"Miten huomenna on taas maanantai?" kysyi E sunnuntaipäivällisellä osuen täydellisesti omien ajatusteni ytimeen. Yritän olla ajattelematta, että minulla on tasan kaksi viikkoa aikaa saada tutkimukseni pakettiin, sillä ajatus saattaisi tuottaa jonkinasteista ahdistusta. Varsinkin, kun tässä on muutama muukin asia vielä hoidettavana. Viikonloppukin menee vauhdilla, kun on kaikenlaista puuhattavaa.
Lauantaina ylitin itseni ja vietin lasten kanssa neljä tuntia ostoksilla. Saaliina oli iso kasa vaatteita ja kenkiä, mutta harmillisen iso osa välttämättömistä jäi vielä löytymättä. Missä ovat poikien suorat mustat housut ja mustat nahkakengät, kun niitä tarvitaan? Ostimme myös uudet ruukut ison talomme kahdelle (Sic!) huonekasville, ja nyt niiden kelpaa olla uudessa mullassa, isommissa ruukuissa vastaanottamassa vauhdikasta kasvukautta. Ostosreissumme aikana T kävi väitöskirjansa toisen luvun loppuosaa läpi editoijansa kanssa, joten tapasimme vasta illalla. Saavuttuaan kotiin hän kertoi iloisen uutisen siitä, että hänen abstraktinsa oli hyväksytty Ricouer-konferenssin yhdeksi esitykseksi loka-marraskuun vaihteessa Rochesterissa (NY). Hyvä meidän T!
Sunnuntaiaamu täyttyi alkavaan internship-ohjelmaani liittyvien nettikoulutusosioiden ja pikkutenttien suorittamisesta. Ihanata. Sain mm. tutustua lakipykäliin sekä käydä läpi tutkimustietoa unenpuutteen vaikutuksista. Aikaa meni monta tuntia. Myöhäisen aamupalamme jälkeen lähdimme kohti E:n ja Iso-O:n koulua, sillä olin luvannut E:n ja itseni sinne vapaaehtoistyöntekijöiksi. Olisin ilmoittanut Iso-O:n ja Pikku-O:nkin, mutta heitä ei ikänsä vuoksi voinut (ikäraja oli 8-v). Mukana he tietenkin olivat, mutta keskittyivät lähinnä napostelemaan tarjolla olevia herkkuja, juomaan lasitolkulla limsaa ja leikkimään muiden lapsien kanssa. E tuli kiltisti n. 10 minuutin ajaksi kanssani koulun puutarhaan möyrimään, mutta sai itseltäni luvan lähteä muun lapsiväen mukaan heti, kun siihen sopiva väli aukesi. Kolmen tunnin aherruksen jälkeen jokaisen luokkatason puutarha-alue oli siivottu edellisvuoden kuolleista kasvijätteistä ja odottaa nyt istuttajia. Mielestäni on aika kiva juttu, että lapsilla on mahdollisuus istuttaa, seurata kasvien kasvamista, ja syksyllä syödä niiden tuottamia hedelmiä/marjoja/mausteita osana kouluopetusta. Mukavahan tuollaiseen toimintaan on 'vapaaehtoisena' osallistua.
Päivälliseksi tein 185 harjoituslihapullaa normikokoista jauhelihataikinasta, ja totesimme yhteisesti niiden olevan sopivanmakuisia ensi viikon vappujuhliimme. Juhlia varten tosin pullia pitää pyöritellä ainakin neljä kertaa enemmän. Kaikkea sitä tuleekin keksittyä! Mutta, nyt jälleen ajatukset on syytä kääntää kohti viimeisten viikkojen puristuksia. Mitähän kaikkea kivaa yllätysbyrokratiaa tuleva viikko tarjoaakaan?
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
lauantai 28. huhtikuuta 2012
New Orleans
Maanantai-iltapäivän lento Delta Air Lines:illa sujui ilman hankaluuksia, lentojen peruuntumisia, myöhästymisiä tai mitään muutakaan epämiellyttävää. Lyhyt välilasku oli Atlantassa Georgiassa, jonka kenttä ei ihan se kaikkein pienin ollutkaan; terminaalien väli kuljettiin muutaman minuutin välein kulkevilla junilla. Mukanani oli vain pieni käsimatkatavarana kulkenut matkalaukku sekä rullalle kääritty posteri. Tämä viimeksi mainittu oli haastavampi, mutta meni sekin kohtuullisen kivuttomasti jalkatilassa saamatta itseensä liian monta halkeamaa tai likaläikkää.
Pitkän matkan vuoksi saavuin georgialaisperäisen (siis Georgia, entinen Neuvostoliitto, ei Georgia, USA) taksikuljettajan hurjastelemana vasta myöhään illalla. Queen and Crescent-hotel oli kohtuullisen edullinen, vanha hotelli, jonka kuvista saa ehkä hieman liian ruusuisen kuvan hotellin kunnosta. Aivan hyvä silti nukkumapaikaksi, varsinkin kun hintaan sisältyi aamupalakin. Pieni huoneeni oli seitsemännessä kerroksessa, mutta koska ikkuna oli suoraan kapealle kadulle, ei kerroksesta paljon iloa ollut. Hyvin nukutun yön ja perusaamupalan jälkeen lähdin etsimään reittiä kohti Ernest N. Morial Convention Center:iä. Jouduin kysymään neuvoa paikalliselta tummaihoiselta mieheltä. Kysyin: "Which way is the Canal Street?". Mies ei ymmärtänyt kadunnimeä, vaan pyysi minua näyttämään sen kartasta. "Oh, Canal street. Say it, Canal street!" "Canal street", "No, Canal street!", "Canal Street. Sorry, but I cannot hear the difference".
AAN (American Academy of Neurology)-konferenssi on vuosittainen neurologian alan iso tapahtuma, jonka osanottajamäärä on n. 10000 ympäri maailmaa, eniten luonnollisesti Yhdysvalloista. Hassua, mutta suuresta määrästä huolimatta tapasin useita suomalaisia vanhoja työkavereitani sekä mm. tulevan pomoni UMASS Neurologian klinikasta. Mukavaa. Osa luennoista ja kaikki tieteelliset sessiot kuuluivat osallistumismaksuun, mutta osa luennoista maksoi erikseen. Koska aivoverenkiertohäiriöt on itselleni sen verran tuttu alue, valitsin kaikkea muuta. Pian alkavan kliinisen työn vuoksi menin kuuntelemaan niinkin kiinnostavaa aihetta kuin Clinical Legal Issues in Neurology. Ennakkokäsitys kun on se, että kaikesta voidaan haastaa oikeuteen ja kaikesta voidaan tuomita. Onneksi totuus ei vaikuta olevan ihan niin karu. Kävin myös kuuntelemassa Neurology-lehden kirjoitus- ja refereeohjeita, opettelemassa EMG (Electromyography):n alkeita ja kuuntelemassa neurologian alan kiistanalaisia aiheita (joista sessioon oli valittu mm. autismin lisääntyminen, kaulavaltimoahtauman hoito ja ALS:n palleastimulaatiohoito). Tieteellisellä puolella osallistuin korealaisen työkaverini esityksen kuuntelemiseen sekä seisoin vaaditun 90 minuuttia oman posterini edessä. Toisin kuin edeltävästi epäilin, tuli kiinnostuneita kyselijöitä posterini äärelle yhteensä 12 (laskin!), ja moni muu pysähtyi lukemaan, vaikkei sitten kysymyksiä esittänytkään. Kokemus oli siis ennakko-odotukseni vastainen ja suorastaan miellyttävä. Ei mennyt vaiva hukkaan.
Olimme jo edeltävästi sopineet korealaismiehen kanssa, että menemme esityksen jälkeen yhdessä syömään. Koreassa hän toimii oman neurologian klinikkansa pomona, joten mukaan oli tarkoitus tulla useampikin hänen oppilaansa. Lopulta meitä kuitenkin oli vain minä, hän ja yksi nuori korealaisnainen. Kävimme syömässä kuuluisalla Bourbon Street:illä Bourbon House-nimisessä ravintolassa. Olimme paikalla juuri ennen muita, joten saimme pöydän helposti. Jälkeemme tulleet joutuivat jonottamaan. Ruoka ja palvelu oli hyvää, joten paikkaa voi helposti suositella. Söin kämmenenkokoisia katkarapuja.
Koska konferenssit sattuvat olemaan aina aika kiinnostavissa kohteissa, ei aikaa voi käyttää vain kongressikeskuksessa. Rämeikkö-retki alligaattoreita ihmettelemässä jäi kokematta, mutta New Orleansin keskustan lähiseudun nähtävyydet kävin koluamassa. French Quarter on New Orleansin syntyseutu, ranskalaisten aikoinaan perustama, joka säilyi Katrina-hirmumyrskyn aikana melko koskemattomana tai ainakin saatiin kuntoon melko pikaisesti. Alueen keskellä on 'punaisten lyhtyjen' alue Bourbon Street, joka on viihdyttänyt niin miehiä kuin naisiakin aivan alusta saakka. Katu on niin legendaarinen, että lähes kaikki sen katukyltit on varastettu. Itselleni oli tärkeää käydä myös katsomassa alueita, jotka kärsivät pahiten elokuun 2005 Katrina-myrskystä. Ninth Ward ja erityisesti sen osa Lower Ninth Ward ovat sellaisia. Kävelin yhteensä melkein 20 kilometriä, joten en enää jaksanut nähdä ylimääräistä vaivaa mennäkseni Mississippi-joen toiselle puolelle katsomaan Brad Pitt-Foundationin Make It Right-taloja, mutta vieläkin näkyvä tuho veti kyllä kovin hiljaiseksi. Vahingossa otin kuvan samasta talosta kuin oheisen linkin takaa löytyy:"We will be back". Tuhoalueiden vastapainona kävin puutarhakaupunginosassa (Garden City), jota oppaissa kovasti kehutaan. Ovathan talot upeita ja puutarhat hienoja, mutta muistuttavat kovasti New Englannin alueen vanhoja kartanoita, joten mitään hirveän suurta vaikutusta ne eivät tehneet. Kaikkinensa New Orleansista jäi vaikutelmaksi pienehkö, sympaattinen kaupunki, jossa on kiva käydä, mutta jossa en ehkä haluaisi kuitenkaan asua.
