. Lapset olivat silti innoissaan, ja voin jo ounastella, että viikonloppuna asiaa kysytään uudelleen ainakin E:n toimesta.

Arkiviikko kääntyy lopuilleen kiireen vallitessa taloudessamme. Abstraktin lähettämisen deadline keväistä New Orleansin Neurologikongressia varten on maanantai-iltana, ja olen sen kanssa lähtökuopissa. Sain kuitenkin netistä huomata, että olen saanut sympaattisen kokoisen kannustusapurahan Aivosäätiöltä; vaikken virallista ilmoitusta asiasta olekaan saanut, tiedolla rutistaa mielellään yhden abstraktin esityskuntoon.

Putoavia lehtiä ja ketjuja

Kaunis ruska alkaa saavuttaa meidätkin. Harmi, että siihen väistämättä kuuluu myös moniviikkoinen haravointi - naapureidemme jättipuut pudottavat ystävällisesti lehtiverhonsa meidät nurmikkomme peitteeksi. Laiskana ihmisenä voisi vain todeta tilanteen ja odottaa vuokraemäntämme maksamaa jokasyksyistä pihansiivousta, mutta kahdesta syystä johtuen sitä ei tule tehtyä. Ensinnäkin, onhan se itsellekin aika ikävää katsoa mätäneviä lehtivuoria heti ikkunasta ulos katsoessaan. Ja toiseksi, kun meidän lähinaapurimme piha on aina aivan viimeisen päälle siisti - muotoonleikatut pensaat, pihakivetys, ja -tie on siistitty lehtipuiden pudottamista lehdistä ja kellari-ikkunoiden sadevesiroiskeet pyyhitty puhtaiksi - ei yksinkertaisesti kehtaa jättää omaansa luonnontilaan, vaikka mieli kaiken kiireen keskellä tekisi.

Nelipäiväinen viikkomme vyöryi ohi samalla kiihtyvällä vauhdilla kuin edellisetkin. Välillä satoi kaatamalla, välillä oli aivan miellyttävä, alkusyksyinen keli. Pientä haastetta loppuviikolle toi Iso-O:n pyöränketjujen putoaminen aamuisella koulumatkalla sillä seurauksella, että jo muutenkin työläs aamu (mm. Pikku-O:n oli pitänyt kahdesti käydä WC:ssa kurahousujen pukemisen jälkeen) oli muuttunut T:lle lähes painajaismaiseksi. Ei siinä ollut muu auttanut kuin kotiinpalaaminen ja koulumatkan tekeminen autolla aamuruuhkassa. T ei ollut parhaalla tuulella tuona päivänä.

Samanaikaisesti T:n painajaisen kanssa minä istuin pehmeällä tuolilla Shriner-lastensairaalan luentosalissa kuuntelemassa neurologian klinikan juhlaesitelmiä. Massachusetts General Hospital (tuttavallisemmin Mass Gen tai MGH) juhlii tänä vuonna 200-vuotista taivaltaan, ja nyt oli neurologien vuoro. Itse neurologian klinikka on 'vasta' satavuotias, mutta se ei tunnelmaa himmentänyt. Toinen toistaan harmaahapsisempi kuuntelija myhäili tyytyväisenä, kun esiintyjä toisensa jälkeen heitä hehkutti. Eniten huomiota sai kuitenkin poissaolevana vahvasti läsnäoleva neurologilegenda C. Miller Fisher, joka vielä muutama vuosi sitten työskenteli aktiivisesti klinikassa yli 90-vuotiaana. Täällä ei jäädä eläkkeelle 63-vuotiaana, eikä 68-vuotiaanakaan - oli se sitten hyvä tai huono asia nuorempien kannalta..

Näissä tunnelmissa siirrymme viikonlopun viettoon. Äkkiä pitää käydä jokin lahja ostamassa, sillä taas on tiedossa yhdet Iso-O:n ystävän syntymäpäivät. Sitä ennen lienee kuitenkin syytä tarttua harjaan ja siivota kulkuväylä ulkoportailta autotallille.

