perjantai 31. heinäkuuta 2009

Lasten museo

T:n jatkaessa kirjoitushommiaan (joista 'keveämpään' osaan blogin lukijat pääsevät viikoittain tutustumaan) lähdimme me muut päiväksi lasten museoon (Boston Children's Museum). Emme olleet paikalla yksin. Koska museoon pääsi tänään ilmaiseksi, oli jono pelkästään ulkona parin sadan metrin mittainen. Sisällä oli alkuun niin ahdasta, että yritettyämme sinnikkäästi liikkua alakerrassa, halusivat kaikki puhetta tuottavat lähteä pois. Pidimme tuumaustauon eväiden parissa alakerran Lunch Roomissa. Keli muuttui samalla aurinkoisesta kaatosateeksi, joten päädyimme antamaan museolle toisen mahdollisuuden. Ratkaisu oli oikea.

Nousimme hissillä kolmanteen kerrokseen, jossa iloa tuottivat pääsy hetkeksi BobCatin puikkoihin, astronauttinäyttely sekä Boston Black-osastolta löytynyt Red Sox-pelaajan kuva, jossa oli erillinen reikä kasvojen kohdalla omaa naamaa varten. E:sta on nimittäin tullut suuri Red Sox-fani, vaikka yhtään peliä ei ole vielä nähtykään, eikä säännötkään ole ihan hallussa.

Toisen kerroksen hittipaikasta löytyi virtaavaa vettä ja valkoista hiekkaa. Siellä viihdyimme pitkään. E olisi jaksanut muutenkin pienempiä pidempään, mutta viimeiset saippuakuplan muodostukset suurilla ja monimuotoisilla välineillä sekä kiipeily kolmen kerroksen korkuisessa kiipeilypaikassa jättivät hyvän mielen kaikille. Tänne tullaan toistekin!

torstai 30. heinäkuuta 2009

Tulkintoja rahan liikkeistä

Viimeisen vuoden aikana ja erityisesti muutaman viime kuukauden aikana olen löytänyt itsestäni uuden puolen. En vielä ole tehnyt asian kanssa rauhaa enkä tiedä onko persoonallisuuteni peruuttamattomasti muuttunut, mutta joka tapauksessa huomaan päivä päivältä uppoavani syvemmälle maailmaan, joka joskus aiemminkin oli toki olemassa, mutta jollain illusorisuutta lähenevällä tavalla. Sen sijaan verhot ovat nyt repeytyneet, silmät avautuneet ja päivittäiset käytänteet muuttuneet. Aamuni alkaa talousuutisilla.

Ei tietysti ole aivan sama, seuraako talousuutisia piinkova pörssi- tai markkina-analyytikko, niitä myös tuottava suursijoittaja vai eläketurvaa ja pientä lisäbonusta etsivä osakesäästäjä - saati perheen talouspäätöksiä varten sopivia signaaleja hakeva kulttuurifilosofian jatko-opiskelija. Mutta toisaalta, vaikka mahdollisuudet vaikuttaa joko omaan tai edustamansa korporaation talouteen ovat luonnollisesti hyvin erilaiset, asenne jollain kummallisella tavalla ainakin oman tuntumani mukaan on sama. Kyse on sen ongelman ympärillä pyörimisestä, voiko talouden tulevaisuutta ennustaa. Jollain toisella on kyse satojen miljoonien omaisuusmassan hallinnasta, minulla muutamien tuhansien eurojen siirtämisestä oravannahkoja dollareissa laskevalle yhdysvaltalaiselle pankkitilille. Mutta pelille antautuminen on samankaltaista.

Toisaalta tässä piilee juuri se kohta, jota itse olen pyrkinyt pitämään mielessä - erityisesti kun kyse on välinearvoisesta hyödykkeestä, ei itseisarvoisten subjektien tai arvojen kanssa elämisestä. Hans-Georg Gadamerin pelianalogia joskus takavuosina korvan taakse jääneenä on sanottava myös tämä: mahdollista on, että kadottaa itsensä pelin syövereihin, niin kuin monelle on epäilemättä myös käynyt. Peliä ei Gadamerin mukaan nimittäin ole mahdollista pelata, jos siihen suhtautuu objektina, kohteena, joka etäännytetään subjektista, siis vaikkapa "minusta". Jotta peliä todella pelattaisiin, täytyy siihen suhtautua vakavasti. Tämä tarkoittaa ”itsensä kadottamista”, subjekti/objekti tai havaitsija/havainnoitu -jaottelun hämärtämistä suhteessa peliin. Siihen täytyy sulautua. Gadamerin esimerkin mukaan ei ole mahdollista, että nyrkkeilijä käyttäytyy ikään kuin hän tahtoisi tyrmätä vastustajansa. Nyrkkeilijä todella tahtoo tehdä sen - tai tulee ottaneeksi vastustajalta kunnolla pataan.

Mutta mielenkiintoisempi ajatus seuraa tätä edellä sanottua. Gadamer toteaa, ettei pelissä ole olemassa subjekteja. Pelaajat ovat hänen näkemyksensä mukaan ainoastaan tapa, jolla peli "saa olemisensa". Pelin ideana on, että subjekti ”jättää itsensä” ja ”antaa itsensä” pelille. Pelin todellinen subjekti ei olekaan pelaaja, vaan peli itse. Kolikoita taskunsa pohjalla pyörittelevä kuluttaja suostuu siis talouden suuren, mutta vakaasti omaa tehtäväänsä toteuttavan "näkymättömän käden" ohjailtavaksi kun käy kioskilla hakemassa maitopurkin. Hän on silloin osa markkinoiden suurta kuvaa - jättänyt itsensä niiden haltuun.

Peliä ei siis toisin sanoen varsinaisesti pelata, vaan peli pikemminkin itse ”pelaa” pelaajansa. Peli muodostaa siten oman maailmansa, jonka puitteissa toimitaan. Tämä ”pelatuksi joutuminen” ei kuitenkaan ole luonteeltaan determinististä. Gadamer toteaa ettei mikään peli sinällään determinoi miten sitä (sääntöjen rajoissa) pelataan. Pelaamiseen kuuluu äärettömän varioinnin mahdollisuus äärellisissä puitteissa. Niin kuin jalkapallossa. Säännöt ovat selvät ja tiedetään miten peliä tulee pelata. Luova pelaaja osaa kuitenkin käyttää peliä hyväkseen "lukemalla" sitä ja antaa itsensä tulla pelatuksi samalla kun loistokkailla peliliikkeillä saa pelin toteuttamaan itseään aina tuuletuksiin asti.

Se, että peli on suljettu systeemi, ei tarkoita sitä, etteikö peli kuitenkin voisi olla jossain mielessä ”avoin”. Gadamerin mukaan tämä on erittäin tärkeä pelin ominaisuus, juuri avoimuus johtaa merkitykseen. Merkityksen saavuttaa nimittäin ensin ”katsoja”, jonka suuntaan peli on avoin. Peli on representaatio jostain, mutta se samalla on representaatio jollekin. Jälkimmäistä näkökulmaa Gadamer ymmärrettävästi pitää ensimmäistä tärkeämpänä. Se takaa, ettei peli muodostu täysin riippumattomaksi. Avoimuus vastaa siten pelin vapautta - joka myös kietoo katsojat kuteisiinsa. Miksi muuten kuin jonkinlaisten puhdistavien vapaudenkokemusten saavuttamisen vuoksi ihmiset ottaisivatkaan katsojina laumoittain osaa Kärppä-peleihin Oulussa, Liverpoolin matseihin, no, Liverpoolissa tai Red Soxien kamppailuihin Bostonissa. Peli muodostaa oman systeeminsä, mutta se on jokin peli meille (katsojille). Juuri tämä muodostaa pelin merkityksen. Se, että peli ei enää ole ainoastaan peli pelatuiksi joutuville, vaan jokin peli sen ”katsojille”, jotka siten osallistuvat siihen, antaa pelille merkityksen.

Eräänlaiseksi Gadamerin pelianalogian esittelyn huipentumaksi on mainittava, että tämä edellä tehty siirros pelattavasta pelistä "joksikin peliksi" ilmaisee pelin "muodon" (Gebilde), joka Gadamerin mukaan on totuus itse. Tästä nimittäin päästään kiinni takaisin talouteen ja sen tulevaisuuden totuudellisuuteen. Mielenkiintoista olisi jäädä pohtimaan sitä, millainen praktinen totuusarvo talouden kokonaismekanismilla on - se kun on mittapuu, jonka mukaan ainakin läntinen maailma edelleen näyttää käytännössä tekevän ratkaisunsa. Ja toisaalta kiintoisa olisi tämä: me kaikki jotka olemme osa länsimaista talousvetoista yhteiskuntamuotoa, olemme jollain lailla "mukana pelissä". Kuka voisi silloin olla katsoja ja taputtaako hän ihastuksesta käsiään? Entä voisiko olla jokin muu peli, erilainen kuin tämä? Mutta jätetään nämä ehkä toiseen kertaan. Sen sijaan on syytä palauttaa mieleen se, että oman pankkitilin saldon totuudellisuutta ei kannata aliarvioida, ainakaan juuri vuokranmaksupäivän kynnyksellä. Ja siihen liittyy uppoutuminen syvemmälle "itsensä antamiseen" tälle pelille.

Ajoittain esiin pulpahtelevan sanonnan mukaan ennustaminen on vaikeaa - varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Määritelmällisesti ennustamisella ei kuitenkaan tarkoiteta sammakonreisien tai teepurujen tutkimista vaan epävarman tulevaisuuden ennakoivaa arviointia. Monenlaisia, ja etenkin monenlaiseen materiaaliin, perustuvia arvioita on mahdollista esittää itse kunkin. Hankalaksi asian tekee, että sivistyneetkin tahot ovat joskus rankasti harhautuneet. Eräs klassisimpia esimerkkejä lienee se, kun Yalen yliopiston taloustieteiden professori meni juuri ennen 1930-luvun "Suurta Lamaa" ja pörssien käytävillä vain kuiskaten mainittavaa "Mustaa torstaita" loihe lausumaan: "Osakekurssit ovat saavuttaneet pysyvästi korkean tason."

Ja toisaalta, jokainen ulkoilmaihminen on joskus törmännyt siihen, että seuraavien päivien sääennustus olisi aivan hyvin voitu arpoa lottorivin yhteydessä. Ja jokainen markkina-analyytikko siihen, että suhdannevaihtelut näyttävät viettävän varsin hankalasti ennakoitavaa elämää. Kuitenkin, historiassa itsensä luotettaviksi osoittaneita makrotalouden kehittymisarvioita on olemassa - niiden lukuisten lyhyen aikavälin analyysimenetelmien lisäksi, jotka jo niminä palauttavat mieleen lähinnä seemiläisperäisen kielen opinnot ja niihin liittyvän tuskan joskus kauan sitten.

Mutta tuhannen taalan paikka - kirjaimellisesti - on se, milloin eurot kannattaa siirtää käyttövaroiksi Yhdysvaltoihin. Erissä, kyllä, riskin hajauttamiseksi. Mutta joskus ne erätkin on siirrettävä, sillä maassa jossa kaikki on suurta, myös kustannustaso on tämän mukainen. Ainoa tähän liittyvä kysymys - johon innolla odotan kommentteja minua vasta-alkajaa kokeneemmilta talouspelin syövereissä pyöriskeleviltä - koskee euron ja Yhdysvaltain dollarin vaihtosuhteen kehittymistä. Sillä se on syy, joka minut nykäisee avaamaan aamukahvia odotellessa kännykästä talouden uutissivut ja etsimään merkkejä tuulten suunnista.

