Alkuvuosi ei ole päästänyt New Englannin aluetta helpolla. Lumimyrsky toisensa perään on saavuttanut alueen. Niiden välillä keli on muuttunut sateisen syksyiseksi ja sulattanut lumen juuri ennen seuraavan myräkän alkua ja ilman kylmentymistä. Kelien vaihtumisella on ollut suuri merkitys erityisesti lasten suunniteltuihin Nashoba Valley:n laskettelureissuihin. Ensimmäinen peruttiin kylmän kelin vuoksi, toinen lämpöisen kaatosateen. Veikkasimme kolmannenkin peruuntumista, sillä lämpötila laski jälleen ennätyskylmiin lukemiin. Ehkä perumista ei enää voinut ajatella, sillä porukka viimein lähti reissuun. Iloiset E ja Iso-O kertoivat, kuinka mukavaa oli ollut. E oli valittu parhaimpaan porukkaan, Iso-O:kin toiseksi kehittyneimpään.
Vietimme vuoden toisen lumipäivän tänään, tammikuun 22.päivä, sillä edeltävästi alueellemme pelättiin satavan jälleen jalan verran lunta yön aikana. Niin ei tapahtunut, ja vähän hölmöltä tuntui, kun oikein mainiolla talvikelillä kouluun ei ollut lähtemistä, vaikka lunta oli maassa vain noin 10 cm. Lumitöiden tekeminen oli helppoa, kun kyseessä oli höttöinen pakkaslumi, johon tien suolauskaan ei ollut samalla tavalla iskenyt.
Vuoden ensimmäinen tauti saavutti perheemme edellisellä viikolla, jolloin E alkoi aamusta oksentaa. Pari rauhallista päivää antoi virheellisesti ymmärtää, ettei kyseessä ehkä sittenkään ollut mikään infektio, vaan E:n tapa reagoida vatsalla jännittäviin asioihin. Suvantovaiheen jälkeen selvisi, että infektiohan se sitten kuitenkin oli, kun ensin Iso-O ja pari tuntia myöhemmin Pikku-O alkoi oksentaa. Jotta asia ei olisi ollut liian yksinkertainen, olimme viettämässä päivää Wachusetts-laskettelukeskuksessa. Iso-O:n ja minun laskupäiväni jäivät parin tunnin mittaisiksi, Pikku-O, E ja T jatkoivat pari tuntia pidempään, mutta sitten oli luovutettava, kun kotiinkin piti jotenkin yrittää päästä kahden oksentajan kanssa. Mukaan otetut muovipussit tulivat tarpeeseen.
Ennen Iso-O:n ja Pikku-O:n mahatautiepisodia vein Iso-O:n ompelusyntymäpäiville ja Pikku-O:n kaverinsa luo leikkimään. Sain opastusta, että kuuntelemani musiikki on "SO old school", ja vieressäni auton etuistuimella tanssahdeltiin ja laulettiin purkkapopin tahdissa.
Olen aiemmin maininnut viidesluokkalaisten jatkuvista aktiviteeteista. Yhtä niistä pääsimme eräänä iltana todistamaan. Kaikki viidesluokkalaiset muodostivat kuoron, osa soitti orkestereissakin. Oheisten linkkien takaa löytyvät ne illan esitykset, joissa E oli mukana. E näkyy kuvissa aika kaukana, lähellä oikeaa reunaa, keskimmäisessä rivissä.
http://youtu.be/S2EHQ64OLgE (kuoro)
http://youtu.be/ofcA4ixfc9g (orkesteri)
T pääsi viettämään miesten iltaa Bostonin keskustaan viikonloppuna, kun ruotsalainen RT-kaveri pyysi häntä mukaansa esittelemään kaupunkia Malmostä täällä käymässä olevalle ystävälleen. Olivat käyneet kaupungin parhaissa paikoissa, ja vaikka keho ehkä olikin väsynyt, oli hänen mielensä selvästi virkistynyt. Tärkeää.
Kylmät kelit jatkuvat, mutta lunta ei pitäisi tulla ainakaan ennen viikonloppua. Huomenna kouluun ja töihin.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Neurologia (PGY 2): Osastojaksot 1 ja 2
Olin kaksi kuukautta putkeen neurologian osastolla. Potilaiden ongelmat vaihtelivat laidasta laitaan, ja vaikka aivohalvaukselle onkin oma osastoporukkansa, oli joukossa heitäkin. Osastolla on erikoislääkärin lisäksi kolmannen vuoden erikoistuja (seniori) ja kaksi junioria. Seniorin tehtävä on huolehtia kokonaisuudesta, jotta jokainen potilas tulee hoidetuksi ja asiat etenevät. Juniorien tehtävä on huolehtia tästä kaikesta käytännössä omien potilaidensa kohdalla, päivittäisten tekstien laatimisesta, kaiken paperityön tekemisestä, määräysten kirjoittamisesta ym. Erikoislääkäri vastaa kaikesta, mutta persoonallisuudesta riippuen on enemmän tai vähemmän mukana.
