Keskiviikkona saapui teltta. Lapset pörräsivät alkuun ympäriinsä: into ei meinannut pysyä nahkan sisäpuolella. Pienen organisoinnin jälkeen olohuone oli raivattu lattiatilaltaan tyhjäksi ja lapset istuivat vieretysten sohvalla. T toimi joukkueenjohtajana ja opettajana. E ja Iso-O nostivat vuorotellen käsiään pystyyn (viittasivat!), kun halusivat joko vastata 'opettajan' kysymyksiin tai kysyä itse jotain. Pikku-O ei jaksanut koko ajan istua, vaan kierteli katselemassa otsalamppu päässään. Hänkin osallistui tarkkaavaisesti - tämä tuli ilmi seuraavan päivän vastaavassa sessiossa.
Ensimmäisenä iltana teltta koottiin hitaasti ja kaikkiin vaiheisiin tarkasti perehtyen valoisassa. Samalla tuli tarkistetuksi, mitä kaikkea vielä puuttuu. Makuualustat ja -makuupussit levitettiin jokaisen omalle paikalle. Hetken makailun jälkeen leiri purettiin. Edelleen hitaasti ja jokaiseen vaiheeseen pysähtyen. Kaikki tekivät oman osuutensa. Luonnollisesti kokoon ja kykyyn suhteutettuna.
Toisena iltana, E:n ja Iso-O:n vapaapäivän (juutalainen uusivuosi, Rosh Hashanah) jälkeen puuttuvat osat oli T:n ja heidän toimestaan hankittu. Oli haastavamman teltankokoamisen aika. Jälleen olohuoneeseen raivattiin tila, mutta nyt sammutettiin valot koko talosta. Ainoastaan otsalamput paloivat. Lisäksi kuviteltiin, että sataa, ja koottiin teltta sateeseen sopivassa järjetyksessä. Aika jännää, ainakin joillekin. Iso-O pelkäsi karhuja.
Kokoaminen meni hienosti. Lapset tiesivät paikkansa ja toimivat hienosti T:n ohjeiden mukaisesti. Erityisen hauskana jäi mieleen Pikku-O:n reipas teltasta poistuminen; ensin hän istui teltan suuaukossa, otti kuvitteelliset kenkänsä ulkoteltasta, laittoi ne jalkoihinsa, nousi vikkelästi ylös ja poistui muiden tieltä. Teltanpurku jäi meille T:n kanssa, sillä kello oli hypähtänyt eteenpäin ja lasten oli päästävä nukkumaan.
Teltta on nyt purettu ja pakattu tositoimia varten. Maine, täältä tullaan!
perjantai 30. syyskuuta 2011
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Aika hyvä viikko
Hyväksi kääntynyt viikko ei alkanut mitenkään liian loistavasti. Polkaisin reippahasti vauhtia TD Gardenin kohdalla ja naps - ketju meni poikki. Yritin löytää T:n ohjeiden mukaisesti (niin, soitin tietenkin ensimmäisenä T:lle) korjaamoa sekä keskustasta että työpaikkani läheisyydestä, mutta se ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu. Lopulta löysin erään, mutta kävelyä tuli yhteensä 5 mailia, ja olin kyllä melkoisen rikki illasta (kävelyn lisäksi 20 mailia pyöräilyä ehkä selittää väsymystäni paremmin). Onneksi keli oli mitä parhain! Muuten olisi voinut harmittaa vieläkin enemmän. Itse korjaus ei maksanut juuri mitään - vain 10 dollaria - sillä huoltomies kieltäytyi laittamasta pyörääni uutta ketjua:"Se vain huonontaisi pyörän ennustetta. Veikkaan, että joudut hankkimaan uuden kuukauden sisään. Ei tätä ole tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön". Siis mitä?!? Ketjunpäiden yhteenliittämisen jälkeen kitkuttelin pyörällä kotiin; ja jälleen T pääsi sitä säätämään. Nyt on enää muutama vaihde käytössä; henkitoreissaan on mokoma.
Pyörän kokemaa kohtaloa lukuunottamatta mitään suuremmin negatiivista ei tule mieleen. No jos nyt jotain ikävää haluaa kaivaa, niin keli on ollut aika sietämätön. Kuumaa ja kosteaa. Mutta sehän vain sopii E:n istuttamalle ananaksen tyngälle - siitä pitäisi hänen mielessään kasvaa uusi ananas. Tai uintikiellon poistamiselle Crystal Lake:lta. "Swimming at your own risk" kiihoitti vilkasta vääntöä pari vuotta sitten kesällä ja pulpahtaa ajoittain uudelleen julkisuuteen. T ei voinut vastustaa kiusausta, vaan osallistui kaupungintalolla pidettyyn keskustelutilaisuuteen. Oli kuulemma ollut melkoinen teatteri.
Viikon täydellisen positiivisiin asioihin kuuluvat ehdottomasti Pikku-O:n uudelleenaloittama puheterapia sekä minulle mielettömällä tuurilla järjestynyt tuutori. Boston Collegen englanninkielen laitoksen opiskelijat tarvitsivat harjoituskappaleita omiin opintoihinsa, ja harjoituskappaleet valittiin BC-opiskelijoiden ulkomaalaisista puolisoista. Jee. Tapasin oman, itseäni 16 vuotta nuoremman tuutorini torstaina, ja jatkamme harjoituksia viikottain aina joulukuuhun saakka.
Huonoja juttuja eivät myöskään olleet viikonlopun Recycling Day (pääsimme eroon lasten pieniksi jääneistä vaatteista, kengistä ja hyllyyn jääneistä ei-ihan-omantyyppisistä kirjoista, ja saimme tilalle hienon kattilasetin, palapelejä, leluja, tennismailoja ja mikä hassuinta, hellagrillin), tunnin piipahdus BC Eagles-UMass otteluun amerikkalaista jalkapalloa katsomaan, Iso-O:n kaverin kotisyntymäpäivät, ja sunnuntainen pyöräretki koko porukan voimin "Touch a Truck"-tapahtumaan sekä "Harvest Fair":iin. Iloisen mielen toi myös tieto siitä, että T pääsee majoittumaan kaverinsa luokse Philadelphiassa parin viikon päästä mennessään sinne konferenssiin, eikä erillisiä hotellikustannuksia siis ole odotettavissa.
Sunnuntain loppupäivä kului T:n kanssa tietokoneella surffatessa ja ruskaretkeämme suunnitellessa. Olemme lähdössä ensimmäistä kertaa Maine:iin, josta ilmeisimmin pitäisi löytyä lappimaisia maisemia ja vähitellen ruskaakin. Mikä tekee retkestämme hieman aiemmista poikkeavan on se, että ostimme meille teltan. Saa nähdä, mitä tästä vielä seuraa.
Pyörän kokemaa kohtaloa lukuunottamatta mitään suuremmin negatiivista ei tule mieleen. No jos nyt jotain ikävää haluaa kaivaa, niin keli on ollut aika sietämätön. Kuumaa ja kosteaa. Mutta sehän vain sopii E:n istuttamalle ananaksen tyngälle - siitä pitäisi hänen mielessään kasvaa uusi ananas. Tai uintikiellon poistamiselle Crystal Lake:lta. "Swimming at your own risk" kiihoitti vilkasta vääntöä pari vuotta sitten kesällä ja pulpahtaa ajoittain uudelleen julkisuuteen. T ei voinut vastustaa kiusausta, vaan osallistui kaupungintalolla pidettyyn keskustelutilaisuuteen. Oli kuulemma ollut melkoinen teatteri.
