Haasteita, luostaria ja olutta

Suomessa alkoi juuri kesäloma. Facebook on pullollaan päivityksiä todistuksista ja uuden odotuksesta. Kesämäiset säätkin näyttävät olevan kohdillaan. Meillä ei vielä olla niin pitkällä. Paitsi minun kohdallani, sillä aloitin juuri ruhtinaallisen viikon mittaisen kesälomani. Lasten koulu jatkuu vielä yli kolme viikkoa, ja siinä vaiheessa olen tuhdisti takaisin työmaailmassa.

Kun blogijulkaisutahtini on muuttunut verkkaiseksi, ei ole ihme, että on paljon kerrottavaa. Uutiset ovat velloneet kuolemanrangaistuksen, Deflategate-skandaalin ja David Letterman:in viimeisen shown ympärillä, ja Suomesta on kuulunut aikamoisia hallistussuunnitelmia meidänkin ihmeteltäväksi. PKN ei päässyt Euroviisujen finaaliin, mutta Ruotsi voitti koko kisan - taas. Tämän tiedämme hyvin, sillä satuimme juuri olemaan Pikku-O:n tärkeimmän kaverin Vilgotin isän 40-vuotispäivillä, kun tieto saapui. Näillä syntymäpäivillä pääsimme maistamaan isän itsensä valmistamaa olutta. Newtonissa on kuulemma paikka, jossa melkein kädestä pitäen siihen opastetaan.

Ennen Vilgotin isän syntymäpäiviä kävi Pikku-O juhlimassa Vilgotin vastaavaa trampoliinipomppupaikassa. Aivan hikipäässä piti hyppiä. Kävi ilmi, että takaisin Ruotsiin melkein heti koulun loppumisen jälkeen muuttava paras kaveri on Uppsalasta. Samasta kaupungista, jossa lasten nuori setä juuri aloitti lääkäriopintonsa. On siis jopa todennäköistä, että kaverukset vielä tapaavat. Pikku-O on ollut hirveän herkkänä asiasta keskustellessa. Hän suunnitteli haluavansa asua täällä niin pitkään, että menee Middle Schooliin ja oppii ruotsia (hmm, taisi mennä ruotsi ja ranska sekaisin), jotta voimme Suomen sijaan muuttaakin Ruotsiin. No, mietitään tätä suunnitelmaa vielä hieman tarkemmin.

Iso-O on pörrännyt paikasta toiseen. Hän pääsi käymään Patriots:in Gillette Stadiumilla sekä JFK-kirjastossa Bostonissa, esiintyi luokkatasonsa kuoron kanssa vanhemmille ja joutui kirjoittamaan nimensä 80 kertaa paperille. Tämä viimeksi mainittu tapahtui, sillä ollessaan läksyjentarkastaja, hän ei ollut huomannut, että eräs poika oli unohtanut kirjoittaa nimensä yhteen läksypapereista. Tämä tuntui hänestä - ja minustakin - epäreilulta, sillä poika oli kieltäytynyt näyttämästä paperia hänelle; aiemminkin poika oli tehnyt saman kahdesti toisille läksyntarkastajille. No, Iso-O ja poika kirjoittivat nimensä 80 kertaa ja asia oli sillä selvä. Kehoitimme häntä kuitenkin juttelemaan opettajan kanssa, jottei sama toistu. Opettaja lupasi keskustella pojan kanssa.

E:llakin oli konsertti. Samassa konsertissa esiintyivät 6.luokkalaisten kuoro ja  puhallinorkesteri sekä 7.-8.-luokkalaisten vastaavat. Mietin, ettei moiseen konserttiin tulisi lähdettyä, ellei oma lapsi siellä soittaisi. Kuorot olivat oikein hyviä, sillä toisin kuin alakoulussa, yläkoulussa kuoro on vapaaehtoinen ja vain ne jotka oikeasti osaavat laulaa, siihen liittyvät. Sama on periaatteessa totta orkestereiden kohdalla, mutta koska minkäänlaista karsintaa ei ole, löytyy varsinkin 6.-luokkalaisen poppoosta jos minkälaista pillipiiparia. Ja rumpalipojat, joiden epärytmikkyyttä on nyt kuunneltu 4. luokalta saakka voisivat jo ymmärtää jättää asian sikseen.