Kurpitsaviikonloppu

Bostonissa oli ennätyksellisen lämmin lokakuun viikonloppu (joka päivä yli 85 Fahrenheitia). Kurpitsat ovat värittäneet tätä ihanaa kesän viimehenkäystä monin tavoin. Lauantain siivous-ja kunnostuspäivä sujui vauhdikkaasti Iso-O:n valmistautuessa samalla henkisesti sanomaan hyvästit omalle, koulusta mukaansa saamalleen kurpitsalle, jolla oli ihan nimikin, "Baby Pumpkin Stumps". Muutama kyynelkin tuli vuodatettua, kun kävi ilmeiseksi, että kurpitsalla oli kaksi vaihtoehtoista kohtaloa. Ensimmäisen mukaan siitä tulisi ruokaa, ja toisen mukaan se saisi pari viikkoa lisäaikaa ennen kompostiin joutumistaan. "Tämä on minulle NIIIIN tärkeä!" valitteli Iso-O moneen otteeseen, ja kantoi kurpitsaa ympäriinsä.

Kurpitsasta tuli lopulta ruokaa. Lukuisien valokuvien jälkeen Iso-O oli valmis luopumaan ystävästään. Ohjeiden mukaan saimme siitä aikaiseksi sosetta, ja lopulta herkullista kuivakakkua (Pumpkin Bread). Aikaa meni hurjan kauan, mutta hyvältä se vaniljajäätelön kanssa maistui, kun vietimme T:n syntymäpäivää. Iso-O oli oikein tyytyväinen "Baby Pumpkin Stumps":in muodonmuutokseen. Vahvoja tunteita myös hieman helpotti tietoisuus siitä, että kaikki siemenet laitettiin talteen odottamaan ensikeväistä istutusta.

Kurpitsateema jatkui maanantaina Bostonin eteläpuolelle suuntautuneella vapaapäivän reissullamme satuttuamme puolivahingossa kurpitsamarkkinoille. Lähdimme sieltä mukanamme kolme erikokoista oranssia palloa. Pienin menee Pikku-O:n kouluun, keskikokoisesta tulee Jack O'Lantern, ja suurimmasta tehdään ainakin kurpitsapiirakkaa, todennäköisesti jotain muutakin. Pieni kurpitsahulluus lienee iskenyt.

Markkinoiden jälkeen ajoimme IKEAn pihaan, ja taas meni monta tuntia, vaikka tarvikelista oli kirkkaana mielessä. Kauppahöyryjä menimme puhaltamaan Blue Hills-mäelle, jonka laella on Pohjois-Amerikan vanhin, edelleen toiminnassa oleva säätutkimusasema. Tällä kerralla kipuaminen palkittiin. Asemalla alkoi juuri opastettu kierros, jonka keston pitäjä edeltävästi arvioi olevan n. 20 minuuttia. Pikku-O oli kierroksen ajan melko rauhallinen, mutta totesi kertaalleen:"Tää kettää aika pikkään". Näin olikin, sillä saimme intensiivisen kurkistuksen säätutkimuksen historiaan ja nykypäivään lähes 1,5 tunnin ajan. Kaikille jäi kuitenkin hyvä mieli, ja vaikka saavuimmekin kotiin tunteja aiottua myöhemmin, on rentouttavaa aloittaa uusi, viilenevä viikko, kun on saanut maistaa pienen hetken kesää - ja kurpitsaa.

Monenlaisia koukeroita

Täsmälleen vuosi sitten madot valtasivat kuivamuonakaappimme. Ne hävisivät tehokkaan siivouksen johdosta. Tai siitä huolimatta. T epäili, että lämmityskauden alkaminen ja talon kuivaminen on yksi vaihtoehtoinen selitys. Oli selitys mikä tahansa, on sen keksimiselle jälleen tarvetta. Vaikka itse matopesää ei ole löytynytkään, on keittiön nurkkakaapin läheisille seinille taas ilmestynyt kutsumattomia, pieniä, vaaleanvärisiä ällötyksiä. Se taas johtaa siihen, että kauan kaivattu talon perussiivous on väistämättömänä edessä tänään lauantaina. Ja täytyy kai sitä lämmityksen päällelaittamistakin alkaa harkita, sillä öisin on ollut jo selvästi alle kymmenen astetta.