Viikon täydellisen positiivisiin asioihin kuuluvat ehdottomasti Pikku-O:n uudelleenaloittama puheterapia sekä minulle mielettömällä tuurilla järjestynyt tuutori. Boston Collegen englanninkielen laitoksen opiskelijat tarvitsivat harjoituskappaleita omiin opintoihinsa, ja harjoituskappaleet valittiin BC-opiskelijoiden ulkomaalaisista puolisoista. Jee. Tapasin oman, itseäni 16 vuotta nuoremman tuutorini torstaina, ja jatkamme harjoituksia viikottain aina joulukuuhun saakka.
Huonoja juttuja eivät myöskään olleet viikonlopun Recycling Day (pääsimme eroon lasten pieniksi jääneistä vaatteista, kengistä ja hyllyyn jääneistä ei-ihan-omantyyppisistä kirjoista, ja saimme tilalle hienon kattilasetin, palapelejä, leluja, tennismailoja ja mikä hassuinta, hellagrillin), tunnin piipahdus BC Eagles-UMass otteluun amerikkalaista jalkapalloa katsomaan, Iso-O:n kaverin kotisyntymäpäivät, ja sunnuntainen pyöräretki koko porukan voimin "Touch a Truck"-tapahtumaan sekä "Harvest Fair":iin. Iloisen mielen toi myös tieto siitä, että T pääsee majoittumaan kaverinsa luokse Philadelphiassa parin viikon päästä mennessään sinne konferenssiin, eikä erillisiä hotellikustannuksia siis ole odotettavissa.
Sunnuntain loppupäivä kului T:n kanssa tietokoneella surffatessa ja ruskaretkeämme suunnitellessa. Olemme lähdössä ensimmäistä kertaa Maine:iin, josta ilmeisimmin pitäisi löytyä lappimaisia maisemia ja vähitellen ruskaakin. Mikä tekee retkestämme hieman aiemmista poikkeavan on se, että ostimme meille teltan. Saa nähdä, mitä tästä vielä seuraa.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Saako vaiko eikö saa?
Viime aikoina yksi ja tietty kysymys on saanut enemmän ja enemmän kaikupohjaa. Hamlet lausui aikoinaan olemisesta, mutta perheellisen näkökulmasta kysehän on aina saamisesta. Saadako vaiko eikö saada? Ensimmäinen - jo niin syvään ehdollistettu näkökulma, ettei sitä edes huomaa - on se, että jatkuvasti huomauttelee lapsiaan, ettei saa sotkea, kastella vaatteita, lyödä iso/pikkuveljeä/siskoa, tai suunnitella jotain laajempaa tuhoa. Mikä siinä onkin, että itsestään joutuu tahtonsa vastaisesti löytämään ei-ei-miehen? Jokseenkin lupasin taannoin itselleni, että minä ainakin pelaan joka viikonloppu vain jalkapalloa lasteni kanssa ja teen kaiken vain heidän toiveidensa mukaan. Ja elämä opettaa tälläkin saralla. Kuten myös opetus muutoinkin.
Koko viimeisen kuukauden ajan olen valmistautunut epätoivon vimmalla joulun alla koittavaan tohtoritenttiin. Ohjaajani tulee olemaan koko kevätkauden sapattivapaalla, joten asioiden sujuvaksi varmistamiseksi olemme sopineet, että väitöstä (ja itse asiassa "virallista kirjoittamislupaa") edeltävä tentti suoritetaan mahdollisimman pian. Tätä sitten seuraa, jos mahdollista, entistä tiukemmin näpy-näpy.
Nyt, kun neljän super-professorin paneelin (Kearney, Blanchett, Sallis, Richardson) yhteen kasautuminen on todellisuutta (sen jälkeen kun ongelmana oli, saadako paneeli ylipäätään kasaan vaiko eikö saada), alkaa naamanahkaa pikkuhiljaa kiristää. Parin kuukauden päästä kysymys todellakin kuuluu: saadako vaiko eikö saada hyväksyttävä arvosana väitösaiheen tuntemuksesta (ml. Paul Ricoeurin teokset), systemaattisesta kysymyksestä (eli kulttuurin filosofiasta, ml. Hegelin, Cassirerin, Gadamerin ja Geertzin teoksissa ilmaistut muutamat ajatukset asiasta), Immanuel Kantin kokonaisfilosofian tuntemuksesta sekä lisäksi Martin Heideggerin kokonaisfilosofian tuntemuksesta. Kun sekundaarikirjallisuus luetaan huomioon, voin todeta, että lukuvauhti saa seuraavien viikkojen ajan olla kiertoratanopeudella. Saadako vauhtia alle vaiko eikö saada?
Eräs edelliseen liittyvä valitettava näkökulma on tullut tutuksi jo taannoisilta pioneeritaktiikan tunneilta RUK:sta. Jos huolto loppuu, loppuu myös vauhti. Mutta lisänäkökulmaa asiaan on tarjonnut se itse koettu todellisuus, että taloudesta se on huoltokin riippuvaista. Lyhyesti: jos loppuu rahantulo, loppuu näpy-näpy. Viimeisten vuosien aikana en (suuresti arvostamani) Suomen Kulttuurirahaston kolmivuotisen apurahan lisäksi ole juuri muuta tukea taloudellisella puolella nähnyt, joten pikkuhiljaa on alkanut kysymys "saadako vaiko eikö saada?" kolkuttelemaan kotiportailla. Onneksi, ennen kuin viimeisimmät toivonrippeet katosivat, Suomalaisen tiedeakatemian (Eino Jutikkalan rahaston) jaossa tupsahti jättipotti omaan osoitteeseen. Kiitos, tack, thank you -- j'apprécie!! Nyt on saatu, toivotaan että myös tulosta saadaan niitettyä tällä kannustuksella.
Tulosta pyritään siis tekemään, ellei sitä tulla niitetyksi sitä ennen. Vauhti kun on loppumassa ainakin jossain mielessä. Oleskelumaan lähettämä satelliitti pyrkii suurieleisesti palaamaan isiensä maahan, mikä mahdollisesti johtaa (ilmakehässä hidastuttuaan) muutama sata mailia tunnissa etenevän puolitoistasataa-kiloisen kappaleen tunkeutumiseen omaan olohuoneeseen. Saadako vaiko eikö saada lisää ihmeteltävää omaan elämään? Nykyisen ennusteen mukaan tulemme saamaan oman osamme tästä paketista noin puolen tunnin päästä. Saadako vaiko eikö saada nähdä, pitikö tämä kaikki sitten paikkansa:
Koko viimeisen kuukauden ajan olen valmistautunut epätoivon vimmalla joulun alla koittavaan tohtoritenttiin. Ohjaajani tulee olemaan koko kevätkauden sapattivapaalla, joten asioiden sujuvaksi varmistamiseksi olemme sopineet, että väitöstä (ja itse asiassa "virallista kirjoittamislupaa") edeltävä tentti suoritetaan mahdollisimman pian. Tätä sitten seuraa, jos mahdollista, entistä tiukemmin näpy-näpy.