E:lla on kuvaamataitoa tämän viimeisen jakson aikana ja vanhemmille järjestettin mahdollisuus käydä tuotoksia katsomassa koulun "Art Show":ssa. E:lla oli esillä vain yksi pieni kuva. Iso-O katsoi kuvaa, jossa oli nuolipyssy ja nuoli, ja kommentoi sitä hyvin kriittisesti, vaikka se oli oikein yksityiskohtainen ja viimeistelty. Höh. Syntymäpäiviään hän jälleen halusi vietettävän vain kotosalla, ja niin teimme. Söimme kakkua, kävimme ostoksilla (vaikka tämä ei kyllä ollut hänen lahjatoiveensa toisin kuin sisarensa) sekä odotimme lahjapaketin saapumista postissa. Monta kertaa varmistin, että toivooko hän todella edelleen legoja, ja tilasin sitten jälleen yhden paketin Hobbit-sarjasta. Kun paketti viimein saapui, kuiskasi Iso-O hänen korvaansa:"Be enthusiastic!" Toisin kuin sisarensa, hän ei yleensä vello tunteidensa kanssa laidasta laitaan. Ilmeisesti hänen tapansa sanoa kiitos oli sisaren mielestä liian tunteeton. Meille se kyllä hyvin riitti.

Pikku-O osaa hyvin pyöräillä, mutta on oppinut tyylin, jossa aina pysäytyksen jälkeen pyörä kaatuu. Hän sai minulta haasteen 10 peräkkäiseen onnistuneeseen pysähdykseen. Kahden viikon räpellyksen jälkeen hän viimein onnistui, ja odottaa nyt pientä palkintoa. Tästä innostuneena isommatkin halusivat omat haasteensa. Iso-O:lle ehdotin, että hän ei saisi riitaa aikaiseksi Pikku-O:n kanssa 10 päivänä peräkkäin aamupalapöydässä. Hän kieltäytyi edes yrittämästä; on kuulemma aivan mahdoton toivomus. Sen sijaan hän ehdotti pitävänsä vaatekaappinsa järjestyksessä 10 päivän ajan. Minä taas en lähtenyt tähän; kaapinsisäinen räjähdys varmasti tapahtuisi 11. päivänä. E:n haasteena on 10 päivää peräkkäin olla hyvä isoveli ja olla provosoimatta pienempiä riitaan. Hän lähti yrittämään, mutta kompastui jo ensimmäisenä päivänä. Hassuja ovat. Kolmikko on riitaisuudestaan ja äänekkyydestään huolimatta hitsautunut todella tiiviiksi, mistä en voisi olla iloisempi. 

T yrittää vieläkin toipua vuokraemäntämme Alicen vierailusta. Niinkuin talvella kirjoitin, talomme kärsi melkoisia vaurioita, kun jääpadot katolla ja seinissä ohjasivat sulamisvedet katto-ja seinärakenteisiin. Hän kävi talolla ainakin kolme kertaa ja imi T:sta kaiken energian ulos. Hänen korjaussuunnitelmiinsa kuuluu sisäseinien ja -kattojen maalaus. Oikeastihan tämä talo tulisi purkaa ja rakentaa kokonaan uudelleen, mutta hän jatkaa tavoilleen uskollisena ja korjailee pinnat. 

Naapurimme tummaihoisen perheen mies Walter kutsui meidät uskontojen väliseen yhteiskonserttiin juutalaiseen temppeliin. Menimme. Paikalla oli Newtonin kuvernöörikin. Konsertin jälkeen Iso-O oli vakuuttunut, että LoveTones (naapurinsetämme on oheisen linkin kuvan oikeanpuoleinen mies) oli paras. He laulavat gospelia mukaan tempaavalla tyylillä.