Jos Delta Air Lines toimi jouhevasti, ei konkurssiin mennestä American Airlines:ista voi sanoa ihan samaa. Kaksiosaisen lentoni (New Orleans-Dallas ja Dallas-Boston) molempia lentoja muutettiin kolmesti. Ensimmäisen kerran jo kuukausi sitten. Toinen kerta oli karu soitto klo 3:30 aamuyöstä, jossa aamulentoni todettiin olevan 4 tuntia myöhässä, minkä vuoksi en ehtisi jatkolennolleni. Sain sumplittua itseni heidän ehdottamaansa myöhäisempää lentoa aiemmalle lennolle, joten lähtöni hotellista keskellä yötä oli melkoisen lennokas. Olin kentällä jo 4:30 selvittävässä asioitani. Palkinnoksi joustavuudestani sain paikan ensimmäisestä luokasta, ja olihan se aika paljon mukavampi tapa siirtyä Dallasiin. Dallasissa oli sitten tunteja aikaa. Onnekseni samalla lennolla saapui ryhmä tuttuja suomalaisia, joiden kanssa aika kului mukavasti hyvän aamupalan äärellä jutustellessa. Kun he jo pääsivät omalle jatkolennolleen, selvisi minulle monitoreja katsoessani, että omani oli peruttu. Ei kun selvittämään. Sain surkean keskipaikan korvaavalle lennolle. Mutta olin onnekas, sillä moni ei saanut. Hauskana yksityiskohtana Dallasin lentoasemalla liikkunutta porukkaa katsoessani pääsin todistamaan, että stetsoni päässä ja bootsit jalassa kulkeva mieshenkilö on todellinen. Niitä oli monia. Pientä hilpeyttä herätti myös erään tämäntyyppisen hahmon t-paita, jossa oli Yhdysvaltain lipun värinen Texasin kartta ympärillään mustaa aluetta. "Texas"-nuoli osoitti karttaan, "Whatever"-nuoli osoitti muihin osiin. Hyvä asenne.
Kaikesta säätämisestä huolimatta pääsin vain noin tuntia aiottua myöhemmin Bostoniin. Trooppiseen lämpöön tottunut kehoni koki järkytyksen; jo lentokoneen ja terminaalin välisessä putkessa tuntui kylmä viima. Vilusta väristessäni putken päässä näkyvä kyltti nauratti:"Welcome to Boston".
Pitkän matkan vuoksi saavuin georgialaisperäisen (siis Georgia, entinen Neuvostoliitto, ei Georgia, USA) taksikuljettajan hurjastelemana vasta myöhään illalla. Queen and Crescent-hotel oli kohtuullisen edullinen, vanha hotelli, jonka kuvista saa ehkä hieman liian ruusuisen kuvan hotellin kunnosta. Aivan hyvä silti nukkumapaikaksi, varsinkin kun hintaan sisältyi aamupalakin. Pieni huoneeni oli seitsemännessä kerroksessa, mutta koska ikkuna oli suoraan kapealle kadulle, ei kerroksesta paljon iloa ollut. Hyvin nukutun yön ja perusaamupalan jälkeen lähdin etsimään reittiä kohti Ernest N. Morial Convention Center:iä. Jouduin kysymään neuvoa paikalliselta tummaihoiselta mieheltä. Kysyin: "Which way is the Canal Street?". Mies ei ymmärtänyt kadunnimeä, vaan pyysi minua näyttämään sen kartasta. "Oh, Canal street. Say it, Canal street!" "Canal street", "No, Canal street!", "Canal Street. Sorry, but I cannot hear the difference".
AAN (American Academy of Neurology)-konferenssi on vuosittainen neurologian alan iso tapahtuma, jonka osanottajamäärä on n. 10000 ympäri maailmaa, eniten luonnollisesti Yhdysvalloista. Hassua, mutta suuresta määrästä huolimatta tapasin useita suomalaisia vanhoja työkavereitani sekä mm. tulevan pomoni UMASS Neurologian klinikasta. Mukavaa. Osa luennoista ja kaikki tieteelliset sessiot kuuluivat osallistumismaksuun, mutta osa luennoista maksoi erikseen. Koska aivoverenkiertohäiriöt on itselleni sen verran tuttu alue, valitsin kaikkea muuta. Pian alkavan kliinisen työn vuoksi menin kuuntelemaan niinkin kiinnostavaa aihetta kuin Clinical Legal Issues in Neurology. Ennakkokäsitys kun on se, että kaikesta voidaan haastaa oikeuteen ja kaikesta voidaan tuomita. Onneksi totuus ei vaikuta olevan ihan niin karu. Kävin myös kuuntelemassa Neurology-lehden kirjoitus- ja refereeohjeita, opettelemassa EMG (Electromyography):n alkeita ja kuuntelemassa neurologian alan kiistanalaisia aiheita (joista sessioon oli valittu mm. autismin lisääntyminen, kaulavaltimoahtauman hoito ja ALS:n palleastimulaatiohoito). Tieteellisellä puolella osallistuin korealaisen työkaverini esityksen kuuntelemiseen sekä seisoin vaaditun 90 minuuttia oman posterini edessä. Toisin kuin edeltävästi epäilin, tuli kiinnostuneita kyselijöitä posterini äärelle yhteensä 12 (laskin!), ja moni muu pysähtyi lukemaan, vaikkei sitten kysymyksiä esittänytkään. Kokemus oli siis ennakko-odotukseni vastainen ja suorastaan miellyttävä. Ei mennyt vaiva hukkaan.
Olimme jo edeltävästi sopineet korealaismiehen kanssa, että menemme esityksen jälkeen yhdessä syömään. Koreassa hän toimii oman neurologian klinikkansa pomona, joten mukaan oli tarkoitus tulla useampikin hänen oppilaansa. Lopulta meitä kuitenkin oli vain minä, hän ja yksi nuori korealaisnainen. Kävimme syömässä kuuluisalla Bourbon Street:illä Bourbon House-nimisessä ravintolassa. Olimme paikalla juuri ennen muita, joten saimme pöydän helposti. Jälkeemme tulleet joutuivat jonottamaan. Ruoka ja palvelu oli hyvää, joten paikkaa voi helposti suositella. Söin kämmenenkokoisia katkarapuja.
Koska konferenssit sattuvat olemaan aina aika kiinnostavissa kohteissa, ei aikaa voi käyttää vain kongressikeskuksessa. Rämeikkö-retki alligaattoreita ihmettelemässä jäi kokematta, mutta New Orleansin keskustan lähiseudun nähtävyydet kävin koluamassa. French Quarter on New Orleansin syntyseutu, ranskalaisten aikoinaan perustama, joka säilyi Katrina-hirmumyrskyn aikana melko koskemattomana tai ainakin saatiin kuntoon melko pikaisesti. Alueen keskellä on 'punaisten lyhtyjen' alue Bourbon Street, joka on viihdyttänyt niin miehiä kuin naisiakin aivan alusta saakka. Katu on niin legendaarinen, että lähes kaikki sen katukyltit on varastettu. Itselleni oli tärkeää käydä myös katsomassa alueita, jotka kärsivät pahiten elokuun 2005 Katrina-myrskystä. Ninth Ward ja erityisesti sen osa Lower Ninth Ward ovat sellaisia. Kävelin yhteensä melkein 20 kilometriä, joten en enää jaksanut nähdä ylimääräistä vaivaa mennäkseni Mississippi-joen toiselle puolelle katsomaan Brad Pitt-Foundationin Make It Right-taloja, mutta vieläkin näkyvä tuho veti kyllä kovin hiljaiseksi. Vahingossa otin kuvan samasta talosta kuin oheisen linkin takaa löytyy:"We will be back". Tuhoalueiden vastapainona kävin puutarhakaupunginosassa (Garden City), jota oppaissa kovasti kehutaan. Ovathan talot upeita ja puutarhat hienoja, mutta muistuttavat kovasti New Englannin alueen vanhoja kartanoita, joten mitään hirveän suurta vaikutusta ne eivät tehneet. Kaikkinensa New Orleansista jäi vaikutelmaksi pienehkö, sympaattinen kaupunki, jossa on kiva käydä, mutta jossa en ehkä haluaisi kuitenkaan asua.
Jos Delta Air Lines toimi jouhevasti, ei konkurssiin mennestä American Airlines:ista voi sanoa ihan samaa. Kaksiosaisen lentoni (New Orleans-Dallas ja Dallas-Boston) molempia lentoja muutettiin kolmesti. Ensimmäisen kerran jo kuukausi sitten. Toinen kerta oli karu soitto klo 3:30 aamuyöstä, jossa aamulentoni todettiin olevan 4 tuntia myöhässä, minkä vuoksi en ehtisi jatkolennolleni. Sain sumplittua itseni heidän ehdottamaansa myöhäisempää lentoa aiemmalle lennolle, joten lähtöni hotellista keskellä yötä oli melkoisen lennokas. Olin kentällä jo 4:30 selvittävässä asioitani. Palkinnoksi joustavuudestani sain paikan ensimmäisestä luokasta, ja olihan se aika paljon mukavampi tapa siirtyä Dallasiin. Dallasissa oli sitten tunteja aikaa. Onnekseni samalla lennolla saapui ryhmä tuttuja suomalaisia, joiden kanssa aika kului mukavasti hyvän aamupalan äärellä jutustellessa. Kun he jo pääsivät omalle jatkolennolleen, selvisi minulle monitoreja katsoessani, että omani oli peruttu. Ei kun selvittämään. Sain surkean keskipaikan korvaavalle lennolle. Mutta olin onnekas, sillä moni ei saanut. Hauskana yksityiskohtana Dallasin lentoasemalla liikkunutta porukkaa katsoessani pääsin todistamaan, että stetsoni päässä ja bootsit jalassa kulkeva mieshenkilö on todellinen. Niitä oli monia. Pientä hilpeyttä herätti myös erään tämäntyyppisen hahmon t-paita, jossa oli Yhdysvaltain lipun värinen Texasin kartta ympärillään mustaa aluetta. "Texas"-nuoli osoitti karttaan, "Whatever"-nuoli osoitti muihin osiin. Hyvä asenne.
Kaikesta säätämisestä huolimatta pääsin vain noin tuntia aiottua myöhemmin Bostoniin. Trooppiseen lämpöön tottunut kehoni koki järkytyksen; jo lentokoneen ja terminaalin välisessä putkessa tuntui kylmä viima. Vilusta väristessäni putken päässä näkyvä kyltti nauratti:"Welcome to Boston".
perjantai 27. huhtikuuta 2012
T ja lapset arjessa
Viikon tapahtumat jakautuvat jälleen kahteen eri kirjoitukseen, sillä menomme ovat olleet kovin erilaisia. T on pyörittänyt arkea kotona samalla kun minä olen nauttinut sekä tieteellisestä annista että erityisesti kaikesta muusta ihan toisenlaisissa maisemissa. Ja koska T:n blogikirjoitukset ovat harventuneet lähes olemattomiin, teen tämän ensimmäisen ns. toisen käden tiedoilla. Korjatkoon T sitten jälkikäteen kommenttiosastolla, mikäli kokee tarpeelliseksi.
Hyvinhän heillä tietenkin meni. Kaikki oli sujunut jouhevasti ja ilman minkäänlaisia hälyääniä tai häiriökäyttäytymistä (ne on ilmeisesti säästetty vain minulle). Soittaessani kotiin Iso-O kuitenkin paljasti, että on niin paljon kivempaa, kun äiti on kotona. Tarkentaessani, että hän varmasti tarkoitti koko perhettä, korjasi hän omalle tyylilleen uskollisena:"Eikun siten, että isi on poissa". Hmm.