Ja huomio elämästä on löytynyt sieltäkin. Mitä moninaisempien analyytikkojen ja mittareiden mukaan kurssin pitäisi tulla meidän kannaltamme suosiollisemmaksi - vuoden loppuun mennessä sen pitäisi olla vaihteluvälillä 1,47-1,50. Sinänsä hyvä uutinen, tai siis sivistynyt arvio. Mutta syyt tämän kehityksen perustelemiseksi ovatkin sitten olleet vaihtelevat. Kun eurooppalainen talouslehti taustoittaa kurssin kulloisiakin liikkeitä, tulkisee se tilannetta erityisesti Yhdysvaltojen kasvavan työttömyyden ja jo über-koomisiin mittapuihin paisuneen valtionvelan näkökulmasta. Kun yhdysvaltalainen talouden uutispalvelu puolestaan tarkkailee aivan samaa ilmiötä, ei näistä ole mainintoja lainkaan. Sen sijaan dollarin hiipumisen syyt löytyvät sijoittajien etsiytymisessä dollarin "turvasatamasta" kohti "riskialttiimpia" valuuttoja, kuten euroa, maailmantalouden noustessa - tietenkin USA-vetoisesti - maantieojasta tien pientareelle istumaan.

Tästä perusteiden vaihtelevuudesta voi itse kukin tehdä omat johtopäätöksensä, mutta eräs vaihtoehto - varsin hyvin mahdollinen - on se, että jokainen asiaa omasta näkökulmastaan katsova pyrkii löytämään niitä selitysmalleja, jotka mahdollisimman hyvin palvelisivat hänen omaa kantaansa. Eli epävarman tulevaisuuden ennakoiva arviointi onkin lähinnä sen hakemista, miten pystyn kaoottisen ilmiön keskeltä luomaan itselleni illuusion kokonaisuuden hallinnasta tai ainakin sen ymmärtämisestä. Mutta pelataan nyt kun kerran pallo on kentällä - ja kyllähän sitä potkitaankin. Esimerkki on tosin isojen poikien peleistä eikä enää puistofutiksen harrastelijasarjoista.

Maailmantalouden veturin paikkaa havittelevaa Kiinaa kiinnostaa dollarin heikko menestys jo niin paljon, että Washingtonin vierailulla juuri olleen satapäisen kiinalaisdiplomaattijoukon keskeisin keskusteluteema oli sen varmistaminen, ettei dollari tyystin romahda. Valuuttakurssien lisäksi siis eräänlainen diskurssi tämä talouskin. Eikä Hans-Georgin ajatusten peilaaminen tätä vasten ehkä siksi aivan kummallista olekaan.

"Nur dann erfüllt ja Spielen den Zweck, den es hat, wenn der Spielende in der Spiel aufgeht."

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kasvitieteellinen puutarha

Pääsimme liikkeelle kymmeneltä. Hiki oli heti, kun astuimme ovesta ulos; onneksi pitkä metromatkamme oli ilmastoitu. Toistuvat sateet ja ukkoset yhdistettynä yli 85 Fahrenheitiin (n.30*C) saa miettimään sekä lasten että omaa jaksamista erilaisissa tapahtumissa. Eväät ja juomiset oli nyt pakattu mukaan.

Vaihdoimme vihreältä D-linjalta oranssille, ja matkustimme pääteasemalle saakka (Forest Hills). Ison kadun yli päästymme kävelimme pikkumatkan puutarhan muurin viertä päästäksemme sisään Bostonin kasvitieteelliseen puutarhaan (The Arnold Arboretum of Harvard University). Alkuun pienet jaksoivat hyvin, ja kiinnostusta löytyi erilaisia käpyjä, isoja lehtiä ja kukkia kohtaan. Sitten kuumuus ja väsymys veivät voiton, Iso-O:n vaaleanpunaista hattua jouduttiin etsimään ja eväätkin loppuivat, joten oli aika tehdä metromatka toisinpäin. Kokemus jäi kuitenkin kokonaisuudessaan plussan puolelle. "Mennään joskus uudestaan isin kanssa", totesi E kotiin päästyämme.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Harjoittelu alkoi ja jatkuu

Nyt meillä kaikilla on pyörät. E sai viimeisenä omansa, lähes tuliterän, punaisen 20' poikien maastopyörän. Pyörä tuntui heti omalta, ja erityistä iloa tuotti siihen kuuluva juomapullo. Itse pyöräily sujuu mainiosti, mutta harjoittelua vaatii vielä muiden huomioiminen.

Iso-O:n pyörä on vaaleansininen (ei-vaaleanpunainen), mutta sen valkoisen satulan kukat ja muu kuvioitus ja väritys ovat niin tytön mieleen, että vain kertaalleen hän on todennut:"Vaikka toivoo vaaleanpunaista, ei aina saa!" T on lisäksi luvannut tuunata pyörää kädensijojen rimpsuilla ja pienellä etutankoon kiinnitettävällä kukkakorilla, mikä on otettu hyvin mieluisana tietona vastaan. Jotta Iso-O saisi pyöräänsä rimpsut ja killuttimet, on sillä ensin opittava ajamaan. 20' valkoiset renkaat näyttävät vielä aika kookkailta, kun Iso-O sitkeästi taluttaa huojuvaa pyöräänsä. Kahdesti olemme käyneet treenaamassa, ja Iso-O on "tähän asti oppinut ajamaan [näyttää kaulaansa]". Suurimmat haasteet ovat lähtö ja jarrutus, itse ajo jo melkein sujuu ilman tukea eli vierellä juoksevaa, satulasta kiinnipitävää äitiä.

Pikku-O ei saanut omaa pyörää vaan joutuu tyytymään turvaistuinkyytiin. Harjoittelu hänen osallaan kohdistuukin muihin asioihin. Puhe on vielä kovin alkutekijöissään muutamaa sanaa lukuunottamatta ja pottahommissa ollaan vaihteeksi melkein alkupisteessä. Jyrkät portaat sen sijaan tullaan nykyään alas ja ylös seisten vain kaidepuista tukea ottaen.

Omalla kohdallani harjoittelu kohdistuu kieleen ja kulttuuriin. Tuleekohan joskus se hetki, että iloisesti höpisten leivon suklaakeksejä muiden äitien kanssa?

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Harvardista kävellen kotiin ja autottoman kauppakokemus

Iltapäivästä lähdin kovalla kiireellä kohti Charlestownissa sijaitsevaa Dunkin Donut Shopia, jossa oli pyörä odottamassa uutta omistajaa. T oli antanut hyvin yksityiskohtaiset ohjeet, kuinka pyörä tarkistetaan ja joko hylätään tai hyväksytään. Ilmeisesti en niitä sisäistänyt, sillä iloisesti rämisten ja kolisten lähdin kohti kotia. Pysähdyin Harvardin kampuksella, jossa opiskelijoiden lisäksi seikkaili runsaasti turistiryhmiä. Saksalaiset ottivat vuorotellen kuvia itsestään John Harvard-patsaan vierellä.

Ongelmat alkoivat pian Harvardin jälkeen. Alkuun tein pienen harharetken, ja sieltä reitille löydettyäni kuului kova pamahdus. Takarengas puhkesi. Matka jatkui pyörää taluttaen ja osin kantaen; jäljellä oli 10 kilometriä. Alkuun kyllä harmitti, ja Iso-O:maiseen tyyliin olin vakuuttunut tuhlanneeni rahani "romupyörään" (suora lainaus). Parin tunnin kävely sai tunnelman kuitenkin muuttumaan, ja luulen tehneeni hyvän kaupan, kunhan rengas vaan saadaan vaihdettua. Myyjäkin sanoi tulevansa hinnassa vastaan, mikä tuntui tosi hyvältä (ei rahan vaan myötätunnon vuoksi) - tein ehkä niin kömpelön vaikutelman oman tankeroenglantini kanssa sekä pyörää ostaessani että adrenaliinipuhelua hänelle tapahtuneen jälkeen soittaessani. Räminä ja kolinakin vähenivät, kun kiristin kävelun lomassa hieman vaihteita ja löysennin takajarrua.

Ehdin juuri käydä suihkussa, kun talon eteen ajoi suuri jakeluauto. Teimme eilen elämämme ensimmäisen nettiruokakauppatilauksen, ja tänään joku toinen kantoi maitogallonamme sisään. Samaiseen kauppaan (Stop and Shop) livenä pääsin tutustumaan muutama päivä aiemmin toisen suomalaisperheen äidin kanssa. Kokemus oli - erilainen. Etenimme kaupassa omien viivakoodilukijoidemme kanssa, nostelimme samalla tavarat kassiin valmiiksi, ja poistuimme kaupasta maksamalla digitaaliselle myyjälle ostoksemme kortilla. Helppoa asiakkaalle vai säästöä henkilöstökuluissa - veikkaan jälkimmäistä.

Nettitilauksia tulee varmasti jatkossakin tehtyä, mutta tuoreet vihannekset ja puurohiutaleet haemme edelleen "lähikauppa-Salestamme" (E:n suora lainaus), jonka nimi on WholeFoods Market. Yksi vaikeimpia asioita toistaiseksi molemmissa on eri pakkauskokojen ja mittojen ymmärtäminen. Gallona (3,78l) on tullut jo opittua suuren maitokulutuksemme vuoksi, mutta pintit, kupit, unssit ym. menevät vielä iloisesti sekaisin. Harjoittelu jatkuu.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Tapaus H.L. Gates Jr

Kuvittele tilanne: Olet ollut viikon työmatkalla Kiinassa. Kun tulet kotiin, huomaat, että etuovi on jumittunut kiinni etkä saa sitä auki. Takakautta kiertämällä pääset itse sisään, mutta laukut jäävät etuoven eteen. Onneksesi taksinkuljettaja on vielä paikalla. Yhteisvoimin - toinen sisältä ja toinen ulkoa - saatte oven punnerrettua auki ja viimein matkatavaratkin kodin turvaan. Ollessasi puhelimessa ilmoittamassa oveen tulleista vaurioista ja sen pikaisesta korjaustarpeesta, paikalle ilmestyy poliisi. Hän tiedustelee henkilöpapereitasi, syynää sinua ja asuntoasi, eikä ymmärrä paperit nähtyään lopettaa vaikka tilanteessa ei selvästikään ole mitään sen hämärämpää. Ja siis sinun omassa kodissasi, jokaisen amerikkalaisen kaikkeinpyhimmässä! Ärsyynnyt, sanot ehkä tarpeettoman painokkaasti ja sarkastisesti joitain huomioita tosielämästä - ja annat poliisin ymmärtää, että hänellä taitaa olla erityisiä syitä talossa oleskeluun kun hän ei edes ilmoita perustetta paikalle tulemiseen ja henkilöpapereiden tivaamiseen. Tästä palkinnoksi, kun astut poliisin perässä etuovestasi omalle kuistillesi, saat hilut kinttuihin ja sinut saatetaan isomman väkijoukon seuraamana poliisiautoon ja kamarille.

Tarina voisi olla kuin mustan huumorin täyttämän elokuvan - ehkä kaurismäkeläisen - avauskohtauksesta ja niin se tulevaisuudessa mahdollisesti onkin. Tilanne sinänsä on kuitenkin suoraan tosielämästä ja sattunut tasan viikko sitten dokumentteja tekevälle, tukevasti keski-ikäiselle Harvardin professori Henry Louis Gates Juniorille. Joka on saanut niin akateemisia kuin ulkoakateemisia huomionosoituksia läjäpäin. Ja joka sattuu kantamaan puoliksi afroamerikkalaista verenperintöä. Ja kun kuljettaja sattui edustamaan samankaltaista ihonväriä, herätti oven jynkyttäminen ohikulkijan huomion. Loppu onkin teeveestä tuttua.