Ensimmäinen jakso
Jo ennen ensimmäisen jakson alkua seniorimme, korealaislähtöinen, mutta Massachusettsissa varttunut Adalia lähetti liioittelematta lähes 10 sähköpostia, kuinka hän haluaa kaiken sujuvan. Olimme toisen juniorin, intialaisen Jatinderin kanssa kauhuissamme. Tilanne osoittautui hyvin erilaiseksi. Adalia oli erittäin avulias ja kannustava, eikä minkäänlaista kahnausta välillemme syntynyt ennakkopeloistamme huolimatta - päinvastoin. Adalia itseasiassa sai jakson päätteeksi "kuukauden erikoistuja"-palkinnon toiminnastaan, minun ja Jatinderin ehdottamana. Kolmantena juniorina kanssamme oli psykiatriaan erikoistuja intern, joten työmäärämme oli aivan toista luokkaa kuin aivohalvaustiimissä. Keskimäärin jokaisella oli 2-4 omaa potilasta kerrallaan, minkä lisäksi saimme hoitaa päivittäin 1-2 konsultaatiota/juniori päivystysosastolla. Näistä konsultaatioista noin puolet otettiin meidän hoidettavaksemme, loput menivät joko kotiin tai sisätaudeille. Suomesta - tai ainakin Oulusta - poiketen päivystykseen tulevista potilaista vastaavat ensisijaisesti päivystysalueen lääkärit ja kaikki muut ovat konsultteja, kunnes potilas päätetään ottaa sairaalaan. Niinpä esimerkiksi status epilepticus-tilanteen hoito alkaa ei-neurologin aloittamana, mutta toki jatkuu meidän kontrolloimanamme niin pian kuin vain olemme päivystysosastolla. Aivohalvauksen kanssa on hieman eritavoin, sillä ns. Stroke Code aktivoidaan, kun akuutti aivohalvauspotilas saapuu päivystykseen, ja hakulaitteen kantaja on käytännössä paikalla parissa minuutissa, ja ottaa vetovastuun.
Erikoislääkärit vaihtuivat kahden viikon välein. Lisäksi viikonloppuisin oli paikalla joku toinen. Viikkoerikoislääkärimme olivat minun ikäisiäni (Moodie ja Chu), viikonloput vietin hieman vanhempien kanssa (Ionete ja Riskind). Tyypillisiä potilaitamme olivat epilepsiasta tai sekavuudesta kärsineet, MS-tautipotilaat ja päänsärkypotilaat. Jouduin työskentelemään Thanksgiving-viikonlopun, ja väliviikkojen perjantait olin ns. pitkässä illassa. Aika väsyttävä kuukausi, vaikka potilas-ja työmäärä ei niin paha ollutkaan. Kuukauden päätteeksi kävimme Adalian tarjoamana illallisella.
Toinen jakso
Toinen jakso alkoi heti perään. Olin töissä viikonlopun, joten tunsin kaikki potilaat ennalta. Niinpä uuden porukan oli helppo aloittaa kanssani. Seniorina meillä oli Massachusettsista peräisin oleva Breta, lähes ikäiseni erikoistuja, tutkinnoltaan DO (Doctor of Osteopathic Medicine), oikein mukava ja osaava. Ensimmäiset kaksi viikkoa juniorityöparinani oli kyprokselta 14-vuotiaana Massachusettsiin muuttanut Evy ja loppukuun jälleen Jatinder. Psykiatrian intern vaihtui myös. Erikoislääkäreinämme toimivat alkuun neurologiaohjelman uusi johtaja, itseäni vuoden nuorempi Salameh sekä loppukuun aivan hassu persoona, lähes 70-vuotias Sargent, jonka kanssa puheet ryöpsähtelivät jatkuvasti lääketieteen ulkopuolelle sisältäen mm. Kalevalan syntyhistorian, ei suinkaan minun vaan hänen kertomanaan. Viikonloput olivat vapaita sekä Salamehelle että Sargentille, ja kanssamme olivat puolalainen Pomorska ja hauska pari Newtonista Scwartz ja Paydarfar (samat tyypit, joiden kanssa työskentelin jo aiempien kuukausien aikana).