Nyt, kun neljän super-professorin paneelin (Kearney, Blanchett, Sallis, Richardson) yhteen kasautuminen on todellisuutta (sen jälkeen kun ongelmana oli, saadako paneeli ylipäätään kasaan vaiko eikö saada), alkaa naamanahkaa pikkuhiljaa kiristää. Parin kuukauden päästä kysymys todellakin kuuluu: saadako vaiko eikö saada hyväksyttävä arvosana väitösaiheen tuntemuksesta (ml. Paul Ricoeurin teokset), systemaattisesta kysymyksestä (eli kulttuurin filosofiasta, ml. Hegelin, Cassirerin, Gadamerin ja Geertzin teoksissa ilmaistut muutamat ajatukset asiasta), Immanuel Kantin kokonaisfilosofian tuntemuksesta sekä lisäksi Martin Heideggerin kokonaisfilosofian tuntemuksesta. Kun sekundaarikirjallisuus luetaan huomioon, voin todeta, että lukuvauhti saa seuraavien viikkojen ajan olla kiertoratanopeudella. Saadako vauhtia alle vaiko eikö saada?
Eräs edelliseen liittyvä valitettava näkökulma on tullut tutuksi jo taannoisilta pioneeritaktiikan tunneilta RUK:sta. Jos huolto loppuu, loppuu myös vauhti. Mutta lisänäkökulmaa asiaan on tarjonnut se itse koettu todellisuus, että taloudesta se on huoltokin riippuvaista. Lyhyesti: jos loppuu rahantulo, loppuu näpy-näpy. Viimeisten vuosien aikana en (suuresti arvostamani) Suomen Kulttuurirahaston kolmivuotisen apurahan lisäksi ole juuri muuta tukea taloudellisella puolella nähnyt, joten pikkuhiljaa on alkanut kysymys "saadako vaiko eikö saada?" kolkuttelemaan kotiportailla. Onneksi, ennen kuin viimeisimmät toivonrippeet katosivat, Suomalaisen tiedeakatemian (Eino Jutikkalan rahaston) jaossa tupsahti jättipotti omaan osoitteeseen. Kiitos, tack, thank you -- j'apprécie!! Nyt on saatu, toivotaan että myös tulosta saadaan niitettyä tällä kannustuksella.
Tulosta pyritään siis tekemään, ellei sitä tulla niitetyksi sitä ennen. Vauhti kun on loppumassa ainakin jossain mielessä. Oleskelumaan lähettämä satelliitti pyrkii suurieleisesti palaamaan isiensä maahan, mikä mahdollisesti johtaa (ilmakehässä hidastuttuaan) muutama sata mailia tunnissa etenevän puolitoistasataa-kiloisen kappaleen tunkeutumiseen omaan olohuoneeseen. Saadako vaiko eikö saada lisää ihmeteltävää omaan elämään? Nykyisen ennusteen mukaan tulemme saamaan oman osamme tästä paketista noin puolen tunnin päästä. Saadako vaiko eikö saada nähdä, pitikö tämä kaikki sitten paikkansa:
| 03:27:46 | 10 | NW | 03:29:00 | 62 | NE | 03:30:15 | 10 | SE |
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
Ulkona syömässä, rakentamassa ja liikkumassa
Kävin torstai-iltana suomalaisten kanssa meksikolaisessa ravintolassa (Casa Romero). Hyvää oli ruoka - ja mukavaa oli pitkästä aikaa käydä rauhassa ravintolassa syömässä. T taas pääsi hengähtämään perjantaina. Ensin tiedekuntansa illalliselle, ja sen jälkeen kotijatkoille. Aika hyvä alku vapaapäiville molemmilla. Kun lisäksi uskaltauduin viimein Residency-hakemukseni lähettämään, eivät olosuhteet olisi voineet olla paremmat rentouttavalle viikonlopulle.
Pelkästä rentoutumisesta ei tosin ollut kyse. E:n ja Iso-O:n koulun pihalle oli viikonlopun aikana tavoitteena rakentaa kokonaan uusi leikkikenttä. Viime vuonna oli valtava varainkeräys, sillä hintaa leikkikentälle tuli yli 110 000 dollaria. Osallistuimme minimaalisella summalla, joten moraalisena velvoitteena koimme osallistumisemme välttämättömäksi. Menimme mukaan lauantaina pariksi tunniksi koko perheen voimin. Lapsille oli ohjattua toimintaa sillä välin kun vanhemmat uurastivat. T oli ahkerana rakennusmiehenä, minä lähinnä lapioin kariketta kottikärryyn ja kuskasin sitä oikeisiin paikkoihin. Yllättävän hauskaa oli. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, keli oli hyvä ja ruokaa sekä juomaa oli riittävästi tarjolla. Sunnuntaiaamuna tuli viesti, jonka mukaan kenenkään iltapäiväksi ilmoittautuneen ei tarvinnut enää mennä - kenttä oli tullut valmiiksi.
Viileä, mutta kaunis viikonloppu päättyi varsin rentouttavasti Cold Spring Park:in kiertämiseen. E juoksi, ja molemmat O:t pyöräilivät. Pidimme useita taukoja erilaisten jumppapisteiden kohdilla. T tuli meitä vastaan kauppareissun jälkeen, ja löysi meidät sillan luota vapauttamasta ison viemärin tukkinutta patoa. Kotiin tultiin vauhdilla, sillä kello oli hypähtänyt eteenpäin ja pimeä uhkasi. Sen verran valoa kuitenkin vielä pihassa oli, että vuoden ajan koottu lennokki pääsi usealle liitelymatkalle.
Ulkona on öisin ollut selvästi alle viisi astetta, ja pieniltä osin keltaisiksi muuttuneet lehdet kertovat syyskuun olevan jo pitkällä. Valitellessani viileitä varpaitani tuli T kertomaan sarkastiseen sävyyn, että kelit ovat taas muuttumassa lämpimämmiksi - joka päivä tulee aste lisää, ja viikon päästä hätyytellään taas kolmenkympin rajaa. Sitä odotellessa kaivaudun villasukat jaloissani lämpöisen peiton alle ja valmistaudun toistaiseksi viileänä säilyvän yön kohtaamiseen.
Pelkästä rentoutumisesta ei tosin ollut kyse. E:n ja Iso-O:n koulun pihalle oli viikonlopun aikana tavoitteena rakentaa kokonaan uusi leikkikenttä. Viime vuonna oli valtava varainkeräys, sillä hintaa leikkikentälle tuli yli 110 000 dollaria. Osallistuimme minimaalisella summalla, joten moraalisena velvoitteena koimme osallistumisemme välttämättömäksi. Menimme mukaan lauantaina pariksi tunniksi koko perheen voimin. Lapsille oli ohjattua toimintaa sillä välin kun vanhemmat uurastivat. T oli ahkerana rakennusmiehenä, minä lähinnä lapioin kariketta kottikärryyn ja kuskasin sitä oikeisiin paikkoihin. Yllättävän hauskaa oli. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, keli oli hyvä ja ruokaa sekä juomaa oli riittävästi tarjolla. Sunnuntaiaamuna tuli viesti, jonka mukaan kenenkään iltapäiväksi ilmoittautuneen ei tarvinnut enää mennä - kenttä oli tullut valmiiksi.