Kun automme oli korjattavana, veimme sen aamusta korjaamolle, T tuli kyydissäni Worcesteriin, ja haimme illasta takaisin. Koska olin tuolloin vapaavalintaisella jaksolla, lähdin töistä jo puolen päivän jälkeen. Kiertelimme Worcesteria alueilla, joissa en ole itsekään käynyt. Täytyy tunnustaa, että ajatukseni kaupungista muuttuivat. Tässä New Englannin alueen toisiksi suurimmassa kaupungissa on oikein mukavan näköisiä alueita ja suorastaan ison kaupungin näköinen keskusta. Minä normaalisti näen vain ne, joilla ei mene niin hyvin. 

Vain 11 mailin päässä Worcesterista on luostari, joka on ainoa Euroopan ulkopuolinen paikka, jossa valmistetaan Trappist Ale-olutta. Menimme luostarikierrokselle, mikä oli sinänsä kiinnostava, mutta olutta emme saaneet. Heillä ei ole oikeutta sitä tarjoilla. Ostimme viralliset olutlasit, ja oluen myöhemmin lähimyymälästämme, josta sitä yllätykseksemme saa. Mukaan tarttui myös erilaisia hilloja ja hyytelöitä (kuten Hot Pepper Jelly, Mango Pepper Jelly, Kadota Fig Preserve ja Ginger Preserve). Päivä oli oikein mukava. Ikäänkuin miniloma keskellä aherrusta.

Grilli on ollut päällä vasta pari kertaa tälle vuodelle. Ensimmäisen kerran toukokuun puolivälissä, kun saimme vieraiksemme lähiseudun suomalaisperheen, toisen kerran perinteisesti Memorial Day:na. Molemmilla kerroilla söimme ulkona, mikä on varsin harvinaista meille. Yleensä keli on siihen liian kuuma. Jopa T totesi lämpötilan olevan "vain pari astetta liikaa". Ehkä hän alkaa sopeutua, sillä tuolloin oli kuitenkin 28 Celcius-astetta. Nyt rytistelemme alas, sillä koko seuraavalle viikolle on luvassa viileämpää ja sateita. T on asiasta iloinen.

Vaaleanpunaisia kukkia ja mustaa tunnelmaa

Talvi on muisto vain, kun upeat, vaaleanpunaiset ja valkoiset kukat tulvahtavat parhaimpaan loistoonsa. Puiden lehdet kasvavat silmissä ja aurinko lämmittää ilman hellekeleihin. Lapset ovat käyneet koulua shortseissa ja itsekin olen luopunut takistani. Prosessi, joka on kohdallani aina aika hidas.

T aloitti aivastelulla, nenäntukkoisuudella ja kurjalla ololla syyttäen allergioita. Kun sama levisi muihin, lienee kyseessä sittenkin virustauti. Pari viikkoa siihen meni, mutta nyt taitaa viimeinenkin olla sen kynsistä päässyt. 

Iso-O kaunokirjoittaa runoja vihkoon ja kuvittaa ne intensiivisesti saaden opettajalta jatkuvaa positiivista palautetta. Tätä positiivista palautetta on mukava kuunnella, sillä matami alkaa lähestyä ikää, jolloin palaute ei aina niin korviahivelevää ole. Tästä saimme esimakua, kun Iso-O:n ranskakerhon opettaja laittoi sähköpostia. Iso-O on laittanut ihan ranttaliksi, kritisoinut lähes kaikkea tyyliin:"We learn nothing here" ja "I would rather do my homework than being here - and I hate my homework". Aivan yllätyksenä sähköposti ei saapunut, sillä poikkeuksetta kaikki opettajan lähettämät ilmoitukset tulevista tapahtumista on 'koristeltu' oksentavalla naamakuvalla ja epäasianmukaisilla lisäkirjoituksilla. Pidimme pienen keskustelusession, jonka päätavoite oli yrittää saada matami ymmärtämään sosiaalisen käyttäytymiskoodiston alkeet. Ehkä jotain tarttui matkaan. Ehkä ei. Mutta, alamme lähestyä murrosiän kiintoisaa vaihetta.

