torstai 29. maaliskuuta 2012

Vieraat vaihtuvat, meidän menomme ei

Viikonloppuna ja käytännössä koko alkuviikon on ollut koleaa. Öisin on käynyt pakkasella, eikä päivisinkään ole päästy +10*C paremmalle puolelle. Sain kauniin valokuvan lähisuihkulähteemme jäätyneestä suihkusta, mutta sisäinen tropiikkiminäni on kärsinyt. Varsinkin, kun olisi niin paljon mukavampi esitellä nykyinen olinpaikkamme vieraille positiivisessa sävyssä ja hienoilla keleillä.

Vieraamme ovat tulleet ja menneet ja jälleen tulleet. Viikonloppuna he kävivät T:n kanssa Bostonissa; me muut emme tehneet oikein mitään mainitsemisen arvoista. Sunnuntaina T heitti heidät New Yorkin bussiin, me jatkoimme löysää aikaamme kotona. T tsemppasi isompia lapsia uusien pyörien kanssa, ja E oppi niin hyvin, että metsälenkki T:n kanssa oli sujunut mainiosti. Iso-O:lla meni kuten aina uuden pyörän kanssa - hän oli vihainen T:lle, kun polkemisen ja vaihteiden vaihtaminen yhtäaikaisesti ei heti täydellisesti sujunutkaan. Joku saattaa muistaa, kuinka nelivuotias Iso-O nimitti 12"-polkupyöräänsä romupyöräksi, kun se ei suostunut pysymään pystyssä apupyörien poisottamisen jälkeen sillä seurauksella, ettei hän sillä pyörällä enää koskaan ajanut.

Viikkovieraidemme ollessa New Yorkissa saapui T. Hänellä oli muutama palaveri Bostonissa - yksi jopa Boston Collegella - mutta aikaa oli muuhunkin. Muun muassa maanantai-illan illalliseen meillä sekä Guinness-maisteluiltaan meidän T:n kanssa. On aika hauska sattuma, että viimeksi T:n ollessa täällä pääsivät miehet käymään viski-illassa; tällä kertaa oli vuorossa olut. Näin meillä aina Bostonissa (hah hah). Kävi niin hassusti, että osittain oman aikatauluni ja osittain T:n aikataulun en nähnyt vierastamme kuin ensimmäisenä iltana. Höh. Vaikka T niin salakavalasti lähtikin, saapuivat New Yorkin matkaajat meille jälleen keskiviikkona. T:lla on ollut yhtä vientiä. Heti keskiviikolle oli tiedossa Celtics-matsi, ja tänään miehet ovat hurraamassa Bruinsille.

Minä olen urakoinut kaikenlaisten byrokraattisten kiemuroiden kimpussa. Välillä mietityttää, että onkohan ohjelma tämän kaiken vääntämisen arvoinen. Olen lähettänyt paperinipun yhteen osoitteeseen väliaikaisen laillistushakemuksen saadakseni, toisen nipun toiseen käsittämättömän määrän erillisiä, mutta työn kannalta hyvin olennaisia asioita hoitaakseni, ja kolmas, terveydentilan selvitysprosessini on vielä työn alla. Koska edellisestä tuberkuloositestistäni oli ehtinyt kulua yli vuosi, jouduin pyytämään uuden. Se onneksi onnistui kivuttomasti työterveyshuollossa. Hieman tosin mietin, miksi käsivarressani lähes cm-kokoisena näkyvä pampula on todettu olevan negatiivinen ja kooltaan 0 mm. En minä tuberkuloosia epäile (kaksi BCG-rokotetta taustalla), mutta toivon uuden työpaikkani tulkitsevan pampulaa samanlaisin kriteerein.