Viileä, mutta kaunis viikonloppu päättyi varsin rentouttavasti Cold Spring Park:in kiertämiseen. E juoksi, ja molemmat O:t pyöräilivät. Pidimme useita taukoja erilaisten jumppapisteiden kohdilla. T tuli meitä vastaan kauppareissun jälkeen, ja löysi meidät sillan luota vapauttamasta ison viemärin tukkinutta patoa. Kotiin tultiin vauhdilla, sillä kello oli hypähtänyt eteenpäin ja pimeä uhkasi. Sen verran valoa kuitenkin vielä pihassa oli, että vuoden ajan koottu lennokki pääsi usealle liitelymatkalle.
Ulkona on öisin ollut selvästi alle viisi astetta, ja pieniltä osin keltaisiksi muuttuneet lehdet kertovat syyskuun olevan jo pitkällä. Valitellessani viileitä varpaitani tuli T kertomaan sarkastiseen sävyyn, että kelit ovat taas muuttumassa lämpimämmiksi - joka päivä tulee aste lisää, ja viikon päästä hätyytellään taas kolmenkympin rajaa. Sitä odotellessa kaivaudun villasukat jaloissani lämpöisen peiton alle ja valmistaudun toistaiseksi viileänä säilyvän yön kohtaamiseen.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Tuskallinen prosessi
Viikko on täyttynyt Residency-hakuprosessiin liittyvien lomakkeiden hankkimisista ja täyttämisistä niin täydellisesti, että päässä jo ihan surisee. On ihan käsittämätöntä, miten monimutkaiseksi haku on tehty. Missään ei ole koottua listaa kaikista tarvittavista dokumenteista ja niiden toimittamisosoitteista. Esimerkiksi, oman lääketieteellisen tiedekuntani pitää lähettää monisivuinen todistus siitä, millainen olin 15 vuotta sitten lomakkeella, jota ei saa mistään ladattua. Lomakkeen voi lähettää sähköisesti. Paitsi että oikeuksia lähetysohjelmaan ei suinkaan ole kaikilla tiedekunnilla maailmassa. Ja vaikka olisi oikeudet, ne saattavat olla rajatut, ja rajata juuri tämän lomakkeen lähettämisen ulkopuolelle. Siis sen lomakkeen, jota ei mistään saa ladattua.
Joudun asioimaan Helsingin yliopiston lisäksi ECFMG (Educational Commission for Foreign Medical Graduates)-toimiston, NRMP (National Resident Matching Program)-ohjelman ja ERAS (Electronic Residency Application System)-ohjelman kanssa - ne eivät kommunikoi lähellekään täydellisesti keskenään vaan minun täytyy toimia langat käsissäni pitävänä henkilönä. Viikon kokemuksella joudun toteamaan, että ihan kaikki langanpäät eivät ole löytäneet kohteitaan.
Osa liitteistä on mahdollista lähettää sähköisesti, osa pitää lähettää postitse. Postitse lähetetyt skannataan ECFMG-toimistossa ja laitetaan Helsinkiin oikeiksi todistettaviksi. Esimerkiksi eilen postitse lähettämäni, Helsingin yliopistossa jo oikeiksi todistetut tutkintotodistukseni skannataan ja lähetetään Helsingin yliopistoon oikeiksi todistettaviksi. Minulla olisi muutama pieni korjausehdotus homman tehostamiseksi..
Itse hakulomake on monisivuinen, nettipohjainen lomake, johon jokaikinen tieto pitää erikseen näpyttää. Vaikka minulla oli kaikki tieto valmiina word-tiedostoina edessäni, minulla meni kokonainen päivä, että sain sen kaiken lomakkeeseen siirrettyä. Nyt se on valmis, mutten ole sitä uskaltanut eteenpäin lähettää, sillä minulta puuttuu ihan käsittämättömän suuri määrä pakollisia liitteitä. Ja niitä liitteitä saakin odottaa, sillä pelkästään suosituskirjeiden ilmestyminen ohjelmaan kestää yli pari viikkoa siitä, kun suosittelija on sen sinne ladannut. Great! Ja kun hakuprosessi on sellainen, että vaikka periaatteessa olen vielä hakuajan sisällä, olen auttamattoman myöhässä, sillä haastatteluajat jaetaan 'first come - first served'-periaatteella. Toisin sanoen, vaikka hakemus olisi kuinka hyvä, ei haastatteluaikaa tipu, mikäli se saapuu hakuajan loppupuolella. Ja kun se oma hakemukseni ei ehkä ole sieltä huippupäästä täällä Yhdysvaltain koillisnurkkauksella, ei minulla taida tänä vuonna olla toivon hiventäkään. Silti minä täällä vielä puserran.
Joudun asioimaan Helsingin yliopiston lisäksi ECFMG (Educational Commission for Foreign Medical Graduates)-toimiston, NRMP (National Resident Matching Program)-ohjelman ja ERAS (Electronic Residency Application System)-ohjelman kanssa - ne eivät kommunikoi lähellekään täydellisesti keskenään vaan minun täytyy toimia langat käsissäni pitävänä henkilönä. Viikon kokemuksella joudun toteamaan, että ihan kaikki langanpäät eivät ole löytäneet kohteitaan.
Osa liitteistä on mahdollista lähettää sähköisesti, osa pitää lähettää postitse. Postitse lähetetyt skannataan ECFMG-toimistossa ja laitetaan Helsinkiin oikeiksi todistettaviksi. Esimerkiksi eilen postitse lähettämäni, Helsingin yliopistossa jo oikeiksi todistetut tutkintotodistukseni skannataan ja lähetetään Helsingin yliopistoon oikeiksi todistettaviksi. Minulla olisi muutama pieni korjausehdotus homman tehostamiseksi..
Itse hakulomake on monisivuinen, nettipohjainen lomake, johon jokaikinen tieto pitää erikseen näpyttää. Vaikka minulla oli kaikki tieto valmiina word-tiedostoina edessäni, minulla meni kokonainen päivä, että sain sen kaiken lomakkeeseen siirrettyä. Nyt se on valmis, mutten ole sitä uskaltanut eteenpäin lähettää, sillä minulta puuttuu ihan käsittämättömän suuri määrä pakollisia liitteitä. Ja niitä liitteitä saakin odottaa, sillä pelkästään suosituskirjeiden ilmestyminen ohjelmaan kestää yli pari viikkoa siitä, kun suosittelija on sen sinne ladannut. Great! Ja kun hakuprosessi on sellainen, että vaikka periaatteessa olen vielä hakuajan sisällä, olen auttamattoman myöhässä, sillä haastatteluajat jaetaan 'first come - first served'-periaatteella. Toisin sanoen, vaikka hakemus olisi kuinka hyvä, ei haastatteluaikaa tipu, mikäli se saapuu hakuajan loppupuolella. Ja kun se oma hakemukseni ei ehkä ole sieltä huippupäästä täällä Yhdysvaltain koillisnurkkauksella, ei minulla taida tänä vuonna olla toivon hiventäkään. Silti minä täällä vielä puserran.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Yhdeksän-yksi-yksi
Viikon ajan päivittäin, mutta aiemminkin säännöllisesti on uutisissa valmistauduttu viettämään 9/11-kymmenenvuotispäivää. Eilen se viimein koitti. Juhlalliset muistotilaisuudet järjestettiin neljän koneen tuhoutumispaikoissa Manhattanilla, Pentagonissa ja Pennsylvanian Shanksville:ssä, mutta päivää on muistettu virallisesti kaikkialla muuallakin, mm. omassa kaupungissamme. Yllättäen lasten kouluissa tapahtumia ei ainakaan viime viikolla ollut käsitelty mitenkään. Olin edeltävästi käynyt asiaa varovaisesti läpi heidän kanssaan, mutta tarkemmin kysyessänikään edes E ei pystynyt muistamaan hetkeä, jolloin joku olisi siitä heille jotain puhunut.