Tunteikkaita ja purskahtelevia kommentteja heti tuoreeltaan herättänyt tapaus päätyi kansainväliseen uutislevitykseen hyvin pian. Hyvin pian asiaa kommentoivat myös paikallisen kunnan eli Cambridgen pormestari E. Denise Simmons ja Bostonissa päämajaansa pitävä Massachusettsin kuvernööri Deval Patrick - sattumoisin kumpikin tummaihoisia. Viran puolesta kumpikin totesi tapahtuman olevan valitettava. Ja enemmän kuin valitettava, sitä ei olisi pitänyt tapahtua lainkaan, siis huolestuttava. Ilman muuta on selvää, että tapauksen kummankin osapuolen tueksi rientäneet ystävät, naapurit, tuttavat ja työkaverit ovat pitäneet keskustelua yllä. Samoin kuin rotuihin pohjaavaa ajattelua ja yhteiskunnan "kaksoistandardeja" vastustavat kansalaisliikkeet - jotka voimakkaine kannanottoineen paradoksaalisesti myös nimenomaan ylläpitävät rotuihin pohjaavaa ajattelua. Eräänlainen huippu keskustelun laajenemisessa nähtiin, kun suorassa primetime-lähetyksessä presidentti Barack Obama - niin ikään viime päivinä erityisesti republikaanien puolelta ihonvärinsä vuoksi noteerattu, tosin täysin toisen asiakokonaisuuden vastaiseen mediakampanjaan liittyen - sai vastattavakseen tapaus Gatesia koskevan kysymyksen. Vastauksen keskeisin viesti lienee se, että "Poliisi toimi typerästi pidättäessään henkilön, joka oli jo osoittanut olevansa omassa kodissaan." Valtakunnan ylin johto on nyt siis kommentoinut asiaa yhtä lailla. Hehkuvat hiilet kasaantuvat ja nostattavat hikeä pintaan.

Mutta eikö tässä jotain nyt unohdu? Entä poliisin, kersantti James M. Crowleyn se näkökulma, jota ei asiaa koskevaan poliisiraporttiin voinut kirjata? Vastaat sinänsä normaaliin radiokutsuun epällystä murrosta - jonka kaiken lisäksi täytyy olla kohtalaisen törkeä kun se tapahtuu keskellä kirkasta päivää. Ajat paikalle ja nouset rappuset talon edessä olevalle kuistille. Sisällä häärii mies ja jotain on selvästi tapahtunut. Henkilöpapereita kysyttyäsi et saa heti vastausta vaan henkilö osoittaa vastahakoisuutta ja yhteistyöhaluttomuutta. Kaiken lisäksi mies marssii pois huoneesta, keittiötä kohti. Kun sieltä löytyneestä lompakosta annetut henkilöpaperit näyttävät olevan kunnossa, ajattelet pikkuhiljaa poistua paikalta. Tai ainakin jonnekin muualle, kun selvästi et ole maailman tervetullein tähän huusholliin juuri tällä hetkellä. Mies ottaa kantaa läsnäoloosi ja haluaisit mielummin saada hänet ulos jossa sosiaalinen paine mahdollisesti rauhoittaisi miestä. Kun jalat eivät vain jostain syystä saa kannettua sinua minnekään, jäät paikallesi kenties vähän liian pitkäksi aikaa. Selkäytimen seuduilta lähtenyt impulssi saa sinut viimein liikkeelle ja siirryt ulos, mutta tämä pannahinen vielä seuraa sinua ja tiedustelee tiedustelemasta päästyään nimeäsi ja virkamerkkisi numeroa. Kenties vastaat, kenties tietoisesti hieman liian hiljaa, mutta mieltäsi on ryhtynyt koko ajan enemmän ja enemmän kalvamaan koko juttu. Ja jos tämä tyyppi ei nyt ymmärrä pitää suutaan kiinni - edes kadulla seisoskelevien virkaveljien ja ohikulkijoiden silmien edessä - sinun täytyy keksiä jotain päästäksesi ulos. Ei vain talosta vaan koko tilanteesta, miehenä ja poliisina. Hieman liian äänekkäästi, hieman liian kärkkäästi esitetyt kommentit saavat sinut vaistomaisesti noudattamaan rutiinia: ottamaan käsiraudat pois kotelostaan ja laittamaan ne nopealla kädenliikkeellä miehen ranteisiin samalla kun ilmoitat hänen olevan pidätetty virkavallan vastustamisesta ja häiriön tuottamisesta yleisellä paikalla - siitä huolimatta että taidat itsekin vielä seistä miehen oman talon kuistilla. Siksi et aiokaan suostua anteeksipyynnön esittämiseen, sillä eräästä näkökulmasta katsoen noudatit vain omaksumaasi protokollaa ja saamaasi koulutusta.

Sinänsä kyse ei siis - ainakaan omasta mielestäni - ole rasismista vaikka siihen on viime päivinä mahdollisena selittävänä tekijänä useasti viitattukin. Niin teki myös presidentti Obama omassa kommentissaan, siitä huolimatta että mainitsi asiassa tapahtuneen merkittävää muutosta josta hän itse on myös esimerkkinä. Rasismin tai "rotuprofiileihin" nojaavan valikoivan ajattelun voi siis pitää kuvassa, tosin ehkä enemmän taka-alalla. Sen sijaan kysymys poliisin mielivallasta ja tarkasti ottaen käytäntöjen ja sovellusmallien kohtuullisuudesta on se, jota tulisi pohtia. Loppujen lopuksi, vaikka kaikki syytteet professoria vastaan pian hylättiinkin, hän on nyt omienkin sanojensa mukaan "musta mies Amerikassa, jolla on rikosrekisterimerkintä". Rekistereihin jäänyt merkintä pidätyksestä on enemmän kuin muistutus valitettavasta ja huomattavan inhimillisestä sananvaihdosta. Se tuo kokonaisuuteen mukaan kysymyksen julkisen vallan käytöstä ja sen käyttäjistä.

Tunnen hyvin myös Suomesta ihmisiä, jotka ovat joutuneet erilaisiin kohtaamisiin virkavallan kanssa. Eräs ravisuttavimmista on se, kun tarpeellisessa tilanteessa kieleltään terävä, mutta ei vähäisimmässäkään määrin kovaääninen tai fyysisesti aggressiivinen ystävä joutui viettämään yön putkassa - vielä juuri joulun alla - seisottuaan poliisin mukaan väärässä paikassa. Ehkä kielellinen lahjakkuus kävi väsyneen poliisin hermoon, mene ja tiedä, mutta edelleenkään en ole saanut mitään muuta selkoa siihen, mikä olisi voinut olla pidätyksen syynä. Mutta oliko älykäs vastaus oikeutettu syy putkayön lahjoittamiseen? Mitä siihen raporttiin tulikaan kirjatuksi?

Tästä suomalaisesta tapauksesta ei vedetty otsikoita kansainvälisessä lehdistössä, eikä siihen palattu enää sen koommin. Luulen, että tapaus H.L. Gates Juniorista kuullaan sen sijaan vielä lisää. Vaikka Yhdysvallat ei suinkaan ole maailman ainoa valtio, jossa viranomaisten pakkokeinot ja kansalaisten oikeudet ovat välillä törmäyskurssilla, on mahdollista nähdä tämä tapaus ja tämä maa monestakin syystä hyvänä esimerkkinä asian pohtimisessa. Ajatuksen vahvistaa Iso-O:n polkupyörän hakureissulla nähty kansalaisaktivismin ilmaus, kun yksityisomistuksessa olevan tilan ikkunoihin oli liimattu useasta printatusta paperista tehty kirjainten ketju. Viesti jättää monitahoisuudessaan monenlaisten ajatusten lähtökuoppiin: "Freedom of speech is not free". Mitenhän tähän vastauksensa antaisivat median, valtakunnanpolitiikan tai business-elämän kärki Suomessa, riippumattoman journalismin edustajat ja toisaalta virkavalta Venäjällä, internetpoliisit Kiinassa tai puolueen propagandaorganisaatio Pohjois-Koreassa? Tai Cambridgen kunnan poliisikomisario? Tai tämän blogin lukija?

*

Poikkeuksellinen jälkikirjoitus

Blogin kirjoittamisen jälkeen on tapaus H.L. Gates Jr. edelleen eskaloitunut - samana iltapäivänä ja näemmä jo varsin isoille kierroksille. Nyt poliisijärjestöt ovat ottaneet herneen nenään presidentti Obaman kommentista, jonka taustana oli lehdistötilaisuudessa hänelle esitetty kysymys. Lisääntyvän mielenkiinnon lisäksi on pari blogin ajatusta tullut samalla toteen näytetyksi.

Pidätyksen tehnyt poliisikersantti kertoi televisioidussa puhelinhaastattelussa pidätyksen johtuneen professorin jatkuvista kommenteista - Score!

Cambridgen poliisikomisario Robert Haas puolestaan totesi lehdistötilaisuudessaan, että pidätys oli kersantin tapa löytää ulospääsytie tilanteesta ("made the determination that the only way to stop the situation was to make an arrest") - Score!

Samassa lehdistötilaisuudessa Haas mainitsi myös, että kersantti Crowley toimi ohjeistuksen mukaisesti ("followed department procedures"). Vaikuttaa siltä, että juuri tämä kahtalainen käsitys "oikeasta" on nyt leimahtaneen keskustelun takana. Ihan niin kuin blogissa todettiinkin: käytännöt ja sovellusmallit eivät osoittaudu kohtuullisiksi ja siksi niiden jyräämäksi jääneen on oikeutettua tuntea itsensä väärinkohdelluksi. Siis oikeassa olijaksi.

Toisaalta toinen osapuoli ei tunne mitään velvollisuutta pyytää anteeksi, ainakaan virallisesti, sillä hän on niin ikään oikeassa toimittuaan virkapaikkansa ja ammattikuntansa omaksumien toimintamallien mukaisesti. Luulen, että epävirallisesti kersantti saattaa miettiä muutakin. Nurkan takana vaaniva kysymys kun on: olisiko ollut väärin jättää kepin varassa kulkevaa keski-ikäistä miestä pidättämättä, kun tämä kerran oli omassa kodissaan?

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Polkupyöriä ei vielä ole

Saimme pyörän turvaistuimen lainaan Pikku-O:ta varten. Kävin sen lauantaina hakemassa Cambridgesta, siellä asuvalta suomalais-amerikkalaiselta perheeltä. Pyöräprojekti siis etenee - joskin kovin hitaasti. Aikaa on mennyt erityisesti sen selventämiseen, haluammeko pyörät suoraan ja kalliilla vai tilaamalla edullisemmin ja odottamalla jopa 4-6 viikkoa. Meneehän se odottelu tietysti näinkin - ajatuksia kierrättämällä.

Tänään keskiviikkona tapasimme taas toisen suomalaisperheen, joka asuu aivan kävelymatkan päässä. Pyöräprojektiin tuli uusi ulottuvuus kuultuamme craigslististä, koko Yhdysvaltojen osto-ja myyntilistasta, jonka kautta voisi löytää käytettyjä pyöriä. T käy huomenna katsomassa, olisiko Iso-O:lle pyörä tarjolla lähellä Bostonin keskustaa. Sehän ei tietenkään ole se, jonka Iso-O itselleen jo valitsi. Mahdollisuudet kriisin syntymiselle ovat olemassa. Jäämme kuulolle.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Uimahousut jalkaan ja pelastusliivi päälle!