Joulukuu oli hieman marraskuuta helpompi, sillä pitkiä iltoja minulla oli vain yksi ja joulupäivän olin saanut vapaaksi. Paljon silti jouduin töissä olemaan, mikä vain korostui, kun lapsilla ja T:lla oli niin paljon vapaata. Jotenkin myös sattui, että useana iltana, juuri kun suunnittelimme lähtöä joku potilaista kehitti jonkin akuutin ongelman kuten hengitysvaikeuden tai jatkuvan kouristelun, ja teho-osastosiirroilta ei voinut välttyä.
Yhteistä jaksoille ja koko vuodelle
Tiistai-iltapäivisin on junioripoliklinikka, jolloin puolen päivän jälkeen seniori joutuu hoitamaan kaiken osastolla. Aamupäivät ovat siksi kauhean kiireisiä, kun kaikki mahdollinen pitäisi ehtiä hoitaa alta pois. Torstaisin taas on seniorin klinikkavuoro. Se ei ole aivan niin haastavaa, sillä käytännönasioidenhoito on jokatapauksessa juniorien vastuulla. Poliklinikalla on yleensä kolme potilasta; joka kolmas viikko on ns. oma klinikka, joka kolmas epilepsiaklinikka ja joka kolmas päänsärky-ja unihäiriöklinikka. Senioreilla on oman klinikkansa lisäksi liikehäirioklinikka ja muistipoliklinikka, ja viimeisen vuoden erikoistujilla MS-tautiklinikka ja lihastaudit. Jokaisen potilaan tapaa erikoistujan lisäksi vastuussa oleva erikoislääkäri, jonka kanssa suunnitelma hiotaan valmiiksi.
Joka toinen perjantai meillä on ns. Reading Club. Luemme tämän vuoden aikana yhdessä Merritt's Neurology-kirjan, ensi vuodelle valitaan jokin toinen. Aika hyvä homma. Ei ehkä tulisi luettua niin paljon kaiken kiireen keskellä. Helmikuun loppupuolella meillä on koko maan laajuinen kokopäivätesti, jonka avulla saamme tiedon, millä tasolla olemme menossa. Testi suoritetaan vuosittain, ja valmistaa samalla erikoislääkäritenttiin, joka on edessä viimeisen vuoden jälkeen kesällä. Reading Club:in lisäksi aamumeetingit ja keskipäivän oppitunnit ovat pakollisia ja opettavaisia. Yritys on kova, että aika olisi rauhoitettu hakulaitteiden piippauksilta, muttei se toki aina oikein onnistu.
Yleisneurologian osastojaksoni vaihtuivat aivohalvausjaksoon vuoden vaihteessa. Siihen ja muihin erikoistumisen oheisasioihin palaan myöhemmin.
Ensimmäinen jakso
Jo ennen ensimmäisen jakson alkua seniorimme, korealaislähtöinen, mutta Massachusettsissa varttunut Adalia lähetti liioittelematta lähes 10 sähköpostia, kuinka hän haluaa kaiken sujuvan. Olimme toisen juniorin, intialaisen Jatinderin kanssa kauhuissamme. Tilanne osoittautui hyvin erilaiseksi. Adalia oli erittäin avulias ja kannustava, eikä minkäänlaista kahnausta välillemme syntynyt ennakkopeloistamme huolimatta - päinvastoin. Adalia itseasiassa sai jakson päätteeksi "kuukauden erikoistuja"-palkinnon toiminnastaan, minun ja Jatinderin ehdottamana. Kolmantena juniorina kanssamme oli psykiatriaan erikoistuja intern, joten työmäärämme oli aivan toista luokkaa kuin aivohalvaustiimissä. Keskimäärin jokaisella oli 2-4 omaa potilasta kerrallaan, minkä lisäksi saimme hoitaa päivittäin 1-2 konsultaatiota/juniori päivystysosastolla. Näistä konsultaatioista noin puolet otettiin meidän hoidettavaksemme, loput menivät joko kotiin tai sisätaudeille. Suomesta - tai ainakin Oulusta - poiketen päivystykseen tulevista potilaista vastaavat ensisijaisesti päivystysalueen lääkärit ja kaikki muut ovat konsultteja, kunnes potilas päätetään ottaa sairaalaan. Niinpä esimerkiksi status epilepticus-tilanteen hoito alkaa ei-neurologin aloittamana, mutta toki jatkuu meidän kontrolloimanamme niin pian kuin vain olemme päivystysosastolla. Aivohalvauksen kanssa on hieman eritavoin, sillä ns. Stroke Code aktivoidaan, kun akuutti aivohalvauspotilas saapuu päivystykseen, ja hakulaitteen kantaja on käytännössä paikalla parissa minuutissa, ja ottaa vetovastuun.