Itseäni on hieman hätkähdyttänyt tieto, jonka olin jo unohtanut. Kaksi lentokoneista (WTC:n tuhonneet) lähti meidän omalta lentokentältämme, Boston Loganilta! Siksi osavaltiommekin sai osakseen niin ison määrän uhreja, ja kirkossa, johon pitkästä aikaa sunnuntaina menimme, luettiin kolmen Newtonista kotoisin olevan nimet. Boston Common-puistosta löytyy tyylikkään minimalistinen muistomerkki, johon kaikkien Massachusettsista kotoisin olevien nimet on kaiverrettu. Syy omaan hätkähtämiseeni löytyy varmasti sen asian tajuamisesta, että kuka tahansa tuolta pienehköltä kentältä olisi saattanut astua samaan lentokoneeseen - myös me. No joo, kymmenen vuotta sitten emme olleet täällä, eikä meitä ollut tuolloin kuin kaksi.
Muistopäivän lisäksi olemme pörränneet ja hörränneet paikasta toiseen koko viikonlopun ajan. Lauantaina nukuin pitkään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja hyväähän se teki. Kävin lasten kanssa hankkimassa häälahjan eteläafrikkalaisille ystävillemme ja sain samalla hoidettua monta muutakin asiaa. Kävin mm. tankkaamassa auton täyden palvelun huoltoasemalla. Olipa se muuten aika helppoa vain istua autossa, kun nuorimies hoiti kaiken puolestani! Illasta osallistuimme ensin oman seurakuntamme (Lutheran Church of the Newtons) syyskauden alottajaisillalliselle. Iso-O oli samanaikaisesti ystävänsä syntymäpäivillä kaunistautumassa. Hakiessamme hänet käveli autoomme pitkään mekkoon sonnustautunut tyttönen, jonka hiukset oli kiinnitetty ylös tyylikkäälle nutturalle, ja jonka kynnet säihkyivät punaisina. Loppuillaksi menimme hääjuhlaan, johon lapsetkin oli kutsuttu. He olivat juhlan ainoat alaikäiset, mutta hyvin sulautuivat joukkoon, vaikka kotiutuminen yhdentoista aikaan illalla heille myöhäinen aika olikin. Hääjuhla oli parin kotona järjestetty vapaamuotoinen kakku-kuohuviinitilaisuus; oikea juhla oli jo pari viikkoa sitten Etelä-Afrikassa. Sinnekin olimme saaneet kutsun, mutta tämänhetkinen elämäntilanteemme ei mahdollistanut osallistumistamme. Harmi!
Sunnuntai-iltapäivänä osallistuimme asuinalueemme 41. korttelijuhlaan. Jotkut asukkaat ovat osallistuneet niihin alusta lähtien, mistä voinee päätellä ikärakennetta lähiseudullamme. Tähän täytyy tosin todeta, että selkeä sukupolvenvaihdos on käynnissä - joka vuosi useampaan taloon on muuttanut uusi lapsiperhe, mikä tietenkin kuormittaa lähikouluamme jatkuvasti enemmän. Juhla on vapaamuotoinen, päättyvällä kadulla järjestettävä, nyyttäriperiaatteella toimiva tapahtuma. Alku on aina hieman jäykkä, mutta loppua kohden erityisesti T ajautuu pitkiinkin keskusteluihin monien naapureidemme kanssa.
Nyt on kymmenenvuotismuistopäivä ohi, ja elämä jatkuu ennallaan. On aika pakata lunchboxit reppuihin ja lähteä kohtaamaan syyslukukauden ensimmäinen kokonainen viikko.
Itseäni on hieman hätkähdyttänyt tieto, jonka olin jo unohtanut. Kaksi lentokoneista (WTC:n tuhonneet) lähti meidän omalta lentokentältämme, Boston Loganilta! Siksi osavaltiommekin sai osakseen niin ison määrän uhreja, ja kirkossa, johon pitkästä aikaa sunnuntaina menimme, luettiin kolmen Newtonista kotoisin olevan nimet. Boston Common-puistosta löytyy tyylikkään minimalistinen muistomerkki, johon kaikkien Massachusettsista kotoisin olevien nimet on kaiverrettu. Syy omaan hätkähtämiseeni löytyy varmasti sen asian tajuamisesta, että kuka tahansa tuolta pienehköltä kentältä olisi saattanut astua samaan lentokoneeseen - myös me. No joo, kymmenen vuotta sitten emme olleet täällä, eikä meitä ollut tuolloin kuin kaksi.
Muistopäivän lisäksi olemme pörränneet ja hörränneet paikasta toiseen koko viikonlopun ajan. Lauantaina nukuin pitkään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja hyväähän se teki. Kävin lasten kanssa hankkimassa häälahjan eteläafrikkalaisille ystävillemme ja sain samalla hoidettua monta muutakin asiaa. Kävin mm. tankkaamassa auton täyden palvelun huoltoasemalla. Olipa se muuten aika helppoa vain istua autossa, kun nuorimies hoiti kaiken puolestani! Illasta osallistuimme ensin oman seurakuntamme (Lutheran Church of the Newtons) syyskauden alottajaisillalliselle. Iso-O oli samanaikaisesti ystävänsä syntymäpäivillä kaunistautumassa. Hakiessamme hänet käveli autoomme pitkään mekkoon sonnustautunut tyttönen, jonka hiukset oli kiinnitetty ylös tyylikkäälle nutturalle, ja jonka kynnet säihkyivät punaisina. Loppuillaksi menimme hääjuhlaan, johon lapsetkin oli kutsuttu. He olivat juhlan ainoat alaikäiset, mutta hyvin sulautuivat joukkoon, vaikka kotiutuminen yhdentoista aikaan illalla heille myöhäinen aika olikin. Hääjuhla oli parin kotona järjestetty vapaamuotoinen kakku-kuohuviinitilaisuus; oikea juhla oli jo pari viikkoa sitten Etelä-Afrikassa. Sinnekin olimme saaneet kutsun, mutta tämänhetkinen elämäntilanteemme ei mahdollistanut osallistumistamme. Harmi!
Sunnuntai-iltapäivänä osallistuimme asuinalueemme 41. korttelijuhlaan. Jotkut asukkaat ovat osallistuneet niihin alusta lähtien, mistä voinee päätellä ikärakennetta lähiseudullamme. Tähän täytyy tosin todeta, että selkeä sukupolvenvaihdos on käynnissä - joka vuosi useampaan taloon on muuttanut uusi lapsiperhe, mikä tietenkin kuormittaa lähikouluamme jatkuvasti enemmän. Juhla on vapaamuotoinen, päättyvällä kadulla järjestettävä, nyyttäriperiaatteella toimiva tapahtuma. Alku on aina hieman jäykkä, mutta loppua kohden erityisesti T ajautuu pitkiinkin keskusteluihin monien naapureidemme kanssa.