Viimein olemme päässeet Atlantin aaltojen makuun. Silmiin osui pari viikkoa sitten "Free Ferry Dayn" eli Bostonin edustalla oleviin saariin kuljettavien lauttojen ilmaispäivän mainos. Onneksemme saimme varattua kovasti kysytyt liput ja samalla siis päivän koko perheelle jälleen vähän erilaisessa ympäristössä. Saaren - joita yhteensä on 34 - nimi on hieman hehkutuksensävyisesti Spectacle Island, mutta sinällään kyse on oikeasti aivan viehättävästä pikkusaaresta. Tunnelma oli pään päältä lenteleviä jumbojettejä lukuunottamatta varsin kotoinen, Spectacle kun on kuin Suomenlinnan ja Kaivopuiston kaunis risteytymä. Ja siellä pääsee uimaan, myös ilman tornistaan katsovaa rantavahti-isoveljeä! Ja se ei olekaan ihan mikään pikkuasia.

Kotimme lähellä oleva järvi menee kiinni elokuun puolivälissä. Kyllä. Eihän se järvi sieltä mihinkään häviä, mutta maailma näyttää elokuun puolivälistä lähtien siltä kuin järveä ei olisikaan. Ongelma on siinä, että kyseisen Chrystal Laken hengenpelastuspalveluun ei riitä tarpeeksi väkeä. Ja siksi järvellä pistetään lappu luukulle. Suomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, että millä lailla tämä vaikuttaa asiaan, mutta se nyt vaan on niin että siitä hetkestä kun hengenpelastajat poistuvat, on oltava niin kuin järveä ei olisi lainkaan. Koska sitä ei ole, ainakaan uimareille. Asia on ollut paikallisessa lähdistössä näyttävästi esillä, pääkirjoituksia myöten. Intohimoja herättävä teema siis myös monelle muulle kuin kesänsä pääosin järvessä likoamalla viettävälle skandinaaville.

"Ympyrässä uintia Chrystal Lakella" (kesäkuun 5)
"Lautakunta haluaa lisää uintipäiviä" (kesäkuun 9)
"Pitäkää Chrystal Lake auki koko kesän ajan!" (mielipide, kesäkuun 16)
"Ei riskiuintia Chrystal Lakelle" (kesäkuun 17)
"Ei lisää uintimahdollisuuksia Newtonin Chrystal Lakelle" (heinäkuun 9)

Lopputulos siis on: paljon porua ja vähän villoja. Hengenpelastajien kausi päättyy elokuun puolivälissä ja samalla loppuu myös uinti järvessä. Tai pikemminkin, siinä pienessä nurkassa järveä, jossa uiminen on ylipäätään sallittua. Asiassa päätösvaltainen kunnan komissio ampui myös alas ajatuksen "riskiuimisesta" - siitä huolimatta, että asiasta keskusteltiin kunnan juristienkin kanssa. Logiikka olisi tässä lainopillisesti varmistetussa tapauksessa mennyt niin, että hengenpelastajien ollessa poissa kunta ei ole vastuussa "riskiuinnin" aiheuttamista kuolemantapauksista, loukkaantumisista tai muista vahingoista. Mutta jännittäväksi ajatuksen tekeekin juuri se, mitä ei sanota ääneen. Mitä ilmeisimmin kunta pelkää kaikenlaisten "hyppää uimataidottomana järveen ja haasta melkein-kuolemisesta Newton raastupaan" -häsläreiden ilmaantumista rahanjakojonoon. Tästä saattoi rivien väleistä lukea hyvinkin paljon. Ja kun halutaan sulkea pois mahdollisuus kunnan talouden romahduttamisesta tällä syyllä, pistetään järvi kiinni.

Järvimaisemaan ja järvissä pulikointiin tottuneen suomalaisen silmään kuitenkin jotkin keskustelun piirteet saivat ylleen tahattomankin koomisia sävyjä. Kysehän on, sikäli kun keskitytään vain uintiin, sinänsä vakavasta asiasta: "ennenaikaisten" kuolemantapausten välttämisestä. Siitäkin voidaan kuitenkin käsittääkseni keskustella monella tapaa, esimerkiksi toisaalla samassa osavaltiossa juuri tänään uintiretkellään hukkuneen teini-ikäisen tapaus mielessä pitäen. Ja kuitenkin luottaa ihmisiin, jos ihmisiin ja heidän arvostelukykyynsä mm. uimataidon suhteen nyt ylipäätään voidaan luottaa.

Oman kantansa paljastivat kunnanvaltuutetut, jotka keskustelivat "turvallisen riskiuinnin" järjestämisestä. Keskustelussa vilahtaneeseen mahdollisuuteen höllentää uintia koskevia kunnanmääräyksiä tarjottiin - ilmeisen vakavissaan - vaihtoehdoksi joko eräänlaisen "riskiuintilupakirjan" suorittamista tai velvollisuutta käyttää uidessa pelastusliiviä. Ja tämä on totta joka sana. Retoriseen peittämiseen oman kantansa esittämisessä heittäytyi puolestaan yksi asiassa päätösvaltaisen komission jäsenistä, joka totesi "riskiuinnin" olevan "vihamielistä hyvin riskivastaista kuntaa kohtaan" ja kysyi "Missä määrin voimme sallia ihmisten ottavan riskejä?" Selvääkin selvemmin asiaan puolestaan puuttui hengenpelastajista vastaava kunnan virkamies, joka ei jättänyt luottamuskysymystä puolitiehen: "En voi käsittää, että paikka pidettäisiin auki ja ihmisten annettaisiin pulikoida ihan omalla riskillään."

Toki on totta sekin, että sepalus auki uivia saa naarata Suomen järvistä aina pitkälle syksyyn, mutta jollain lailla omaa mieltä tämä kaihertaa. Miten tähän tulisi suhtautua, kun se spontaanisti miltei naurattaa ja itkettää samaan aikaan? Ehkä on niin, että en ole oikein osannut ymmärtää yhteiskunnan suojelevan roolin merkitystä ja olen itse ollut harhautunut. Jännittävää vain, että tulin tämän huomaamaan maahan, jota ei varsinaisesti holhousyhteiskunnaksi ole osattu mieltää. Mutta ehkä liberaali "yövartijayhteiskunta" tarkoittaakin oikeasti jotain muuta kuin sitä, että valtion ja kuntien annettaisiin tehdä vain ne ehdottoman välttämättömät toiminnot, joita ei markkinoilla voi myydä ja ostaa (joihin voisi kuulua esimerkiksi uintipaikkojen ylläpito ja niiden valvonta vaikka kellon ympäri)? Tai sitten tämä on pointti niiden laariin, jotka etsivät vahvistusta argumentilleen "kyllä libertarianistinen yhteiskuntakin osaa huolehtia lähimmäisestä" - tosin intressi taitaa mm. teini-ikäisten "riskiuimareiden" suojelemisen sijaan pikemminkin olla kalliiden oikeustapausten ja korvausmenettelyjen ehkäisemisen välityksellä kunnan talouden suojelemisessa.

Oli miten oli, lopuksi on syytä kirjata talteen paikallisen kunnanvaltuutetun terveiset suomalaisille järvenrantamökkeilijöille: "Swimming at your own risk is only asking for trouble." Pidä tämä siis mielessä kun seuraavan kerran mielessä vilahtaa ajatus uimisesta kesähelteellä. Omaan mieleen hiipii, vesielementtiin liittyen, vielä yksi näkökulma, jonka kanssa kunnanvaltuutetuilla saattaa tulevaisuudessa olla tekemistä - siis kun riskejä ryhdytään entisestään karsimaan. Kansalaisten suojeluhan täytyy toki ulottaa järvenrannoilta elämän rannattomalle ulapalle ja sen mainingeille. Ja rationaalisesti perustellulla tavalla. Pyydän saada silloin muistaa Pablo Picasson lauseen, joka hyvin voi toimia uudenlaista, riskivapaata elämänmuotoa keskeisesti kuvailevana inspiraation lähteenä: "Jos kokoamme kaiken sen, mitä lääketiede tänään voi varmasti väittää, se kuuluu näin: puhdas vesi kohtuullisesti nautittuna on varsin vaaratonta." Kannattaa uimisen lisäksi unohtaa siis myös kaikki kesäinen grilliruoka, sillä sekin voi juuttua kurkkuun.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Kesälomapäiviä

Säämiehen mukaan olemme saaneet nauttia viidestä peräkkäisestä päivästä ilman ukkosia. Viime päivät ovatkin olleet varsin miellyttäviä, mutta yöllä taas rytisee. Lämpötila on pysytellyt 80 Fahrenheitin (26,7 C) alapuolella, mikä on meille miellyttävää, mutta tälle seudulle kummallista.

Mukavat päivämme ovat kuluneet jalkojen päällä. Pienet jaksavat ihmeen pitkiä matkoja, kunhan motivaatio riittää. Maanantaina löysimme kirjaston. Newton free library ilahdutti kovasti jo pelkällä ulkonäöllään (kuin suoraan Paluu tulevaisuuteen -elokuvien pikkukaupungin keskustasta), puhumattakaan siisteydestään ja laajasta valikoimastaan. E ja Iso-O istuivat lukemaan lastenosastolle, kun itse kiertelin Pikku-O:n kanssa ylempiä kerroksia. Kirjastokortinkin sai passia ja vuokrasopimusta näyttämällä - ei tarvinnut olematonta SSN:a.

Tiistaina menimme huomattavasti karummalle puolelle Newtonia polkupyöriä katsomaan. Iso-O löysi heti vaaleanpunaisen pyörän, jossa oli hörhelöitä kädensijoissa ja pieni valkoinen kukkakori edessä. Emme sitä ottaneet, mutta kun hän tiistain jälkeen on kiltisti katsonut muitakin vaihtoehtoja, on hän todennut iloisena löytäneensä jo itselleen pyörän. Kypärän pitäisi luonnollisesti olla vaalenpunainen ja siinä pitäisi olla joko Barbien tai prinsessojen kuvia - huoh! Pyöräkaupan jälkeen löysimme koulutavarakaupan. Ilo oli käsinkosketeltavaa, kun puuhakirjojen - E nimittää omaansa koulukirjaksi - lisäksi otimme mukaan pienen pussin leikkirahaa. Hämmentävällä nopeudella E on oppinut tuntemaan kolikoiden ulkonäön ja arvon. Itseltäni tämä taito vielä puuttuu.

Keskiviikkona hymyilytti, kun mietin, miten lyhyen aikaa (tasan kolme viikkoa) voi asua uudessa kodissaan ennenkuin on aika saada pappi kylään. Newtonin luterilaisen seurakunnan kirkkoherra John K. Stendahl (Tack för besöket!) tuli alkuun ruotsia puhuen meille nauttimaan kraavilohi-jättikatkarapuleipiä ja puhumaan T:n kanssa viisaita. Leppoisa mies, joka viihtyi meillä melkein kolme tuntia. Upeaa oli seurata, kuinka helppoa T:n on puhua sekä ruotsia että englantia - tekstiä syntyy täysin vaivatta.

