maanantai 30. syyskuuta 2013

Hiljaiselonpäivän muisteluja

Näin sunnuntaisen hiljaiselon aikana ajatukset kääntyvät menneeseen ja tulevaan. Aurinko paistaa ja lämmittää öisen kasteen pois. Auki oleva ovi päästää viilentyneeseen taloon lämpöä, jotta vielä ainakin tämä hetki menisi ilman kaasun päällelaittoa. Ei pelkästään kulujen vaan myös ilmanlaadun vuoksi lämmityksen aloittamisella ei ole kova kiire. Vaan lähestyyhän se päivä vääjäämättä. Puut ovat alkaneet muuttua värikkäiksi, ja eilen leikatun nurmikon peittää jälleen naapurin ison vaahteran aiheuttama värikas lehtimatto.

Pari viikkoa sitten vaivannut virustauti on muisto vain, T:n väitöksestä tuntuu olevan ikuisuus, eikä elämässämme ole mitään suurta mullistavaa tapahtunut. Uutisrintamaltakaan ei juuri uutta ole tulvinut. Tiistaina jälleen kerran uhkaava " Government shutdown" ja iänikuiset Obama Care-keskustelut väsyttävät, eikä Bostonistakaan oikein kuulu muuta kuin pormestarivaaliuutisia. Perheemme arkeen on silti paljon pieniä tapahtumia mahtunut, ja niistä alla lyhyesti.

Lasten koulu on kestänyt jo melkein kuukauden. Vanhempainilta sattui illalle, jolloin minun oli kohtuullisen yksinkertaista lähteä tavanomaista aiemmin töistä. Pääsin osallistumaan kaikkien kolmen luokan tapaamisiin. Pikku-O:n ja Iso-O:n opettajat ovat molemmat meitä hieman tai hieman enemmän vanhempia, äidillisiä hahmoja, jotka tuntuvat juuri sopivilta kahden nuorimmaisemme persoonallisuuksille. E:n opettaja sen sijaan täytti juuri kokonaiset 25 vuotta. Hänen sanavarastoonsa kuuluvat teini-ilmaisut: Amazing, Awesome, Best ever, Fantastic, jne. Ulkonäöltään ja kommunikaatiotavoiltaan tämä reipashenkinen nuori nainen on vaikea erottaa perinteisestä teinipissiksesta pitkine, vaaleine hiuksineen. Hän on kuitenkin täynnä opettamisen intoa ja iloa, ja helposti hieman syrjäänvetäytyvän E:n opettajalta ei oikeastaan enempää voisi toivoa.

E:n osittaista syrjäänvetäytymistä on viime aikoina aiheuttanut uuden kirjasarjan (Paolinin Inheritance Cycle) löytäminen. Menossa on jo kolmas osa koulun alun jälkeen. Onneksi siis hänellä on opettajanaan erityisesti sosiaalisiin taitoihin panostava nuori henkilö sekä mahdollisuus muunlaiseen aktiviteettiin afterschoolin puolella. Viimeisimmät aktiviteetit olivat käynti Farmer's Market:lla sekä omenoita poimimassa Honey Pot Hill Orchards:eilla Massachusettsin Stow:ssa. Farmer's Market:lta hän oli ostanut kukkia.

Iso-O on mankunut viikkojen ajan, että haluaisi päästä ompelemaan ompelukoneella. Ei sitten jaksanut odottaa vapaapäiviäni, ja ompeli käsin kaksi söpöä nallea. Toinen nalleista pääsi T:n laukussa edustamaan kolmikkoa hänen väitöstilaisuudessaan. Ompelukone kaivettiin viimein esiin - ja into lopahti heti kättelyssä, kun ompelukoneen käyttöön liittyikin niin paljon muuta kuin pelkkä polkimen painelu. Korjasin sitten vaatteita aivan yksinäni.

Pikku-O on muuntunut koululaiseksi. "Preschool is lame", totesi tämä kyyneleitä viimeisenä päivänään vuolaasti vierittänyt pienikokoinen henkilö kysyessäni, josko kuitenkin olisi mukavampi palata aikaan preschoolissa ja pyöräkärryssä. Viime aikojen tärkeimpiä oppeja on ollut "go fingers" eli oikeaoppinen tapa pitää kiinni kynästä. Ensimmäinen oikealla tavalla opeteltu kirjain oli jostain syystä L. Ja yllätys yllätys, Pikku-O ei ole luokkansa lyhyin!