Kaikki muu terveyteen ja sen todistamiseen meni jouhevasti työterveyshuollossa, mutta sitten törmäsin seinään. Koska työnimikkeeni tällä hetkellä on Research Fellow, ei minun ole tarvinnut todistaa hepatiitti B-immuniteettiä laboratoriokokeen avulla. Niinpä sitä ei minusta määritetty nytkään, vaikka uudessa työpaikassani se ehdottomasti vaaditaan. Minut siis ohjattiin omakustanteisesti MGH:n Walk-in clinic:lle, ja tänään sinne menin. Ilmoittauduin ensin rekisteritoimistossa, joten olen nyt virallisesti olemassa MGH:n potilasrekisterissä. Sitten menin saamani potilaskortin kera klinikkaan, jossa sain jonotuskirjaimen. Hetken kuluttua kirjaintani huudettiin ja pääsin toimittamaan asiani sihteerin kera. Hän ohjasi minut istumaan ja odottamaan sairaanhoitajaa, jonka luona istuin kaksi minuuttia. Hän teki minulle laboratoriolähetteen, jonka kanssa menin kerrosta ylemmäksi ja ilmoittauduin tiskillä. Minuutin kuluttua hoitaja tuli hakemaan minut ja otti verinäytteen. Yhden verinäytteenottoon siis tarvittiin 5 eri henkilöä. Maksu seuraa perässä.

Aika meinaa loppua kesken. Viisumiprosessini kestää tuskastuttuvan kauan, sillä joudun asioimaan UMass International Office:n, lempivirastoni ECFMG:n, Helsingin yliopiston sekä Suomen sosiaali-ja terveysministeriön kanssa - ainakin. Viimeksi mainitulta joudun pyytämään State of Need-todistuksen siitä, että Suomi tarvitsee erikoisalani lääkäreitä jatkossa. Kaikenlaista. Hieman nimittäin tarvitsisin aikaa tenttiinlukemiseenkin. Se on hieman yli viikon päästä ja valmistautumiseni on ollut ala-arvoisen huonoa. Äärimmäisen noloa, jos nyt reputan.

Aika sekalaista meininkiä. Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että aika menee hirveää vauhtia ja tapahtumat seuraavat toisiaan kiihtyvällä tahdilla. Olisipa mahdollista pysäyttää kello vaikka kuukauden ajaksi. Ylimääräinen aika tulisi tarpeeseen.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Paperiasioita

Paperiasiat ovat olleet viikon teema. On ollut kivoja ja on ollut tylsiä. Jokaisella jotakin. Paperiasioita kuitenkin.

E on perheemme ensimmäinen MCAS-testin suorittaja. MCAS (Massachusetts Comprehensive Assessment System) on koko osavaltion yhteinen koe, joka toistuu joka vuosi luokkien 3.-8. aikana sekä kertaalleen vielä 10. luokalla. Kokeessa - tai oikeammin kokeissa - mitataan englanninkielen taitoa, matemaattista osaamista sekä ylemmillä luokilla biologian, kemian, fysiikan ja teknologian ymmärtämistä. Kokeiden tuloksilla on ylemmillä luokilla merkitystä, sillä osittain niiden perusteella valitaan opiskelijoita College-opintoihin. E:lla tietenkin kyse on vain vertaamisesta omaan ikäluokkaan. Ja tarkkaan ottaen MCAS-tuloksilla mitataan oppilaiden sijaan lähinnä koulujen menestymistä. Hyvin pärjäävät koulut palkitaan, huonosti pärjänneissä voi käydä jopa niin, että koko opettajakunta irtisanotaan. Näin kävi mm. Bostonin yhdellä alueella pari vuotta sitten. E:n ja Iso-O:n koulussa tällaista pelkoa ei ole, eikä E varmasti ole heikoiten kokeesta selviävä. E oli jälkikäteen helpottunut ja sanoi sen olleen ok.

Iso-O on jatkanut omanlaisiaan paperiasioita. Paperinkulutus sekä koulussa, afterschoolissa että kotona on huimaa. Aina on jotain tekeillä. Hienoa jälkeä syntyykin. Tosin sivutuotteena syntyy myös valtaisa kaaos, mikä näyttää jotenkin olevan osa hänen boheemia persoonallisuuttaan.

