Muutama lämpimämpi päivä ja sisätermostaatin säätäminen 62 Fahrenheitin sijasta 68 asteeseen on saanut jättämään takin kotiin ja luopumaan villasäärystimistä sisätiloissa. T tosin vähän kyseli, että eikö se 62 ole ihan hyvä. No, mielipiteen saa toki esittää; Celsius-asteiksi käännettynä elohopea nousee tuolloin huimiin 16,5 asteen lukemiin.
Ajokortti saapui postissa maanantaina eli kolmessa arkipäivässä luvatun 10-14 päivän sijasta. Ei varmasti kenellekään yllätys, että T:lla kesti yli 14 päivää. Kiva yllätys oli, että kortti on voimassa koko maksimiajan eli viisi vuotta, vaikka olin saanut sairaalan orientaatiopäivässä tiedon, että se olisi voimassa vain viisumin voimassaoloajan (eli ensi kesään). Jälleen yksi huoli vähemmän.
Pikku-O ja preschool-kaveri tapasivat toisensa sattumalta E:n ja Iso-O:n koulussa. Oikein sydämestä kouraisi, kun näin, kuinka iloisia molemmat olivat kohdatessaan. Tyttö hihkui innosta ja Pikku-O pyörähteli ympärillä iloisesti vilkutellen. Tuntui hyvältä nähdä, että Pikku-O on luonut itselleen turvallista ja tuttua ilmapiiriä omassa koulussaan.
Töiden parissa meni maanantai-iltana pitkään. American Academy of Neurology:n kevätkongressi järjestetään huhtikuussa Havaijilla, ja abstraktin lähettämisen deadline oli maanantai-iltana klo 23.59. Sain korjaukset omaan abstraktiini täkäläiseltä pomoltani klo 23, joten pieni kiire meinasi tulla. Nyt on anomus kuitenkin laitettu menemään. Jos abstrakti hyväksytään, pääsen keväällä viikoksi Havaijille. Ei ihan paha juttu!
Pyöräily sujuu tosi hyvin aamuisin. Jos sen voisikin jättää siihen. Iltapäivisin työn jälkeen se ei ole enää kivaa. Reissu on raskaampi kotiinpäin kovempien nousujen vuoksi, eikä jatkuvasti aikaistuva auringonlaskukaan tee sitä kovin paljon mukavammaksi. Pimeässä on ikävä polkea. Pientä lisäharmia tuotti molempien poljinten halkeaminen, mutta ritarini -T kävi ostamassa uudet, ja kiinnitti ne omasta kiireestään huolimatta. Niinpä matka tänään keskiviikkona sujui kuin tanssi.
Osallistuin elämäni ensimmäiselle Harvardin yliopiston järjestämälle kurssille muutama viikko sitten ja sain ensimmäisen kurssitodistukseni tänään. Kursseilla olen käynyt nyt viikottain. Osaavien ihmisten kuunteleminen, täydellisesti itselleni sopivat kurssit ("How to give a presentation", "Scientific writing" ja "Statistics") sekä ymmärrettävä ja hyvänkuuloinen aksentti tekevät töissäkäyntiin omanlaisensa mielekkyyden.
Meille on tulossa vieraita Suomesta. Ystäväni H saapuu muutamaksi päiväksi lauantaina. Vielä pari viikkoa sitten H mietiskeli, että matka kannattaa jättää väliin, kun lomaa on vain viikko. Meni alle kaksi vuorokautta ja sain sähköpostin, jossa H kertoi varanneensa lennot, ja tulevansa vieraaksemme lauantaista tiistaihin. Kivaa. Kun H lähtee kohti New Yorkia, tulee meillä piipahtamaan tämän talon edellisiä vuokralaisia edeltänyt suomalainen. Hauska tavata viimein; olimme pitkään sähköpostitse yhteydessä syksyllä 2007, kun omaa reissuamme suunnittelimme.
Lähestyvä Halloween on iso asia pienille. Ensin Iso-O toi kotiin koristelemansa kurpitsan, ja paljasti oman pikkutyttömäisyytensä menemällä sitä näyttämään pehmoeläin "Isokoiralle" ennenkuin se laitettiin ruokasaliin esille. Seuraavana ilmestyi E:n raahaama isompi ja myöhemmin pienempi kurpitsa. Kurpitsaperhe katselee meitä syödessämme. E ja Iso-O laskevat päiviä ja suunnittelevat pukuja ja karkkimäärän mahtumista pusseihin. Huomenna on Pikku-O:n Halloween-kulkue, perjantaina Iso-O:n. E joutuu odottamaan sunnuntaihin ennen puvun päällelaittamista.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Touhukas viikonloppu - muttei liian
Viikonloppu alkoi, kun E pukeutui merirosvoksi ja lähti luokkakaverinsa 8-vuotissyntymäpäiville. Luvassa oli luiden etsintää ja muuta jännittävää. Sisarukset jo nukkuivat, kun kotiin saapui innostunut juhlija mukanaan täkäläisittäin tyypillinen vastalahja sankarilta. E sai 20 Harry Potter-aiheista Silly Bandzia, kurpitsalegoja sekä pimeässä hohtavan taikasauvan.
Näistä Harry Potter-aiheisista SillyBanzeista, yhdistettynä jo aiemmin saatuihin kuminauhoihin syntyi Iso-O:n kannustamana pitkä englanninkielinen tarina. Tarinassa ritari seikkaili metsässä ja lumotussa linnassa löytäen erilaisia vihjeitä ja nähden mitä moninaisimpia eläimiä matkansa varrella. Kummallista oli kuunnella, miten täydellistä kieltä lapsi voi osata vain altistumalla - toki hyvin intensiivisesti - uudelle kielelle. Ollapa itsellä samanlainen kyky (*harmittelee tankerokieltään ja kömpelyyttään*)!
Myös Iso-O:lla oli tiedossa jotain kivaa. Preschoolkaveri Nick oli pyytänyt isältään mahdollisuutta tavata Iso-O:ta playdate:llä, ja sellaiset oli sitten syytä järjestää. Nickin isä soitti keskiviikkona, ja hankalan aikataulujen sovittamisen jälkeen päädyimme tapaamaan läheisessä "hiekkapuistossamme" (lasten antama termi) Hyde Parkissa lauantai-iltapäivänä. Paikalla oli yllättäen jonkinlaiset Halloween-juhlat, joten puisto oli täynnä erilaisiin asuihin pukeutuneita lapsia. Iso-O ja Nick olivat mielissään jälleennäkemisestään, ja veljetkin löysivät tekemistä sekä keskenään että juhlissa olleiden kavereiden kanssa. Itsellänikin oli oikein viihdyttävää, kun pääsin lähes parin tunnin ajan keskustelemaan Nickin isän kanssa Yhdysvaltain politiikasta ym. mieltä pitkään askarruttaneesta asiasta tähän maahan liittyen. Keskustelun teki erityisen mielenkiintoiseksi se, että kyseessä oli republikaani (nykyhallinnon vastustaja), kun elämme vahvasti demokraattisella, uudistusmielisellä ja sivistyneellä alueella. Keskusteluun mahtui toki keveämpiäkin aiheita, ja sain upean tiivistelmän siitä, mitä kaikkea ulkomaalaisen olisi hyvä Yhdysvalloissa ollessaan nähdä. Road Trip:ia odotellessa..