Nyt on kymmenenvuotismuistopäivä ohi, ja elämä jatkuu ennallaan. On aika pakata lunchboxit reppuihin ja lähteä kohtaamaan syyslukukauden ensimmäinen kokonainen viikko.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Sade ropisee
Trooppinen myrsky Lee ei laittanut paikkoja mitenkään sekaisin, mutta huolehti siitä, että koko viikon perjantaita lukuunottamatta on satanut. Välillä vähemmän, yleensä enemmän. Kylmää, syksysadetta saavista kaataen erityisesti työmatkojen aikana.
Halusimme päästää lapset hieman helpommalla, ja ensimmäisenä koulupäivänä tiistaina T kävi viemässä heidät autolla. Sain ärtyisän viestin jälkikäteen - parkkipaikkaa ei meinannut löytyä millään. E ja Iso-O olivat juosseet itse etsimaan uudet luokkansa, ja T oli löytänyt heidät niistä sahattuaan ensin ympäriinsä auton kanssa. Sanottuaan heipat reippaille eka-ja kolmasluokkalaisillemme, T vei Pikku-O:n täyttä höyryä tämän uuteen preschooliin. Viime vuonna Montessori-koulussa oli todella tarkkaa, että koulussa tuli olla, kun se tasan kahdeksalta alkoi. Pahoiteltuaan luultua myöhästymistä nyt uudessa koulussa, sai T mieltälämmittävän vastaanoton; kunhan saapuu ennen puoltakymmentä, ei myöhästy mistään olennaisesta - rauhassa vaan. Aikamoinen helpotus, sillä yli tuhannen dollarin kuukausittainen säästö koulumaksuissa kostautuu fyysisellä ponnistelulla; preschool sijaitsee Chestnut Hill:in päällä n. 45 korkeuserometriä kotimme yläpuolella. On ihana, ettei sitä tarvitse polkea ylimääräinen stressihiki hatussa.
Auton parkkeeraus- sekä ruuhkassaseisomisongelmien vuoksi päädyimme säätilasta huolimatta pyöräkyytiin muina koulupäivinä. Kastuimme kaikki, mutta lapsilla vauriot jäivät pienemmiksi hyvien sadevarusteiden vuoksi. Itse sen sijaan puristin kaikista vaatteistani vettä ja kaadoin kenkäni tyhjiksi töihin saavuttuani - sekä keskiviikkona että torstaina. Ihan ei ehkä ole ollut se kaikkein helpoin arjenaloitus. Tänään on kuulemma ollut mahdollista nähdä muualle kääntyneen Katia-myrskyn pilvenreunamia, mutten halunnut tähyillä. Oli paljon mukavampaa nauttia näiden inhottavien kelien jälkeen mitä ihanimmasta kesäsäästä. Aamulla oli vielä parinkymmenen Celcius-asteen pinnassa, mutta töistä polkiessani mittari nousi yli Suomen hellerajan. Ihanaa! Tämä sopii minulle niin paljon paremmin. Paitsi siinä mielessä, että T kärsii, kun on liian kuuma, ja jakaa harmistuneen tunnelmansa tarpeettoman auliisti muun perheen tietoisuuteen. Ihan nauratti, kun Iltasanomissa tai vastaavassa hömppälehdessä oli juuri juttu siitä, että suomalaisen optimilämpötila on +14*C. T:n kohdalla tämä todellakin pitää paikkansa.
Sadesäät ja välillä olleet lämpöiset kelit ovat aiheuttaneet muunkinlaista harmia kuin vaatteiden kastumista. Juuri varmistuneen tiedon mukaan Newtonista on löytynyt West Nile-viruksen tartuttama ihminen. Muutama päivä sitten EEE-virus tappoi miehen lähikunnassa. Virukset leviävät hyttysten välityksellä ja aiheuttavat aivokuumeen. Ok, ehkä se vaatteiden kastuminen ei olekaan niin kovin vakava juttu.
Halusimme päästää lapset hieman helpommalla, ja ensimmäisenä koulupäivänä tiistaina T kävi viemässä heidät autolla. Sain ärtyisän viestin jälkikäteen - parkkipaikkaa ei meinannut löytyä millään. E ja Iso-O olivat juosseet itse etsimaan uudet luokkansa, ja T oli löytänyt heidät niistä sahattuaan ensin ympäriinsä auton kanssa. Sanottuaan heipat reippaille eka-ja kolmasluokkalaisillemme, T vei Pikku-O:n täyttä höyryä tämän uuteen preschooliin. Viime vuonna Montessori-koulussa oli todella tarkkaa, että koulussa tuli olla, kun se tasan kahdeksalta alkoi. Pahoiteltuaan luultua myöhästymistä nyt uudessa koulussa, sai T mieltälämmittävän vastaanoton; kunhan saapuu ennen puoltakymmentä, ei myöhästy mistään olennaisesta - rauhassa vaan. Aikamoinen helpotus, sillä yli tuhannen dollarin kuukausittainen säästö koulumaksuissa kostautuu fyysisellä ponnistelulla; preschool sijaitsee Chestnut Hill:in päällä n. 45 korkeuserometriä kotimme yläpuolella. On ihana, ettei sitä tarvitse polkea ylimääräinen stressihiki hatussa.
Auton parkkeeraus- sekä ruuhkassaseisomisongelmien vuoksi päädyimme säätilasta huolimatta pyöräkyytiin muina koulupäivinä. Kastuimme kaikki, mutta lapsilla vauriot jäivät pienemmiksi hyvien sadevarusteiden vuoksi. Itse sen sijaan puristin kaikista vaatteistani vettä ja kaadoin kenkäni tyhjiksi töihin saavuttuani - sekä keskiviikkona että torstaina. Ihan ei ehkä ole ollut se kaikkein helpoin arjenaloitus. Tänään on kuulemma ollut mahdollista nähdä muualle kääntyneen Katia-myrskyn pilvenreunamia, mutten halunnut tähyillä. Oli paljon mukavampaa nauttia näiden inhottavien kelien jälkeen mitä ihanimmasta kesäsäästä. Aamulla oli vielä parinkymmenen Celcius-asteen pinnassa, mutta töistä polkiessani mittari nousi yli Suomen hellerajan. Ihanaa! Tämä sopii minulle niin paljon paremmin. Paitsi siinä mielessä, että T kärsii, kun on liian kuuma, ja jakaa harmistuneen tunnelmansa tarpeettoman auliisti muun perheen tietoisuuteen. Ihan nauratti, kun Iltasanomissa tai vastaavassa hömppälehdessä oli juuri juttu siitä, että suomalaisen optimilämpötila on +14*C. T:n kohdalla tämä todellakin pitää paikkansa.
Sadesäät ja välillä olleet lämpöiset kelit ovat aiheuttaneet muunkinlaista harmia kuin vaatteiden kastumista. Juuri varmistuneen tiedon mukaan Newtonista on löytynyt West Nile-viruksen tartuttama ihminen. Muutama päivä sitten EEE-virus tappoi miehen lähikunnassa. Virukset leviävät hyttysten välityksellä ja aiheuttavat aivokuumeen. Ok, ehkä se vaatteiden kastuminen ei olekaan niin kovin vakava juttu.
maanantai 5. syyskuuta 2011
Työn juhlintaa
Labor Day eli 'vappu' tuntui osittain TYÖNjuhlalta, sillä kaikenlaista sälää koulunalkuun, opintojen käynnistymiseen ym. on edelleen ollut työn alla. Olemme mm. pyytäneet tarjoukset vuodenvaihteessa katkolla olevaa terveydenhuoltovakuutustamme varten ja laittaneet apurahahakemuksia menemään. Ja miten onkaan mahdollista, että T joutui jälleen kerran vaihtamaan pyöränkuminsa? On. Meiltä löytyy nyt myös T:n toimesta Excel-taulukkomuodossa lunchboxien täyttämisen viikkojärjestys. Enää ei tarvitse käyttää mielikuvistusta - jota ei ole ollut - vaan voi mekaanisesti täyttää 10 erillistä rasiaa tai termosastiaa (3kpl/pikkutyyppi/vrk + omani) illalla, ja ah, kun jää aikaa kaikkeen muuhun mukavaan.