Siivouksen lisäksi aiomme viettää hieman juhlavammin T:n viimemaanantaisia syntymäpäiviä. Lapsille ei nimittäin sovi, että jonkun syntymäpäivät vain ohitetaan aamuisella syntymäpäivälaululla. Kortit on tehty valmiiksi jo viikkoja sitten. Erityisen herkäksi tilanteen tekee se, että Pikku-O oli jotenkin saanut kerrotuksi opettajalleen, että isillä on syntymäpäivä ja pyytänyt apua kirjoittamisessa. Tuloksena oli ryppyinen paperi, jossa on kuvat lehdestä ("liif"), karhusta ("kaa-u") ja isoin, pyöreämuotoisin kirjaimin:"HAPPY BIRTHDAY PIKKU-O".

Vaikka välillä tuntuu, ettei Pikku-O:n puheessa mitään edistystä tapahdu (ja tilanne tuolloin rehellisesti sanottuna tuntuu aika turhauttavalta), käy seuraavassa hetkessä ilmi pieni askel eteenpäin. Ehkäpä tämä isin syntymäpäivien kertominen opettajalle on yksi todiste. Toisena todisteena voinee pitää Pikku-O:n yhtäkkistä toteamusta ruokapöydässä:"Minä olen Pikku-Myy. Ja minä jään tänne asumaan!" Jatkuvan edistymisen varmistamiseksi Pikku-O on käynyt kahdesti viikossa puheterapiassa. Kyseessä on ryhmäkuntoutus, mutta ryhmä koostuu toisena päivänä Pikku-O:n lisäksi yhdestä tytöstä ja toisena vain Pikku-O:sta. Niinpä hän käytännössä saa yksilöterapiaa intensiivisesti 45 minuuttia kerrallaan. Aikamoinen ponnistus kolmevuotiaalle keskittyä harjoitteluun noin pitkästi.

E:kin on siirtynyt ilmaisunkehittymisessä askeleen eteenpäin. Kaunokirjoituksen harjoittelu alkoi. Ja ei suinkaan mikään Suomen monien uudistusten ja kehittämisen tuloksena syntynyt pelkistetty tyyli, vaan todella kiemurainen, yhteensidottava kirjoitus, joka näyttää vanhanaikaisemmalta kuin se, jonka itse T:n kanssa kolmekymmentä vuotta sitten opettelimme. E on kotiintuotujen näytteiden mukaan selvästi nähnyt vaivaa tehdessään ensimmäisiä koukeroitaan, muttei itse ollut tapaansa kovin tyytyväinen:"I suck in cursive!"

Myös T on taiteillut kirjoittamisen ja lukemisen viidakossa. Lukuvauhti on kirja päivässä. Eli ei pahakaan - eiku - normaaliälyiselle (=minä) se olisi aivan mahdoton tehtävä. Itselleni on hyvin riittänyt työnvaatima kirjoittelu ja erikoistumisohjelmien papereiden pyörittely. Keskiviikkona tuli ensimmäinen tyrmäys:"Thank you for your interest in our Transitional Year Program. Unfortunately, we are unable to offer you an interview at this current time". Tuntui aika pahalta, vaikka osasin luonnollisesti näitä viestejä odotella. Onneksi jo seuraavana päivänä tunnelmani hieman nousi, sillä lähisairaalastamme Newton-Wellesley Hospital:ista tuli kehoitus saapua haastatteluun. Rehellisyyden nimessä on todettava, että kutsu johtuu siitä, että ohjelman johtajan lapset ovat meidän lastemme ystäviä koulussa. Mutta, niinhän se menee, suhteilla on suuri merkitys työmarkkinoilla. Niin täällä kuin Suomessakin. Jos niin onnellisesti kävisi, että haastattelun jälkeen olisin kiinnostava henkilö, olisi minulla tiedossa vuosi perustason lääketiedettä (internship) oikein ER-tyyliin. Kaikkeen sitä tulee ryhdyttyä. Pakollisen internshipin lisäksi pitäisi samalla saada paikka jostakin vuotta myöhemmin alkavasta neurologiaohjelmasta, ja se on valitettavasti tällä seudulla käytännössä mahdotonta. On jotenkin hämmentävää huomata, että aikaa valmistumisesta on kulunut kauan ja että ikää on salakavalasti kertynyt ylimääräiset kymmenen vuotta - vastahan olin se porukan nuorin jokapaikassa!