Sunnuntailounaalle lähdimme eteläafrikkalaisten ystäviemme uuteen kotiin. T teki mukaanvietäväksi maistuvan salaatin, ja isäntäväkemme huolehti muusta. Söimme hyvää kanapastaa sekä eteläafrikkalaisia leivonnaisia ja jäätelöä. Lapsetkin söivät mukavasti, ja erityisesti jälkiruoka upposi hyväksyvän muminan säestämänä.
Nyt tuntuisi hyvältä määrältä touhua vapaaviikonlopuksi. Illasta kuitenkin olisi vielä Iso-O:n luokan 'Parent Social'. Saa nähdä, jaksanko lähteä. Huomenna alkaa taas arki. Ja se arki pitää sisällään myös sen todellisuuden, että teimme loppuviikosta toimeksiannon lakimiehellemme - kiitos käsittämättömän huonon tuurimme talokauppaan liittyen.
Näistä Harry Potter-aiheisista SillyBanzeista, yhdistettynä jo aiemmin saatuihin kuminauhoihin syntyi Iso-O:n kannustamana pitkä englanninkielinen tarina. Tarinassa ritari seikkaili metsässä ja lumotussa linnassa löytäen erilaisia vihjeitä ja nähden mitä moninaisimpia eläimiä matkansa varrella. Kummallista oli kuunnella, miten täydellistä kieltä lapsi voi osata vain altistumalla - toki hyvin intensiivisesti - uudelle kielelle. Ollapa itsellä samanlainen kyky (*harmittelee tankerokieltään ja kömpelyyttään*)!
Myös Iso-O:lla oli tiedossa jotain kivaa. Preschoolkaveri Nick oli pyytänyt isältään mahdollisuutta tavata Iso-O:ta playdate:llä, ja sellaiset oli sitten syytä järjestää. Nickin isä soitti keskiviikkona, ja hankalan aikataulujen sovittamisen jälkeen päädyimme tapaamaan läheisessä "hiekkapuistossamme" (lasten antama termi) Hyde Parkissa lauantai-iltapäivänä. Paikalla oli yllättäen jonkinlaiset Halloween-juhlat, joten puisto oli täynnä erilaisiin asuihin pukeutuneita lapsia. Iso-O ja Nick olivat mielissään jälleennäkemisestään, ja veljetkin löysivät tekemistä sekä keskenään että juhlissa olleiden kavereiden kanssa. Itsellänikin oli oikein viihdyttävää, kun pääsin lähes parin tunnin ajan keskustelemaan Nickin isän kanssa Yhdysvaltain politiikasta ym. mieltä pitkään askarruttaneesta asiasta tähän maahan liittyen. Keskustelun teki erityisen mielenkiintoiseksi se, että kyseessä oli republikaani (nykyhallinnon vastustaja), kun elämme vahvasti demokraattisella, uudistusmielisellä ja sivistyneellä alueella. Keskusteluun mahtui toki keveämpiäkin aiheita, ja sain upean tiivistelmän siitä, mitä kaikkea ulkomaalaisen olisi hyvä Yhdysvalloissa ollessaan nähdä. Road Trip:ia odotellessa..
Sunnuntailounaalle lähdimme eteläafrikkalaisten ystäviemme uuteen kotiin. T teki mukaanvietäväksi maistuvan salaatin, ja isäntäväkemme huolehti muusta. Söimme hyvää kanapastaa sekä eteläafrikkalaisia leivonnaisia ja jäätelöä. Lapsetkin söivät mukavasti, ja erityisesti jälkiruoka upposi hyväksyvän muminan säestämänä.
Nyt tuntuisi hyvältä määrältä touhua vapaaviikonlopuksi. Illasta kuitenkin olisi vielä Iso-O:n luokan 'Parent Social'. Saa nähdä, jaksanko lähteä. Huomenna alkaa taas arki. Ja se arki pitää sisällään myös sen todellisuuden, että teimme loppuviikosta toimeksiannon lakimiehellemme - kiitos käsittämättömän huonon tuurimme talokauppaan liittyen.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Ajokoe
Jätin menemättä tänään töihin, sillä iltapäiväksi oli tarjolla ajokoe Massachusettsin ajokorttia varten. Ajattelin saavani rauhassa sekä valmistautua kokeeseen että luettua tieteellistä tekstiä töitä varten. Kumpikaan näistä toiveistani ei toteutunut - olin yhtäkkiä todella jännittynyt.
T oli edeltävästi tehnyt parhaansa ajokokeeni onnistumiseksi. Tiesin käytännössä ihan kaiken, mitä odotettavissa oli. Ajoreittikin oli käyty kaistanvaihtojen tarkkuudella läpi. Ehkä se lopulta olikin syy siihen, että jännitin niin kovin. Valmistuduin kohtaamaan tummaihoisen miehen, jonka puheesta en ymmärrä sanaakaan. Kun vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä päätin aloittaa taskuparkkeerauksen harjoittelun, ja huomasin olevani käytännössä aloittelija, meinasin alkaa hyperventiloida oikein kunnolla. Parkkeerasin kerta toisensa jälkeen kuvitteelliseen ruutuun pihallamme, ja vasta viimeisen kahden parkkeerauksen kohdalla totesin kuvitteellisen toisen auton jääneen kolhuitta. "Three-Point-Turn" sen sijaan onnistui yllättäen ensiyrittämällä. Sitten kello olikin sen verran, että oli syytä lähteä hakemaan sponsorini L.
Ajoin kieli keskellä suuta muutaman mailin matkan L:n talolle, sillä tarkkaan ottaen en olisi saanut ajaa metriäkään ilman yli 21-vuotiasta valvojaa. Matkan varrella oli useita poliiseja ohjaamassa liikennettä, mutta onneksi en joutunut haaviin.
Matka L:n talolta Watertownin RMV-toimistolle meni niin mukavasti jutustellessa, että pahin jännittyneisyys pääsi purkautumaan. Tapasin T:n kuvaileman tummaihoisen miehen toimistossa, jossa paperit (=täytetty hakemus, voimassa oleva harjoittelulupa, auton rekisteriote sekä sponsorin ajokortti) tarkistettiin. Ymmärsin pääkohdat hänen puheestaan.