Normimeiningin lisäksi viikolla oli ollut erilaisia pikkutapahtumia. E:n luokalla oli keskiviikkoaamuna Pancake Breakfast eli lapset söivät koulussa lämpimiä pannukakkuja, vaahterasiirappia ja marjoja. E puhkui hyvää mieltä puhelimessa tästä kertoessaan. Ja Iso-O ei meinannut pysyä nahoissaan kertoessaan luokkansa retkestä läheiselle farmille. Maassa maaten hän venytti itsensä niin pitkäksi kuin pystyi yrittäessään demonstroida, kuinka iso raskaanaoleva sika siellä oli ollut. Pikku-O oli tehnyt supermiesaskarteluja, ja hänen supervoimiinsa mm. kuuluu "hugging mom and dad". Tiistai-iltana lapsia oli ollut katsomassa nuori lastenhoitajamme A. T pääsi tuolloin juhlimaan ystäviensä F:n ja G:n yhteissyntymäpäiviä F:n ja D:n kotiin. Kaikenlaista mukavaa siis kaikilla kotijoukkomme jäsenillä.
Viikonloppuna on tiedossa monentyyppistä puuhastelua liittyen erityisesti lähestyviin juhliin. Toukokuun lopulla New Yorkissa on G:n ja A:n häät (joihin en pääse, kiitos viisumibyrokratian). T lähtee niihin lasten kanssa, ja niinpä pojille on syytä lähteä hankkimaan vähän juhlavampaa vaatetusta. Iso-O:lla onneksi on - kiitos kummitädin ompelutaidon - tarjolla parikin hienoa mekkoa. Sunnuntaina menemme 'vapaaehtoisiksi' E:n ja Iso-O:n koululle "Newton Serves"-tapahtumaan. Mutta näistä lisää myöhemmin. Mukavaa viikonloppua kaikille! Palaan omaan reissuuni pikapuoliin.
Hyvinhän heillä tietenkin meni. Kaikki oli sujunut jouhevasti ja ilman minkäänlaisia hälyääniä tai häiriökäyttäytymistä (ne on ilmeisesti säästetty vain minulle). Soittaessani kotiin Iso-O kuitenkin paljasti, että on niin paljon kivempaa, kun äiti on kotona. Tarkentaessani, että hän varmasti tarkoitti koko perhettä, korjasi hän omalle tyylilleen uskollisena:"Eikun siten, että isi on poissa". Hmm.
Normimeiningin lisäksi viikolla oli ollut erilaisia pikkutapahtumia. E:n luokalla oli keskiviikkoaamuna Pancake Breakfast eli lapset söivät koulussa lämpimiä pannukakkuja, vaahterasiirappia ja marjoja. E puhkui hyvää mieltä puhelimessa tästä kertoessaan. Ja Iso-O ei meinannut pysyä nahoissaan kertoessaan luokkansa retkestä läheiselle farmille. Maassa maaten hän venytti itsensä niin pitkäksi kuin pystyi yrittäessään demonstroida, kuinka iso raskaanaoleva sika siellä oli ollut. Pikku-O oli tehnyt supermiesaskarteluja, ja hänen supervoimiinsa mm. kuuluu "hugging mom and dad". Tiistai-iltana lapsia oli ollut katsomassa nuori lastenhoitajamme A. T pääsi tuolloin juhlimaan ystäviensä F:n ja G:n yhteissyntymäpäiviä F:n ja D:n kotiin. Kaikenlaista mukavaa siis kaikilla kotijoukkomme jäsenillä.
Viikonloppuna on tiedossa monentyyppistä puuhastelua liittyen erityisesti lähestyviin juhliin. Toukokuun lopulla New Yorkissa on G:n ja A:n häät (joihin en pääse, kiitos viisumibyrokratian). T lähtee niihin lasten kanssa, ja niinpä pojille on syytä lähteä hankkimaan vähän juhlavampaa vaatetusta. Iso-O:lla onneksi on - kiitos kummitädin ompelutaidon - tarjolla parikin hienoa mekkoa. Sunnuntaina menemme 'vapaaehtoisiksi' E:n ja Iso-O:n koululle "Newton Serves"-tapahtumaan. Mutta näistä lisää myöhemmin. Mukavaa viikonloppua kaikille! Palaan omaan reissuuni pikapuoliin.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Lasten lomailua
Kevätloma kääntyy lopuilleen ja näkymä ikkunasta muistuttaa kesää. Kelit ovat hemmotelleet lomalaisia; ikkunatkin ovat voineet olla öisin auki. Tekemisen puute on ajoittain haitannut porukkaa, ja kaikenlaista välienselvittelyä on ollut ilmoilla. Erityisesti E:n ja Iso-O:n välillä, mutta on Pikku-O:kin osannut kantaa kortensa kekoon. Onneksi heidän lomansa ei ole ollut pelkkää kotonalojumista.
Kirjastokäynti kuului luonnollisena osana lomaviikkoon. Pikku-O pyöräili, muut juoksivat. Sen verran minimies on kasvanut, että jalat alkavat ylettää maahan satulalla istuessa. Olimme kirjaston harvoja asiakkaita. Pikku-O istui valitsemiensa kirjojen kanssa preschool-huoneessa pienen pöydän äärellä miettien niistä sopivia kotiin vietäväksi. Itse autoin Iso-O:ta koululaisten puolella. Pian alkoi preschool-huoneesta kuulua laulua tutulla äänellä; Pikku-O oli niin keskittynyt kirjaansa, ettei ilmeisesti edes huomannut laulavansa suureen ääneen "Happy Birthday to you". Menin paikalle, ja sovimme, ettemme eläydy jatkossa kirjaan niin täydellisesti.
Viimeisen muutaman kuukauden ajan vähiten innokas kirjastokävijämme Iso-O yllätti valitsemalla iloisena ja helposti 16 kirjan pinon samalla kun E:lle teki vaikeaa löytää muutama. Harry Potter-kirjojen loppumisen jälkeen oikein mikään ei ole innostanut. Kotona hän sitten lukee Iso-O:n ja jopa Pikku-O:n valitsemia kirjoja kommentoiden niiden helppoutta. Höh. Iso-O on viikon aikana lukenut ainakin 6 kirjaa kannesta kanteen (Magic Tree House); kirjoissa on tyypillisesti 70-80 sivua mukaansa tempaavaa tarinaa, ja sopivat hyvin alakouluikäisille.
T bongasi keskiviikon iltauutisista sata vuotta täyttävän Fenway-park:in avoimien ovien päivän, ja yllätyksekseni vasta jälkikäteen kuulin hänen käyneen siellä lasten kanssa torstaina minun viettäessäni työntäyteistä päivää Martinos Center:illä ja illan englannintunnillani. Tämä historiallinen baseball-areena avattiin samalla viikolla kuin Titanic upposi - ja molemmista tapahtumista on viime aikoina kohistu. T ja lapset olivat mm. päässeet kävelemään kentälle ja tutustumaan kuulutuskoppeihin. Sinänsä hassua, muttemme ole saaneet aikaiseksi pelireissua tälle areenalle vielä kertaakaan, vaikka jo neljäs täälläolomme baseball-kausi on alkamassa.
Joululahjaksi T hankki lapsille kalastusvavan, ja ottaessaan viimein selvää kalastussäännöistä alueella, hän vei lapset lähijärvellemme kalastamaan. Kyseessä on pieni lampi, jonka vesi tulee lähteestä, mutta jonka veden poisvirtauksesta ainakaan minulla ei ole tietoa. E:n mukaan lampeen istutetaan vuosittain taimenia, joita virallisten lähteiden mukaan ei ole syytä syöttää alle kaksitoista-vuotiaille niiden korkean elohopeapitoisuuden vuoksi. Aikuisten tulee maksaa vuosittainen kalastusmaksu, mutta lapset saavat kalastaa ilmaiseksi.
Iso-O kysyi etukäteen T:lta, miten saalis tuodaan kotiin laittaen kätensä asentoon, jollaisella suuren hainkin olisi pystynyt kantamaan. Saalista ei tullut, mutta pienen vesikilpikonnan näkeminen oli ollut suuri juttu - siihen palattiin monta kertaa vielä seuraavanakin päivänä. Itse kalastaminen ei ollut onnistunut mitenkään liian hyvin. Aika monta kertaa T oli joutunut selvittelemään sotkuun mennyttä siimaa.
Viikonloppu on sujunut vappujuhliemme valmistelun ja Suomen veroilmoituksenteon parissa. Ensin mainittu juhla on parin viikon päästä, ja sen tarkoitus on osaltamme hoitaa noloksi päässyt tilanne lastemme jatkuvan syntymäpäivillä ramppaamisen vuoksi. Olemme kutsuneet E:n ja Iso-O:n kavereiden perheitä meille juhlimaan suomalaista vappua. Viimeksi mainittu taas oli yhtä tuskallista kuin aiemminkin. Verottajalle plussana sentään se, että asian voi hoitaa sähköisesti.
Huomenna minä lähden New Orleansiin, ja T saa hoitaa kodin ja lapset omien kirjoitustöidensä ohessa. Helppo nakki. Säätiedotus lupaa tälle seudulle sateisen viikon, New Orleansissa paistaa aurinko.
Kirjastokäynti kuului luonnollisena osana lomaviikkoon. Pikku-O pyöräili, muut juoksivat. Sen verran minimies on kasvanut, että jalat alkavat ylettää maahan satulalla istuessa. Olimme kirjaston harvoja asiakkaita. Pikku-O istui valitsemiensa kirjojen kanssa preschool-huoneessa pienen pöydän äärellä miettien niistä sopivia kotiin vietäväksi. Itse autoin Iso-O:ta koululaisten puolella. Pian alkoi preschool-huoneesta kuulua laulua tutulla äänellä; Pikku-O oli niin keskittynyt kirjaansa, ettei ilmeisesti edes huomannut laulavansa suureen ääneen "Happy Birthday to you". Menin paikalle, ja sovimme, ettemme eläydy jatkossa kirjaan niin täydellisesti.
Viimeisen muutaman kuukauden ajan vähiten innokas kirjastokävijämme Iso-O yllätti valitsemalla iloisena ja helposti 16 kirjan pinon samalla kun E:lle teki vaikeaa löytää muutama. Harry Potter-kirjojen loppumisen jälkeen oikein mikään ei ole innostanut. Kotona hän sitten lukee Iso-O:n ja jopa Pikku-O:n valitsemia kirjoja kommentoiden niiden helppoutta. Höh. Iso-O on viikon aikana lukenut ainakin 6 kirjaa kannesta kanteen (Magic Tree House); kirjoissa on tyypillisesti 70-80 sivua mukaansa tempaavaa tarinaa, ja sopivat hyvin alakouluikäisille.