Hieman hankalaksi lähestyvän murrosiän tekee se, ettei Iso-O ole ollenkaan valmis keskustelemaan mistään siihen liittyvästä. Kun kävimme vuosittaisessa lääkärintarkastuksessa, oli hän hyvin tunteikas jälkikäteen, kun aihetta sivuttiin. Koska hän on jo 158 cm pitkä, alkaa aihe olla varsin ajankohtainen, ja olen kovasti miettinyt, minkälainen lähestymistapa olisi parhain. En ole vielä keksinyt. Saa nähdä, rytistelemmekö täyttä vauhtia kohti yllättäviä muutoksia vai ehdimmekö hieman pehmentää asiaa etukäteen.

Koska E:llakin alkaa mieli räiskähdellä, on meillä kohta kaksi teiniä talossa yhtaikaa. Alamme lähestyä aikaa, jolloin oma huone ainakin matamille alkaa olla tarpeen. Iso-O ilmoittikin jo, että haluaa oman huoneen, mutta vain siten, että E tulee sinne myös. Höh. Toisin sanoen Pikku-O pitäisi saada kammettua ulos.

Ihania silti ovat kaikki kolme. Tänään äitienpäivän kunniaksi he tekivät yhdessä aamupalan, joka koostui Iso-O:n tekemistä amerikkalaisista pannukakuista sekä hänen omasta versiostaan mustikkapannukakuista, E:n keittämistä aivan liian löysiksi jääneistä munista, ilman kahvisuodatinta keitetystä kahvista, kauniisti pilkotuista kasviksista, tuoreista bageleistä, jogurtista, myslistä ym. Paras lahja!

Edellisenä viikonloppuna matkasimme Mainiin. Siellä meille tuleville päälliköille (ks. edellinen blogipostaus) opetettiin johtajuuden alkeita sekä geriatriaa (CRIT=Chief Resident Immersion Training) lauantai-ja sunnuntaiaamupäivisin. Muu aika oli vapaata. Ohjelma maksoi majoituksen varsin upealla paikalla sijaitsevassa hotellissa (Cliff House). T luki Rachel Carson:in kirjaa Silent Spring ja yllätykseksemme Pikku-O oli tietoinen ko. hahmon olemassaolosta ja vaikuttavuudesta. Koulussa oppinut! Rachel Carson:in National Wildlife Refuge sijaitsi aivan hotellin lähellä, ja sinne teimme retken lauantai-iltapäivänä. Muu aika kului upean Atlantin valtameren ihailuun. On se vaan aika hieno.

Arkena minä ylitin itseni ja sain tilattua sekä vaihdatettua pikkuautooni uudet kesärenkaat. Ainakin toistaiseksi ovat toimineet. Sen sijaan tuhosin toisen automme takaluukun nostamalla sitä aivan liian voimallisesti, vaikka nostamiselle ei minkäänlaista tarvetta sähköisen systeemin vuoksi edes ole. Nyt autoa odottaa parin tonnin korjausurakka. Onneksi kuitenkin vakuutuksen piikkiin.

Arkeen on mahtunut terveydenhuoltoakin. Iso-O ja Pikku-O kävivät lääkärikäynnillä, kuten yllä totesin, ja E:n kanssa menemme viikon kuluttua. Lastenlääkärikäynnit ovat vuosittaisia. Sen sijaan hammaslääkärissä täytyy käydä ihan liian usein. Odotusarvon mukaista on, että aika hampaiden puhdistukseen varataan puolivuosittain ja ihan joka kerran paikalle tulee myös hammaslääkäri. Viimeisen käyntini tuloksena sain uuden ajan reiän paikkaukseen. Vaan samalla paikattiinkin kaksi; nyt jo kolme yhteensä vuoden sisään. Hmm. Kaksi vaihtoehtoa. Joko olen amerikkalaisella ruokavaliolla reiät itselleni aiheuttanut tai hammaslääkäri haluaa tehdä vähän rahaa. Lisäksi otettiin valokuvat suusta - todella hyvälaatuiset - ja seuraavaksi pitäisi teettää purentakisko yötä varten, etten narskuta hampaitani pilalle. Myönnän, että olen narskuttanut aikoinaan, mutta todistetusti en enää pitkään aikaan, joten eiköhän anneta kiskon olla rauhassa. Varsinkin, kun vakuutuksemme ei sitä korvaa.