Pikku-O voitti arpajaisissa korin täynnä paperia. Nimittäin erilaisia vapaalippuja Bostonin seudun huvituksiin (mm. Aquariumiin, Lastenmuseoon, Ankka-veneisiin ym.) monien satojen dollarien arvosta. Ei tule T:lle aika pitkäksi kesällä, kun minun työni jo alkavat, ja lapset lomailevat.

Lasten paperiasiat ovat olleet joko siedettäviä (E) tai mukavia (Iso-O ja Pikku-O). Ihan samaa ei voi sanoa minun paperiasioistani. UMASS lähetti torstaina pienen kirjekuorellisen erilaisia täytettäviä lomakkeita. Olin hieman yllättynyt niiden pienestä määrästä - tämähän on helppoa. Vaan eipä ollutkaan. Lomakkeissa oli nettiliite, josta löytyi muutama lomake lisää. Niiden täyttämiseen meni koko perjantaityöpäiväni. Eikä edes riittänyt. Jatkan jälleen ensi viikolla.

T sai parin viikon sisällä korjauspyynnöt kahdesta eri lehtiin lähettämistään artikkeleista. Toinen on suomenkielinen, ja hyväksyttiin korjausten jälkeen julkaistavaksi. Toinen on vielä työn alla, mutta on melko todennäköistä, että se hyväksytään myös - kansainväliseen Ricouer-julkaisuun.

Viikonloppu on vapaa liiallisista paperiasioista. Meillä on nimittäin vieraita Suomesta. Perjantai-iltana saimme T:n ystävän kavereineen meille viikoksi. Käyvät tosin muutaman päivän reissun NYC:ssa. Kuin suunnitellusti juuri tuoksi muutaman päivän väliksi meille tulee T:n maraton-kaveri T jo toista kertaa. Harmi, etteivät viime viikon upeat kesäkelit enää jatku. Nyt pitää kaikkien kukkivien puiden ja pensaiden minilehtien selvitä jopa öisistä pakkaskeleistä.

Lopuksi aiheeseen liittymätön ilmoitus. Meidän Oulun asunnostamme on siellä lähes kolme vuotta asunut perhe lähdössä kesäkuun lopussa pois. Mikäli tiedätte ketään, joka voisi olla asunnon vuokraamisesta kiinnostunut, meihin voi olla yhteydessä lisätietojen saamiseksi.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Vihreää ja lämmintä

St. Patrick's Day on iso juttu Bostonin seudulla, sillä alueella asuu paljon irlantilaisten jälkeläisiä. Päivän väri on vihreä ja sitä kuuluu olla yllä tavalla tai toisella. Kun on, se tuottaa onnea. Kun ei ole, joku voi tulla nipistämään. Näin valisti minua E metromatkamme aikana.

Olimme ostaneet meille kalliit (kun halpoja ei ollut tarjolla) liput lauantaiseen Bruins-Philadelphia Flyers -otteluun syksyllä heti lippujen ilmaannuttua myyntiin. Aamusta Iso-O näytti nyrpeää naamaa ja harmitteli suurieleisesti lähtöpakkoa. Olisi kuulemma ollut NIIIIIN paljon mukavampi mennä Garyn kanssa lounaalle St. Mary's Hall:iin - vaihtoehto, jonka jouduimme hylkäämään ottelun vuoksi. Syyllistyin kaupankäyntiin:"Saat valita, istutko kahdestaan äidin kanssa vai kolmestaan isin ja E:n kanssa pelissä, jos nyt heti lopetat valittamisen ja suhtaudut tilanteeseen iloisesti". Kymmenen minuutin kuluttua sain pienen, vaaleanpunaiseksi väritetyn sydämen, jossa luki:"Äiti voinko minä istu sun kansa?"