Ajoimme toimiston takanaolevalle tielle, ja asetuimme ajokoejonoon. Edessämme oli kaksi autoa. Samainen mies saapui elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan, pyysi ensimmäistä autoilijaa näyttämään autonvalojen toiminnan sekä käsimerkit (vasen, oikea ja stop) ennen ajokokeen alkua. Ei mennyt viittä minuuttia kauempaa, kun hän jälleen saapui - nyt edessämme olevaa ajajaa varten. Jännitys alkoi jälleen nousta. Mutta, kuin taivaasta tipahtaen, autoani lähestyi miellyttävänoloinen, kuusissakymmenissä oleva, tyylikkäästi harmaantunut mies. Ystävällisesti - ja erittäin ymmärrettävästi - hän pyysi minua näyttämään kaikkien valojen toiminnat sekä käsimerkit, aivan kuten se toinenkin mies. Olin jo melkoisen huojentunut. Mutta. Yrittäessään päästä autoon sisälle ovi olikin lukossa. Auto oli päällä ja vaihde pohjassa. Kurottautuessani avaamaan ovea, sain auton suurieleisesti sammumaan. Hyvä alku! Mies ei kuitenkaan asiasta hätkähtänyt, vaan totesi meidän voivan lähteä, kunhan olen siihen valmis. Olin nopeasti.
Itse ajo sujui juuri sitä reittiä ja juuri niitä asioita huomioiden, jotka T oli minulle edellisenä iltana kertonut. Ensin piti pysähtyä punaisiin, sitten sai kääntyä punaisesta huolimatta oikealle vilkkua näyttäen, ja uudelleen sama homma parin sadan metrin päässä. Hiljaisella sivutiellä piti näyttää tien sivuun ajaminen, three-point-turn, peruuttaminen, ja lopulta sitten se hiet edeltävästi pintaan vetänyt taskuparkkeeraus. Parkkeeraus piti suorittaa niin helppoon paikkaan (kahden auton kokoinen aukko), että olisi pitänyt olla melkoinen tunari, jos siinä olisi epäonnistunut. Koe oli arvioijan takaisinajoa vaille valmis. Sain merkinnän "Pass".
Sponsorini L eli niin vahvasti mukanani, että halasi minua onnitellakseen, ja kysyi, mitä hän voisi tarjota minulle tästä hyvästä. No, hmm, enkös se ole minä, joka tässä on tarjoajan roolissa - L käytti yli pari tuntia aikaansa minun ajoasioideni järjestämiseen. Sovimme, että L tulee perheineen meille jonakin lähiviikonloppuna syömään.
Vietyäni L:n kotiinsa ajoin suoraan AAA:n (vakuutusyhtiömme) toimistoon, sillä olin jo saanut kaksi kirjettä koskien ajoluvattomuuttani. Näyttämällä harjoituslupani taakse kirjoitetun "Pass"-merkinnän sain vakuutusasiamme jälleen kuntoon. Itse muovinen ajokortti saapuu n. 10 päivän kuluttua. T tosin sanoi, että kun hän joutui sitä yli kaksi viikkoa odottamaan, saan varmaan omani jo tällä viikolla. No, sen näemme. Kiirehän kortilla ei enää ole; saan ajaa pelkän paperilapun kanssa (tosin vain 30 päivää, sitten pitäisi jo olla se muovinen).
Onpa nyt helpottunut olo; yksi pikkuharmi vähemmän. Ilta oli muutenkin oikein mukava, kun koulusta saapui "Apple Picking"-retkelleen viimeinkin päässyt iloinen E kantaen isoa kurpitsaa sekä omenapussia, hyväntuulinen Iso-O näyttäen opettajalta saamaansa lappua:"I did something respectful today! Ask me what I did", ja vilperttipoika Pikku-O, joka - no - olisi voinut olla paremmallakin tuulella, mutta söi ruokansa varsin reippaasti.
T oli edeltävästi tehnyt parhaansa ajokokeeni onnistumiseksi. Tiesin käytännössä ihan kaiken, mitä odotettavissa oli. Ajoreittikin oli käyty kaistanvaihtojen tarkkuudella läpi. Ehkä se lopulta olikin syy siihen, että jännitin niin kovin. Valmistuduin kohtaamaan tummaihoisen miehen, jonka puheesta en ymmärrä sanaakaan. Kun vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä päätin aloittaa taskuparkkeerauksen harjoittelun, ja huomasin olevani käytännössä aloittelija, meinasin alkaa hyperventiloida oikein kunnolla. Parkkeerasin kerta toisensa jälkeen kuvitteelliseen ruutuun pihallamme, ja vasta viimeisen kahden parkkeerauksen kohdalla totesin kuvitteellisen toisen auton jääneen kolhuitta. "Three-Point-Turn" sen sijaan onnistui yllättäen ensiyrittämällä. Sitten kello olikin sen verran, että oli syytä lähteä hakemaan sponsorini L.
Ajoin kieli keskellä suuta muutaman mailin matkan L:n talolle, sillä tarkkaan ottaen en olisi saanut ajaa metriäkään ilman yli 21-vuotiasta valvojaa. Matkan varrella oli useita poliiseja ohjaamassa liikennettä, mutta onneksi en joutunut haaviin.
Matka L:n talolta Watertownin RMV-toimistolle meni niin mukavasti jutustellessa, että pahin jännittyneisyys pääsi purkautumaan. Tapasin T:n kuvaileman tummaihoisen miehen toimistossa, jossa paperit (=täytetty hakemus, voimassa oleva harjoittelulupa, auton rekisteriote sekä sponsorin ajokortti) tarkistettiin. Ymmärsin pääkohdat hänen puheestaan.
Ajoimme toimiston takanaolevalle tielle, ja asetuimme ajokoejonoon. Edessämme oli kaksi autoa. Samainen mies saapui elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan, pyysi ensimmäistä autoilijaa näyttämään autonvalojen toiminnan sekä käsimerkit (vasen, oikea ja stop) ennen ajokokeen alkua. Ei mennyt viittä minuuttia kauempaa, kun hän jälleen saapui - nyt edessämme olevaa ajajaa varten. Jännitys alkoi jälleen nousta. Mutta, kuin taivaasta tipahtaen, autoani lähestyi miellyttävänoloinen, kuusissakymmenissä oleva, tyylikkäästi harmaantunut mies. Ystävällisesti - ja erittäin ymmärrettävästi - hän pyysi minua näyttämään kaikkien valojen toiminnat sekä käsimerkit, aivan kuten se toinenkin mies. Olin jo melkoisen huojentunut. Mutta. Yrittäessään päästä autoon sisälle ovi olikin lukossa. Auto oli päällä ja vaihde pohjassa. Kurottautuessani avaamaan ovea, sain auton suurieleisesti sammumaan. Hyvä alku! Mies ei kuitenkaan asiasta hätkähtänyt, vaan totesi meidän voivan lähteä, kunhan olen siihen valmis. Olin nopeasti.
Itse ajo sujui juuri sitä reittiä ja juuri niitä asioita huomioiden, jotka T oli minulle edellisenä iltana kertonut. Ensin piti pysähtyä punaisiin, sitten sai kääntyä punaisesta huolimatta oikealle vilkkua näyttäen, ja uudelleen sama homma parin sadan metrin päässä. Hiljaisella sivutiellä piti näyttää tien sivuun ajaminen, three-point-turn, peruuttaminen, ja lopulta sitten se hiet edeltävästi pintaan vetänyt taskuparkkeeraus. Parkkeeraus piti suorittaa niin helppoon paikkaan (kahden auton kokoinen aukko), että olisi pitänyt olla melkoinen tunari, jos siinä olisi epäonnistunut. Koe oli arvioijan takaisinajoa vaille valmis. Sain merkinnän "Pass".