Työnjuhla olisi saattanut muodostua vähän liian päällekäyväksi, ellei sitä olisi katkaistu kahtena päivänä aivan toisentyyppisillä puuhailuilla. Sunnuntaina lähdimme hellettä pakoon normijärvellemme parinkymmenen mailin päähän. Lapset nauttivat täysin rinnoin. Erityisesti Iso-O jaksoi polskia koko lähes neljän tunnin ajan, jonka rannalla vietimme. E kävi välillä juoksemassa pallon perässä ja Pikku-O työnsi kuorma-autoa ympäri rantahietikkoa, mutta pääosin hekin olivat vesirajan kosteammalla puolella. T luki kuivakkaan näköistä kirjaa varjossa valmistautuen kohtaamaan logiikan professorin lähipäivinä. Minä vain istuskelin ja nautin laiskottelusta.
Tänään varsinaisena Labor Day-päivänä oli vieläkin hikisempää. Lähdimme Bostonin keskustassa olevaan puistoon, jossa Frog Pond oli viimeistä päivää auki tänä kesänä. Luvassa oli vesisuihku ja kaikenlaista oheistoimintaa. Jälleen Iso-O olisi voinut olla altaalla huomattavasti pidempään kuin muut, mutta kaikki olivat kovin mielissään vaatteet yltäpäältä märkinä.
Huomenna alkaa koulu. Säätyyppi muuttuu muutaman päivän ajaksi syksyiseksi ja saamme todennäköisimmin niskaamme oikein kunnon ukkoset. Tropical Storm Lee is approaching. Hurrikaanikauden kohtaaminen alkaa käydä kohta ihan työstä.
Työnjuhla olisi saattanut muodostua vähän liian päällekäyväksi, ellei sitä olisi katkaistu kahtena päivänä aivan toisentyyppisillä puuhailuilla. Sunnuntaina lähdimme hellettä pakoon normijärvellemme parinkymmenen mailin päähän. Lapset nauttivat täysin rinnoin. Erityisesti Iso-O jaksoi polskia koko lähes neljän tunnin ajan, jonka rannalla vietimme. E kävi välillä juoksemassa pallon perässä ja Pikku-O työnsi kuorma-autoa ympäri rantahietikkoa, mutta pääosin hekin olivat vesirajan kosteammalla puolella. T luki kuivakkaan näköistä kirjaa varjossa valmistautuen kohtaamaan logiikan professorin lähipäivinä. Minä vain istuskelin ja nautin laiskottelusta.
Tänään varsinaisena Labor Day-päivänä oli vieläkin hikisempää. Lähdimme Bostonin keskustassa olevaan puistoon, jossa Frog Pond oli viimeistä päivää auki tänä kesänä. Luvassa oli vesisuihku ja kaikenlaista oheistoimintaa. Jälleen Iso-O olisi voinut olla altaalla huomattavasti pidempään kuin muut, mutta kaikki olivat kovin mielissään vaatteet yltäpäältä märkinä.
Huomenna alkaa koulu. Säätyyppi muuttuu muutaman päivän ajaksi syksyiseksi ja saamme todennäköisimmin niskaamme oikein kunnon ukkoset. Tropical Storm Lee is approaching. Hurrikaanikauden kohtaaminen alkaa käydä kohta ihan työstä.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Myrskyn jälkeen kohti uusia tuulia
Irene-myrskyn uutisia on vielä riittänyt päivittäin, sillä aivan lähiseudullakin on paikkoja viidettä päivää ilman sähköä ja Vermontin osavaltiossa (yksi New Englannin alueen kuudesta osavaltiosta) yritetään edelleen selvitä huimien tulvien kanssa. Voimme siis olla kiitollisia, että jouduimme ainoastaan keräämään kolme säkillistä pikkuoksia pihaltamme. Kiitollinen sopii olla myös siitä, että pihallamme vierailee säännöllisesti vain yksi rotta - niitähän voisi olla kokonainen lauma. Tai että hämähäkkejä ei löydy verkkoineen ihan joka huoneesta.
No. Olemme me muutakin tehneet kuin ihmetelleet pihamme tai kotimme tilannetta. Pesukone on pyörinyt, ei niinkään matkavaatteidemme, kiitos siskon pesukoneen, vaan Pikku-O:n järjestämien yöllisten lakananvaihto-operaatioiden vuoksi. Yövaipasta luovuttiin heinäkuussa, eikä siihen enää palata, mutta viilentyneet yöt, ihanan pehmeä oma sänky ja syvä uni ovat selvästikin aiheuttaneet pientä takapakkia. Harjoittelu jatkuu. Ennen lomaa vielä kovassa käytössä olleet potat vietiin kellariin, sillä hypähtämällä tämä lyhytkin kaveri pääsee nyt pöntölle itsekseen. Potankäyttö muodostuikin aika pitkäkestoiseksi - isosiskon kohdalla tämä tilanne tuli vastaan puolitoista vuotta nuorempana.
T kävi hankkimassa uudet pyyhkijänsulat autoomme ja auto meni katsastuksesta läpi niin että pamahti. Edes aavistuksen roikkuva oikean etupuskurin muoviosa ei aiheuttanut huomautusta. Autonkatsastuksen jälkeen T vei oman pyöränsä huoltoon - ja toi sen takaisin pientä aikalisää varten. Teiden suolaus on aiheuttanut pyörillemme karmeaa vahinkoa - alennuksen jälkeen remontille tulee hintaa 290 dollaria. Aika paljon. Oman pyöräni huollon hinnaksi sen sijaan tuli vain 15 dollaria (vaihto-osien hinta), sillä T käytti siihen viisi tuntia omaa työaikaansa. Joku voisi todeta, että ihan täydellisestä pyörästä ei enää ole kyse - 21 vaihteinen pyörä on nyt yksivaihteinen, paitsi jos pitää kättä hievahtamatta vaihtajalla (=7 vaihdetta), poljinten välinen osa on löystynyt ja odottaa katkeamistaan, ja takavanne on soikea. Yritän silti pärjätä tällä niin pitkään kuin mahdollista - harmittaisi ostaa jo kolmas pyörä, varsinkin kun jatkoaikamme on katkolla.
Lasten polkupyörät toimivat moitteettomasti. E ja Iso-O ajavat niin lujaa, että jäimme Pikku-O:n kanssa auttamattomasti jälkeen kirjastoon mennessämme. Neljän viikon tauko pyörälläajossa oli tehnyt ajajasta varovaisen, ja henkisentuentarve oli valtaisa; juoksin koko matkan hänen vierellään paidasta kiinnipitäen. Hyvin se sujui, mutta rohkeutta täytyy jälleen hakea. Koko matkan kuulunut valittava ääni muuttui kuin taikaiskusta, kun isi oli hurraamassa etupihallamme meidän saapuessamme kotiin. Ilmeisesti oma kannustukseni ei riittänyt tätä narinaa lopettamaan. Täytyy varmaan ulkoistaa Pikku-O:n pyöräilyntukeminen T:lle.