T bongasi keskiviikon iltauutisista sata vuotta täyttävän Fenway-park:in avoimien ovien päivän, ja yllätyksekseni vasta jälkikäteen kuulin hänen käyneen siellä lasten kanssa torstaina minun viettäessäni työntäyteistä päivää Martinos Center:illä ja illan englannintunnillani. Tämä historiallinen baseball-areena avattiin samalla viikolla kuin Titanic upposi - ja molemmista tapahtumista on viime aikoina kohistu. T ja lapset olivat mm. päässeet kävelemään kentälle ja tutustumaan kuulutuskoppeihin. Sinänsä hassua, muttemme ole saaneet aikaiseksi pelireissua tälle areenalle vielä kertaakaan, vaikka jo neljäs täälläolomme baseball-kausi on alkamassa.
Joululahjaksi T hankki lapsille kalastusvavan, ja ottaessaan viimein selvää kalastussäännöistä alueella, hän vei lapset lähijärvellemme kalastamaan. Kyseessä on pieni lampi, jonka vesi tulee lähteestä, mutta jonka veden poisvirtauksesta ainakaan minulla ei ole tietoa. E:n mukaan lampeen istutetaan vuosittain taimenia, joita virallisten lähteiden mukaan ei ole syytä syöttää alle kaksitoista-vuotiaille niiden korkean elohopeapitoisuuden vuoksi. Aikuisten tulee maksaa vuosittainen kalastusmaksu, mutta lapset saavat kalastaa ilmaiseksi.
Iso-O kysyi etukäteen T:lta, miten saalis tuodaan kotiin laittaen kätensä asentoon, jollaisella suuren hainkin olisi pystynyt kantamaan. Saalista ei tullut, mutta pienen vesikilpikonnan näkeminen oli ollut suuri juttu - siihen palattiin monta kertaa vielä seuraavanakin päivänä. Itse kalastaminen ei ollut onnistunut mitenkään liian hyvin. Aika monta kertaa T oli joutunut selvittelemään sotkuun mennyttä siimaa.
Viikonloppu on sujunut vappujuhliemme valmistelun ja Suomen veroilmoituksenteon parissa. Ensin mainittu juhla on parin viikon päästä, ja sen tarkoitus on osaltamme hoitaa noloksi päässyt tilanne lastemme jatkuvan syntymäpäivillä ramppaamisen vuoksi. Olemme kutsuneet E:n ja Iso-O:n kavereiden perheitä meille juhlimaan suomalaista vappua. Viimeksi mainittu taas oli yhtä tuskallista kuin aiemminkin. Verottajalle plussana sentään se, että asian voi hoitaa sähköisesti.
Huomenna minä lähden New Orleansiin, ja T saa hoitaa kodin ja lapset omien kirjoitustöidensä ohessa. Helppo nakki. Säätiedotus lupaa tälle seudulle sateisen viikon, New Orleansissa paistaa aurinko.
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Liian hyvää ollakseen totta
Meinasi käydä köpelösti. Sinisilmäisesti ihmisten vilpittömyyteen uskovana menin allekirjoittamaan huijarifirman paperin. Ottivat yhteyttä vuorokauden myöhemmin, mutta siinä vaiheessa olin jo varautunut, kiitos huomattavasti skeptisemmän T:n, ja sain - ainakin toistaiseksi heidät kannoiltani. Mistä on kyse, siitä pian lisää. Siirrymme vain ensin ajassa hieman taaksepäin.
Olin sunnuntaina poikien kanssa kuluttamassa aikaa Natick Mall:issa, isossa ostoskeskuksessa. Iso-O:lla oli nimittäin samaisessa paikassa syntymäpäivät (Build-A-Bear Workshop), ja kun viimein löysin paikan autollemme täpötäydeltä parkkipaikalta, en halunnut lähteä sen kanssa mihinkään. Pari tuntia ostoskeskuksessa on paljon - minulle. Pojat nauttivat täysin rinnoin erityisesti lego-kaupasta, jossa vietimme ison osan ajasta. Pikku-O tilasi itselleen paketin toisensa jälkeen, E palasi aina uudelleen ja uudelleen Harry Potter-legosetin äärelle. Minä tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en kummankaan toiveita täyttänyt.
Viimein parituntinen odottelumme oli loppusuoralla, ja olimme valmistautumassa lähtemään kohti Ben and Jerry's-jäätelömyymälää, johon syntymäpäivät päättyivät. E odotteli aulassa, kun kävin Pikku-O:n kanssa WC:ssä. Saapuessamme paikalle tuli kanssani juttelemaan tyylikas, nuori nainen, joka kehui E:n kauniita piirteitä, ja kertoi omasta Firmastaan, jonka kautta on mahdollista päästä mallintöihin, näyttelijäksi, laulajaksi tai tanssijaksi. E erityisesti oli kuulemma erittäin sopiva. Tarjolla olisi lapsimallin töitä erilaisiin tehtäviin, kuten televisiomainoksiin ja lastenohjelmiin. E, joka on jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta tulla kuuluisaksi (älä kysy miksi), loisti vierelläni. Ennenkuin huomasinkaan, oli puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni kysytty tapaamisen järjestämistä varten. Allekirjoituksella piti varmistaa, että sallin yhteydenoton. Allekirjoitin miettimättä, mitä muuta tämä saattaisi sisältää.
Kotimatkalla autossa E tuumaili mahdollisen malliuransa vaikutuksia: toisaalta saisi rahaa ja voisi ostaa kalliin Harry Potter-legosetin, toisaalta pitäisi ehkä "herätä keskellä yötä" töihin. Kotona alkuun T:n kanssa naureskelimme tilanteelle, mutta pienen internet-surffailun jälkeen hymy alkoi hyytyä. Alkoi löytyä tarinaa toisensa jälkeen, kuinka hyväuskoisia vanhempia oli huijattu. "Et kai allekirjoittanut mitään papereita?" kysyi T. Voi, miten huolestuinkaan.
Onneksi firma oli yhteydessä jo seuraavana päivänä, joten ei tarvinnut liian pitkään kärvistellä epätietoisuudessa. Ensimmäinen soitto oli tullut työaikanani, ja vastaajassani oli viesti "upeista mahdollisuuksista, jotka nyt aukeavat". Toisella kerralla olin jo kotona. Kun vastasin ystävällisesti, että asia ei ole meille enää ajankohtainen, puhelin lyötiin mitään sanomatta korvaani. Sen jälkeen mitään ei ole kuulunut, ja toivon, että tämä kokemus on nyt tässä. Jos jotain opin, ainakin sen, etten enää koskaan mene allekirjoittamaan mitään virallisten paikkojen ulkopuolella. E ei ole suuremmin osoittanut pettymystään julkisen uran käynnistymisen viivästymisestä huolimatta; ehkä ne työn huonot puolet ("herääminen keskellä yötä töihin") olivat sittenkin painavammat.
Tämän pienen säikäytyksen lisäksi meillä on ollut muutenkin arkiviikosta poikkeava aika menossa, sillä lapset ovat lomailleet ja jatkavat lomailua koko loppuviikon. Pikku-O:lla olisi ollut koulua maanantain Patriots' Day-juhlapäivää lukuunottamatta, mutta päädyimme yksinkertaisuuden vuoksi pitämään hänetkin kotona. Jaoimme päivät siten, että minä menen töihin aikaisin ja T jatkaa myöhään yöhön. Yöllä työskentely on toki T:lle tavanomaista muutenkin, mutta alkuviikon kuumat kesäpäivät olisivat hänet tähän erityisesti pakottaneet.
Maanantai-iltana vietimme hauskan hetken naapurimme takapihalla grillatessa. Muu juhliin osallistunut porukka oli käynyt hurraamassa Boston Marathon:ille, joka tyypillisesti kulkee Newtonin läpi. Vietimme oikein hauskan illan sekalaisen porukan kera perinteisten tarjottavien äärellä. Hampurilaisia, Hot Dog:eja ja jäätelöä.
Lämpöaallon vuoksi puiden ja pensaiden lehdet ovat suurentuneet silmissä, ja maisema alkaa näyttää ihanan kesäiseltä. T:n onneksi kaikkein kuumimmat kelit ovat nyt hetkeksi ohi, ja palaamme kohti keskiarvolämpötiloja.
Olin sunnuntaina poikien kanssa kuluttamassa aikaa Natick Mall:issa, isossa ostoskeskuksessa. Iso-O:lla oli nimittäin samaisessa paikassa syntymäpäivät (Build-A-Bear Workshop), ja kun viimein löysin paikan autollemme täpötäydeltä parkkipaikalta, en halunnut lähteä sen kanssa mihinkään. Pari tuntia ostoskeskuksessa on paljon - minulle. Pojat nauttivat täysin rinnoin erityisesti lego-kaupasta, jossa vietimme ison osan ajasta. Pikku-O tilasi itselleen paketin toisensa jälkeen, E palasi aina uudelleen ja uudelleen Harry Potter-legosetin äärelle. Minä tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en kummankaan toiveita täyttänyt.
Viimein parituntinen odottelumme oli loppusuoralla, ja olimme valmistautumassa lähtemään kohti Ben and Jerry's-jäätelömyymälää, johon syntymäpäivät päättyivät. E odotteli aulassa, kun kävin Pikku-O:n kanssa WC:ssä. Saapuessamme paikalle tuli kanssani juttelemaan tyylikas, nuori nainen, joka kehui E:n kauniita piirteitä, ja kertoi omasta Firmastaan, jonka kautta on mahdollista päästä mallintöihin, näyttelijäksi, laulajaksi tai tanssijaksi. E erityisesti oli kuulemma erittäin sopiva. Tarjolla olisi lapsimallin töitä erilaisiin tehtäviin, kuten televisiomainoksiin ja lastenohjelmiin. E, joka on jo pitkään haaveillut mahdollisuudesta tulla kuuluisaksi (älä kysy miksi), loisti vierelläni. Ennenkuin huomasinkaan, oli puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni kysytty tapaamisen järjestämistä varten. Allekirjoituksella piti varmistaa, että sallin yhteydenoton. Allekirjoitin miettimättä, mitä muuta tämä saattaisi sisältää.
Kotimatkalla autossa E tuumaili mahdollisen malliuransa vaikutuksia: toisaalta saisi rahaa ja voisi ostaa kalliin Harry Potter-legosetin, toisaalta pitäisi ehkä "herätä keskellä yötä" töihin. Kotona alkuun T:n kanssa naureskelimme tilanteelle, mutta pienen internet-surffailun jälkeen hymy alkoi hyytyä. Alkoi löytyä tarinaa toisensa jälkeen, kuinka hyväuskoisia vanhempia oli huijattu. "Et kai allekirjoittanut mitään papereita?" kysyi T. Voi, miten huolestuinkaan.
Onneksi firma oli yhteydessä jo seuraavana päivänä, joten ei tarvinnut liian pitkään kärvistellä epätietoisuudessa. Ensimmäinen soitto oli tullut työaikanani, ja vastaajassani oli viesti "upeista mahdollisuuksista, jotka nyt aukeavat". Toisella kerralla olin jo kotona. Kun vastasin ystävällisesti, että asia ei ole meille enää ajankohtainen, puhelin lyötiin mitään sanomatta korvaani. Sen jälkeen mitään ei ole kuulunut, ja toivon, että tämä kokemus on nyt tässä. Jos jotain opin, ainakin sen, etten enää koskaan mene allekirjoittamaan mitään virallisten paikkojen ulkopuolella. E ei ole suuremmin osoittanut pettymystään julkisen uran käynnistymisen viivästymisestä huolimatta; ehkä ne työn huonot puolet ("herääminen keskellä yötä töihin") olivat sittenkin painavammat.