Sponsorini L eli niin vahvasti mukanani, että halasi minua onnitellakseen, ja kysyi, mitä hän voisi tarjota minulle tästä hyvästä. No, hmm, enkös se ole minä, joka tässä on tarjoajan roolissa - L käytti yli pari tuntia aikaansa minun ajoasioideni järjestämiseen. Sovimme, että L tulee perheineen meille jonakin lähiviikonloppuna syömään.
Vietyäni L:n kotiinsa ajoin suoraan AAA:n (vakuutusyhtiömme) toimistoon, sillä olin jo saanut kaksi kirjettä koskien ajoluvattomuuttani. Näyttämällä harjoituslupani taakse kirjoitetun "Pass"-merkinnän sain vakuutusasiamme jälleen kuntoon. Itse muovinen ajokortti saapuu n. 10 päivän kuluttua. T tosin sanoi, että kun hän joutui sitä yli kaksi viikkoa odottamaan, saan varmaan omani jo tällä viikolla. No, sen näemme. Kiirehän kortilla ei enää ole; saan ajaa pelkän paperilapun kanssa (tosin vain 30 päivää, sitten pitäisi jo olla se muovinen).
Onpa nyt helpottunut olo; yksi pikkuharmi vähemmän. Ilta oli muutenkin oikein mukava, kun koulusta saapui "Apple Picking"-retkelleen viimeinkin päässyt iloinen E kantaen isoa kurpitsaa sekä omenapussia, hyväntuulinen Iso-O näyttäen opettajalta saamaansa lappua:"I did something respectful today! Ask me what I did", ja vilperttipoika Pikku-O, joka - no - olisi voinut olla paremmallakin tuulella, mutta söi ruokansa varsin reippaasti.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Yhtä sirkusta
Vaikka flunssa ei ole päästänyt porukkaamme täysin kouristaan, lähdimme kohti TD Gardenia odotukset korkealla. Sirkus-liput oli hankittu hyvissäajoin. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa pikkutivoli, vaan yli sata vuotta vanha Ringling Bros. and Barnum & Bailey Circus.
Zing Zang Zoom - show sisälsi kaikki perinteiset sirkustemput, mitä toivoa saattaa. Oli elävät tykinkuulat, pellet, akrobaatit, trapetsitaiteilijat, keskeltä sahatut miehet, elefantit, hevoset ja tiikerit mahtipontisella show:lla siivitettynä. Vaatimaton slogan: "The Greatest Show on Earth" kaikui toistuvasti läpi esityksen. Iso-O tykkäsi käytännössä kaikesta. Pikku-O sen sijaan totesi heti alkuun, että "ei kykkää [tykkää]", ja osoitti ovea monta monituista kertaa. Vasta toisen puoliajan aivan lopussa olleet akrobaatit sekä erityisesti epäonninen pelle saivat pienet kädet spontaaniin taputukseen ja suun leveään virneeseen. E tuntui hieman väsähtäneeltä, mutta jälkikäteen hän on palannut moneen temppuun ja "pahis-pellen" edesottamuksiin sellaisella innolla, että taisi esitys upota häneenkin. Itse kärsin hieman eläinten mukanaolosta. Tekiväthän ne yhdeksän norsua, vähintään sama määrä tiikereitä ja hevosia, seeproja sekä koiria upeita temppuja, mutta jotenkin se vain tuntui luonnottomalta.
Sirkuksen jälkeen oli ihan hirveä nälkä. Sorruimme pitkästä aikaa lähipizzerian jättiläispizzaan. Olipa herkullista! E söi yllättäen kaksi isoa palasta normaalin puolikkaan sijaan. Sen sijaan normaalisti helposti kaksi palaa tempaisevan Iso-O:n ruokahalu kaikkosi väärään mausteeseen ja juustoon. Vatsa täynnä ei unta tarvinnut odottaa; koko kolmikko nukahti pian seitsemän jälkeen.
Aamupala meinasi mennä väärään kurkkuun, kun ikkunamme alla tepasteli kuusi isoa kalkkunaa. Ryntäsin ottamaan valokuvia. Siellä ne tepastelivat tyhmännäköisinä takapihallamme ja lähtivät laumana karkuun - ei niinkään minua vaan naapurin vaanivaa kissaa. Kissa suunnitteli pitkään hyökkäävänsä jonkun niistä kimppuun, mutta totesi sitten olevansa liian pieni kuutta isoa lintua vastaan, ja lähti pois. Kalkkunat jäivät rauhassa pihallemme. Lapsia nauratti, kun ehdotin avaavani oven ja uuninluukun kiitospäivää ajatellen.
T kävi Iso-O:n kanssa vaateostoksilla, sillä tyttö kasvaa sellaista vauhtia, ettei meinaa mukana pysyä. Koko on jo 8 (vastaten 8-vuotiaan täkäläisen kokoa), suomalaisissa merkinnöissä taitaisi mennä luokkaan 128/134. Kauppareissun jälkeen syötiin, ja sitten olikin E:n vuoro lähteä T:n kanssa monoja katsomaan. Löysimme Craigslistiltä vanhoja hiihto-ja laskettelukamoja myyvän miehen, ja E:lle löytyi viimein monot. Nyt on enää haastavin kaveri, Pikku-O, ilman omia laskettelumonojaan. Toivottavasti löytyy ennen lumentuloa! Jos Iso-O kasvaa vauhdilla, on Pikku-O:n kanssa aivan vastakkainen 'ongelma'; sama talvihaalari mahtuu tänäkin kautena.
Kotisirkuksemme on hiljentynyt. Oravanpyörä odottaa käynnistymistään.
Zing Zang Zoom - show sisälsi kaikki perinteiset sirkustemput, mitä toivoa saattaa. Oli elävät tykinkuulat, pellet, akrobaatit, trapetsitaiteilijat, keskeltä sahatut miehet, elefantit, hevoset ja tiikerit mahtipontisella show:lla siivitettynä. Vaatimaton slogan: "The Greatest Show on Earth" kaikui toistuvasti läpi esityksen. Iso-O tykkäsi käytännössä kaikesta. Pikku-O sen sijaan totesi heti alkuun, että "ei kykkää [tykkää]", ja osoitti ovea monta monituista kertaa. Vasta toisen puoliajan aivan lopussa olleet akrobaatit sekä erityisesti epäonninen pelle saivat pienet kädet spontaaniin taputukseen ja suun leveään virneeseen. E tuntui hieman väsähtäneeltä, mutta jälkikäteen hän on palannut moneen temppuun ja "pahis-pellen" edesottamuksiin sellaisella innolla, että taisi esitys upota häneenkin. Itse kärsin hieman eläinten mukanaolosta. Tekiväthän ne yhdeksän norsua, vähintään sama määrä tiikereitä ja hevosia, seeproja sekä koiria upeita temppuja, mutta jotenkin se vain tuntui luonnottomalta.