Metromatkalla istuin E:n ja Iso-O:n takana. Koko puolen tunnin ajan sain kuulla loputtoman määrän ala-astevitsejä tyyliin:"What is black and white and re(a)d all over? Newspaper!" tai "What is mummies favorite music? (W)rapmusic!". Ja sopivin välein:"Get it?" perässään selvennys vitsistä. Matka viimein päättyi ja pääsimme jatkoyhteydellä North Station:ille, joka on sama kuin TD Garden.

Olimme saaneet meille kaksi + kolme paikkaa, sillä viiden paikan yhtäaikainen ostaminen ei suuren kysynnän vuoksi onnistunut. Aamuisen keskustelumme perusteella jakauduimme matami- ja äijätiimeihin. Pojilla oli mennyt oikein mukavasti, ja aina välillä heidän suuntaansa katsoessani näin, kuinka erityisesti E, mutta myös Pikku-O huusivat muiden mukana:"Let's go Bruins" ja taputtivat tahdissa. Meidän pelinalkumme sujui Iso-O:n vihaisesti kyyristyessä penkkiin, ja mutistessa:"I will tell them to shut up!" Takanamme nimittäin istui kaksi naista ja yksi mies, jota pitivät kyllä minunkin mielestäni suhteettoman kovaa ääntä. Iso-O ei ehtinyt toteuttaa uhkaustaan ennenkuin porukan mies iloisesti koputti olallemme ja pyysi spontaanisti anteeksi heidän aiheuttamaansa meteliä. Iso-O sai St. Patrick's Day:n kunniaksi vihreän kaulanauhan ja vihreän, vilkkuvan apilakorun. Tässä vaiheessa Iso-O:n kiukku suli, ja kommunikoimme oikein iloisesti äänekkäiden takanaistujiemme kanssa. Iso-O sai tärkeän hauskanpito-ohjeenkin:"Remember to scream really load".

Peli oli äärimmäisen viihdyttävä. Ensimmäisessä erässä Bruins meni 2-0 johtoon. Erätauolla tapasimme Thanksgiving-isäntäperheemme vanhan isännän ja emännän, joilla on peleihin kausikortti, ja hekin kehuivat, kuinka hienosti pelinalku oli sujunut. Toinen ja kolmas erä muuttivat tilanteen, ja lopulta peli päättyi tasan. Kun viiden minuutin jatkoaikakaan ei tuonut ratkaisua, jouduttiin rankaisulaukaisupeliin. Tim Thomas teki upeaa työtä, ja Bruin voitti ottelun 3-2.

Yllättäen Iso-O halusi pelin jälkeen hieman käveleskellä Bostonin keskustassa - hyvin outoa - mutta hieman häntä seuraamalla syy selvisi. Hänen takkinsa oli sopivasti auki, jotta kaulariipukset varmasti näkyivät kaikille. Kävelimme iloisen väenpaljouden mukana kohti metrolinjamme päätepysäkkiä Goverment Center:iä. Alkoi olla nälkä. Newton Highlands-pysäkin vieressä on irlantilainen pubi O'Hara's, johon päädyimme syömään. Lapset menivät pian kotiintulon jälkeen nukkumaan, T lähti vielä käymään syntymäpäiväänsä viettänyttä ystäväänsä tervehtimässä Cambridge:n Cuchi Cuchi-ravintolassa, ja minä yritin koota ajatuksiani kohti pian eteentulevaa tenttiä.

Jo aamusta sunnuntaina oli lämmin. Aurinko paistoi kirkkaasti, kun veimme ensin T:n kirkkoon pitämään esitelmää "katolisuudesta luterilaisuudessa", ja pudotimme sitten Iso-O:n kaverinsa kotiin vierailulle. Väliajan lojuimme poikien kanssa kotona sisällä - pojat television äärellä ja minä nenä kiinni tietokoneruudussa harjoitustehtäviä suorittaen. Sisällä oli sen verran viileää, että erehdyin pukemaan päälleni toppatakin lähtiessämme T:a ja Iso-O:ta hakemaan. Sain muutaman kysyvän katseen kohtaamiltamme ihmisiltä ja suoran huomautuksen T:lta tästä oudosta valinnastani. Ulkona oli varjossakin lähes +25*C.