Polkupyöräprojekti jatkui tänään torstaina paikallisessa Anttilassa Targetissa, johon jälleen pienet reippaina tallustivat pitkin teollisuusalueen läpi menevää tietä. Otti aika lujille, mutta palkinnoksi kaupasta löytyi molemmille isommille koulureput ja jälleen muutama polkupyörä ehdolle. Takaisin pääsimme koko matkan bussilla, mikä oli suuri helpotus kovasti väsähtäneelle porukallemme. Pikku-O sinnitteli koko päivän hereillä, mikä näkyi kotiin päästyämme valtavana vauhtina ja suurena harmina. Yöuni alkoi hänen osallaan jo klo 18. Kohta sen olisi syytä alkaa omallakin kohdallani.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Tiistai on roskapäivä

Monenlaisen uusien tapojen opettelun keskellä yksi jokapäiväinen eteen tullut asia on luonnollisesti, mutta harmittavasti, ylijäämämateria ja sen kanssa pärjääminen.

Kun elää, niin siitä jää jälkiä - joista monet tosin ovat ihan toivottujakin. Ei tarvitse edes ajatella taidetta eri muodoissaan tai merkittäviä, ihmiskäden ja -ajatuksen kautta syntyneitä kulttuurikokonaisuuksia erilaisine (arvo)instituutioineen vaan aivan jokapäiväistä toimintaa ja olemista toisten kanssa. Kasvaminen ja kypsyminen tapahtuu merkittäviltä osiltaan suhteessa toisiin ihmisiin ja heidän kehityshaasteisiinsa, ainakin tässä perheessä. Käsittääkseni eräänlaisesta, toivottavasti positiivisesta, jälkien jättämisestä on kyse siinäkin. Jo kuitenkin tämän arkisen "olemisen" tuotteena syntyy oheis- tai ylijäämämateriaalia, jota aiemmin muistan nimitetyn roskiksi tai peräti jätteeksi.

Ihan vain perustiedoksi: Suomen vuosittainen kokonaisjätemäärä 2000-luvun alussa oli noin 83 miljoonaa tonnia. Ilman kaivostoiminnan ja maaseutuelinkeinojen jätteitäkin luku on noin 33 milj. tonnia. Yhdyskuntajätteen osuus on vain muutaman prosentin luokkaa kokonaismäärästä, mutta on kuitenkin noin 2,3 milj. tonnia. Aivan kuten erään ympäristöhuollon ja materiaalitalouden kanssa toimivan yrityksen kehitysjohtaja Mikko Talola taannoin kirjoitti, on kysymys yksittäisen ihmisen ja yhdyskuntien kannalta siis valtavista määristä. Asukasta kohden kertyvän yhdyskuntajätteen määrä merkitsee lähes 500 kiloa vuosittain eli noin viiden kuution röykkiötä. Talolan kommentti johtaakin pohtimaan omien toimintamallien kestävyyttä: "Tällaisen materiaalivolyymin käsittely on osoittautunut kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa haasteelliseksi silloin kun tavoitteena on, että siitä pystytään hyödyntämään mahdollisimman suuri osa ja että loput sijoitetaan turvallisesti ihmisen terveyttä ja ympäristöä vaarantamatta."

En usko, että nyky-Suomessa löytyy kovin montaa ihmistä, jotka eivät ymmärtäisi materiaalikierron päälle. Suurelle osalle se tuntuu olevan osa normaaliksi omaksuttua ajatusmaailmaa, ei enää joidenkin tiukkapipoisten ja elämän mahdollisuuksista vieraantuneiden fanatistien kouhottamista. Toki löytyy niitäkin kylänperukoiden hamstereita, jotka rakastavat tavaroitaan niin paljon, että säilövät vaikka käyttökelvottomiksi ruostuneita autonraatoja läjittäin pihallaan - "koska niillä on tullut ajeltua ja saattaa niistä vielä tehdä jotain". Ja niitä, jotka rakentavat tyhjyyttä humisevaa maailmaansa ympäröimällä itsensä mitä erilaisimmilla materiaalisilla korvikkeilla. Tällaisten umpikollojen ajatusmaailma on varmastikin yksi mahdollinen, mutta amputoi sosiaalisen vastuun ja ympäristöetiikan väistämällä kysymyksiä oman jalanjäljen suuruudesta.

Juuri sen jalanjäljen suuruuden suhteen olin itse monenlaisissa ajatuksissa ennen muuttoa. Yhdysvallat ei tunnetusti ole osannut kantaa vastuutaan kestävästä kehityksestä vaan pikemminkin tahtonut nojata talousvetoiseen ja -keskeiseen ajattelutapaan, jonka kummelimaisittain voi tiivistää lauseeseen "raha tykkää siitä että sitä käytetään". Mitä moninaisemmille tavaroille on markkinat (mm. seinään kiinnitettävälle hammastahnan annostelijalle ja normikuokan korvaavalle poraan liitettävälle puutarhajyrsimelle). Moni asia on varmasti ikään kuin mukavuus/helppous -periaatteen kysynnän ja tarjonnan lakiin yhdistävien markkinoiden - ja tähän puolestaan nojaavan yhdyskunta-ajattelun - sivutuotteena syntyneiden vahinkojen tulosta. Niin voisin ajatella esimerkiksi kaikenlaisten käyttötavaroiden koosta. Täällä todellakin kaikki on suurempaa aina haravasta lautaseen ja jääkaapista autoon (niin koriin kuin moottoriin). Samoin asiat myös tehdään suuremmin. Kotitalouksien arjen toiminta on selvästi muodostunut sellaiseksi, että esimerkiksi autottomuus ei ajatuksellisesti tunnu olevan mahdollista. Autokin tykkää siitä että sitä käytetään, vaikka muutama sata jaardia kerrallaan.

Tähän liittyvä kulttuurinen hämmästyneisyys on tullut useampaan kertaan huomatuksi kun autoa ei itsellä vielä ole. Monen täällä tavatun henkilön ensimmäinen kysymys on esittäytymisten jälkeen koskenut autoa. Että onko sitä ja millainen? Asian ytimenä on - varallisuustason ja identiteetin "profiloinnin" lisäksi - kuitenkin näyttänyt olevan halu tiedustella sitä, kuinka olemme jo päässeet tutustumaan lähiseutuumme ja sen nähtävyyksiin. Olemme varsin hyvin toistaiseksi pärjänneet omien jalkojen lisäksi julkisen liikenteen turvin, joka ainakin Oulun mittapuuhun verraten on järjestetty aivan erinomaisen hyvin ja käyttäjäystävällisin taksoin. Kun autoa ei kuitenkaan ole ollut, ovat kysyjät selvästi useammin kuin kerran ajatelleet meidän viettäneen aikamme vain kodissamme. Onneksi meitä on myös lohdutettu sillä, että auton saatuamme pääsemme varmasti tutustumaan eri paikkoihin - ja erityisesti kauppoihin!

Sen lisäksi, että autottomuus ei siis ajatuksellisesti tunnu paikallisista mahdolliselta, ei se yhdyskuntasuunnittelun johdosta monin paikoin käytännössä olekaan. Siksi nelipyöräinen kumijalka kuitenkin päätynee hankintalistalle. Mutta ajatuksesta, että meidän bio-fyysinen materiaalimme pääsee mahdollisesti polttomoottorin vetämänä kiertämään paikallisia asfalttiteitä, päästään yleisemminkin takaisin materiaalikiertoon: tiistai on roskapäivä. Tiistaisin, viimeksi siis tänään, asuinalueen pikkukaduilla jyristää useammanlaisia ja useamman yrityksen autoja keräämässä ylijäämämateriaalia - myös sitä jätettä.

Kun anglosaksisen maailman jätehuollosta on aiempiakin kokemuksia, pelkäsin muuton myötä joutuvani perheen kanssa jatkuvan huonon omantunnon loukkuun. Skotlannin vuonna tyrmistykseni ehti jo ahdistuksen kautta vaihtua yhdentekevyydeksi, kun samaan mustaan jätesäkkiin ladattiin paperit, biomateriaalit, metallit, lasit ja ylipäänsä kaikki mahdollinen. Ja säkki kannettiin sen täytyttyä kerrostalon ulko-oven viereen muiden mustien jätesäkkien läjään. Onnekseni olen voinut yllättyä positiivisesti.

Voi olla, että oma asuinkuntamme - ja laajemmin asuinseutumme - on jollain lailla "tiedostavampaa" kuin keskimäärin. Näin ainakin meitä informoitiin ennen muuttoa Uuden Englannin maaperälle. Ja totta on, että ainakin pelkoihin ja ennakkoluuloihin nähden olemme saaneet mahdollisuuden löytää toisenlaisenkin yhdysvaltalaisuuden: sen jota ei usein muisteta mainita silloin kun puhutaan ympäristövastuusta ja sen suurimmista haastajista. Oman asuinkuntamme materiaalitalouden ja ympäristönhuollon tunnuksena on "More than Just Recycling". Puoliteologinen sanaleikkikin avautunee sitä hetken pohtiville.

Toistaiseksi voimassa olevien ohjeiden mukaan paperi ja pahvi kerätään erikseen. Lasi, metalli ja muovi (ei tosin muovipusseja) niin ikään, samoin kuin puutarhajäte. Kompostorien hankkimista suositetaan. Tarpeettomaksi jääneet tavarat - huonekalut ja käyttöesineet - voi kunnan kierrätysohjeen mukaan lahjoittaa tai myydä, tätä varten olevaa nettisivua ylläpidetään. Autonrenkaat, kokolattiamatot ja pienet määrät kodeista syntyvää remonttijätettä haetaan erikseen pyydettäessä, aivan kuten jääkaapit, pakastimet, ilmastointilaitteet, hellat ja pesukoneetkin. Käyttökelpoiset maalit on mahdollista toimittaa niiden vaihtopisteeseen! Moraalis-käytännöllisiä ohjeita annetaan, materiaalitehokkuutta suositaan. Pormestari haastaa: "Ennen kuin heität jotain roskakoriin, kysy itseltäsi 'voiko tämän kierrättää?'", samalla kun kierrätyspaperille painetussa lyhyessä tekstissään kahteen otteeseen alleviivaa "kallisarvoisten luonnonvarojen" suojelemista.

Ollaan täällä sitten havainnoimassa Yhdysvaltain "tiedostavaa" osaa tai ei, monella Suomen pienen kunnan kunnanjohtajalla voisi olla tekemistä, että saisi profiloiduttua samalla tavalla ympäristövastuulliseksi - saati käytäntöjen osalla edelläkävijäksi. Apu on nimittäin pian myös tulossa niille, jotka kokevat eri laatikoihin lajittelun työlääksi. Newton siirtyy ensi syksyn aikana kierrätysmalliin, jossa kaikki kierrätyskelpoinen laitetaan samaan keräysastiaan. Single Stream Recycling nojaa erottelutekniikkaan, joka Suomessakin on tunnettua. Voi siis olla, että jo nyt valheelliseksi osoittautuvaa otsikkoa voi joutua muuttamaan tulevaisuudessa entistä suuremmalla syyllä. Mitä jos roska-auto (joita tulevaisuudessa kiertää pikkukaduilla siis entistä vähemmän) ei tulevaisuudessa olekaan enää roska-auto eikä tiistai ole enää roskapäivä? Mitä jos tämä johtaisi ajattelemaan myös hankintalistalla olevien tavaroiden oikeaa tarpeellisuutta? Mitä jos kaikesta tästä seuraisi, että kumitassujen sijaan maan pintaan painuisikin jalanjäljen kuvia? Maassa, jonka kansalainen on painanut jalkansa myös kuun pinnalle, se aivan hyvin voisi olla mahdollista.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Eläimiä vilisee ja kasvillisuus kukoistaa

Eilinen aamupalamme keskeytyi, kun metsäkauris (eli Bambi) juoksi tien yli naapurin aidatulle pihalle. Saimme aitiopaikalta seurata sen ongelmanratkaisukykyä päästäkseen vankilastaan vapauteen. Tovi siihen meni, mutta valokuvaa emme harmi kyllä saaneet ennenkuin se uskaltautui vilahtamaan aivan naapurin oven edestä jälleen tutkimusretkelleen.