Erikoislääkärit vaihtuivat kahden viikon välein. Lisäksi viikonloppuisin oli paikalla joku toinen. Viikkoerikoislääkärimme olivat minun ikäisiäni (Moodie ja Chu), viikonloput vietin hieman vanhempien kanssa (Ionete ja Riskind). Tyypillisiä potilaitamme olivat epilepsiasta tai sekavuudesta kärsineet, MS-tautipotilaat ja päänsärkypotilaat. Jouduin työskentelemään Thanksgiving-viikonlopun, ja väliviikkojen perjantait olin ns. pitkässä illassa. Aika väsyttävä kuukausi, vaikka potilas-ja työmäärä ei niin paha ollutkaan. Kuukauden päätteeksi kävimme Adalian tarjoamana illallisella.
Toinen jakso
Toinen jakso alkoi heti perään. Olin töissä viikonlopun, joten tunsin kaikki potilaat ennalta. Niinpä uuden porukan oli helppo aloittaa kanssani. Seniorina meillä oli Massachusettsista peräisin oleva Breta, lähes ikäiseni erikoistuja, tutkinnoltaan DO (Doctor of Osteopathic Medicine), oikein mukava ja osaava. Ensimmäiset kaksi viikkoa juniorityöparinani oli kyprokselta 14-vuotiaana Massachusettsiin muuttanut Evy ja loppukuun jälleen Jatinder. Psykiatrian intern vaihtui myös. Erikoislääkäreinämme toimivat alkuun neurologiaohjelman uusi johtaja, itseäni vuoden nuorempi Salameh sekä loppukuun aivan hassu persoona, lähes 70-vuotias Sargent, jonka kanssa puheet ryöpsähtelivät jatkuvasti lääketieteen ulkopuolelle sisältäen mm. Kalevalan syntyhistorian, ei suinkaan minun vaan hänen kertomanaan. Viikonloput olivat vapaita sekä Salamehelle että Sargentille, ja kanssamme olivat puolalainen Pomorska ja hauska pari Newtonista Scwartz ja Paydarfar (samat tyypit, joiden kanssa työskentelin jo aiempien kuukausien aikana).
Joulukuu oli hieman marraskuuta helpompi, sillä pitkiä iltoja minulla oli vain yksi ja joulupäivän olin saanut vapaaksi. Paljon silti jouduin töissä olemaan, mikä vain korostui, kun lapsilla ja T:lla oli niin paljon vapaata. Jotenkin myös sattui, että useana iltana, juuri kun suunnittelimme lähtöä joku potilaista kehitti jonkin akuutin ongelman kuten hengitysvaikeuden tai jatkuvan kouristelun, ja teho-osastosiirroilta ei voinut välttyä.
Yhteistä jaksoille ja koko vuodelle
Tiistai-iltapäivisin on junioripoliklinikka, jolloin puolen päivän jälkeen seniori joutuu hoitamaan kaiken osastolla. Aamupäivät ovat siksi kauhean kiireisiä, kun kaikki mahdollinen pitäisi ehtiä hoitaa alta pois. Torstaisin taas on seniorin klinikkavuoro. Se ei ole aivan niin haastavaa, sillä käytännönasioidenhoito on jokatapauksessa juniorien vastuulla. Poliklinikalla on yleensä kolme potilasta; joka kolmas viikko on ns. oma klinikka, joka kolmas epilepsiaklinikka ja joka kolmas päänsärky-ja unihäiriöklinikka. Senioreilla on oman klinikkansa lisäksi liikehäirioklinikka ja muistipoliklinikka, ja viimeisen vuoden erikoistujilla MS-tautiklinikka ja lihastaudit. Jokaisen potilaan tapaa erikoistujan lisäksi vastuussa oleva erikoislääkäri, jonka kanssa suunnitelma hiotaan valmiiksi.
Joka toinen perjantai meillä on ns. Reading Club. Luemme tämän vuoden aikana yhdessä Merritt's Neurology-kirjan, ensi vuodelle valitaan jokin toinen. Aika hyvä homma. Ei ehkä tulisi luettua niin paljon kaiken kiireen keskellä. Helmikuun loppupuolella meillä on koko maan laajuinen kokopäivätesti, jonka avulla saamme tiedon, millä tasolla olemme menossa. Testi suoritetaan vuosittain, ja valmistaa samalla erikoislääkäritenttiin, joka on edessä viimeisen vuoden jälkeen kesällä. Reading Club:in lisäksi aamumeetingit ja keskipäivän oppitunnit ovat pakollisia ja opettavaisia. Yritys on kova, että aika olisi rauhoitettu hakulaitteiden piippauksilta, muttei se toki aina oikein onnistu.