Tätä lämpöä oli ihana koko perheen voimin hyödyntää ulkona kasvimaata möyrien ja lasten uusia 24'' polkupyöriä kunnostaen. Aiemmat ovatkin näyttäneet pitkän tovin kovin pieniltä. Kun samalla tapahtuu hyppäys jalkajarruisesta ja vaihteettomasta pyörästä käsijarrumonivaihdepyörään, kuljemme vielä hetkosen niillä vanhoilla. Mutta hyvähän uusien on olla kunnossa, jotta harjoittelu pääsee alkamaan. Istutimme myös osan kurpitsansiemenistämme.

Kiitoksia kaikille sekä blogin että Facebookin puolella minua onnitelleille! Tuli hyvä mieli.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Match - yhteensopivuus ilman saippuaa

Edellisenä perjantaina kaikki Yhdysvaltojen erikoistumisohjelmiin hakijat saivat viestin siitä, ovatko he SOAP-eligible. SOAP tulee sanoista Supplemental Offer and Acceptance Program, ja tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki ne hakijat, jotka saivat maanantaina ilmoituksen: "Not matched" tai "Partially matched", saivat uuden mahdollisuuden hakea Match-viikon kuluessa täyttymättä jääneisiin ohjelmiin. Mikäli maanantaina kuitenkin sai onnitteluviestin "Congratulations! You have matched", ei enää ollutkaan SOAP-eligible, eikä näin ollen päässyt katsomaan täyttymättä jääneiden ohjelmien listaa. Toisaalta, miksi olisi pitänytkään, sillä paikka oli jo varmistunut.

Minä en päässyt katsomaan listaa. Hyvää mieltäni kuitenkin varjosti tietoisuus siitä, että minua hakemusteni kanssa monin tavoin auttanut paragualaisystäväni pääsi. Hänen kertomansa mukaan listalla oli vain aivan mahdottomia vaihtoehtoja, ja niinpä hän jäi kokonaan tämän hakukierroksen ulkopuolelle. Vuoden päästä sitten uudelleen.

Niinkuin aiemmin olen kertonut, ei minua kutsuttu kuin yhteen neurologia-haastatteluun, joten aika yksinkertaisella päättelyketjulla pystyin jo maanantaina sanomaan, minkä ohjelman kanssa olin yhteensopiva. Niiden, jotka oli kutsuttu useisiin, täytyi odottaa koko viikko tätä olennaista tietoa; varsinainen Match-day kun oli vasta tänään perjantaina klo 13. Heti yhden jälkeen sain viestin UMASS Neurologian klinikan ohjelmakoordinaattorilta:"Dear J, We are thrilled you have matched with us for both medicine internship and neurology residency[...] All the best to you, and congratulations to ALL of us". Joo, tiedän, että muutkin hyväksytyt saivat saman viestin. Tulin silti melkoisen hyvälle mielelle.

Mitä tämä kaikki sitten meille tarkoittaa? Sen näyttää aika, mutta heinäkuun alusta lähtien minä palaan kolmen vuoden tauon jälkeen omaan ammatilliseen rooliini. Aikamoinen juttu, vai mitä.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Hälyääniä

Halloween:istä ja monista syntymäpäivistä johtuen kaikilla lapsilla on isot säkit karkkia eteisen kaapissa. Ennen muuttoamme pärjäsimme helposti ilman karkkipäivää, mutta parin vuoden ajan siihen on ollut suuresti toivetta. Niinpä meillä on joka toinen lauantai karkkipäivä, mikäli olemme kotona. Jos emme ole, siirtyy päivä seuraavaan viikonloppuun.