Jotta kirjoitus ei kiemurtele tämän enempää eri aihealueille, lienee syytä lopettaa. Viileä viikko kääntyy hetkeksi lämpöisemmäksi (jopa yli 80 F lämpötiloja odoteltavissa - ihanaa), ja ryhdymme viettämään pidennettyä viikonloppua (maanantai on vapaa, sillä tuolloin on Columbus Day).

... ja sitten sama märkänä

Teltan kokoamisohjeet kirkkaina mielessä pakkauduimme autoon perjantai-iltapäivänä. Lapset oli haettu kouluistaan ajoissa, nopea lounas syöty, ja tavarat katsottu paikoilleen täpötäydessä auton takaluukussa. Oli kaunis, aurinkoinen sää. Matka sujui ilman suurempia viiveitä. Pikaruokaa käytiin hakemassa Burger Kingiltä, ja pienoisen kiireen vuoksi söimme matkan päällä. Kiire meillä oli, sillä Baxter State Park, johon olimme matkalla, sulkeutui puoli yhdeksältä, ja ajomatkaa oli yli kuusi tuntia. Laitoimme lisäksi ajopisteen väärään paikkaan kännykän navigaattorissa, ja ajoimme kriittisesti harhaan. Kello oli 20.26, kun T sai tietää meidän olevan melkein kymmenen mailin päässä portilta. Ajoimme aika vauhdikkaasti mutkaisia hiekkateitä, ja pääsimme puistoon sisään, vaikka sulkeutumisaika oli jo ohitettu.

Telttapaikalle saapuessamme oli luonnollisesti jo pilkkopimeää. Lapset söivät autossa iltapalan samanaikaisesti kun T:n kanssa kokosimme teltan. Ei satanut, joten hieman helpommin kokoaminen onnistui kuin pahimmissa ennakkoajatuksissani. Nopeasti makuupussit laitettiin paikoilleen ja koko porukka painui nukkumaan. Yöllä välillä satoi, mutta se ei teltassa haitannut.

Aamupala syötiin telttapaikkamme yhteydessä olevan pöydän ääressä tunturipuron varrella. Oli pilvistä, mutta Mount Katahdin näkyi kauniisti. T heitti meidät 2,5 mailin päässä olevan polun alkupisteeseen autolla, ja kuulimme samalla, että alle kuusivuotiaat eivät saa nousta puurajan yläpuolella. Ok. Onneksi meillä on vain yksi sellainen. Ja eihän siellä ole ketään katsomassa. T vei auton takaisin telttapaikalle, ja käveli meidät ripeästi kiinni noustuamme hitaasti alarinteen polkua.

Metsäkävely oli lapsille yllättävän mukavaa. Iso-O huomioi kaikki kauniit kivet ja kasvit, E muuntui mielessään kivikautiseksi taistelijaksi kuljettaen mukanaan 'keihästä', sen kivikärkeä ja '-puukkoa', ja Pikku-O seurasi molempia matkien perässä. Polku muuttui jatkuvasti jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Lehtipuut muuttuivat havupuiksi, ja edelleen tunturikasvillisuudeksi. Ja sitten alkoi sataa. Ennen sadetta ehdimme onneksi ihailla kaunista ruskamaisemaa korkealta vuorenrinteeltä. Nousua oli tullut jo n. 1800 jalkaa eli 600 metriä, ja Pikku-O oli noussut sen kaiken itse, ensimmäistä kertaa elämässään. Pieni askel alkoi kuitenkin painaa sen verran, että kylmä sade sekä maisemien häviäminen pilveen sai porukkamme jakautumaan. Lähdin Pikku-O:n ja Iso-O:n kanssa alas. E jatkoi T:n kanssa ylöspäin kohti 2300 jalkaa korkeammalla olevaa vuorenhuippua (korkeus 5267 jalkaa eli 1605 metriä).