Yleisneurologian osastojaksoni vaihtuivat aivohalvausjaksoon vuoden vaihteessa. Siihen ja muihin erikoistumisen oheisasioihin palaan myöhemmin.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Vanha vuosi 2013 ja uuden vuoden 2014 alku
Nyt humpsahti liian pitkä aika blogikirjoitusten välille. Täytyy pikaisesti korjata tilanne lyhyin muistelmin. Tarina alkaa edellisen vuoden puolelta.
Vanhan vuoden viimeiset viritykset
Pikku-O täytti 6 vuotta. Kun hän ymmärsi, etten ole päivää hänen kanssaa juhlimassa, hän alkoi itkeä, eikä ihan hetkeen lopettanut. Yksi "huono äiti"-hetkistäni. Päivä oli kuitenkin niin mukava, ettei hän enää jälkikäteen poissaoloani murehtinut. T vei koko kolmikon 3-D elokuviin katsomaan Disney:n Frozen - elokuvan, jonka Iso-O oli ehtinyt kertaalleen nähdä ystävänsä syntymäpäivillä, mutta Pikku-O:lle elokuvakäynti oli ensimmäinen ikinä, ja siten varsin merkityksellinen. Syntymäpäiväkakkukin oli mieluinen sankarin toivoma ja T:n toteuttama jäätelökakku. Ja lahjat tietenkin ilahduttivat. Kiitokset kaikille.
Muita kohokohtia vanhan vuoden viimeisissä hetkissä olivat T:n toimiminen pappina Newton Lutheran Church:in vuoden viimeisessä messussa kirkkoherran saadessa siten yhden vapaan viikonlopun, luistelureissu kelien hienosti sen salliessa (Pikku-O ensimmäistä kertaa luistimilla - jo oli aikakin), E:n käynti kaverinsa luistelusyntymäpäivillä, Iso-O:n pörrääminen kaverin luota toiselle ja uuden vuoden juhlat koko perheelle Iso-O:n kaverin kotona.
Uuden vuoden ensimmäiset haasteet
Lapset ehtivät päiväksi kouluun joululoman jälkeen, kun jo saapui ilmoitus lumipäivästä. Jälleen yksi lumimyrsky saavutti New Englannin alueen, eikä ihmisiä haluttu tarpeettomasti teille pörräämään. Ajomatka töihin oli tuiskusta huolimatta siedettävä, kun liikennettä oli vähemmän. Lapsia ei myöskään yhtään harmittanut yksi ylimääräinen vapaa, varsinkin kun se sattui olemaan perjantai.
Lumipäivän päätteeksi meidän oli tarkoitus lähteä Cannon Mountain-laskettelureissulle. Hotellimajoitus oli varattu aikoja aiemmin. Ilta ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Kattoboksin asentaminen ei onnistunutkaan, sillä yksi pieni ruuvi oli jämähtänyt paikoilleen, eikä boksin kiristäminen paikoilleen ollut mahdollista. T ajoi liikeestä toiseen löytääkseen sopivan varaosan. Ei löytynyt. Lisäongelman aiheutti osittaisesta ajattelemattomuudestamme johtunut oman autoni akun tyhjentyminen. Pidimme auton valoja päällä kattoboksioperaation ajan, sillä ulkona oli jo pimeää. Huomiotta jäivät ne seikat, että 1. ulkona oli ihan hirveän paljon normaalia kylmempää (koko Yhdysvaltain pohjois-ja keskiosa on saanut osakseen ennätyspakkaset) ja 2. kattoboksin asennukseen meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normaalisti. Auto ei pihahtanutkaan, kun sitä yritti käynnistää. Jotta asia ei olisi ollut liian yksinkertainen, seisoi tämä hiljainen pikkuauto ajotiellämme toisen auton edessä. Työntöhommiksihan se meni. Kävi selväksi, ettemme ole mihinkään perjantaina lähdössä. Kärsivällisesti odottaneet lapset olivat todella pettyneitä, mutta urheasti yrittivät pettymyksensä peittää. Uni tuli nopeasti silmään, kun viimein ohjasin heidät omiin sänkyihinsä.