Tämän pienen säikäytyksen lisäksi meillä on ollut muutenkin arkiviikosta poikkeava aika menossa, sillä lapset ovat lomailleet ja jatkavat lomailua koko loppuviikon. Pikku-O:lla olisi ollut koulua maanantain Patriots' Day-juhlapäivää lukuunottamatta, mutta päädyimme yksinkertaisuuden vuoksi pitämään hänetkin kotona. Jaoimme päivät siten, että minä menen töihin aikaisin ja T jatkaa myöhään yöhön. Yöllä työskentely on toki T:lle tavanomaista muutenkin, mutta alkuviikon kuumat kesäpäivät olisivat hänet tähän erityisesti pakottaneet.
Maanantai-iltana vietimme hauskan hetken naapurimme takapihalla grillatessa. Muu juhliin osallistunut porukka oli käynyt hurraamassa Boston Marathon:ille, joka tyypillisesti kulkee Newtonin läpi. Vietimme oikein hauskan illan sekalaisen porukan kera perinteisten tarjottavien äärellä. Hampurilaisia, Hot Dog:eja ja jäätelöä.
Lämpöaallon vuoksi puiden ja pensaiden lehdet ovat suurentuneet silmissä, ja maisema alkaa näyttää ihanan kesäiseltä. T:n onneksi kaikkein kuumimmat kelit ovat nyt hetkeksi ohi, ja palaamme kohti keskiarvolämpötiloja.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Lupauksen pettäminen
Lasten kevätloma alkoi perjantain koulupäivän jälkeen, ja sen kunniaksi unohdin luvanneeni tulla kotiin laittamaan ruoan valmiiksi samalla kun T hakee lapset kotiin.
Osasyynä tähän unohtamiseeni oli käsikirjoitukseni vedosten saapuminen Annals of Neurology-lehdestä tarkistettavaksi päivän päätteeksi, ja tähän tarkistukseen oli annettu aikaa 48 tuntia. Mikä ennen viikonloppua käytännössä tarkoittaa muutamaa tuntia. Tarkistamisen lisäksi kaikilta kirjoittajilta piti hankkia allekirjoitukset "Copyright Transfer"-lomakkeeseen, ja se on aina yhtä 'yksinkertainen' juttu. Lopulta päädyin ohjaajani kanssa siihen, että faksaamme tarkistetut sivut lehteen, mutta palaamme lomakkeiden kanssa asiaan ensi viikon alussa. Sain puristettua paperit kasaan aikarajan puitteissa, ja nyt odotamme jutun ilmestymistä kuumeisesti. Tai ainakin minä odotan - tätä juttua hinkattiin ja viilattiin yli vuosi sen jälkeen, kun annoin käsikirjoituksen ensimmäisen version ohjaajalleni tarkistettavaksi. En ole koskaan aiemmin nähnyt asioiden etenevän näin hitaasti; kunnioitukseni Helsingin Neurologian klinikan tehotutkijoita kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti. No. Jutusta tuli todella hyvä, joten lopputulokseen voin olla enemmän kuin tyytyväinen.
Toinen syy lupaukseni unohtamiseen oli torstai-illan myöhäisen konsertin aiheuttama ajatusten karkailu. Boston Symphony Orchestra nimittäin esiintyi Esa-Pekka Salosen johdolla, ja olihan sellainen ihme syytä käydä kokemassa. Konsertti alkoi vasta kahdeksalta illalla, joten hereilläpysyminen oli suurin haasteeni. Selvisin haasteeni kanssa melko hyvin aivan kaikkein hitaimpia ja hiljaisimpia osioita lukuunottamatta, ja nautin täysin rinnoin. Ohjelmassa oli Ravel:in "Le Tombeau de Couperin", Salosen oma Viulukonsertto raskaana olevan Leila Josefowicz:in tulkitsemana, ja koko Stravinsky:n pitkä "The Firebird"-balettimusiikki. Esa-Pekka Salonen on kyllä melkoisen karismaattinen kapellimestari. Hyvä Suomi!
Muut syyt unohtamiseeni ovat syy-seuraussuhteiltaan vähäisempiä, mutteivat olemattomia. Ajatukseni ovat laukanneet viisumi- ym. muiden virallisten asioiden ympärillä. Varsinkin, kun koko ajan näyttää ilmaantuvan uusia haasteita. Viimeisin on se, että yhtäkkisesti minun täytyy todistaa omaavani myös vasta-aineita vesirokkovirusta vastaan. Hohhoijaa. Tämän aion kyllä hoitaa vasta Suomessa - enhän ole vielä edes kuullut summaa, joka liittyi B-hepatiittivasta-aineiden määritykseen. Iloinen asia taas oli se, että Suomen sosiaali-ja terveysministeriö toimi jouhevasti ja sain pyytämäni "The Statement of Need"-todistuksen muutamassa päivässä. Jopa yhteyshenkilöni UMASS:in International Office:ssa oli hämmästynyt, kun sai sähköpostia suoraan STM:ltä. Kiitos STM byrokratian vähäisyydestä!
Lasten viikkoon kuului koulumatkoja autokyydillä pyöräkärryn hajoamisen vuoksi torstaihin saakka, ja perjantain matka T:n hankkiman uuden pyöräkärryn kera. Oli kiva huomata, miten mielellään E ja Iso-O palasivat pyöräilyn pariin vain muutaman autoreissupäivän jälkeen. Osasyynä tietenkin on se, että he ovat Iso-O:n syntymäpäivästä lähtien saaneet luvan siirtyä uusien, isompien pyöriensä käyttöön, ja niihin liittyy selvästi vielä pientä uutuudenviehätystä. Pikku-O oli myös tyytyväinen omaan uuteen kärryynsä, joka on sen verran korkeampi mittasuhteiltaan, että saatamme käyttää sitä vielä koko ensi vuoden ajan. Vähän hassuahan on vetää vuoden aikana 5-vuotta täyttävää poikaa kärryssä, mutta turvallisuus ja erityisesti pojan ulkonäkö (huomattavasti ikäistään nuorempi) antavat tähän ehkä mahdollisuuden.
Lupaukseni unohtamisesta eniten harmistunut T on viikon aikana saanut omat vedoksensa tarkistettavaksi suomenkielisen artikkelinsa osalta ja englanninkielisen käsikirjoituksensa lähtemään toiselle arviontikierrokselle. Väitöskirja on edennyt mielestäni hyvin, mutta T:lla on suuremmat odotukset. Viisiosaisen kirjan toinen luku on pian valmis, ja koska kieli-ym. muuta editointia tehdään samanaikaisesti BC:n kielitoimiston puolesta, ei saavutus ole mitenkään huono. T sai myös kuulla opettavansa ensi vuoden ajan "The Philosophy of Person"-kurssia kolmesti viikossa College-tason opiskelijoille, mikä on mielestäni aika hieno juttu. Vaatii tietenkin hurjasti aikaa, mutta on upea lisämaininta CV:ssä (sikäli kun sitä käytetään mittari johonkin).
Lupaus unohtui, mutta loma alkoi. Se vain alkoi hieman tarkoitettua myöhemmin T:n toimesta valmistuneen perunamuusin ja ahvenfileiden parissa. Olivat odotuksen arvoisia ja maistuivat kaikille.
Osasyynä tähän unohtamiseeni oli käsikirjoitukseni vedosten saapuminen Annals of Neurology-lehdestä tarkistettavaksi päivän päätteeksi, ja tähän tarkistukseen oli annettu aikaa 48 tuntia. Mikä ennen viikonloppua käytännössä tarkoittaa muutamaa tuntia. Tarkistamisen lisäksi kaikilta kirjoittajilta piti hankkia allekirjoitukset "Copyright Transfer"-lomakkeeseen, ja se on aina yhtä 'yksinkertainen' juttu. Lopulta päädyin ohjaajani kanssa siihen, että faksaamme tarkistetut sivut lehteen, mutta palaamme lomakkeiden kanssa asiaan ensi viikon alussa. Sain puristettua paperit kasaan aikarajan puitteissa, ja nyt odotamme jutun ilmestymistä kuumeisesti. Tai ainakin minä odotan - tätä juttua hinkattiin ja viilattiin yli vuosi sen jälkeen, kun annoin käsikirjoituksen ensimmäisen version ohjaajalleni tarkistettavaksi. En ole koskaan aiemmin nähnyt asioiden etenevän näin hitaasti; kunnioitukseni Helsingin Neurologian klinikan tehotutkijoita kohtaan kasvaa eksponentiaalisesti. No. Jutusta tuli todella hyvä, joten lopputulokseen voin olla enemmän kuin tyytyväinen.
Toinen syy lupaukseni unohtamiseen oli torstai-illan myöhäisen konsertin aiheuttama ajatusten karkailu. Boston Symphony Orchestra nimittäin esiintyi Esa-Pekka Salosen johdolla, ja olihan sellainen ihme syytä käydä kokemassa. Konsertti alkoi vasta kahdeksalta illalla, joten hereilläpysyminen oli suurin haasteeni. Selvisin haasteeni kanssa melko hyvin aivan kaikkein hitaimpia ja hiljaisimpia osioita lukuunottamatta, ja nautin täysin rinnoin. Ohjelmassa oli Ravel:in "Le Tombeau de Couperin", Salosen oma Viulukonsertto raskaana olevan Leila Josefowicz:in tulkitsemana, ja koko Stravinsky:n pitkä "The Firebird"-balettimusiikki. Esa-Pekka Salonen on kyllä melkoisen karismaattinen kapellimestari. Hyvä Suomi!
Muut syyt unohtamiseeni ovat syy-seuraussuhteiltaan vähäisempiä, mutteivat olemattomia. Ajatukseni ovat laukanneet viisumi- ym. muiden virallisten asioiden ympärillä. Varsinkin, kun koko ajan näyttää ilmaantuvan uusia haasteita. Viimeisin on se, että yhtäkkisesti minun täytyy todistaa omaavani myös vasta-aineita vesirokkovirusta vastaan. Hohhoijaa. Tämän aion kyllä hoitaa vasta Suomessa - enhän ole vielä edes kuullut summaa, joka liittyi B-hepatiittivasta-aineiden määritykseen. Iloinen asia taas oli se, että Suomen sosiaali-ja terveysministeriö toimi jouhevasti ja sain pyytämäni "The Statement of Need"-todistuksen muutamassa päivässä. Jopa yhteyshenkilöni UMASS:in International Office:ssa oli hämmästynyt, kun sai sähköpostia suoraan STM:ltä. Kiitos STM byrokratian vähäisyydestä!