Nyt lauantaina oli jälleen sovittu herkkupäivä. Lapset kaatoivat onnellisina säkkiensä sisällön ruokapöydälle eteensä. T ei suhtautunut asiaan ollenkaan yhtä positiivisesti, vaan mutisi vieressä karkkien epäterveellisyydestä lukien samalla netistä ääneen eri lisäaineiden haitoista ja erityisesti karkkien haitallisista ominaisuuksista. E:a asia selvästi mietitytti, mutta valitsi hänkin sallitut viisi (ja tämä viisi tarkoittaa viittä erilaista pakkausta - oli niissä sitten yksi tai kymmenen karkkia sisällä). Iso-O muikisteli hieman suutaan, mutta jätti sitten T:n paheksunnan omaan arvoonsa. Ja Pikku-O ei osallistunut T:n kuuntelemiseen lainkaan - hän valitsi iloinen ilme kasvoillaan juuri niin monta ja juuri ne pakkaukset kuin halusi.

Iltapalaksi paistoimme lettuja. Niiden päälle sai valita joko suolaisen tai makean täytteen. Ei liene vaikea arvata, että erityisesti O:t lähtivät liikkeelle jäätelötäytteellä. Pientä hälyääntä kuului jälleen T:n suunnalta. Kaikkein pienimmästämme on kyllä sanottava, että joko muutostamme johtuen tai siitä huolimatta hänestä on kehittynyt oikein periamerikkalainen napostelija. Kaikki helppo, rasvainen, sokerinen ja nopea syötävä uppoaa nopeasti, kun taas salaattien ja kotiruoan kanssa on ihan toinen juttu. Ensin mainitusta esimerkkinä toimii preschoolin dinosaurusviikon kunniaksi perjantaina ollut "dinosaurus-ruoka" eli toiselta nimeltään Chicken Nuggets. Opetusharjoittelija kertoi T:lle, että hän ei ole koskaan nähnyt Pikku-O:n syövän niin paljon ja niin nopeasti kuin silloin. Jee.

Kelloja siirrettiin tunti eteenpäin, ja taas on vaikea päästä mukaan uuteen aikaan. Aamu tuli kaikille liian aikaisin. Ja kun aamu tulee liian aikaisin, ei siitä hyvä seuraa kenellekään. Eikä seurannutkaan.

Meidät oli kutsuttu papin kotiin seurakunnan uusien jäsenien lounaalle heti kirkon jälkeen. Eihän sinne lounaalle tietenkään olisi kehdannut mennä suoraan, joten kiirehdimme kirkkoon heti aamulla. Messun jälkeen kirkolla meni vielä puolitoista tuntia, sillä pastorilla oli pidettävänään aikuisten keskustelutunti. E ja Iso-O eivät oikein löytäneet paikkaansa samanaikaisesta pyhäkoulusta, joten olin lopulta Pikku-O:n seurana askartelemassa ja etsimässä aarteita muun pikkuväen kera. Aika kävi lapsille hirveän pitkäksi. Ja se näkyi sitten monenlaisina hälyääninä. Kun viimein pääsimme pastorin kotiin, ei kaikki mennyt ihan putkeen. Asiaa ei helpottanut se, että paikalla oli samanikäisten lasten viisihenkinen perhe. Tilanne eskaloitui lopulta siihen, että jouduimme poistumaan paikalta. T oli kolmikollemme niin vihainen, että loppupäivä meni hiljaiselon vallitessa.

Illan päätteeksi hälyäänet ja niihen johtaneet syyt käytiin läpi, ja kaikki menivät hyvillä mielin nukkumaan. Pieni hälyääni tosin vielä kaivertaa mielessäni. E totesi aamulla:"Et sinä äiti ole sellainen pullea kuin ne 300 paunaa painavat, mutta olet kyllä selvästi on the awkward side of the line". Täytynee ottaa omakin ruokavalio hieman tarkempaan syyniin.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Syntymäpäiviä

Iso-O vieritti muutaman kyyneleen ymmärtäessään, että syntymäpäivääni ei vietetä koko päivän ajan kotona, vaan ensin meidän kaikkien oli mentävä kouluihin ja töihin. Kyyneleet kuivuivat päivän aikana, ja sain lasten suunnitteleman ja T:n toteuttaman juhlaillallisen töistä tullessani. Päähäni painettiin kruunu, sain kuulla E:n itsesäveltämän nokkahuilukappaleen (ei ehkä mitään Mozartia, mutta oli nuotitkin tehtynä), ja lopuksi avasin kortit ja lahjat. Iso-O oli pujotellut lähes metrin mittaisen kaulanauhan helmistä. Erityistä iloa tuotti isotädin kirjoittama kirja, joka saapui postissa juuri oikeana päivänä.