Seuraava päivä oli mitä kaunein talvikeli hohtavine hankeineen ja pakkaskeleineen. T lähti heti aamusta jälleen kiertämään liikkeestä toiseen, ei löytänyt varaosaa, mutta sai ratkaistua asian toisella tavalla, ja pian boksi oli katolla. Samaan aikaan AAA:n tiepalvelu kävi lataamassa autoni akun, ja sain sen huristeltua takaisin kotipihallemme tienvarresta, johon se oli voimien loppuessa edellisenä iltana jätettävä. Sain siirrettyä Cannon Mountainin hotelliyöt ilman lisämaksua lasten hiihtolomaviikonlopulle, ja T sai varattua meille hotelliyön (Best Western Concord) Concord:ista, New Hampshiren pääkaupungista. Pääsimme sittenkin hiihtoreissulle! Lapset olivat riemuissaan, kun hotellissa oli uima-allas. Itse olin lähes hermoraunio, sillä Pikku-O halusi koko ajan mennä syvään altaaseen, vaikkei hän osaa kunnolla uida. Ja vaikeahan heitä oli altaista poissaada, vaikka kello oli aivan liikaa. Illallisen kävimme syömässä Concordin keskustan Holiday Inn-hotellin ravintolassa, jossa tarjoilija luuli meitä hotellin asukkaiksi ja antoi lasten syödä ilmaiseksi. Olisimme toki voineet virheen korjata jo akuutisti, mutta se tuli niin hämmentävästi esiin, ettei oikein sopivaa hetkeä löytynyt. Omatuntoa helpotti se seikka, etteivät lasten annokset maksaneet 6 dollaria enempää, vaikka kooltaan olivatkin mallia amerikka. T myös soitti viikolla hotellille asian selvittämiseksi, eikä lisämaksua tarvinnut maksaa.
Tuhdin aamupalan jälkeen pääsimme reippaassa pakkaskelissä liikkeelle. Ajomatkaa oli vielä n. 50 kilometriä tuttuun hiihtopaikkaamme Mount Sunapee:lle. Koska kyseessä oli tämän talven ensimmäinen kunnon laskettelukeli, oli paikka aivan pullollaan ihmisiä. Moni päivitteli, ettei ole koskaan nähnyt sellaisia jonoja. Vähän kyllä harmitti, vaikka ymmärrettäväähän se toki oli. Pakkasta oli vain muutama aste, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja rinteet olivat loistokunnossa loppuviikon tuiskutuksen johdosta (torstain ja perjantain aikana Sunapee:lle oli satanut 2 jalkaa eli 60 cm lunta). Paras laskettelukeli täälläoloaikanamme.
Kaikilla lapsilla oli uudet lasketteluvälineet, mutta nopeasti E ja Iso-O niihin tottuivat. Pikku-O:lla taas kesti hetkonen löytää rohkeus ja loppupäivästä voimia, mutta melko hyvin hänkin alas tuli. Mentaalisesti suurta hankaluutta aiheutti laskea koko alueen korkeimmalta kohdalta alas, vaikka rinteen jyrkkyys olikin samaa luokkaa kuin perhealueella. Niinpä Pikku-O laskikin kahta pidempää laskua lukuunottamatta vain perhealueella. Ehkä ensi kerralla sitten.
Viikon aluksi T vei automme korjaukseen takapuskurin halkeamisen vuoksi, ja sai tilalle vuokra-auton. Alkuviikolla kouluunmenoreissut pitikin tehdä sillä, koska lunta oli niin paljon jalkakäytävillä, ettei pyöräily olisi ollut turvallista. Loppuviikon lämpö ja sade hoitivat tämän asian kuntoon. E:n ja Iso-O:n ensimmäinen kuudesta laskureissusta Nashoba Valley:n pieneen laskettelukeskukseen ei onnistunut, sillä kylmän kelin vuoksi se peruttiin. No, oli toki kylmä, mutta ehkä sen kuitenkin olisi voinut tehdä ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä katsoen - pakkasta oli noin 15 astetta.
Pikku-O:n lomanaikaisen syntymäpäivän johdosta T kävi lukemassa hänen luokassaan Pikku-O:n valitseman kirjan. Allergioista johtuen mitään tarjottavaa ei saa viedä, mutta erityisesti alaluokilla on tapana kutsua lapsen vanhempi käymään luokassa lukemassa syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Rehtori lukee aamukuulutuksessaan kaikkien syntymäpäivää viettävien nimet ja antaa lahjaksi koulun lyijykynän. Aika kiva.
Raffle-basket-arpajaiset, luokkien keräämät korit eri teemoihin liittyen lähestyy jälleen. Pikku-O:n luokan aihe on "Animals", ja hän vei ison pehmoeläinnallen, E:n luokka valitsi aiheekseen "Oreos and Hotdogs", ja vei mielikuvitukseni puutteesta johtuen paketillisen Oreo-keksejä, Iso-O:n luokan aihe on "Sports". Ostin hänelle Angry Bird-pelikortit. Se oli virhe. Ilta oli yhtä itkua ja surkeutta. Vaikka hän pyysikin myöhemmin anteeksi todella nätisti, ovat pelikortit edelleen hyllyssä, eivätkä ole tietään löytäneet hänen luokkansa koriin. Deadline on keskiviikkona - katsotaan, mitä tapahtuu.