Toinen naapurimme syöttää linnuille (ja muille pienille eläimille) leipää, minkä vuoksi myös meidän pihallamme vilahtelee mitä moninaisempia lintuja. Lintubongarille tulisi monta merkintää korpeista ja peruspikkulinnuista aina sini- ja oranssirintaisiin, itsellemme vielä tuntemattomiin lajeihin saakka. Oravia on paljon ja maaoraviakin näkyy päivittäin. Aivan riesaksi asti levinneet pesukarhut ovat toistaiseksi pysyneet pihaltamme poissa, sillä roskapönttöjä saimme ohjeen pitää sisällä autotallissa - osaavat kuulemma avata suljetunkin kannen. Pieniin kaneihin törmää vähänkin pidempään kävellessä varmuudella. Pikku-O bongaa kaikki koirat osoittaen niitä jo kaukaa sormellaan ja huutaen iloisesti kovaan ääneen. Ihme kyllä hän herättää tällä kuitenkin vain positiivista huomiota.

Iso-O taas huomaa mitä monivärisemmät kukat ja kertoo sen hänkin tyylilleen ominaisesti ääntä säästämättä. Kukkia ja muotoonleikattuja pensaita todella riittää. Puut ovat suuria ja joukossa on useita satoja vuosia vanhoja yksilöitä. Vaikuttavaa.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Sail Boston 2009 ja BC kampus samana päivänä

Hellepäivä. Mukaan ei kuitenkaan pakattu eväitä, eikä juotavaa, kun hyppäsimme metroon koko energisellä porukallamme. Ihmisiä oli paljon liikkeellä; onhan täällä menossa Sail Boston 2009. Ylitimme sillan keskusta-alueelta Charlestownin puolelle, jossa kuusi yleisölle avoinna olevista suurista purjelaivoista sijaitsi. Kiersimme vahingossa vähän isomman lenkin, mutta näimme samalla kaunista merenrantaa upeine asuntoineen ja suurine yksityisvenealueineen. Meri oli ihanasti läsnä, aivan toisin kuin Oulussa, jossa meri on kätketty isojen rumien rakennusten taakse. Näkymä kohti keskusta-aluetta on viehättävä ja kotoinenkin huolimatta kohtuullisen korkeista rakennuksista.

Kuumuus, jano, nälkä ja väsyneisyys vaivasi pikkuväkeämme, mutta heidänkin toiveestaan kävimme yhdessä laivassa sisällä. Jono meni mukavan jouhevasti ja pääsimme laivan kannelle. Bluenose II on Kanadan lipun alla purjehtiva puuvene Nova Scotiasta. Pikku-O oli innoissaan pienistä, pyöreistä ikkunoista, jotka olivat hänen tasollaan. Sitten olikin aika levähdyshetkelle. Söimme Hotdogit nurmikolla varjossa istuen. Teki hyvää.

Olisi ollut lapsiystävällistä jättää reissumme tähän, mutta metrosta oli helppo hypätä pois muutama pysäkki aiemmin ja tutustua tekojärveen (reservoir) kävellen sen ympäri kohti Boston Collegen kampusta. Askel oli raskas erityisesti Iso-O:lla ja E:llä, joten upea kampus jäi heidän mielessään vähäisemmälle arvostukselle. Iso amerikkalaisen jalkapallon areena ja kampuksen suihkulähde herättivät vielä lievää innostusta, mutta sen jälkeen motivointia tarvittiin. Kotiin kuitenkin päästiin, ja unta ei tarvinnut houkutella.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Hampaita lähtee!

E:n etuhammas on lähdössä. Kyseessä ei ole ensimmäinen, mutta onpahan ensimmäinen tällä mantereella. Siis hänellä, muuten hampaita on varmasti irronnut täällä monesta syystä. Eräs merkittävä liittyy edellisen blogin teemaan, naapurustoon. Jossain vaiheessa ennen muuttoa keskusteluissa ajoittain vilahti teema "rikollisuus". Kun esimerkiksi lapset ovat Suomen tantereilla olleet hyvin vapaasti ja leikkineet turvallisessa naapurustossa, joko vitsin varjolla tai ihan suoraan joku muistutteli toisenlaisistakin ympäristöistä.

Yhdysvallat on ehkä tullut tunnetuksi kaikenlaisten paukkurauta-pettereiden temmellyskenttänä - eikä varmasti vähiten (ohjaaja Michael Moorelle ominaisesta tendenssimäisyydestä huolimatta) erinomaisen dokumentin Bowling for Columbine ansiosta. Yksi herkimmistä dokumentin kohdista on se, kun Moore kävelee michiganilaiseen pankkiin, tekee tietyn vähimmäismäärän ylittävän määräaikaistalletuksen - ja kävelee ulos pankin hänelle tästä syystä lahjoittaman kiväärin kanssa. Kysymys, joka dokumentissakin retorisesti esitetään, on se, että milläs niitä pankkeja sitten oikein ryöstetäänkään?

Aseet ja rikollisuus ovat olleet jopa tietynlainen brändi, jolla on sitten tarkoitushakuisesti ratsastettukin. Ihan ensimmäiseksi mieleen tulevat monenkirjavat lökäpöksyräppärit, joista osa ei varmasti ole oikeaa asetta kädessä pitänytkään. Silti musiikkivideoilla isojen autojen ja naiskauneuden lisäksi merkittävää roolia näyttelevät vähintään aseiden käyttöä imitoivat eleet (vrt. vaikkapa varsin yleiseksi käsiliikkeeksi tullut "gangstaräppäri"-tyyli ikään kuin käsiaseen kanssa), ellei peräti hyvin suorat kuvalliset vihjaukset monenlaisiin tykkeihin. Biisien sanoitukset ovat sitten vielä toinen asia. Uhoa ja mouhuamista, ehkä joiltain osin todellisuuteenkin pohjaten, mutta kokonaan toinen asia on, onko kyse omista henkilökohtaisista kokemuksista vai pikemminkin jonkinlaisten "viileäksi" miellettyjen anti-nynnyilyiden esittelystä oman levymyynnin ja katu-uskottavuuden buustaamiseksi - jolla tehokkaan markkinoinnin ansiosta on valitettavasti myös yleistä mielikuvaa luova vaikutus. Toki monenlaista mahtuu porukkaan, myös niitä oikeita rikollisia, mutta siihen suuntaan vetävän kuvakielen käyttö taloudellisen edun nimissä on selvääkin selvempää. Joten se esimerkiksi.

Jou.

Mutta millaista katuräppiä sitten Massachusettsin osavaltiossa ja erityisesti Bostonin kupeessa sijaitsevassa Newtonin kunnassa esitetään? Aseet ovat toki näkyvästi läsnä myös tässä maisemassa. Aina, kun joku kampuksen, paikallispoliisin, hallintoalueen, osavaltion tai liittovaltion virkapukuinen poliisi tai puiston tai sataman "ranger" on näköpiirissä, paistaa kupeella myös kiillotettu virka-ase. Toisella tapaa asia tulee esiin, kun aseita etsitään. Ja niitä etsitään. Sisäänpääsy museoon, virastoon, keskeisimpiin julkisiin rakennuksiin jne. on mahdollista vain, kun on laitettu reput ja läppärit läpivalaisuhihnalle, avattu ja käynnistetty kannettava tietokone tämän jälkeen (itse, jotta sitten itse poksahtaisi jos akun tilalla olisikin jotain muuta), kävelty metallinpaljastimen läpi, jääty käsin tutkittavaksi ja varsinkin - huom! - varsinkin näytetty sukkien yläosat. Näin kävi viimeksi tänään yliopiston dekaanin kanssa sosiaalivirastoon mentäessä (Graduate Schoolin dekaani muuten ajoi itse minut sinne autollaan, varmisti ettei sen kuuluisan Social Security Numberin hakemisen kanssa tule mitään hässäkkää - ja toi takaisin kampukselle!).

Tavalla tai toisella saa siis vaikutelman kulttuurista, jossa suhtautuminen aseisiin on joko neuroottista tai entusiastista. Toisaalta, jos niitä jo tässä maassa on niin paljon, että jokaiselle Yhdysvalloissa oleskelevalle aikuiselle riittäisi vähintään yksi (vaikka tarkkaa lukumäärää ei kukaan tiedäkään), kertoo se lukumäärällisesti myös omaa tarinaansa. Ehkä on ollut syytä huomauttaa meille tänne hiihtäjille, että monenlaista voi olla edessä. Tai että ainakin mahdollisuus tässä suhteessa erilaisuuden kohtaamiseen on hyvinkin olemassa ja se on syytä tiedostaa oman käyttäytymistapansa harkitsemiseksi. Ettei nyt ehdoin tahdoin lähde etenkään lasten kanssa hillumaan alueille, joissa liipasin tuntuu olevan keskivertoa herkempi. Vaikka sivuhuomiona on kyllä mainittava, että Suomessakin aseita riittää (n. 1,6 miljoonaa) - ja niitä rikollisesti käyttäviä. Suhteellisesti Suomi ei kuitenkaan vedä Yhdysvalloille vertoja: vuonna 2008 Suomessa oli yli 4,4 miljoonaa yli 15-vuotiasta.

Mutta miksi asia on kaikenkaikkiaan blogikirjoituksen arvoinen? Lähinnä se on noussut mielenkiinnon kohteeksi - minkäs muun kuin - median ansiosta. Maaliskuussa 1872 ensimmäisen kerran julkaistu, lukuisia Pulizer-palkintoja historiansa aikana saanut sanomalehti Boston Globe ei ehkä kuulu niiden joukkoon, joita pidetään pintajournalistisina mässäilijöinä ja huuhaaviihteenä. Ehkä juuri siksi sen verkkolehden etusivulla jokin yksityiskohta tuntuu olevan kuin vieraasta ympäristöstä. Kun sivua vierittää alaspäin, törmää sen oikeassa laidassa sinänsä normaaliin karttakuvaan google mapsista tuttujen nuppineulojen kanssa. Kyse voisi olla vaikka sikainfluenssakartasta. Mutta kun sen alla lukee "Homicide Map", joutuu tämän tavaamaan vielä kerran uudelleen. Siis: "Tappokartta"! Ja ikään kuin ihan normaalina asiana resurssi-otsakkeen alla. Ja konservatiivisena, joskin keskustalais-vasemmisto -sympatiseeraavana pidetyn laatusanomalehden materiaaleissa. Tässä vaiheessa mieleen hiipii vain ja ainoastaan Led Zeppelinin klassikkobiisin Stairway to Heaven -sanat:

There's a feeling I get when I look to the west
And my spirit is crying for leaving
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees
And the voices of those who stand looking
and it makes me wonder
really makes me wonder

Tappokartta tosiaan jättää monenlaisiin aatoksiin. Eikä aseiden piipunsuiden ympärille piirtyviä savurenkaita ole hankala hahmotella mielen valkokankaalle. Mutta: asia ei ehkä kuitenkaan ole hämmentävästä esillepanosta huolimatta niin dramaattinen, ainakaan paikallisen mittapuun mukaan. Massachusettsin osavaltio on yhdysvaltalaisten rikollisuustilastojen mukaan kohtuullisen rauhallinen. Ja oma naapurustomme, tämä Bostonin kyljessä köllöttävä Newton on omaisuusrikoksiltaan - ja erityisesti henkirikoksiltaan - osavaltion keskiarvoon nähden huomattavasti rauhallisempi. Voi siis hyvin olla, että täällä ei tarvitse omaksua samanlaista pelkokeskeistä suhtautumistapaa mihin virallinen hallinto on luisunut. Vaan elää normaalia elämää, pitäen mielessä sen, että monenlaista voi tulla vastaan, myös Suomessa. Vaikkapa orava takapihalla, niin kuin täällä.