Illallisen kohokohta oli kakku. Iso-O:n tarkkojen ohjeiden mukaisesti T oli muotoillut aiemmin tekemästäni taatelikakusta sydämen, koristellut sen aprikoosihillolla ja sulatetulla suklaalla, tehnyt päälle pienen marenkisydämen ja vierelle suklaanarussa roikkuvan kortin - joka oli pala taatelikakkua koristeltuna mansikkasydämellä. Aika söpöä.

Lapsilla oli juhlia jo aiemmin. Lauantaina E ja sunnuntaina Iso-O kävivät kavereidensa syntymäpäivillä. E:n juhlat olivat aivan hirveässä peliluolassa (Fun and Games) ja aiheena oli Laser Tag. Pojat olivat aivan hikisiä, kun kävimme hänet hakemassa; mukavaa oli ollut. E oli ostanut voittamillaan poleteilla ison pierutyynyn, ja siitä riitti hauskuutta koko illaksi ja seuraavaksikin. Ei ehkä minulle ja T:lle niinkään. Iso-O taas pääsi jälleen KOTIsyntymäpäiville, joita onkin viime aikoina ollut ilahduttavan paljon. Aiheena oli Panda ja kirahvi, ja mukaan tuli normaalin pussin lisäksi "tosi ihana" panda, jolla on nimikin: Bamboo.

Ihan pelkkää juhlaa viikko ei ole tarjonnut. Kävimme myös ilmaisessa terveystapahtumassa lähisairaalallamme. Toiveena oli saada kaikkien, erityisesti lasten, verensokerit mitattua. T ja minä saimme tietää kolesteroli- ja sokeriarvomme sekä verenpaineemme, mutta lapsien osalta anti jäi melko köyhäksi; tapahtuma olikin käytännössä vain aikuisille. Pöh.

Perheemme seuraaviin syntymäpäiviin on aikaa alle kuukausi. Ihastuttava, pitkä ekaluokkalaisemme valmistautuu täyttämään seitsemän vuotta.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Yliluonnottomia nostoja viikolta

Olen saanut palautetta blogikirjoitusten harvenemisesta. Syyksi on epäilty mm. kiireitä ja sitä, että olemme alkaneet muistuttaa tavallisia ihmisiä. Siitähän ei tietenkään ole kyse. Yliluonnolliset saavutuksemme ovat jatkuneet entiseen malliin. Eiku. Ainiin. Onhan meillä ollutkin aika kiire. Ja yliluonnolliset saavutukset on ehkä hieman liioitteleva termi kuvailemaan aika tavanomaisia tapahtumiamme kiireisen arjen keskellä.

Yliluonnolliset saavutuksemme eivät nimittäin varsinaisesti konkretisoituneet tänään pankissa. T:n lähes kolmen vuoden takaisessa blogikirjoituksessa käydään hyvin läpi, kuinka tärkeää on kerätä luottohistoriaa. Ensin T:lla oli ns. secured credit card, josta hän vuoden jälkeen pääsi eroon ja sai oikean luottokortin keräten viimein itselleen virallista luottohistoriaa. Minä aloitin prosessin yli vuoden myöhemmin saatuani social security number:in. Ajattelin tänään laittaa hakemuksen minäkin siihen oikeaan. Vaan se ei onnistunutkaan. Pankissa virkailija antoi minulle puhelimen, jonka toisessa päässä lipevän kohtelias mies kiitteli monisanaisesti hakemustani ja totesi sitten hylkäävänsä sen. Perusteluna oli liian lyhyt aika ensimmäisen tason kortilla.