Lasten viikkoon kuului koulumatkoja autokyydillä pyöräkärryn hajoamisen vuoksi torstaihin saakka, ja perjantain matka T:n hankkiman uuden pyöräkärryn kera. Oli kiva huomata, miten mielellään E ja Iso-O palasivat pyöräilyn pariin vain muutaman autoreissupäivän jälkeen. Osasyynä tietenkin on se, että he ovat Iso-O:n syntymäpäivästä lähtien saaneet luvan siirtyä uusien, isompien pyöriensä käyttöön, ja niihin liittyy selvästi vielä pientä uutuudenviehätystä. Pikku-O oli myös tyytyväinen omaan uuteen kärryynsä, joka on sen verran korkeampi mittasuhteiltaan, että saatamme käyttää sitä vielä koko ensi vuoden ajan. Vähän hassuahan on vetää vuoden aikana 5-vuotta täyttävää poikaa kärryssä, mutta turvallisuus ja erityisesti pojan ulkonäkö (huomattavasti ikäistään nuorempi) antavat tähän ehkä mahdollisuuden.
Lupaukseni unohtamisesta eniten harmistunut T on viikon aikana saanut omat vedoksensa tarkistettavaksi suomenkielisen artikkelinsa osalta ja englanninkielisen käsikirjoituksensa lähtemään toiselle arviontikierrokselle. Väitöskirja on edennyt mielestäni hyvin, mutta T:lla on suuremmat odotukset. Viisiosaisen kirjan toinen luku on pian valmis, ja koska kieli-ym. muuta editointia tehdään samanaikaisesti BC:n kielitoimiston puolesta, ei saavutus ole mitenkään huono. T sai myös kuulla opettavansa ensi vuoden ajan "The Philosophy of Person"-kurssia kolmesti viikossa College-tason opiskelijoille, mikä on mielestäni aika hieno juttu. Vaatii tietenkin hurjasti aikaa, mutta on upea lisämaininta CV:ssä (sikäli kun sitä käytetään mittari johonkin).
Lupaus unohtui, mutta loma alkoi. Se vain alkoi hieman tarkoitettua myöhemmin T:n toimesta valmistuneen perunamuusin ja ahvenfileiden parissa. Olivat odotuksen arvoisia ja maistuivat kaikille.
torstai 12. huhtikuuta 2012
Viimeinen ponnistus - Step 3
Optimistinen otsikko toteaa, että Step 3 on kolmiportaisen USMLE-tenttikokonaisuuden viimeinen osio. Sen suorittaminen hyväksytysti vahvistaa kaikkien aiempien tenttien (Step 1, Step 2 CK, Step 2 CS) suorittamisen siten, ettei niitä enää koskaan tarvitse mennä uusimaan. Ovat siis aina voimassa, toisin kuin ennen tämän viimeisen osion suorittamista, jolloin niiden määräaikainen voimassaoloaika on seitsemän vuotta ensimmäisen tentin päivämäärästä laskien. Otsikko on optimistinen, sillä tunnelma kaksipäiväisen tentin jälkeen ei varsinaisesti hivo taivaita. Kun tulin ensimmäisen päivän jälkeen lannistuneena kotiin, ja totesin, kuinka noloa todennäköinen reputtaminen on, totesi T kannustavasti sen olevan pelkästään tekninen juttu; jos reputan, menen uudelleen. Tämän toteaminen antoi uutta potkua tentin toiseen päivään.
Tentti oli kahden ensimmäisen (Step 1 ja Step 2 CK) tavoin tietokonepohjainen, ensisijaisesti monivalintakysymyksiin pohjautuva testi, jonka voi kahdesta ensimmäisestä poiketen suorittaa vain Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella, mutta niiden tavoin Prometric-testikeskuksessa. Step 2 CS oli muista poikkeava siten, että sen aikana toimittiin lääkärinä 12 erillistä potilastapausta tutkien ja kohtaamisen potilastekstit laatien, ja sen suorittaminen on mahdollista vain viidessä Yhdysvaltain kaupungissa (Philadelphia, Chicago, Atlanta, Houston ja Los Angeles). Mutta koska tämän kirjoituksen aihe on Step 3, jätän näiden aiempien kommentoinnin tähän. Mikäli kiinnostaa, löytyvät niihin liittyvät kokemukseni seuraavien linkkien takaa (Step 1, Step 2CK ja Step 2 CS).
Kaksipäiväisen tentin ensimmäinen päivä oli kokonaan monivalintakysymyksiä. Pitkähköjen taustatietojen jälkeen oli yleensä viisi vaihtoehtoa oikeaksi vastaukseksi. Lisäksi osaan kysymyksistä liittyi aivan liian pitkä tieteellinen abstrakti ja/tai lääkemainos, joiden lukeminen oli välttämätöntä kysymyksiin vastaamiseksi.
Päivä oli jaettu seitsemään 60 minuutin mittaiseen sessioon, joista jokaisessa oli 46-48 kysymystä. Vastausnopeuden täytyi olla keskimäärin 75-78 sekuntia/kysymys, mikäli halusi jokaiseen vastata. Ja jokaiseenhan täytyy vastata, vaikkei tietäisikään; miinuspisteitä väärästä arvauksesta ei jaeta. Kun vastausnopeus on tuota luokkaa, ei miettimiselle ole sijaa. Vastaus täytyy löytyä muistisopukoista välittömästi. Voinen jälleen kritisoida tentin mittaamaa osaamista käytännön lääkärintyön kannalta.
Toisen tenttipäivän neljä ensimmäistä osiota olivat jälleen samanlaisia monivalintakysyksiä, mutta nyt 45 minuutin sessioihin jaettuna sisältäen 36 kysymystä/sessio. Vastausnopeus oli entistä luokkaa 75s/kysymys. En ollut selvästi parempi kuin edellisenä päivänä, mutta jotenkin rennompi, ja luulen osioiden menneen edellistä päivää paremmin. Vaan kun ei voi tietää - joskus se oikeimman tuntuinen vastaus ei olekaan oikea, kun jokin pikkujuttu pitkässä taustatekstissä muuttaa sen mahdottomaksi.
Tenttipäivän viimeinen puolisko oli aivan erityyppinen, ja ehdottomasti enemmän itselleni sopiva. Se koostui kymmenestä 18+2 minuutin ja kahdesta 8+2 minuutin mittaisesta potilastapauksesta, joita hoidettiin vastaanotolla, päivystyksessä tai osastolla interaktiivisen ohjelman avustuksella. Tehtävissä oli maksimissaan 18 (8) minuuttia tehtävän hoitamiseen ja lopuksi kaksi minuuttia viimeistelyyn ja oikean diagnoosin kirjoittamiseen. Maksimissaan siksi, että mikäli sai nopeammin tarpeelliset toimenpiteet ym. toteutettua, siirsi ohjelma testattavan viimeiseen kahden minuutin osioon aiemmin.
Tehtävä alkoi potilastapauksen esittelyllä, tärkeimpien elintoimintojen (verenpaine, pulssi, hengitystiheys, paino ja pituus) raportoinnilla sekä taustatietojen kertomisella. Sen jälkeen hoito siirtyi kokonaan minulle. Riippuen tapauksesta potilas ensin tutkittiin tai tehtiin kriittinen toimenpide, jotta potilas pysyi hengissä, sitten määrättiin tarpeelliset tutkimukset, mietittiin oikea tutkimus/hoitopaikka ja huolehdittiin jatkoseurannasta, tutkimustulosten tulkinnasta, konsultoinnista, potilaan ohjauksesta ja hoidosta. Stimuloitua aikaa hallittiin itse siirtämällä kelloa aina sopivan verran eteenpäin. Jos ei siirtänyt, toivottuja hoito/tutkimustoimenpiteitä ei tapahtunut. En missään tapauksessa ollut täydellinen potilaiden hoitamisessa ja huomioimisessa, mutta luulen silti, että tästä osiosta pääsen läpi. Harmi, että se on vain 25% koko tentin pisteistä.
Miten tentissä loppujen lopuksi kävi, selviää vasta kesäkuun alussa. Jaksan hyvin odottaa sinne saakka, on vähän muutakin mielessä. Jos pääsen läpi, olen tosi onnellinen. Jos en, kärsin noloudesta pian alkavan Internshipin vuoksi, mutta nielen tappioni ja menen uudelleen, kun siihen sopiva rako joskus ilmaantuu. Täytyy sitten vaan panostaa enemmän monivalintakysyksiin ja alentua opettelemaan ulkoa kaikenlaisia pikkutärppejä. En tykkää.
Tentti oli kahden ensimmäisen (Step 1 ja Step 2 CK) tavoin tietokonepohjainen, ensisijaisesti monivalintakysymyksiin pohjautuva testi, jonka voi kahdesta ensimmäisestä poiketen suorittaa vain Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella, mutta niiden tavoin Prometric-testikeskuksessa. Step 2 CS oli muista poikkeava siten, että sen aikana toimittiin lääkärinä 12 erillistä potilastapausta tutkien ja kohtaamisen potilastekstit laatien, ja sen suorittaminen on mahdollista vain viidessä Yhdysvaltain kaupungissa (Philadelphia, Chicago, Atlanta, Houston ja Los Angeles). Mutta koska tämän kirjoituksen aihe on Step 3, jätän näiden aiempien kommentoinnin tähän. Mikäli kiinnostaa, löytyvät niihin liittyvät kokemukseni seuraavien linkkien takaa (Step 1, Step 2CK ja Step 2 CS).
Kaksipäiväisen tentin ensimmäinen päivä oli kokonaan monivalintakysymyksiä. Pitkähköjen taustatietojen jälkeen oli yleensä viisi vaihtoehtoa oikeaksi vastaukseksi. Lisäksi osaan kysymyksistä liittyi aivan liian pitkä tieteellinen abstrakti ja/tai lääkemainos, joiden lukeminen oli välttämätöntä kysymyksiin vastaamiseksi.
Päivä oli jaettu seitsemään 60 minuutin mittaiseen sessioon, joista jokaisessa oli 46-48 kysymystä. Vastausnopeuden täytyi olla keskimäärin 75-78 sekuntia/kysymys, mikäli halusi jokaiseen vastata. Ja jokaiseenhan täytyy vastata, vaikkei tietäisikään; miinuspisteitä väärästä arvauksesta ei jaeta. Kun vastausnopeus on tuota luokkaa, ei miettimiselle ole sijaa. Vastaus täytyy löytyä muistisopukoista välittömästi. Voinen jälleen kritisoida tentin mittaamaa osaamista käytännön lääkärintyön kannalta.
Toisen tenttipäivän neljä ensimmäistä osiota olivat jälleen samanlaisia monivalintakysyksiä, mutta nyt 45 minuutin sessioihin jaettuna sisältäen 36 kysymystä/sessio. Vastausnopeus oli entistä luokkaa 75s/kysymys. En ollut selvästi parempi kuin edellisenä päivänä, mutta jotenkin rennompi, ja luulen osioiden menneen edellistä päivää paremmin. Vaan kun ei voi tietää - joskus se oikeimman tuntuinen vastaus ei olekaan oikea, kun jokin pikkujuttu pitkässä taustatekstissä muuttaa sen mahdottomaksi.