T:n kevätlukukausi on tenttitarkastuksia ja loppuarvosanojen antoa vaille valmis. Ensimmäinen setti saapui keskiviikkona, seuraava huomenna maanantaina. Sitten se on siinä, Undergraduate-opettaminen, ainakin hetkeksi. Työtarjouksiakin tulee silloin tällöin; viimeksi Edmontonista. Mitäs sanoisitte? Eihän se kovin kaukana ole - 4100 km Bostonista länteen.

Viikonloppuna äitienpäivän lisäksi käväisimme professori Kearneyn luona illallisella. Lapset olivat saman ajan läheisen suomalaisperheen luona puuhaamassa sekä elokuvaa katsomassa. Suurkiitokset avusta!

Vaaleanpunaisten kukkapuiden lakastuessa muuttuu maisema nopeasti vaaleanvihreän kautta syvän vihreäksi. Kesä on viimein saapunut.
  

Neurologia (PGY 3): Poliklinikka, stroke, illat ja aikataulun tekemista

Yhdistän kirjoituksessa pari jaksoa, sillä niissä oli paljon samaa. Yhdistävinä tekijöinä olivat poliklinikka ja vapaavalintaiset jaksot. Ensimmäisen aikana tein lisäksi pari viikkoa pitkiä iltoja - yksi inhokeistani - sekä toimin stroke-seniorina. Toinen oli joko vapaavalintaista huttua tai poliklinikkaa. 

Poliklinikalla kaverinani oli joko norjalainen Erik, islantilainen Anna, kyproslainen Evy tai pennsylvanialainen viimeisen vuoden erikoistuja Breta. Aika erilaisia persoonia, mutta yhteistyö sujui kaikkien kanssa mainiosti. Erik ja Breta yleensä haluavat pelata "Russian Roulette" ja ottaa vastaan vain ne, jotka on heidän poliklinikkanumerolleen ohjattu. Meillä on aina kaksi erikoistujaa yhtä aikaisesti poliniklikalla; toinen on "Neuraccess 1" ja toinen "Neuraccess 2". Sekä Anna että Evy jakavat potilaat kanssani siten, että otamme vastaan joka toisen. Tällä tavoin työ jakautuu tasaisemmin, sillä on aikoja, jolloin moni potilas jättää saapumatta ja huonolla tuurilla olet juuri se, jonka kaikki potilaat saapuvat. Mutta, olen onnistunut Erikinkin kanssa tekemään suunnilleen saman määrän töitä; joidenkin kanssa hän on onnistunut luistelemaan vastuusta. Bretan kanssakin meni ihmeen hyvin, vaikka en oikeastaaan edes yrittänyt, sillä hän on luonteeltaan aika tiukka ja huono muuttamaan suunnitelmiaan. Hän jopa otti viimeisen perjantai-iltapäiväpotilaani ihan vain siksi, että pääsin lähtemään ajoissa töistä viikonlopun tapahtumaa varten (siitä enemmän toisessa postauksessa).