Sirkuksen jälkeen oli ihan hirveä nälkä. Sorruimme pitkästä aikaa lähipizzerian jättiläispizzaan. Olipa herkullista! E söi yllättäen kaksi isoa palasta normaalin puolikkaan sijaan. Sen sijaan normaalisti helposti kaksi palaa tempaisevan Iso-O:n ruokahalu kaikkosi väärään mausteeseen ja juustoon. Vatsa täynnä ei unta tarvinnut odottaa; koko kolmikko nukahti pian seitsemän jälkeen.
Aamupala meinasi mennä väärään kurkkuun, kun ikkunamme alla tepasteli kuusi isoa kalkkunaa. Ryntäsin ottamaan valokuvia. Siellä ne tepastelivat tyhmännäköisinä takapihallamme ja lähtivät laumana karkuun - ei niinkään minua vaan naapurin vaanivaa kissaa. Kissa suunnitteli pitkään hyökkäävänsä jonkun niistä kimppuun, mutta totesi sitten olevansa liian pieni kuutta isoa lintua vastaan, ja lähti pois. Kalkkunat jäivät rauhassa pihallemme. Lapsia nauratti, kun ehdotin avaavani oven ja uuninluukun kiitospäivää ajatellen.
T kävi Iso-O:n kanssa vaateostoksilla, sillä tyttö kasvaa sellaista vauhtia, ettei meinaa mukana pysyä. Koko on jo 8 (vastaten 8-vuotiaan täkäläisen kokoa), suomalaisissa merkinnöissä taitaisi mennä luokkaan 128/134. Kauppareissun jälkeen syötiin, ja sitten olikin E:n vuoro lähteä T:n kanssa monoja katsomaan. Löysimme Craigslistiltä vanhoja hiihto-ja laskettelukamoja myyvän miehen, ja E:lle löytyi viimein monot. Nyt on enää haastavin kaveri, Pikku-O, ilman omia laskettelumonojaan. Toivottavasti löytyy ennen lumentuloa! Jos Iso-O kasvaa vauhdilla, on Pikku-O:n kanssa aivan vastakkainen 'ongelma'; sama talvihaalari mahtuu tänäkin kautena.
Kotisirkuksemme on hiljentynyt. Oravanpyörä odottaa käynnistymistään.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Riittääkö vai ei?
Ei päässyt E poimimaan omenoita tiistainakaan - keli ei ollut tarpeeksi suosiollinen. Ei kylläkään satanut, joten mielestäni retki olisi voinut hyvin onnistua. Tulevaisuus näyttää, jääkö koko suunniteltu reissu väliin - ensi tiistaiksi on jälleen luvattu sadetta.
Ulkoilua koulussa on keleistä riippumatta kuitenkin harrastettu; torstaina oli vuosittainen Crystal Lake:n ympärikävely (1.6 mailia=2,6km) vuosia sitten yllättäen tuoreeseen diabetekseen kuolleen neljäsluokkalaisen pojan muistoksi. Jokaisella luokalla on ns. "Buddy Class", ja jokaisella oppilaalla on tältä luokalta nimetty kaveri. Iso-O:n kaveri on kolmasluokkalainen tyttö, E:n viidesluokkalainen poika. Järven ympäri käveltiin parijonossa näiden kavereiden kanssa. Vaikka flunssa oli vaivana koko loppuviikon, oli kävely ollut "tosi kivaa ja helppoa, oli ihan tosi lyhyt matka".
Olen kamppaillut riittämättömyyden tunteen kanssa koko viikon - tai rehellisesti sanottuna huomattavasti pidempään. Vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän kaiken hoitamiseksi edes tyydyttävällä tasolla. Kuinka olla hyvä äiti, vaimo, siivooja, kodinhoitaja, ruoanlaittaja, lunch boxien täyttäjä, aktiivinen urheilija (pitkä pyörämatka edestakaisin) ja täysipäiväinen postdoc-tutkija samanaikaisesti? Ei kai mitenkään. Ja kun listaa vielä jatkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä häiriötekijöillä kuten yhtenä esimerkkinä aiemmin mainituilla vastuukysymyksillä talokauppoihin liittyen, ei ole hankala hahmottaa, että kapasiteetin ylärajoilla mennään. Onneksi perjantaina sujui töissä niin paljon aiempaa paremmin, että uskoa omaan selviämiseen alkoi taas löytyä. Ja, perjantaihan on myös arkiviikon viimeinen päivä, melkein juhlapäivä sinänsä.
Käyn töissä läpi aivohalvauspotilaiden potilaskertomuksia. Perjantaita kirkasti, kun sain arvioitua tarpeeksi monta tutkimukseeni liittyvällä tavalla, josta enemmän blogin ulkopuolella kiinnostuneille. Olen vaikuttunut siitä sävystä, jolla tekstejä laaditaan. Konsultaatiovastaus alkaa:"Kiitos, että olen saanut osallistua potilaanne tilanteen arvioon". Jälkipoliklinikkakäynnillä potilas esitellään sanoin "Kuten tiedätte, potilas on 65-vuotias ihastuttava nainen" tai "mitä miellyttävin mies". Kun samaan positiivisuuteen jatkuvasti törmää muuallakin elämässään, ei oma mieli voi säilyä pitkään kovin mustana. Polkupyörämatkani aikana kuulen monta kertaa muiden pyöräilijöiden Hyvän päivän-toivotuksen ("Have a nice day!"). Nykyään pidän myös erittäin paljon siitä, vielä vuosi sitten niin hölmöltä tuntuneesta "Hi, how are you?" -lausahduksesta, jolla tapaaminen aina aloitetaan. Vaikka siihen ei varsinaisesti kuulukaan vastata muuta kuin "Good" tai "Fine", alkaa omaan vastaukseen uskoa, ja hymyä löytyy jälleen huulille.
Riittääkö vai ei? Siinäpä mietittävää itse kullekin. Taidan kuitenkin päätyä omalta osaltani toteamaan, riittää - olen tarpeeksi hyvä.
Ulkoilua koulussa on keleistä riippumatta kuitenkin harrastettu; torstaina oli vuosittainen Crystal Lake:n ympärikävely (1.6 mailia=2,6km) vuosia sitten yllättäen tuoreeseen diabetekseen kuolleen neljäsluokkalaisen pojan muistoksi. Jokaisella luokalla on ns. "Buddy Class", ja jokaisella oppilaalla on tältä luokalta nimetty kaveri. Iso-O:n kaveri on kolmasluokkalainen tyttö, E:n viidesluokkalainen poika. Järven ympäri käveltiin parijonossa näiden kavereiden kanssa. Vaikka flunssa oli vaivana koko loppuviikon, oli kävely ollut "tosi kivaa ja helppoa, oli ihan tosi lyhyt matka".