Tenttipäivän viimeinen puolisko oli aivan erityyppinen, ja ehdottomasti enemmän itselleni sopiva. Se koostui kymmenestä 18+2 minuutin ja kahdesta 8+2 minuutin mittaisesta potilastapauksesta, joita hoidettiin vastaanotolla, päivystyksessä tai osastolla interaktiivisen ohjelman avustuksella. Tehtävissä oli maksimissaan 18 (8) minuuttia tehtävän hoitamiseen ja lopuksi kaksi minuuttia viimeistelyyn ja oikean diagnoosin kirjoittamiseen. Maksimissaan siksi, että mikäli sai nopeammin tarpeelliset toimenpiteet ym. toteutettua, siirsi ohjelma testattavan viimeiseen kahden minuutin osioon aiemmin.
Tehtävä alkoi potilastapauksen esittelyllä, tärkeimpien elintoimintojen (verenpaine, pulssi, hengitystiheys, paino ja pituus) raportoinnilla sekä taustatietojen kertomisella. Sen jälkeen hoito siirtyi kokonaan minulle. Riippuen tapauksesta potilas ensin tutkittiin tai tehtiin kriittinen toimenpide, jotta potilas pysyi hengissä, sitten määrättiin tarpeelliset tutkimukset, mietittiin oikea tutkimus/hoitopaikka ja huolehdittiin jatkoseurannasta, tutkimustulosten tulkinnasta, konsultoinnista, potilaan ohjauksesta ja hoidosta. Stimuloitua aikaa hallittiin itse siirtämällä kelloa aina sopivan verran eteenpäin. Jos ei siirtänyt, toivottuja hoito/tutkimustoimenpiteitä ei tapahtunut. En missään tapauksessa ollut täydellinen potilaiden hoitamisessa ja huomioimisessa, mutta luulen silti, että tästä osiosta pääsen läpi. Harmi, että se on vain 25% koko tentin pisteistä.
Miten tentissä loppujen lopuksi kävi, selviää vasta kesäkuun alussa. Jaksan hyvin odottaa sinne saakka, on vähän muutakin mielessä. Jos pääsen läpi, olen tosi onnellinen. Jos en, kärsin noloudesta pian alkavan Internshipin vuoksi, mutta nielen tappioni ja menen uudelleen, kun siihen sopiva rako joskus ilmaantuu. Täytyy sitten vaan panostaa enemmän monivalintakysyksiin ja alentua opettelemaan ulkoa kaikenlaisia pikkutärppejä. En tykkää.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Huhtikuun hullutuksia
Aikaa on mennyt niin hirveän paljon edellisen kirjoitukseni jälkeen, että jaan tapahtumamme kahteen erilliseen postaukseen. Tämä ensimmäinen keskittyy koko perheemme puuhiin. Toisessa käyn läpi tunnelmiani liittyen pitkän kirjoitustauon aiheuttaneeseen tenttiin. Vaikka rehellisyyden nimessä täytyy todeta, että tentti ei ollut ainoa syy pitkään taukoon. Asioita ja tapahtumia on niin paljon, että taidan laittaa niitä erillisten alaotsikoiden alle.
Vieraidemme loppuloma:
Vaikka valasristeily jäikin miehiltä kokematta, jäi loma selvästikin aika lailla plussan puolelle. Kävimme yhdessä katsomassa BC Eagles:in amerikkalaisen jalkapallon harjoitusottelua. Tämä ei ollut liian positiivinen kokemus, sillä samanaikaisesti ripotteli vettä, ja iso kymmenien tuhansien ihmisten areena oli aivan autio. Mutta kävimme kuitenkin. Onhan kyseessä täkäläisittäin tärkeä laji. T vei vieraamme ja lapset kirkkoon Palmusunnuntaina, ja kävimme kaikki syömässä yhdessä Bostonin keskustassa juuri ennen heidän lentokoneensa lähtöä. Kun näimme heidän hyppäävän metroonsa, totesi E: "It's kind of sad to see people go after so short visit". Selitin E:lle, että Suomessa asuessamme olisi harvinaista, että joku olisi meillä paria päivää pidempään. E:n tunnelman jakaa moni muukin perheessämme, joten ymmärrätte varmaan vieraiden olevan meille kovin mieluisia. Saa tulla!
Ronskulan synttärit
Meidän ihana tyttösemme täytti seitsemän vuotta. Koulupäivä oli kuitenkin ollut pettymys. Vaikka syntymäpäivä oli huomioitu luokassa, rehtorin kuulutuksessa ja vielä after school:issakin, oli päivä ollut jälleen Iso-O:n elämän "worst". Syy tähän oli jokin pääsiäiseen liittyvä projekti, joka oli ollut "ihan hirveän tyhmä". Ongelma ei täysin minulle auennut. No, onneksi illan yhteinen ateria ja T:n tekemä pullavanukas sekä erityisesti postin tuomat lahjat ja sähköpostitse välitetyt tervehdykset ilahduttivat niin paljon, että Iso-O oli jälleen oma, iloinen itsensä. Kiitokset ihanista lahjoista, joista jokainen osui erinomaisesti kohdalleen!
Omat tutkimustyöni ja viisumisäätöni:
Olen saanut posterini valmiiksi, ja odotan lähteväni sen kanssa parin viikon päästä New Orleansiin. Totta puhuen nyt ei olisi kyllä mitään mahdollisuutta lähteä viikoksi hummailemaan, mutta on liian myöhäistä ilman seuraamuksia peruakaan. Itse posteriesitystä en odota yhtään. Tiedän joutuvani seisomaan sen äärellä 1,5 tuntia. Saa nähdä, tuleeko kukaan sitä katsomaan.
Eräänä aamuna sain yksityiskyydin North Stationilta työpaikalleni. Yleensä bussi on aivan täynnä. Aamuisinkin siellä on vähintään kymmenen ihmistä. Mutta jostain syystä tuona aamuna klo 7 kukaan muu ei kyytiä tarvinnut. Kuljettaja kysyi minulta määränpääni, ja ajoi ilman normaaleja mutkia suoraan muutamassa minuutissa Martinos Center:ille. Luksusta!
Viisuminvaihtoprosessini vuoksi jouduin jättämään irtisanoutumisilmoitukseni nykyiselle pomolleni. Tai oikeammin virastotädeille, sillä hehän näitä virallisia asioita pyörittävät. Minun pitää irtisanoutua ennen Suomeen lähtöäni, sillä tulen uudentyyppisellä visalla takaisin; päällekkäin ei kuulemma voi kahta pitää. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että lopetan työni Martinos Centerillä noin kuukautta aiottua aiemmin. Hups. Töitä olisi paljon enemmän, kuin mitä kuukaudessa ehdin. Tuntuu samalla sekä haikealta että vapautuneelta. Hyvän mielen sain, kun ryhmämme miehet Turkista, Rhode Islandilta, Idahosta, Paraguaista, Brasiliasta ja Koreasta yhdessä tuumin totesivat lähtöni olevan kovin haikeaa.
Viisumipyörityksestä en jaksaisi kirjoittaa mitään, sillä se on ollut todella tuskaista ja täytyy kyllä sanoa, että heinäkuussa alkavan ohjelman on syytä olla tämän kaiken arvoista. Erityinen pommi putosi, kun kuulin saavani erään olennaisen lomakkeen vasta, kun pystyn todistamaan olevani Suomessa. Tämä todistelu aiheuttaa vähintään 1,5 viikon viiveen, mutta pahimmillaan melkein viiden viikon viiveen Suomeen saapumiseni ja haastatteluaikani välillä. Byrokratia on aina ollut minun hankalaa, mutta tämän prosessin aikana olen törmännyt oikeisiin kukkasiin.
Jotain positiivistakin onneksi. Käytyäni edellisellä viikolla mittauttamassa B-hepatiittivasta-aineeni, sain iloisen uutisen vastausta soittaessani. Olen immuuni, minun ei tarvitse kaiken tämän keskellä yrittää keksiä parasta tapaa saada uusia rokotuksia järjestymään.
Pääsiäinen:
Vietin oman pääsiäiseni nenä kiinni kirjassa. T huomioi lähestyvän tenttini hienosti, ja järjesti itselleen ja lapsille kaikenlaista ohjelmaa. Pitkäperjantaina, joka oli lapsilla vapaa, lähtivät he käymään Cape Cod:illa T:n kurssikaverin vanhempien mökillä/talossa ihailemassa pieniä kilipukkeja. Näin jälkikäteen videon näistä kohtaamisista: Iso-O istui tuolilla onnellisena pieni kilipukki sylissään sitä silittäen, Pikku-O kulki kilien perässä samalla tahtomattaan niitä säikyttäen, ja E katseli hieman sivusta. Reissun aikana he olivat käyneet myös hiekkadyyneillä pyörimässä rinteitä alas ja Provincetown:issa, aivan Cape Cod:in kärjessä syömässä. Kaikki puhkuivat hyvää mieltä reissun päätteeksi. Pieni itku Iso-O:lle tosin tuli, kun hän ei saanutkaan ottaa kahta kilipukkia mukaansa.
Pääsiäissunnuntaina T ja lapset lähtivät kirkkoon aamupalalle sekä osallistumaan kirkonjälkeiseen Egg-Hunting-tapahtumaan. Kaikilla oli pussit täynnä munia, joista löytyi suklaan lisäksi vaikka mitä muovihärpäkettä. Iloisia olivat. Illasta he kaikki lähtivät vielä eteläafrikkalaisten F:n ja D:n kotiin illanviettoon. Menin itse aikaisin nukkumaan, mutta heräsin, kun makuuhuoneeseemme tultiin toistuvasti kertomaan kaikenlaista asiaan liittyvää ja - liittymätöntä juttua.
Pyöräkärryepisodi:
Pikku-O on ikänsä puolesta jo sovelias pyöräilemään joko itse tai käyttämään aikuisen pyörään kiinnitettävää tandemosaa (jollaisen saimme, emme olisi ostaneet). Pyöräkärry on kuitenkin ollut meille arvokas, sillä pojan koko aiheuttaa rajoituksia edellä mainittujen käyttöön. Mutta nyt ajauduimme ikävään tilanteeseen. Pyöräkärrymme sanoi sopimuksensa totaalisesti irti. Kärsinyt se on ollut aiemminkin, mutta nyt se ei enää ole korjattavissa. Meidän pitää siis äkkiä keksiä jotain korvaavaa. Toisaalta harmittaa hankkia uusi kärry mahdollisesti vain muutamaa kuukautta varten, toisaalta taas pyöräily itse tai tandemosan käyttö ovat ihan mahdottomia. Miksi tuo poika kasvaa niin hitaasti?