Viikonlopun T ja lapset viettivät lähinnä kotona, mitä lapset osaavat todella arvostaa. Sunnuntain kunniaksi kävivät ihanassa lähipubissamme (O'Hara's) syömässä. Tänään alkaa arki T:llakin.
Vanhan vuoden viimeiset viritykset
Pikku-O täytti 6 vuotta. Kun hän ymmärsi, etten ole päivää hänen kanssaa juhlimassa, hän alkoi itkeä, eikä ihan hetkeen lopettanut. Yksi "huono äiti"-hetkistäni. Päivä oli kuitenkin niin mukava, ettei hän enää jälkikäteen poissaoloani murehtinut. T vei koko kolmikon 3-D elokuviin katsomaan Disney:n Frozen - elokuvan, jonka Iso-O oli ehtinyt kertaalleen nähdä ystävänsä syntymäpäivillä, mutta Pikku-O:lle elokuvakäynti oli ensimmäinen ikinä, ja siten varsin merkityksellinen. Syntymäpäiväkakkukin oli mieluinen sankarin toivoma ja T:n toteuttama jäätelökakku. Ja lahjat tietenkin ilahduttivat. Kiitokset kaikille.
Muita kohokohtia vanhan vuoden viimeisissä hetkissä olivat T:n toimiminen pappina Newton Lutheran Church:in vuoden viimeisessä messussa kirkkoherran saadessa siten yhden vapaan viikonlopun, luistelureissu kelien hienosti sen salliessa (Pikku-O ensimmäistä kertaa luistimilla - jo oli aikakin), E:n käynti kaverinsa luistelusyntymäpäivillä, Iso-O:n pörrääminen kaverin luota toiselle ja uuden vuoden juhlat koko perheelle Iso-O:n kaverin kotona.
Uuden vuoden ensimmäiset haasteet
Lapset ehtivät päiväksi kouluun joululoman jälkeen, kun jo saapui ilmoitus lumipäivästä. Jälleen yksi lumimyrsky saavutti New Englannin alueen, eikä ihmisiä haluttu tarpeettomasti teille pörräämään. Ajomatka töihin oli tuiskusta huolimatta siedettävä, kun liikennettä oli vähemmän. Lapsia ei myöskään yhtään harmittanut yksi ylimääräinen vapaa, varsinkin kun se sattui olemaan perjantai.
Lumipäivän päätteeksi meidän oli tarkoitus lähteä Cannon Mountain-laskettelureissulle. Hotellimajoitus oli varattu aikoja aiemmin. Ilta ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Kattoboksin asentaminen ei onnistunutkaan, sillä yksi pieni ruuvi oli jämähtänyt paikoilleen, eikä boksin kiristäminen paikoilleen ollut mahdollista. T ajoi liikeestä toiseen löytääkseen sopivan varaosan. Ei löytynyt. Lisäongelman aiheutti osittaisesta ajattelemattomuudestamme johtunut oman autoni akun tyhjentyminen. Pidimme auton valoja päällä kattoboksioperaation ajan, sillä ulkona oli jo pimeää. Huomiotta jäivät ne seikat, että 1. ulkona oli ihan hirveän paljon normaalia kylmempää (koko Yhdysvaltain pohjois-ja keskiosa on saanut osakseen ennätyspakkaset) ja 2. kattoboksin asennukseen meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normaalisti. Auto ei pihahtanutkaan, kun sitä yritti käynnistää. Jotta asia ei olisi ollut liian yksinkertainen, seisoi tämä hiljainen pikkuauto ajotiellämme toisen auton edessä. Työntöhommiksihan se meni. Kävi selväksi, ettemme ole mihinkään perjantaina lähdössä. Kärsivällisesti odottaneet lapset olivat todella pettyneitä, mutta urheasti yrittivät pettymyksensä peittää. Uni tuli nopeasti silmään, kun viimein ohjasin heidät omiin sänkyihinsä.
Seuraava päivä oli mitä kaunein talvikeli hohtavine hankeineen ja pakkaskeleineen. T lähti heti aamusta jälleen kiertämään liikkeestä toiseen, ei löytänyt varaosaa, mutta sai ratkaistua asian toisella tavalla, ja pian boksi oli katolla. Samaan aikaan AAA:n tiepalvelu kävi lataamassa autoni akun, ja sain sen huristeltua takaisin kotipihallemme tienvarresta, johon se oli voimien loppuessa edellisenä iltana jätettävä. Sain siirrettyä Cannon Mountainin hotelliyöt ilman lisämaksua lasten hiihtolomaviikonlopulle, ja T sai varattua meille hotelliyön (Best Western Concord) Concord:ista, New Hampshiren pääkaupungista. Pääsimme sittenkin hiihtoreissulle! Lapset olivat riemuissaan, kun hotellissa oli uima-allas. Itse olin lähes hermoraunio, sillä Pikku-O halusi koko ajan mennä syvään altaaseen, vaikkei hän osaa kunnolla uida. Ja vaikeahan heitä oli altaista poissaada, vaikka kello oli aivan liikaa. Illallisen kävimme syömässä Concordin keskustan Holiday Inn-hotellin ravintolassa, jossa tarjoilija luuli meitä hotellin asukkaiksi ja antoi lasten syödä ilmaiseksi. Olisimme toki voineet virheen korjata jo akuutisti, mutta se tuli niin hämmentävästi esiin, ettei oikein sopivaa hetkeä löytynyt. Omatuntoa helpotti se seikka, etteivät lasten annokset maksaneet 6 dollaria enempää, vaikka kooltaan olivatkin mallia amerikka. T myös soitti viikolla hotellille asian selvittämiseksi, eikä lisämaksua tarvinnut maksaa.