Olen kamppaillut riittämättömyyden tunteen kanssa koko viikon - tai rehellisesti sanottuna huomattavasti pidempään. Vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän kaiken hoitamiseksi edes tyydyttävällä tasolla. Kuinka olla hyvä äiti, vaimo, siivooja, kodinhoitaja, ruoanlaittaja, lunch boxien täyttäjä, aktiivinen urheilija (pitkä pyörämatka edestakaisin) ja täysipäiväinen postdoc-tutkija samanaikaisesti? Ei kai mitenkään. Ja kun listaa vielä jatkaa kaikenlaisilla ylimääräisillä häiriötekijöillä kuten yhtenä esimerkkinä aiemmin mainituilla vastuukysymyksillä talokauppoihin liittyen, ei ole hankala hahmottaa, että kapasiteetin ylärajoilla mennään. Onneksi perjantaina sujui töissä niin paljon aiempaa paremmin, että uskoa omaan selviämiseen alkoi taas löytyä. Ja, perjantaihan on myös arkiviikon viimeinen päivä, melkein juhlapäivä sinänsä.
Käyn töissä läpi aivohalvauspotilaiden potilaskertomuksia. Perjantaita kirkasti, kun sain arvioitua tarpeeksi monta tutkimukseeni liittyvällä tavalla, josta enemmän blogin ulkopuolella kiinnostuneille. Olen vaikuttunut siitä sävystä, jolla tekstejä laaditaan. Konsultaatiovastaus alkaa:"Kiitos, että olen saanut osallistua potilaanne tilanteen arvioon". Jälkipoliklinikkakäynnillä potilas esitellään sanoin "Kuten tiedätte, potilas on 65-vuotias ihastuttava nainen" tai "mitä miellyttävin mies". Kun samaan positiivisuuteen jatkuvasti törmää muuallakin elämässään, ei oma mieli voi säilyä pitkään kovin mustana. Polkupyörämatkani aikana kuulen monta kertaa muiden pyöräilijöiden Hyvän päivän-toivotuksen ("Have a nice day!"). Nykyään pidän myös erittäin paljon siitä, vielä vuosi sitten niin hölmöltä tuntuneesta "Hi, how are you?" -lausahduksesta, jolla tapaaminen aina aloitetaan. Vaikka siihen ei varsinaisesti kuulukaan vastata muuta kuin "Good" tai "Fine", alkaa omaan vastaukseen uskoa, ja hymyä löytyy jälleen huulille.
Riittääkö vai ei? Siinäpä mietittävää itse kullekin. Taidan kuitenkin päätyä omalta osaltani toteamaan, riittää - olen tarpeeksi hyvä.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Pitkä viikonloppu - Columbus Day
Työssäkävijän näkövinkkelistä kansalliset juhlapäivät nousevat ihan toiseen arvoon kuin aiemmin. Onpa kiva, että Kolumbus tuli aikoinaan reissanneeksi meren yli - saimme ylimääräisen vapaapäivän. Mukavaa on myös se, että suurin osa täkäläisistä juhlapäivistä on sijoitettu maanantaihin, eikä keskelle viikkoa; hyötykin on suurempi, kun lepoa on tarjolla pidempään.
T osallistui perjantai-iltana ja lauantaina Heidegger-seminaariin, ja opiskeli perhe-elämän puitteissa muinakin päivinä. Perhe-elämä keskittyi mitä suurimmassa määrin kotiin. Sain lunastaa monta lupausta; lauantaina paistettiin pinaattilettuja, sunnuntaina lapset maalasivat vesiväreillä keittiönpöydän ääressä, ruoaksi oli E:n toivomuksesta ravioleja lime-valkoviini-kastikkeessa ja netissä piti pitkästä aikaa päästä pbskids.org-sivuille. Kelit ovat suosineet vaatteiden kuivattamista pihalla, ja pesukone onkin pyörinyt tehokkaasti. Tai no, tehokkaastihan tuo meidän pesukonehirvityksemme ei pyöri, mutta vaatteita se on suuressa vesimäärässään lillutellut, minkä on tehottomuudeltaan ehtinyt.
Pikku-O viritteli syksyn toista flunssaansa jo ke-to välisenä yönä, mutta on sinnitellyt normaalimeiningissä mukana aina tähän Kolumbuksen juhlapäivään saakka. Sunnuntaina hän oli vielä joukon jatkona pihalla yli viisi tuntia osallistuen kaikkeen hyvin aktiivisesti. Tänään tämä aktiivisuus kostautui, kuume nousi korkeaksi, ja nyt pieni on jo nukkumassa. Onni onnettomuudessa, että Pikku-O:lla on muutenkin ylimääräinen vapaapäivä huomenna, joten jokatapauksessa olimme varautuneet hänen kotipäiväänsä. Toivottavasti tilanne pysyy hallinnassa, ja keskiviikkona omaan kouluunsa lähtee jo tervehtynyt pieni poika.
Kun E ja T kävivät jalkapalloilemassa, Iso-O piirsi vaatehuoneen lattialla Pikku-O:n nukkuessa heidän yhteisessä huoneessaan. E:n ja Iso-O:n lunch box:it ja pullot on täytetty huomista koulupäivää varten. Jos kelit pysyvät hyvinä, pääsee E After School-ryhmänsä kanssa poimimaan omenoita läheiselle hedelmätilalle. 'Apple Picking' on yleinen huvi tällä seudulla näihin aikoihin; hauskaa, että E:lla on mahdollisuus päästä siihen itse osallistumaan.
T osallistui perjantai-iltana ja lauantaina Heidegger-seminaariin, ja opiskeli perhe-elämän puitteissa muinakin päivinä. Perhe-elämä keskittyi mitä suurimmassa määrin kotiin. Sain lunastaa monta lupausta; lauantaina paistettiin pinaattilettuja, sunnuntaina lapset maalasivat vesiväreillä keittiönpöydän ääressä, ruoaksi oli E:n toivomuksesta ravioleja lime-valkoviini-kastikkeessa ja netissä piti pitkästä aikaa päästä pbskids.org-sivuille. Kelit ovat suosineet vaatteiden kuivattamista pihalla, ja pesukone onkin pyörinyt tehokkaasti. Tai no, tehokkaastihan tuo meidän pesukonehirvityksemme ei pyöri, mutta vaatteita se on suuressa vesimäärässään lillutellut, minkä on tehottomuudeltaan ehtinyt.
Pikku-O viritteli syksyn toista flunssaansa jo ke-to välisenä yönä, mutta on sinnitellyt normaalimeiningissä mukana aina tähän Kolumbuksen juhlapäivään saakka. Sunnuntaina hän oli vielä joukon jatkona pihalla yli viisi tuntia osallistuen kaikkeen hyvin aktiivisesti. Tänään tämä aktiivisuus kostautui, kuume nousi korkeaksi, ja nyt pieni on jo nukkumassa. Onni onnettomuudessa, että Pikku-O:lla on muutenkin ylimääräinen vapaapäivä huomenna, joten jokatapauksessa olimme varautuneet hänen kotipäiväänsä. Toivottavasti tilanne pysyy hallinnassa, ja keskiviikkona omaan kouluunsa lähtee jo tervehtynyt pieni poika.