Ja sitäpaitsi, eikös se luottamus toisiin ihmisiin ole sellainen perustava olettamus, jonka tarkoituksellisen pois pyyhkimisen tai "virallisen suojelun" nimissä tapahtuvan syrjäyttämisen jälkeen voitaisiin oikeasti kunnolla vajota masennukseen ja vaikka hobbesilaisen luonnontilan syövereihin. Avoimeksi itselleni vielä jää, miksi jotkin seikat täällä havaittuina kuitenkin ovat hiljaisesti nostamassa sellaista mielialaa - kun mahdollisuuksia on oikeasti myös henkisesti aurinkoisempaan ja auvoisempaan ajattelutapaan. Ehkä se sopi etenkin edellisen hallinnon regiimiin, ja ajan kuluessa monet ovat luiskahtaneet tyylinmukaiseen toimintamalliin. Mene ja tiedä. Mutta homo homini lupus ja bellum omnium contra omnes - ei kai sitten kuitenkaan?!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Naapurusto

Lasten kanssa naapurusto tulee nopeasti tutuksi. Ja onhan tässä naapurustossa ihmettelemistä. Olemme keskellä amerikkalaista unelmaa - suuria, vanhoja omakotitaloja isoilla, äärimmäisen hyvin hoidetuilla tonteillaan. Taloamme vastapäätä on pikkuruiselta vaikuttava omakotitalo kahden jättiläisen välissä - silläkin silti kokoa varmasti lähelle 200m2. Talojen ja pihojen hyvään kuntoon nähden on aika kummallista, että tiet ja varsinkin kävelytiet ovat huonommassa kunnossa kuin missään Suomen kaupungissa. On itsestään selvää, että rullaluistelua harrastetaan vasta Suomessa - polkupyörät aiotaan kyllä hankkia muillekin kuin T:lle, mutta varsinkin Iso-O:n kanssa on odotettavissa haastetta.

Löysimme vihdoin hiekkaa. Iso-O:n preschoolin lähellä on aasialainen kulttuurikeskus ja sen vieressä laaja, aidattu nurmikenttä pelejä varten sekä paljon hiekkaa, hiekkaleluja ja kohtuullinen leikkipuisto. Pikku-O:n kasvoilla oli onnellinen ilme kävellessään ankkakumppareilla lapio ja sanko kädessään. 4-vuotias, virtaa täynnä oleva tyttö hakeutui Iso-O:n seuraan. Tytöt keinuivat, kiipesivät ja rakensivat hiekkakakkuja yhdessä. Iso-O tosin oli kaksikon vetaytyvampi osapuoli. E tykkäsi heitellä kanssani frisbee:tä, mutta otti kivasti kontaktia paikallisiin, vaikkei vielä puhua osaakaan. Sateiden välissä oli hetken kuivaa - siksi tästä pienestä retkestämme jäi hyvä mieli.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Weekday nursery school

Kahden aurinkoisen päivän jälkeen olikin jo aika sateelle. Kastuimme läpimäriksi lyhyellä matkalla kohti Weekday Nursery School:a eli Iso-O:n tulevaa preschoolia. Johtajatar Ann tuli avaamaan meille oven ja esitteli tilat. Eniten iloa isommille tuotti sisällä huoneessa olevat hiekkalaatikko ja vesiallas. Sateen vuoksi kesäkoululaisetkin olivat sisällä, mutta yhteistä leikkiä ei vielä syntynyt - ainoastaan Pikku-O otti tilanteen haltuun tädeille hymyillen ja muille lapsille jotain omalla kielellään selittäen. Käytin elämäni ensimmäisen kerran shekkiä maksaessani rästiin jääneen varausmaksun. Juhlallista. Varausmaksun maksaminen ei onnistunut Suomesta suoraan WDN:n pankkitilille vaan piti tulla henkilökohtaisesti se hoitamaan, vaikkakin sitten puoli vuotta muita myöhemmin.

Kävimme myös pankissa - taas. Sain nimittäin pankkikortin väärälle nimelle. On edullisempaa käydä pankissa henkilökohtaisesti hoitamassa kaikki asiat kuin niiden hoitaminen itse netissä. Palvelu sinänsä on kyllä erittäin hyvää ja joustavaa, ja pankki kivenheiton päästä kotoamme, joten suuri vaiva se ei ole. Joskin nettipankkiin tottuneena täytyy vähän tätä uutta tyyliä makustella.

Sade jatkui pitkälle iltapäivään, tekipä jälleen ukkosenkin. Tunnelma sisällä alkoi olla tiivis. Onneksi alkuillasta tuli pientä rakoa pilviin ja isommat lapset pääsivät touhuamaan hetkeksi meidän pihallemme. Pikku-O:n kova kuume on laskenut. Syy jäi epäselväksi.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Vierailu MRI-tutkimuskeskuksessa

Täydessä vihreän linjan metrossa kohti Park Street Stationia jännitykseni kohosi hiljalleen. Vaihto jouhevasti punaisen linjan metroon ja sieltä kävellen remonttialueen läpi kohti Mass Gen -sairaalan aulaa. "How can I help you, MISS?" Ohjeiden mukaisesti löysin sairaalan takaa lähtevään ilmaiseen Shuttle-bussiin kohti kahden mailin päässä sijaitsevaa sairaalan MRI-tutkimuskeskusta. Keskus muistutti sisältä nukkavierua Helsingin Biomedicumia. Aulassa olevassa taulussa oli artikkeleista tuttuja nimiä kuten Gilberto Gonzalez. Tuntui aika hassulta.

Tapasin apulaisprofessori Hakanin. Vaikka toiveemme eivät suoranaisesti kohdanneetkaan, saimme yhteyden. Hakanin toiveena olisi, että aloittaisin mahdollisimman pian. Itselleni sopisi parhaiten aloitus vuoden päästä. "You should think what a year away from work will do for your career?" Jäämme katsomaan, mihin kompromissiin päädymme. Muutama 'pieni' byrokraattinen ongelma (kuten viisumityyppi) on ratkaistava ennen aloitusta puolin ja toisin. Olen siis vuoden kotona.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Freedom and Nature

Kun sekä Bostonin teekutsut (joita lapset viettivät tänään leikisti talon takapihalla) että brittihallinnon ikeen alta pääsemisestä taannoin pitkään haaveillut ja puhunut bostonilainen Samuel Adams (joka myös oli yksi itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista) ovat olennaisia Yhdysvaltojen itsenäistymisen kannalta, menköön siis tämä kirjoitus.

Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän ja siten kaiken maallisen vapauden koiton kunniaksi päätin iltapäivän kuumimman paahteen hälvettyä viimein vapauttaa itseni hieman pidemmän kirjallisuuskatsauksen kimppuun. Tämä jo siitä syystä, että lukemisen aikataulu näyttää repeävän muuten kohtalokkaasti. Kun viime päivien aikana - ja mahdollisesti vielä jonkin matkaa eteenkinpäin - on rimpuillut kaikenlaisten hoidettavien välttämättömyyksien suossa, osui ponnistuslautana ollut lukujakso "the corporeal involuntary" kokolailla asian ytimeen. Siis sinne missä ihminen noin keskimäärin elämänsä muutoinkin on: in medias res. Ei enää alussa eikä kyllä vielä lopussakaan vaan aina jonkin keskellä ja keskellä jossain. Ja jokin on aina kesken.

Päivä oli siis jollain tapaa vapauttava ja ainakin vapauden ympärillä päilynyt. Mutta mistä loppukädessä on itse vapauden käsitteessä kysymys? Tänään tämä maa on katsellut paraateja, ylilentoja, torvisoittokuntia ja räiskeestä päätellen tällä hetkellä myös amerikan kokoisia ilotulituksia, mutta minkä vuoksi? Jollain lailla irvokkaan koskettava oli se korviin tarttunut kommentti, jossa kehotettiin itsenäisyyspäivän juhlimiseen vähintäänkin veteraaneja muistamalla, "koska heidän uhrauksensa ovat pitäneet tämän maan vapaana". Sinällään suomalaiselle tuttua retoriikkaa, mutta yhdistettynä tietoisuuteen siitä, ettei tämän maan kamaralla ole suoranaisesti sodittu vuosisatoihin vaan taistelut "vapauden puolesta" ovat tälläkin hetkellä käynnissä tuhansien mailien päässä mm. Afganistanissa, asia saa kokonaan toisenlaisen viitekehyksen. Vapauttajina on ennenkin kotimaassa juhlittu niitä, jotka käyvät lentotukialuksin viemässä kaukana muualla rauhan sanomaa. Yhteiskuntakritiikin paikka olisi siis olemassa. Mutta tämä ei ole ehkä nyt juuri sitä mitä omassa mielessä tänään on liikkunut.

Jos asian ytimen yrittää kääntää jollain lailla kohteliaaksi nykyistä asemamaata kohtaan, voisiko olla, että kyse tämän maan olemisentavassa on siitä, että se todella on ottanut vapauden käsitteen vakavasti. Vapaus, freedom, ei ihmisen kokemusmaailmassa koskaan ole rajatonta vapautta vaan se kasvaa todellisuudesta, jossa sitä pikemminkin voitaisiin kuvata joko prosessiksi tai "luonnon" rajoittamaksi mahdollisuudeksi valita. Paul Ricoeurin sanoin: "There is no logical procedure by which nature could be derived from freedom (the involuntary from the voluntary), or freedom from nature. There is no system of nature and freedom."

Jo pelkkä ruumiillinen elämä kertoo ikään kuin ellipsin kahden navan välillä olemisesta. Väliin liikutaan siellä "luonnon" ja välttämättömyyden tienoilla, väliin saatetaan hetkiseksi nousta vapauden ja tahdon piiriin sublimoitumaan - mutta kaikki saavutettava kasvaa siitä kokemuksesta, että ei olla vain vapaita vaan vapauduttu. Siis kuin peilinä siitä mitä ei ole mahdollista valita. Kokemuksellisesti "vapautta" ei voi erottaa "välttämättömästä" tai "luonnosta" vaan ne paljastavat toinen toisensa samalla kun ne ilmaisevat oman läsnäolonsa.

Kun tänään heinäkuun neljäntenä juhlitaan Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyyttä, on silläkin omat juurensa, jotka viittaavat tähän "vapauden" ja "luonnon" dynamiikkaan. Itsenäisyysjulistushan laadittiin juuri Britannian kuninkaan hallintovallan alta nousemisen manifestiksi, siis vapautumisen ja vapauttamisen julistukseksi.

"Prudence, indeed, will dictate that Governments long established should not be changed for light and transient causes; and accordingly all experience hath shewn, that mankind are more disposed to suffer, while evils are sufferable, than to right themselves by abolishing the forms to which they are accustomed. But when a long train of abuses and usurpations, pursuing invariably the same Object evinces a design to reduce them under absolute Depotism, it is their right, it is their duty, to throw off such Government, and to provide new Guards for their future security."