Tuhdin aamupalan jälkeen pääsimme reippaassa pakkaskelissä liikkeelle. Ajomatkaa oli vielä n. 50 kilometriä tuttuun hiihtopaikkaamme Mount Sunapee:lle. Koska kyseessä oli tämän talven ensimmäinen kunnon laskettelukeli, oli paikka aivan pullollaan ihmisiä. Moni päivitteli, ettei ole koskaan nähnyt sellaisia jonoja. Vähän kyllä harmitti, vaikka ymmärrettäväähän se toki oli. Pakkasta oli vain muutama aste, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja rinteet olivat loistokunnossa loppuviikon tuiskutuksen johdosta (torstain ja perjantain aikana Sunapee:lle oli satanut 2 jalkaa eli 60 cm lunta). Paras laskettelukeli täälläoloaikanamme.
Kaikilla lapsilla oli uudet lasketteluvälineet, mutta nopeasti E ja Iso-O niihin tottuivat. Pikku-O:lla taas kesti hetkonen löytää rohkeus ja loppupäivästä voimia, mutta melko hyvin hänkin alas tuli. Mentaalisesti suurta hankaluutta aiheutti laskea koko alueen korkeimmalta kohdalta alas, vaikka rinteen jyrkkyys olikin samaa luokkaa kuin perhealueella. Niinpä Pikku-O laskikin kahta pidempää laskua lukuunottamatta vain perhealueella. Ehkä ensi kerralla sitten.
Viikon aluksi T vei automme korjaukseen takapuskurin halkeamisen vuoksi, ja sai tilalle vuokra-auton. Alkuviikolla kouluunmenoreissut pitikin tehdä sillä, koska lunta oli niin paljon jalkakäytävillä, ettei pyöräily olisi ollut turvallista. Loppuviikon lämpö ja sade hoitivat tämän asian kuntoon. E:n ja Iso-O:n ensimmäinen kuudesta laskureissusta Nashoba Valley:n pieneen laskettelukeskukseen ei onnistunut, sillä kylmän kelin vuoksi se peruttiin. No, oli toki kylmä, mutta ehkä sen kuitenkin olisi voinut tehdä ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä katsoen - pakkasta oli noin 15 astetta.
Pikku-O:n lomanaikaisen syntymäpäivän johdosta T kävi lukemassa hänen luokassaan Pikku-O:n valitseman kirjan. Allergioista johtuen mitään tarjottavaa ei saa viedä, mutta erityisesti alaluokilla on tapana kutsua lapsen vanhempi käymään luokassa lukemassa syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Rehtori lukee aamukuulutuksessaan kaikkien syntymäpäivää viettävien nimet ja antaa lahjaksi koulun lyijykynän. Aika kiva.
Raffle-basket-arpajaiset, luokkien keräämät korit eri teemoihin liittyen lähestyy jälleen. Pikku-O:n luokan aihe on "Animals", ja hän vei ison pehmoeläinnallen, E:n luokka valitsi aiheekseen "Oreos and Hotdogs", ja vei mielikuvitukseni puutteesta johtuen paketillisen Oreo-keksejä, Iso-O:n luokan aihe on "Sports". Ostin hänelle Angry Bird-pelikortit. Se oli virhe. Ilta oli yhtä itkua ja surkeutta. Vaikka hän pyysikin myöhemmin anteeksi todella nätisti, ovat pelikortit edelleen hyllyssä, eivätkä ole tietään löytäneet hänen luokkansa koriin. Deadline on keskiviikkona - katsotaan, mitä tapahtuu.
Viikonlopun T ja lapset viettivät lähinnä kotona, mitä lapset osaavat todella arvostaa. Sunnuntain kunniaksi kävivät ihanassa lähipubissamme (O'Hara's) syömässä. Tänään alkaa arki T:llakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)