Kun E ja T kävivät jalkapalloilemassa, Iso-O piirsi vaatehuoneen lattialla Pikku-O:n nukkuessa heidän yhteisessä huoneessaan. E:n ja Iso-O:n lunch box:it ja pullot on täytetty huomista koulupäivää varten. Jos kelit pysyvät hyvinä, pääsee E After School-ryhmänsä kanssa poimimaan omenoita läheiselle hedelmätilalle. 'Apple Picking' on yleinen huvi tällä seudulla näihin aikoihin; hauskaa, että E:lla on mahdollisuus päästä siihen itse osallistumaan.
torstai 7. lokakuuta 2010
Matoja kaapissa - eikä pelkästään siellä
Kuivamuonakaapin lähistöllä keittiössä on ollut yksittäin pieniä matoja. Sen verran usein kuitenkin, että aloin tulla levottomaksi. E oli viimein se, joka teki löydön; kaikkien avoimien keksi-, hapankorppu- ja näkkileipäpakettien sisällöt kuhisivat pieniä matoja. Siivousurakan jälkeen on päänahkaakin tuntunut kutittavan, sen verran inhottava kohtaaminen oli.
Matoja on tällä viikolla tuntunut olevan vähän muuallakin elämässämme. Jouduimme erittäin ikävään välikäteen, kun yli neljä vuotta sitten myymästämme talosta on löytynyt ns. salainen virhe (höyrysulkujen asennusvirhe). Emme (pahaksi) onneksi ole sopassa yksin. Tunnelmat ovat vaihtuneet laidasta vielä enemmän laitaan. Elämä ei taida aina olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Koko alkuviikon satoi kaatamalla, välillä niinkin paljon, että pyörätiellä oli sorsia uimassa. Moni hukkumista välttelevä matonen oli noussut pintaan. Tänään aurinko vihdoin ilmestyi, ja lasten suunnitellut koulukuvaukset onnistuivat. Kuvat kun jostain syystä otetaan aina ulkona.
Tunsin itseni tänään tyhmäksi. Ei kiva tunne. Ja varsinkin, kun sain tämän kokemuksen kahdesti. Ensin en osannut varmuudella tulkita MRI-kuvaa ja sitten jouduin tunnustamaan, etten oikeasti tajua yhtään mitään Linuxista. Oli oikein johtaja olo. Tai oikeammin, maanmatonen-olo (kömpelö aasinsilta näin kirjoituksen loppuun).
Matoja on tällä viikolla tuntunut olevan vähän muuallakin elämässämme. Jouduimme erittäin ikävään välikäteen, kun yli neljä vuotta sitten myymästämme talosta on löytynyt ns. salainen virhe (höyrysulkujen asennusvirhe). Emme (pahaksi) onneksi ole sopassa yksin. Tunnelmat ovat vaihtuneet laidasta vielä enemmän laitaan. Elämä ei taida aina olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Koko alkuviikon satoi kaatamalla, välillä niinkin paljon, että pyörätiellä oli sorsia uimassa. Moni hukkumista välttelevä matonen oli noussut pintaan. Tänään aurinko vihdoin ilmestyi, ja lasten suunnitellut koulukuvaukset onnistuivat. Kuvat kun jostain syystä otetaan aina ulkona.
Tunsin itseni tänään tyhmäksi. Ei kiva tunne. Ja varsinkin, kun sain tämän kokemuksen kahdesti. Ensin en osannut varmuudella tulkita MRI-kuvaa ja sitten jouduin tunnustamaan, etten oikeasti tajua yhtään mitään Linuxista. Oli oikein johtaja olo. Tai oikeammin, maanmatonen-olo (kömpelö aasinsilta näin kirjoituksen loppuun).
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
T:n syntymäpäivä
Pikku-O:n onnittelupiirrustuksessa oli paljon monenvärisiä ja -mallisia kuvioita. Iso-O:n kortti oli huolellisesti valmisteltu kuvakokoelma sateenkaarimaisemasta ja tapahtumaketjusta Papan mökillä. E:n kortissa koko maailma hurrasi T:lle ja sisäaukeaman syntymäpäiväkakkuun oli piirretty koko kynttiläpaljous. Neliääninen onnittelulaulu raikui aamupäivällä sängyn vierellä. T peittyi suukkoihin ja halauksiin.
Aamupalan pääsi itse sankari valmistamaan - puuron jälkeen saimme pitkästä aikaa epäterveellisen pekoni-kananmuna-papu-sipuli-tomaatti-paahtoleipäaterian. Maistui kaikille. Sitä sulattelemaan lähti koko muu porukka lähikentälle jalkapallot ja nappulakengät repuissaan. Itse jäin valmistelemaan päivän ateriaa.
Söimme makoisan antipastin jälkeen T:n lempiruokaa, lasagnea, hyvän punaviinin kera. Jälkiruoaksi tarkoitetetut uuniomenat vaniljajäätelöllä olivat jo uponneet parempiin suihin edellisenä iltana, sillä luvassa oli T:n kurssikaveri F:n leipoma kakku. Luulimme edeltävästi, että F tiesi T:n syntymäpäivästä, mutta kävikin ilmi, että hän vain halusi leipoa ja tulla sen kanssamme nauttimaan. Melkoisen mukavaa ja ajoitukseltaan täydellistä. Aika viihdyttävää oli myös mietiskellä, kuinka kunnioitettavassa iässä me F:n ja poikaystävänsä mielestä olemmekaan; F itse kun on saavuttanut hädintuskin 23-vuoden ikäpaalun. Mutta, vietimme siis oikein perinteiset synttärikakkukahvit hyvässä seurassa. Pikku-O:kin oli vieraista niin mielissään, että puhua pälpätti kovalla äänellä englannin, suomen ja oman kielensä sekotusta sellaisella voluumilla, että hänet oli lopulta poistettava pöydästä hieman rauhoittumaan.
Kakkukahvien jälkeen hyppäsimme poikkeuksellisesti auton kyytiin ja hurautimme T:n yliopistolle katsomaan viime vuoden College-jääkiekkomestaruuden voittaneen joukkueen BC Eaglesin peliä. University of Toronton joukkue hävisi 8-0. Melkoista tykistystä ja erittäin viihdyttävää. Jopa Pikku-O taputti innokkaasti käsiään - joko maalien tai todennäköisimmin niihin liittyvän kannustusmusiikin johdosta.
Ja jotta päivä olisi sankarille täydellinen, pääsi hän kuuntelemaan Roger Watersin The Wall-spektaakkelia. Tai sinne hän ainakin lähti, toivottavasti on päässyt mukavasti perille, eikä ilta ole ollut miltään osin pettymys.