Viikonloppuja on tälle vuodelle ollut alkua lukuunottamatta vähän. Niinkuin aiemmin totesin, onnistuin saamaan työvuoron juuri sille viikonlopulle, kun Iso-O:lla oli DI-kilpailu. Sinänsä siis kovin harmittavaa. Viikonloppu kyllä sujui varsin mallikkaasti. Kanssani työskentelivät libanonilainen Ribal sekä jordanialainen Anas, molemmat oikeita helmiä. Erikoislääkärinäni oli puolalainen Pomorska, joka on aika epävarma, mutta koska itse olin varma, ei meillä ollut hankaluuksia. Kiinnostavin potilas oli selkäydininfarktin matalan verenpaineen vuoksi saanut nainen. Näin ensimmäistä kertaa ns. Spinal Shock-tilanteen, jossa refleksit täydellisesti katosivat.

Viikonlopun jälkeen jatkoin Anas:in kanssa aivohalvausporukassa. Toinen juniori oli nyt raskaana oleva, Seattlesta kotoisin oleva Kelly. Viikko oli aika raskas, sillä päätin sen perjantaiyöhön ja jatkoin vielä kaksi seuraavaa viikkoa iltatyöläisenä neuropsykiatriaan erikoistuvan Beth:in kanssa. Jotta jakso olisi mahdollisimman haastava, paikkasin Annaa yhden päivän aivohalvaustiimissä hänen käytyä päiväseltään North Carolinassa Fellowship-haaastattelussa. 

Vapaaavalintaiset jaksot olivat lyhyitä, mutta ytimekkäitä. Kutsuin niitä nimellä "Learning Elective", sillä tavoitteenani oli oppia käyttämään Amion-aikatauluohjelmaa. En päässyt niin pitkälle, sillä kaikki aikani meni ensi vuoden aikataulun tekemiseen koko erikoistuvien porukallemme. Minut nimittäin sitten kuitenkin valittiin yhdeksi Chief Resident:eistä, sillä ohjelmajohtaja Salameh:lle kieltäytyimiseni ei sopinut. Sain kuitenkin delegoitua suuren osan hommista toisille 'päälliköille' Yunisille ja Evylle, ja minun osakseni tuli aikataulun tekeminen ja yleinen koordinointi. Halusin aikataulun itselleni, sillä olen jokseenkin ainoa, joka tuntuu ymmärtävän reiluuden periaatteen. Plus sain tehdä itselleni juuri sellaisen aikataulun kuin halusin.

Aloitin jälleen kerran hitaan lukemisen. Nyt yritän kahlata läpi Adams and Victor's Principles of Neurology-kirjan. Meidän professorimme Robert Brown oli sen toinen editoijista. Tarvetta lukemiselle on. Rite-tulokset saapuivat, ja sanotaan nyt vaikka niin, että en ihan kärkikastiin kuulunut. Onnekseni sentään olin vuodessa kiivennyt hieman ylöspäin tulosvertailussa kaikkiin maan erikoistujiin verrattuna.

Ensimmäinen juttuni UMASS-ajoilta hyväksyttiin juuri julkaistavaksi Stroke-lehdessä. Ei ihan paha. Harmi, ettei ohjaajani Henninger anna minulle hetken rauhaa; hän kyselee jo seuraavan perään. No, onneksi kuitenkin puolihuumorilla. Kai.

Kerran puolessa vuodessa meillä on ns. Retreat, mikä tarkoittaa rentouttavaa iltapäivää vain erikoistujien kesken jossakin aktiviteettipaikassa. Ensimmäisenä syksynä kävimme syömässä (Jimmy's Tavern and Grill) ja keilaamassa (AMF Town & Country Lanes), keväällä veneilemässä Bostonissa sekä hohtokeilaamassa (Lucky Strike Bowling), tämän lukuvuoden syksyllä vain syömässä ja nyt viimeksi syömässä (Sole Proprietor) ja Worcester Art Museum:ssa 'rentoutumassa' taiteen äärellä. Iltapäivät ovat pakollisia, mutta kukapa sitä vastustaisi. Samaan aikaan Stroke Fellow:t yrittävät selviytyä erikoistujien tyon tekemisestä. Se onnistuu vaihtelevasti - heillä kun ei ole normaalisti mitään tarvetta huolehtia paperityöstä, jota UMASS:ssa riittää.