Mutta sellaisena se nimenomaan ei kosketa vain vapautta sinänsä vaan vapautumista - prosessia tai ajallisessa historiassa elävää tapahtumaa, jonka myötä paljastuu myös välttämätön. Saavutettua poliittista vapautta ei ole ilman hallinnon kipua, eikä ilman "luonnon" paljastavaa, takaisin tyrannian ja depotismin pariin johtavaa olemisentavan juonnetta. Kun vapauden puolesta juhliva Amerikan Yhdysvallat tosiasiassa juhlii tänään vapautumisensa puolesta, on hyvä elää toivossa, että tämä vapautumisen prosessi - joka historiassa itsessään paljastaa myös tämän maan "luonnon" tai ei-valinnaisen "välttämättömän" - on se varsinainen juhlimisen aihe.

Sellaisessa muodossa voi myös perusluterilainen ja peruskansallismielinen suomalainen liittyä hyvin tämän päivän juhlintaan, ainakin jos analogian edelliseen löytää teologian kentältä: ollaanhan sitä tässä samanaikaisesti "iustus et peccator" ja meillä jokaisella on siis aihetta juhlia jo sen prosessin olemassaoloa, jonka myötä Vapaus mahdollisesti koittaa. Kaiken kilvoittelun jälkeen. Sitä odotellessa: iltapalan painikkeeksi pullollinen hyvää Samuel Adams -olutta. Ihan vain päivän kunniaksi. Cheers!

July 4, 2009 - Independence day

Independence day alkoi varsin arkisesti kuunnellen naapurin imurin ääntä aukiolevasta ikkunastamme. Viimeiset kiillotukset jo ennestään virheettömälle pihalle oli ilmeisesti syytä tehdä pitkien sadepäivien jälkeen ilmaantuneen poutasään aikana.

Pikku-O:lle nousi yöllä kuume, minkä vuoksi vain E ja Iso-O lähtivät kanssani katsomaan paikkakunnan lasten tapaa viettää itsenäisyyspäivää. Isolla nurmikentällä oli jäätelö-ja mehutarjoilu, karkkia ja ilmapalloja sekä pari pormestarivaaliehdokasta oheistuotteineen:" Have you already regitered as a voter? [smile with white teeth]". Toisaalla oli Uncle Sam-hattuihin pukeutuneiden vanhempien herrasmiehien järjestämä juoksukilpailu eri-ikäisille lapsille. Iso-O jopa harkitsi osallistumistaan, mutta jäimme kuitenkin vain katsomoon. E oli selkeän huojentunut nähdessään, että 6-vuotiaat tytöt olivat pääosin Iso-O:takin pienempikokoisia, ja samanikäiset pojat aivan tutunoloisia luurankopaitoineen ja lippalakkeineen. Yllättävää kyllä paikalla ei ollut yhtään tummaihoista - vain valkoisia ja aasialaistaustaisia lapsia. "Olisin kyllä varmaan voittanut", tuumi E kotimatkalla.

Meillä on SUURI grilli (lähes neljä kertaa suurempi kuin suomalainen vastineensa). Sitä olisi ollut kiva käyttää näin juhlapäivän kunniaksi, mutta emme olleet varautuneet oikeankokoisilla ja -laatuisilla pihveillä. Keli oli niin kiva, että lapset viihtyivät koko päivän ulkosalla. Saimme osallistua heidän järjestämilleen teekutsuille - tarjolla oli tomaattikeittoa valkosipulilla höystettynä, juustoa, leipää, kakkua, karkkeja ja tikkareita. Kaikki oli valmistettu omakätisesti pihalta löytyneistä kasveista (ruoho, apilat, sadevesi, tammenterhot, piharatamot ym.).

Nyt odottelemme ilotulitusten alkamista. Harmillisesti osallistuminen itse pääjuhlaan Bostonin Cambridgessä illasta klo 20 alkaen ei tällä porukalla onnistunut. Takaraivolla jyskyttää myös pieni huoli Pikku-O:n kuumeen aiheuttajasta.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Meidän uusi koti

E sanoi tänään ensimmäisen kerran keltaista taloamme epäsuorasti kodiksi:"On hyvä, että sataa, niin meidän uusi nurmikko kasvaa!" Koska myös Suomen kotimme nurmikko oli kylvetty muutama viikko aiemmin, luulin E:n tarkoittavan sitä, mutta asia selvisi tarkentavalla kysymyksellä. Kotiutuminen lienee alkanut.

1800-luvun lopun talossamme on kolme kerrosta sekä kellari. Kellari on aika jännä paikka; yritän olla ajattelematta kauhuelokuvia viedessäni pyykkiä koneeseen ja kuivausrumpuun. Ovat muuten aika kookkaita laitteita ja malliltaan suoraan 60-luvulta. Alimmassa asuinkerroksessamme on kuistin ja aulan lisäksi keittiö, ruokailutila, olohuone ja pieni vessa. Huoneet ovat korkeat ja lattiat puuta. Jyrkät, mutta kokolattiamatolla päällystetyt portaat vievät toisen kerroksen aulaan, josta pääsee neljään makuuhuoneeseen. Niistä suurin on lasten käytössä, pienimmässä nukumme me. Yksi on tehty T:lle työhuoneeksi ja viimeinen toimii vaatehuoneena sekä leppoisana oleskelutilana. Lyhyen käytävän päässä on pieni pesuhuone, jossa on kylpyamme ja EI käsisuihkua; vain Hitchcockin Psychosta tuttu yläsuihku ja suihkuverho. Kylpyhuone on remontoitu 2000-luvulla, joten täydelliseen psychotunnelmaan ei kuitenkaan pääse.

Aivan ylimmässä kerroksessa on suuri puolen kerroksen kokoinen makuuhuone, joka on meillä aika vähäisellä käytöllä. Sinne odotamme vieraita - kalustimmekin sen tänään varsin viihtyisäksi. Toinen puoli yläkertaa on ullakkona ja tällä hetkellä kattoremontin jäljiltä erittäin likaisessa kunnossa. Kunhan virtaa riittää, täytyy sitä vähän puhdistaa. Ihan hauska paikka sinänsä sekin.

Kalusteet ja varusteet ovat aiemmalta suomalaisperheeltä käyttöömme ostettuja. Oli helppo tulla, kun kaikki oli valmiina keittiötarvikkeita ja vuodevaatteita myöten. Astiat ovat toistaiseksi omaan silmään aika suuria, mutta olemukseltaan tuttua IKEA-designia. Joukkoon on eksynyt muutama Fiskarsin veitsi ja sakset sekä Marimekon pyyhe. Televisio on jättimäinen ja katsottavaa ohjelmaa on vaikea löytää.

Puitteet ovat siis hulppeat ja kunnossa. Muu säätäminen vielä jatkuu.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Michael "The News" Jackson (Panta rei)

"Mitä, onko popin kuningas kuollut??" Tälle kysymykselle ei ole sijaa ainakaan maailmassa, jossa arvostetun tv-yhtiön uutisotsikko-kanava suoltaa viikon verran live-lähetystä "popin kuninkaan" kuolemasta. Ja siis vain ja ainoastaan siitä.

Matkan varrella on mitä moninaisempien haastattelujen, asiantuntijavierailujen, studiopaneeleiden, lähiomaisten henkilötaustojen esittämisen ynnä kaiken mahdollisen keskellä esitetty niin popin kuninkaan henkilöhistoria kuin dramaattisten viimeisten päivien tapahtumaketjut minuutti minuutilta (myös kaikkien mahdollisten muiden henkilöiden osalta kuin itse popin kuninkaan), kerrottu vaiherikkaasti ruumiin löytämisestä, sen käsittelystä löytöpaikalla, alustavasta tutkimisesta, pakkaamisesta, kuljettamisesta, tarkemmasta oikeuslääketieteellisestä tutkimisesta, tutkimuksen yhteydessä tehdyistä löydöistä, uudesta oikeuslääketieteellisestä tutkimuksesta, sen yhteydessä tehdyistä löydöistä, ruumille tehtävistä tutkimuksen jälkeisistä toimenpiteistä, esillelaittamisesta, kuljettamisesta ko. paikkaan ja niin edelleen.

Tarpeetonta mainitakaan, että jokaisessa erillisessä vaiheessa on siihen liittyneiden (ja mahdollisesti liittyneiden) ihmisten taustat niin ikään valotettu, ko. persoonat haastateltu ja mielipiteet kokonaisuudesta kysytty, uudet salaliittoteoriat kehitetty ja kaikki mahdolliset sivupolut kuljettu. Ja pohdittu, millainen intressi kullakin olisi popin kuninkaan massiiviseksi mainittuun omaisuuteen - oli se sitten loppukädessä etumerkiltään positiivinen tai negatiivinen. Tämän median käsissä ei totisesti jää kiveäkään kääntämättä!

Traagista asiassa on kuitenkin se, että viihteellistämisen ja kaupallistamisen kautta viimeisetkin mehut yritetään imeä irti vielä lämpimästä ruumiista - epäilemättä traagisesta hahmosta, jonka elämä vaikutti sekin irtaantuvan niistä puitteista, joita järkevyyden rajoina voitaisiin pitää. Vai mitä tulisi ajatella kuuluisuutta niittäneestä Neverlandista, jonka portin pieleen kirjoitettu tunnuslause kuuluu "once upon a time". Toisaalta, ehkä se toimii alitajuisesti ilmaistuna rajallisuuden kuvauksena. "Olipa kerran". Olipa kerran haave, joka mitä ilmeisimmin kasvoi haaveilijaansa suuremmaksi. Siltä se ainakin mediassa näyttää.

Samalla kun arvostus suomalaista uutisjournalismia kohtaan on noussut hyvin lyhyessä ajassa huomattaviin sfääreihin, on herännyt mielenkiintoisia aatoksia edellä esimerkinomaisesti kuvatun kulttuurin lähtökohdista, perusasenteesta ja erityisesti olemassaolon muodosta. Jos mikä tahansa suomalainen uutistoimitus suoltaisi viikon ajan vain ja ainoastaan yhtä uutista erilaisissa fiktion tason saavuttavissa multispekulatiivisissa muodoissaan, luulen, että se samalla olisi ihmisten mielestä ajautunut kauas siitä arjen kokemuspiiristä, jonka keskivertosuomalainen (mitä ikinä se onkaan) kokee aidoksi kokemukseksi - siis hänelle todeksi elämäksi.

Jopa siihen kuuluisaan "seiskajournalismiin" osataan tehdä pesäero. Vaikka sensorttisia lehtiä käsittääkseni hämmentävän laajasti luetaankin, ainakin uskoakseni moni lukee niitä kuitenkin hömppäviihteen lasit nenänvarrellaan. Mutta että "juuri nyt" -uutisotsikkoina tarjotaan tukevasti ilmassa leijuvia skenaarioita, jotka muistuttavat Kauniiden ja rohkeiden ja X-filesien 38. yhteistuotantokautta? Jos tästä voisi jotain johtopäätöksiä vetää, on todettava, että Unelmien Amerikka on ehkä totta. Jos ei oma elämä ehkä olekaan aivan sitä mitä odottaa voisi, voi uppoutua unelmien, unikuvien, haaveilun ja kaikenlaisen hummailun januskasvoisten heijastumien syvään virtaan avaamalla 55-tuumaisen luukun. Josta virtaa kaikki ja jossa kaikki virtaa.

Mutta sivuhuomio: meillä on kaapeli! Ja lisäkanavilla! Kaikenlaisesta ohjelma- ja etenkin mainosvirrasta on huomattavan hankalaa seuloa esiin järjellisiä uutislähetyksiä (edes niiltä kuuluisilta uutiskanavilta). Tästä huolimatta aion kellon lähestyessä iltayhdeksää jälleen kerran rohkeasti yrittää. Ensin täytyy vain muistella, oliko se parasta laatuviihdettä tarjoava uutislähetys kanavalla 26, 305 vai 318.