Sade seurasi meitä koko matkan alas. Pikku-O oli tosi väsynyt, mutta viriteltyämme Iso-O:n kanssa muutamat laulut, ja kuunneltuamme Iso-O:n keksimiä nimiä eri metsäosuuksille (esim. "Big Mushroom Valley") löytyi häneltäkin muutama iloinen ajatus. Olimme jo melkein alhaalla, kun T soitti huipulta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että odottelemme lähtöpaikalla, kun T ja E tulevat meitä autolla hakemaan, mutta arvasin jo soiton myöhäisestä ajankohdasta, ettei se tulisi tapahtumaan tuntikausiin. Niinpä puimme viimeisetkin vaatteemme päällemme, söimme levyllisen suklaata, ja lähdimme tallustamaan 2,5 mailin hiekkatiepätkää kohti telttapaikkaamme. Olimme päässeet n. 100 metriä, kun nuori, reipashenkinen Park Ranger pysähtyi kohdallemme, ja kysyi, tarvitsemmeko kyytiä. Oli enemmän kuin upeaa päästä truckin lavalle. Vaikka viima oli melkoinen, olimme kaikki todella mielissämme päästyämme niin paljon helpommin teltalle. Sade yltyi.

Vaihdoimme kuivat kamat päälle teltassa ja lämmittelimme makuupusseissa. Yritin ehdottaa pientä päivälepoa, mutta aina kun poistuin teltasta, kuului ensin huomiopillin puhallus (Pikku-O), ja sen jälkeen Iso-O:n sättivä ääni ja riidanalku. Aloimme hitaasti valmistaa meille päivällistä. Nuotio ei syttynyt kaatosateessa kosteiden lehtien avulla, joten tyydyimme valmiina olevaan pastaan ja sen tuunaamiseen. Aika pian tuli pimeää. Iso-O:n huoli kasvoi pimeän sakeentuessa:"Mitä, jos isi ja E ei koskaan enää tule?" [itkua][voivottelua]. Itse en epäillyt, etteivätkö he tulisi, mutta jaoin huolen erityisesti E:n jaksamisesta. Olihan 4300 jalan (=1300 korkeuserometrin) kiipeäminen ja laskeutuminen melkoinen saavutus kahdeksanvuotiaalle.

Seitsemän jälkeen leiriimme saapuivat litimärät isä ja poika. Iso-O oli onnesta pakahduksissaan. E värisi kylmissään, mutta vaihtoi vaatteensa reippaasti ja kääriytyi makuupussiinsa. Pian hän sai eteensä juotavaa ja syötävää, ja juttua alkoi tulla. Juttua riitti ihan yöhönkin saakka. Jopa niin paljon, että päädyimme puolilta öin siirtämään sekavana pikkusisarustensa yli rymistelleen pojan isin kainaloon nukkumaan. "Isi, mä pääsin läpi!"

Aamulla ei satanut ollenkaan niin paljon kuin edellisenä päivänä, mutta jokapuolella oli sen verran märkää, että aamupala syötiin teltassa. T viritti sillä välin nuotion, mutta jätimme pihvit kuitenkin paistamatta - eivät ne oikein aamupalaksi olisi maistuneet. Pikku-O grillasi puunlehtiä ja pieniä kiviä:"Äiti, tämä kiji on tosi muuma!" E ja Iso-O auttoivat sillä aikaa tavaroiden pakkaamisessa teltan sisällä.

Jotta Maine:istä jäisi mieleen muutakin kuin sateinen vuori, lähdimme ajamaan kohti merenrantaa. Pikkuteitä muiden perässä 25 mailia tunnissa oli silti liikaa, ja syötyämme rantakaupunki Belfastissa maittavan lounaan hummeriravintolassa päädyimme palaamaan takaisin pääväylälle. Sitä pitkin matka joutuikin nopeasti, vaikka välillä satoikin kaatamalla, ja perille pääsimme hyvissä ajoin. Hieman haasteellisemmasta telttaretkestä huolimatta kaikki kertoivat lähtevänsä uudelleen. Mihin sitten mentäisiin? Ainiin, töihin ja kouluihin.