Terveysasioita:
Oivan puheenkehitys on ollut hidasta, mutta onneksi kehitystä on tapahtunut. Nykyään häntä on melko helppo ymmärtää ulkopuolisenkin. Tai ainakin näin on preschoolista kerrottu. Kiinnitimme kuitenkin huomiota siihen, että Pikku-O tarvitsee hyvin kovaäänisen kehoituksen tavanomaisten asioiden suorittamiseen, laittaa herkästi käden korvan taakse ja kysyy:"Mitä?" tosi usein. Testasimme hänen kuuloaan ruokapöydässä käyttämällä normaalia puheääntä ilman, että hän pystyi lukemaan huulilta. Kävi ilmi, että kuulo on vähintäänkin alentunut. Tässäkö selitys puheviivästymään? Asiaa selvitellään eteenpäin neuvolassa kesällä.
Terveysasioita on riittänyt monenlaisia, mutta elämme samalla hengessä mukana lastemme pikkuserkun tuoreen diabetes-diagnoosin vuoksi. Kerrottuamme lapsillemme tytön sairastumisesta, ottivat he sen hyvin tunteikkaasti vastaan. Iso-O säntäili ympäri huonetta voivotellen kovaäänisesti ja E:kin kyseli monenlaisia kysymyksiä. Syynä tähän vahvaan reagointiin on heidän koulussaan vuosia sitten tapahtunut kuolemantapaus samaisen diagnoosin viivästymisen vuoksi. Lapset rauhoittuivat, kun kerroin tytön voinnista ja tilanteesta tarkemmin. Voimia A:n perheelle!!
Loppusanat:
Siinä pähkinänkuoressa tärkeimmät parin viime viikon ajalta. Palaan tenttiini myöhemmin. Onnittelemme kaikki tänään 11.4. kuusi vuotta täyttävää lastemme serkkua!
Vieraidemme loppuloma:
Vaikka valasristeily jäikin miehiltä kokematta, jäi loma selvästikin aika lailla plussan puolelle. Kävimme yhdessä katsomassa BC Eagles:in amerikkalaisen jalkapallon harjoitusottelua. Tämä ei ollut liian positiivinen kokemus, sillä samanaikaisesti ripotteli vettä, ja iso kymmenien tuhansien ihmisten areena oli aivan autio. Mutta kävimme kuitenkin. Onhan kyseessä täkäläisittäin tärkeä laji. T vei vieraamme ja lapset kirkkoon Palmusunnuntaina, ja kävimme kaikki syömässä yhdessä Bostonin keskustassa juuri ennen heidän lentokoneensa lähtöä. Kun näimme heidän hyppäävän metroonsa, totesi E: "It's kind of sad to see people go after so short visit". Selitin E:lle, että Suomessa asuessamme olisi harvinaista, että joku olisi meillä paria päivää pidempään. E:n tunnelman jakaa moni muukin perheessämme, joten ymmärrätte varmaan vieraiden olevan meille kovin mieluisia. Saa tulla!
Ronskulan synttärit
Meidän ihana tyttösemme täytti seitsemän vuotta. Koulupäivä oli kuitenkin ollut pettymys. Vaikka syntymäpäivä oli huomioitu luokassa, rehtorin kuulutuksessa ja vielä after school:issakin, oli päivä ollut jälleen Iso-O:n elämän "worst". Syy tähän oli jokin pääsiäiseen liittyvä projekti, joka oli ollut "ihan hirveän tyhmä". Ongelma ei täysin minulle auennut. No, onneksi illan yhteinen ateria ja T:n tekemä pullavanukas sekä erityisesti postin tuomat lahjat ja sähköpostitse välitetyt tervehdykset ilahduttivat niin paljon, että Iso-O oli jälleen oma, iloinen itsensä. Kiitokset ihanista lahjoista, joista jokainen osui erinomaisesti kohdalleen!
Omat tutkimustyöni ja viisumisäätöni:
Olen saanut posterini valmiiksi, ja odotan lähteväni sen kanssa parin viikon päästä New Orleansiin. Totta puhuen nyt ei olisi kyllä mitään mahdollisuutta lähteä viikoksi hummailemaan, mutta on liian myöhäistä ilman seuraamuksia peruakaan. Itse posteriesitystä en odota yhtään. Tiedän joutuvani seisomaan sen äärellä 1,5 tuntia. Saa nähdä, tuleeko kukaan sitä katsomaan.
Eräänä aamuna sain yksityiskyydin North Stationilta työpaikalleni. Yleensä bussi on aivan täynnä. Aamuisinkin siellä on vähintään kymmenen ihmistä. Mutta jostain syystä tuona aamuna klo 7 kukaan muu ei kyytiä tarvinnut. Kuljettaja kysyi minulta määränpääni, ja ajoi ilman normaaleja mutkia suoraan muutamassa minuutissa Martinos Center:ille. Luksusta!
Viisuminvaihtoprosessini vuoksi jouduin jättämään irtisanoutumisilmoitukseni nykyiselle pomolleni. Tai oikeammin virastotädeille, sillä hehän näitä virallisia asioita pyörittävät. Minun pitää irtisanoutua ennen Suomeen lähtöäni, sillä tulen uudentyyppisellä visalla takaisin; päällekkäin ei kuulemma voi kahta pitää. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että lopetan työni Martinos Centerillä noin kuukautta aiottua aiemmin. Hups. Töitä olisi paljon enemmän, kuin mitä kuukaudessa ehdin. Tuntuu samalla sekä haikealta että vapautuneelta. Hyvän mielen sain, kun ryhmämme miehet Turkista, Rhode Islandilta, Idahosta, Paraguaista, Brasiliasta ja Koreasta yhdessä tuumin totesivat lähtöni olevan kovin haikeaa.
Viisumipyörityksestä en jaksaisi kirjoittaa mitään, sillä se on ollut todella tuskaista ja täytyy kyllä sanoa, että heinäkuussa alkavan ohjelman on syytä olla tämän kaiken arvoista. Erityinen pommi putosi, kun kuulin saavani erään olennaisen lomakkeen vasta, kun pystyn todistamaan olevani Suomessa. Tämä todistelu aiheuttaa vähintään 1,5 viikon viiveen, mutta pahimmillaan melkein viiden viikon viiveen Suomeen saapumiseni ja haastatteluaikani välillä. Byrokratia on aina ollut minun hankalaa, mutta tämän prosessin aikana olen törmännyt oikeisiin kukkasiin.
Jotain positiivistakin onneksi. Käytyäni edellisellä viikolla mittauttamassa B-hepatiittivasta-aineeni, sain iloisen uutisen vastausta soittaessani. Olen immuuni, minun ei tarvitse kaiken tämän keskellä yrittää keksiä parasta tapaa saada uusia rokotuksia järjestymään.
Pääsiäinen:
Vietin oman pääsiäiseni nenä kiinni kirjassa. T huomioi lähestyvän tenttini hienosti, ja järjesti itselleen ja lapsille kaikenlaista ohjelmaa. Pitkäperjantaina, joka oli lapsilla vapaa, lähtivät he käymään Cape Cod:illa T:n kurssikaverin vanhempien mökillä/talossa ihailemassa pieniä kilipukkeja. Näin jälkikäteen videon näistä kohtaamisista: Iso-O istui tuolilla onnellisena pieni kilipukki sylissään sitä silittäen, Pikku-O kulki kilien perässä samalla tahtomattaan niitä säikyttäen, ja E katseli hieman sivusta. Reissun aikana he olivat käyneet myös hiekkadyyneillä pyörimässä rinteitä alas ja Provincetown:issa, aivan Cape Cod:in kärjessä syömässä. Kaikki puhkuivat hyvää mieltä reissun päätteeksi. Pieni itku Iso-O:lle tosin tuli, kun hän ei saanutkaan ottaa kahta kilipukkia mukaansa.
Pääsiäissunnuntaina T ja lapset lähtivät kirkkoon aamupalalle sekä osallistumaan kirkonjälkeiseen Egg-Hunting-tapahtumaan. Kaikilla oli pussit täynnä munia, joista löytyi suklaan lisäksi vaikka mitä muovihärpäkettä. Iloisia olivat. Illasta he kaikki lähtivät vielä eteläafrikkalaisten F:n ja D:n kotiin illanviettoon. Menin itse aikaisin nukkumaan, mutta heräsin, kun makuuhuoneeseemme tultiin toistuvasti kertomaan kaikenlaista asiaan liittyvää ja - liittymätöntä juttua.
Pyöräkärryepisodi:
Pikku-O on ikänsä puolesta jo sovelias pyöräilemään joko itse tai käyttämään aikuisen pyörään kiinnitettävää tandemosaa (jollaisen saimme, emme olisi ostaneet). Pyöräkärry on kuitenkin ollut meille arvokas, sillä pojan koko aiheuttaa rajoituksia edellä mainittujen käyttöön. Mutta nyt ajauduimme ikävään tilanteeseen. Pyöräkärrymme sanoi sopimuksensa totaalisesti irti. Kärsinyt se on ollut aiemminkin, mutta nyt se ei enää ole korjattavissa. Meidän pitää siis äkkiä keksiä jotain korvaavaa. Toisaalta harmittaa hankkia uusi kärry mahdollisesti vain muutamaa kuukautta varten, toisaalta taas pyöräily itse tai tandemosan käyttö ovat ihan mahdottomia. Miksi tuo poika kasvaa niin hitaasti?
Terveysasioita:
Oivan puheenkehitys on ollut hidasta, mutta onneksi kehitystä on tapahtunut. Nykyään häntä on melko helppo ymmärtää ulkopuolisenkin. Tai ainakin näin on preschoolista kerrottu. Kiinnitimme kuitenkin huomiota siihen, että Pikku-O tarvitsee hyvin kovaäänisen kehoituksen tavanomaisten asioiden suorittamiseen, laittaa herkästi käden korvan taakse ja kysyy:"Mitä?" tosi usein. Testasimme hänen kuuloaan ruokapöydässä käyttämällä normaalia puheääntä ilman, että hän pystyi lukemaan huulilta. Kävi ilmi, että kuulo on vähintäänkin alentunut. Tässäkö selitys puheviivästymään? Asiaa selvitellään eteenpäin neuvolassa kesällä.
Terveysasioita on riittänyt monenlaisia, mutta elämme samalla hengessä mukana lastemme pikkuserkun tuoreen diabetes-diagnoosin vuoksi. Kerrottuamme lapsillemme tytön sairastumisesta, ottivat he sen hyvin tunteikkaasti vastaan. Iso-O säntäili ympäri huonetta voivotellen kovaäänisesti ja E:kin kyseli monenlaisia kysymyksiä. Syynä tähän vahvaan reagointiin on heidän koulussaan vuosia sitten tapahtunut kuolemantapaus samaisen diagnoosin viivästymisen vuoksi. Lapset rauhoittuivat, kun kerroin tytön voinnista ja tilanteesta tarkemmin. Voimia A:n perheelle!!
Loppusanat:
Siinä pähkinänkuoressa tärkeimmät parin viime viikon ajalta. Palaan tenttiini myöhemmin. Onnittelemme kaikki tänään 11.4. kuusi vuotta täyttävää lastemme serkkua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)