Aamupalan pääsi itse sankari valmistamaan - puuron jälkeen saimme pitkästä aikaa epäterveellisen pekoni-kananmuna-papu-sipuli-tomaatti-paahtoleipäaterian. Maistui kaikille. Sitä sulattelemaan lähti koko muu porukka lähikentälle jalkapallot ja nappulakengät repuissaan. Itse jäin valmistelemaan päivän ateriaa.
Söimme makoisan antipastin jälkeen T:n lempiruokaa, lasagnea, hyvän punaviinin kera. Jälkiruoaksi tarkoitetetut uuniomenat vaniljajäätelöllä olivat jo uponneet parempiin suihin edellisenä iltana, sillä luvassa oli T:n kurssikaveri F:n leipoma kakku. Luulimme edeltävästi, että F tiesi T:n syntymäpäivästä, mutta kävikin ilmi, että hän vain halusi leipoa ja tulla sen kanssamme nauttimaan. Melkoisen mukavaa ja ajoitukseltaan täydellistä. Aika viihdyttävää oli myös mietiskellä, kuinka kunnioitettavassa iässä me F:n ja poikaystävänsä mielestä olemmekaan; F itse kun on saavuttanut hädintuskin 23-vuoden ikäpaalun. Mutta, vietimme siis oikein perinteiset synttärikakkukahvit hyvässä seurassa. Pikku-O:kin oli vieraista niin mielissään, että puhua pälpätti kovalla äänellä englannin, suomen ja oman kielensä sekotusta sellaisella voluumilla, että hänet oli lopulta poistettava pöydästä hieman rauhoittumaan.
Kakkukahvien jälkeen hyppäsimme poikkeuksellisesti auton kyytiin ja hurautimme T:n yliopistolle katsomaan viime vuoden College-jääkiekkomestaruuden voittaneen joukkueen BC Eaglesin peliä. University of Toronton joukkue hävisi 8-0. Melkoista tykistystä ja erittäin viihdyttävää. Jopa Pikku-O taputti innokkaasti käsiään - joko maalien tai todennäköisimmin niihin liittyvän kannustusmusiikin johdosta.
Ja jotta päivä olisi sankarille täydellinen, pääsi hän kuuntelemaan Roger Watersin The Wall-spektaakkelia. Tai sinne hän ainakin lähti, toivottavasti on päässyt mukavasti perille, eikä ilta ole ollut miltään osin pettymys.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Bostonin vaihtelevat kelit
Boston on kaunis kaupunki. Työmatkani, joka kiistatta on rapakuntoiselle vielä melkoinen ponnistus, luo mahdollisuuden ihailla tätä hienoa ilmestystä oikein vivahteikkaasti reitin polveillessa pitkin Charles Riverin rantaa. Ja onneksi niin, sillä motivaatio saattaisi muuten lopahtaa kelien muuttuessa kokoajan syksyisemmiksi.
Kelien puolesta onkin ollut melkoisen vaihteleva viikko. Maanantaina ripotteli vettä - ei paljon, mutta riittävästi latistamaan tunnelmaa uuden pyöräni vasemmanpuoleisen polkimen pudottua paikaltaan. Harminkyyneleiltä ei voinut välttyä. Poljinta oli käsivoimin mahdotonta saada paikoilleen, joten korjaajaritarini hyppäsi autonrattiin, ja ajoi työkalulaatikko mukanaan minua vastaan. Matka jatkui. Tiistaina oli aamusta mukavan lämmintä, joten lapset lähtivät shortseissa ja t-paidoissa kouluun. 'Katso aina säätiedotus'-opetus saapui iltapäivällä kaatosateen muodossa. Kastuimme kaikki litimäriksi. En päässyt edes ulos Charlestownista, jossa työpaikkani sijaitsee, ennenkuin vaatteeni olivat muuttuneet painaviksi kuin haarniska. Lisämausteen matkaan loi ohjaustangon löystyminen siten, että asentoni valahti aina sopivasti ponnistaessa entistäkin matalammaksi.
Viikon puoliväli oli kaunista ja lämmintä kuin kesällä. T:lle kelit olivat liian kuumia, mutta itse taidan olla sopeutunut - nautin täysillä. Työmatkatkin sujuivat kuin lentäen. Ihailin elokuvista tuttua Harvardin kävelysiltaa ja joen toisella puolella olevaa Cambridgen kaunista rantaa, lukuisia pikkupurjeveneitä kilpailuissaan ja yliopistojen soutujoukkueita harjoituksissaan. Harmittelin lukuisia valkoposkihanhia, jotka tukkivat laumoillaan kulkuväyläni, ja likaavat jättimäisillä kakoillaan ympäristön.
Saapui viimein perjantai. Aamusta oli lämmintä ja kosteaa, iltapäivästä koko itärannikon tulvan valtaan jättänyttä kaatosadetta ja tuulta. Kotiin saapui jälleen märkä ja väsynyt porukka. Viikonloppu tuli taas tarpeeseen.
Kelien puolesta onkin ollut melkoisen vaihteleva viikko. Maanantaina ripotteli vettä - ei paljon, mutta riittävästi latistamaan tunnelmaa uuden pyöräni vasemmanpuoleisen polkimen pudottua paikaltaan. Harminkyyneleiltä ei voinut välttyä. Poljinta oli käsivoimin mahdotonta saada paikoilleen, joten korjaajaritarini hyppäsi autonrattiin, ja ajoi työkalulaatikko mukanaan minua vastaan. Matka jatkui. Tiistaina oli aamusta mukavan lämmintä, joten lapset lähtivät shortseissa ja t-paidoissa kouluun. 'Katso aina säätiedotus'-opetus saapui iltapäivällä kaatosateen muodossa. Kastuimme kaikki litimäriksi. En päässyt edes ulos Charlestownista, jossa työpaikkani sijaitsee, ennenkuin vaatteeni olivat muuttuneet painaviksi kuin haarniska. Lisämausteen matkaan loi ohjaustangon löystyminen siten, että asentoni valahti aina sopivasti ponnistaessa entistäkin matalammaksi.
Viikon puoliväli oli kaunista ja lämmintä kuin kesällä. T:lle kelit olivat liian kuumia, mutta itse taidan olla sopeutunut - nautin täysillä. Työmatkatkin sujuivat kuin lentäen. Ihailin elokuvista tuttua Harvardin kävelysiltaa ja joen toisella puolella olevaa Cambridgen kaunista rantaa, lukuisia pikkupurjeveneitä kilpailuissaan ja yliopistojen soutujoukkueita harjoituksissaan. Harmittelin lukuisia valkoposkihanhia, jotka tukkivat laumoillaan kulkuväyläni, ja likaavat jättimäisillä kakoillaan ympäristön.
Saapui viimein perjantai. Aamusta oli lämmintä ja kosteaa, iltapäivästä koko itärannikon tulvan valtaan jättänyttä kaatosadetta ja tuulta. Kotiin saapui jälleen märkä ja väsynyt porukka. Viikonloppu tuli taas tarpeeseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)