Pyöräilyn ja yökuivuuden lisäksi Pikku-O:n kohdalla on pienoinen lisähaaste. Saimme Lastenklinikalta ohjeen noudattaa maidotonta ruokavaliota kuukauden ajan. Siirsimme aloituksen tänne kotiin, ja vaikka yritin keksiä syitä, miksi aloitusta voisi vielä siirtää hetken eteenpäin, en keksinyt, ja niinpä aloitimme heti ensimmäisenä aamuna. Vaan ei alkanut hyvin. Ensimmäisenä laitoin Pikku-O:n puuroon jogurttia, sitten annoin hänen maistaa Fazerin Sinistä suklaata ja lopuksi meinasin tarjota lasillinen maitoa. Opin. Viikko on mennyt kohtuullisen onnistuneesti, ja jopa pikkuihminen itse on alkanut varmistaa ennen uuden ruoan eteenlaittamista:"Tässä ei maitoa?" Saa nähdä, päästäänkö asiassa selvyyteen - mitään olennaista muutosta ei mihinkään ole viikossa tullut.
Loppuviikon ajan olemme availleet ja reagoineet kuukauden aikana saapuneisiin posteihin, käyneet uimassa Atlantin aalloilla pikkukaupunki Lynn:in rantahietikolla, orientoituneet koulun- ja T:n opintojen alkuun käymällä mm. Boston College:lla hakemassa pinon kirjoja lainaan, ja aistimassa tunnelmaa työpaikallani (minä). Ensimmäinen vieraskin on jo käynyt. T:n kurssikaveri P antoi ystävällisesti oman Logiikan kirjansa T:lle lainaan, ja saapui samalla syömään kanssamme päivällistä. Mukavaa! Lapset olivat jälleen päivystäneet eturappusillamme, ja minäkin ehdin töistä mukaan kuuntelemaan tämän hauskan miehen ihastuttavaa brittiaksenttia.
Nyt asettaudumme viettämään viimeistä viikonloppua ennen arjen alkamista. Onneksi maanantai on vielä vapaa (Labor Day).
No. Olemme me muutakin tehneet kuin ihmetelleet pihamme tai kotimme tilannetta. Pesukone on pyörinyt, ei niinkään matkavaatteidemme, kiitos siskon pesukoneen, vaan Pikku-O:n järjestämien yöllisten lakananvaihto-operaatioiden vuoksi. Yövaipasta luovuttiin heinäkuussa, eikä siihen enää palata, mutta viilentyneet yöt, ihanan pehmeä oma sänky ja syvä uni ovat selvästikin aiheuttaneet pientä takapakkia. Harjoittelu jatkuu. Ennen lomaa vielä kovassa käytössä olleet potat vietiin kellariin, sillä hypähtämällä tämä lyhytkin kaveri pääsee nyt pöntölle itsekseen. Potankäyttö muodostuikin aika pitkäkestoiseksi - isosiskon kohdalla tämä tilanne tuli vastaan puolitoista vuotta nuorempana.
T kävi hankkimassa uudet pyyhkijänsulat autoomme ja auto meni katsastuksesta läpi niin että pamahti. Edes aavistuksen roikkuva oikean etupuskurin muoviosa ei aiheuttanut huomautusta. Autonkatsastuksen jälkeen T vei oman pyöränsä huoltoon - ja toi sen takaisin pientä aikalisää varten. Teiden suolaus on aiheuttanut pyörillemme karmeaa vahinkoa - alennuksen jälkeen remontille tulee hintaa 290 dollaria. Aika paljon. Oman pyöräni huollon hinnaksi sen sijaan tuli vain 15 dollaria (vaihto-osien hinta), sillä T käytti siihen viisi tuntia omaa työaikaansa. Joku voisi todeta, että ihan täydellisestä pyörästä ei enää ole kyse - 21 vaihteinen pyörä on nyt yksivaihteinen, paitsi jos pitää kättä hievahtamatta vaihtajalla (=7 vaihdetta), poljinten välinen osa on löystynyt ja odottaa katkeamistaan, ja takavanne on soikea. Yritän silti pärjätä tällä niin pitkään kuin mahdollista - harmittaisi ostaa jo kolmas pyörä, varsinkin kun jatkoaikamme on katkolla.
Lasten polkupyörät toimivat moitteettomasti. E ja Iso-O ajavat niin lujaa, että jäimme Pikku-O:n kanssa auttamattomasti jälkeen kirjastoon mennessämme. Neljän viikon tauko pyörälläajossa oli tehnyt ajajasta varovaisen, ja henkisentuentarve oli valtaisa; juoksin koko matkan hänen vierellään paidasta kiinnipitäen. Hyvin se sujui, mutta rohkeutta täytyy jälleen hakea. Koko matkan kuulunut valittava ääni muuttui kuin taikaiskusta, kun isi oli hurraamassa etupihallamme meidän saapuessamme kotiin. Ilmeisesti oma kannustukseni ei riittänyt tätä narinaa lopettamaan. Täytyy varmaan ulkoistaa Pikku-O:n pyöräilyntukeminen T:lle.
Pyöräilyn ja yökuivuuden lisäksi Pikku-O:n kohdalla on pienoinen lisähaaste. Saimme Lastenklinikalta ohjeen noudattaa maidotonta ruokavaliota kuukauden ajan. Siirsimme aloituksen tänne kotiin, ja vaikka yritin keksiä syitä, miksi aloitusta voisi vielä siirtää hetken eteenpäin, en keksinyt, ja niinpä aloitimme heti ensimmäisenä aamuna. Vaan ei alkanut hyvin. Ensimmäisenä laitoin Pikku-O:n puuroon jogurttia, sitten annoin hänen maistaa Fazerin Sinistä suklaata ja lopuksi meinasin tarjota lasillinen maitoa. Opin. Viikko on mennyt kohtuullisen onnistuneesti, ja jopa pikkuihminen itse on alkanut varmistaa ennen uuden ruoan eteenlaittamista:"Tässä ei maitoa?" Saa nähdä, päästäänkö asiassa selvyyteen - mitään olennaista muutosta ei mihinkään ole viikossa tullut.
Loppuviikon ajan olemme availleet ja reagoineet kuukauden aikana saapuneisiin posteihin, käyneet uimassa Atlantin aalloilla pikkukaupunki Lynn:in rantahietikolla, orientoituneet koulun- ja T:n opintojen alkuun käymällä mm. Boston College:lla hakemassa pinon kirjoja lainaan, ja aistimassa tunnelmaa työpaikallani (minä). Ensimmäinen vieraskin on jo käynyt. T:n kurssikaveri P antoi ystävällisesti oman Logiikan kirjansa T:lle lainaan, ja saapui samalla syömään kanssamme päivällistä. Mukavaa! Lapset olivat jälleen päivystäneet eturappusillamme, ja minäkin ehdin töistä mukaan kuuntelemaan tämän hauskan miehen ihastuttavaa brittiaksenttia.
Nyt asettaudumme viettämään viimeistä viikonloppua ennen arjen alkamista. Onneksi maanantai on vielä vapaa (Labor Day).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)