Kun kerran pankissa olimme, päätimme samalla selvittää mahdollisuutemme siirtyä vuokranmaksajista lainanlyhentäjiksi. Kävi varsin pian selväksi, että emme ole siirtymässä. Ihan mukavankokoisen lainan kyllä saisimme, jos 1) meillä olisi työviisumit (ei ole) ja 2) meillä molemmilla olisi yli kahden vuoden hyvä luottohistoria (ei ole).

Viikon paikallisuutisaihe on Boston Collegen kadonnut opiskelija. Ympäri Newtonia, Brooklinea ja Brightonia on ilmoituksia kadonneesta nuorukaisesta, Reservoir-tekojärveä on naarattu ja johtolankoja kaivettu, mutta mitään ei ole löytynyt.

T sen sijaan on helposti löytynyt - meidän työhuoneestamme. Upeaa, että joku on oikeasti niin innostunut omasta tutkimuksestaan. Säännöllisesti hän käy jo valmistunutta tekstiä korjauttamassa oman editori-tuutorinsa kanssa, ja iloitsee siitäkin.

Minulla on liikaa kaikkea, niinkuin jo aiemmissa kirjoituksissa avauduin. Mutta onneksi englannin ryhmäni on jälleen hauska ja kolmituntinen iltasessio siksi rentouttava. Meitä on jälleen ympäri maailmaa monenlaisin aksentein varustettuina. Kiinalaista aksenttia on edelleen vaikea ymmärtää, japanilainen onnistuu kohtuullisesti, korealainen on ihan helppo nakki, egyptiläinen on hauska, venäläinen on - venäläinen, espanjaa kuuntelee ilokseen ja ranskalainen naurattaa.

E:n viikkoon on kuulunut uuden tietokoneohjelman omaksuminen koulussa. Tavoitteena on kuulemma oppia mahdollisimman nopeaksi näppäimistön käyttäjäksi. Ohjelma pitäisi ladata kotikoneellekin. Olemme pariin otteeseen yrittäneet, mutta se ei ole onnistunut. Syynä saattaa olla liian vanhat koneemme. Asiaa ei tee helpommaksi se, että kaikki koneemme ovat skandinaavinäppäimistöllä ja ohjelma on luonnollisesti suunniteltu englanninkieliselle.

Iso-O oivalsi yhtäkkisesti yhteenlaskun alekkain paperilla. Oli hauska päästä seuraamaan vierestä, kuinka hänen päässään alkoi raksuttaa. Viime viikonloppuna hän liioittelematta innosta hihkuen lähti luvusta 12, lisäten vastauslukuun aina vastaavan luvun uudelleen, ja päätyi moneen miljoonaan. Taitoa piti tietenkin esitellä myös afterschoolissa, ja hakiessani opettaja kertoi ihmeissään, kuinka Iso-O oli laskenut pitkän laskun ja näytti numeroa, johon hän oli päässyt (yli 300 miljoonaa). Laskemisen ja kaikenlaisen muun touhuilun lisäksi hän valmistautuu syntymäpäiväni juhlimiseen. Jo päiviä sitten hän on luonnosteli paperille, miltä kakun tulee näyttää. Tänään koulun jälkeen hän pörräsi T:n ympärillä ja kuiskutti jotain. Odotan jännityksellä, mitä on ensi viikolla odotettavissa.

Pikku-O istui pöydän äärellä yhdessä kaverinsa ja opettajansa kanssa ja pelasi "Go Fish!"-korttipeliä. Kaikki olivat kovin keskittyneitä. Kun menin lähemmäksi, näin Pikku-O:n kasvoilla vekkulin virnistyksen. Hänellä oli paperista ja teipistä itsetehty "beard" [parta].

Ei kovin yliluonnollisia saavutuksia. Ihan normimeininkiä.