T palautui nopeasti maanpinnalle PhD-hypetyksestään, kun 30 ensimmäistä esseetä palautui aikataulun mukaisesti sähköpostilaatikkoon vain päivän väitöksen jälkeen. Seuraava setti saapui viikonlopun korjausurakan jälkeen. Niistä viimeiset lähtivat juuri ennen kuluvaa viikonloppua. Sen verran kova oli urakka, että asiaa oli syytä hieman juhlistaa.

Kävin E:n ja Iso-O:n kanssa viemässä Pikku-O:n Lexingtonin Suomi-kouluun, ja vietimme parituntisen koulunpihan kirpparilla sekä sadan metrin päässä olevassa puutarhamyymälässä. T:n toivomusten mukaisesti ostin pari pöytäkukkaa. Kaikenlaista Halloween-krääsääkin olisi ollut tarjolla pilvin pimein, mutta en langennut lasten pyyntöihin. Onhan meillä kotona jo ensimmäinen kurpitsa. Sovimme samalla illan aikataulusta ystäväperheemme kanssa. 

Neljän jälkeen Pikku-O istui ikkunan ääressä todeten kyynisesti:"They are never coming!" Puoli viidelta perhe viimein saapui. Hetken istuskelun jälkeen T laittoi grillin päälle ja söimme samalla alkukeiton (Clam Chowder). Grillilihan ja -kasvisten valmistuttua, siirryimme pääruokaan ja jouhevasti jälkiruokaan. Ilta jatkui kitarien soidessa pikkutunneille saakka siten, että loppujen lopuksi perhe jäi meille yökylään.

Aamun "American pancakes" eivät maistuneet oikein kenellekään. Päivä oli oikea hiljaiselon päivä. Ainoat ahkerat toimenpiteet ovat liittyneet lasten ruokailuihin, seuraavan päivän lunch boxien täyttämiseen sekä E:n viime keväisen MCAS-testitulosten arviointiin (English 270/280 ja Math 266/280). Tarkoitukseni nukkua univelkojani pois viikonlopun aikana ei toteutunut. Taas vähän väsyttää.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

T:n väitöspäivä

Tavoitteemme on saavutettu. Perheemme ensimmäinen oikea PhD (=doctor of PHILOSOPHY) on saanut tittelinsä neljän vuoden ahkeran kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen. Väitöstilaisuus oli huomioitu Suomen mediassakin (Kotimaa 24). Puhkun ylpeyttä.

T oli nähnyt paljon vaivaa myös ulkoisten puitteiden onnistumiseksi. Edellisenä päivänä veimme väitöstilaisuushuoneen ulkopuolella olevaan jääkaappiin vissyä ja viinirypaleitä sekä T:n omaan nurkkaukseen tietokoneen, puvun sekä kasan paperia. Hän oli painattanut kutsut iltatilaisuuteen sekä valmistellut drinkkiliput nuoremmalle väelle. Jo viikkoja aiemmin hän oli käynyt eri ravintoloissa keskustelemassa heidän ehdotuksistaan illan jouhevan ja maistuvan kulun varmistamiseksi, ja päätynyt aivan lähellämme sijaitsevaan, yhteen Bostonin seudun arvostetuimpiin pieniin ravintoloihin sekä kantakuppilaamme.

Väitöspäivä

Väitöspäivän aamuna T ei päästänyt itseään helpolla, vaan lähti opettamaan kaksi filosofian kurssia Boston Collegelle. Ainoastaan Mount Ida Collegen etiikkakurssi piti jättää väliin, kun se sattui olemaan väitöksen kanssa ihan samaan aikaan. Sanallakaan hän ei opiskelijoilleen vihjaissut, että päivä on jotenkin erityinen.

Saavuin itse paikalle puolisen tuntia ennen H-hetkeä, ja tapasin aulassa suomalaisen hammaslääkärin L:n sekä ystäväperheemme äidin, niin ikään suomalaisen lääkärin J:n. Kuuntelemaan saapuivat myös E:n hyvän kaverin äiti, BC:lla hoitotieteesta vuosi aiemmin väitellyt nainen, Thanksgiving-isäntäperheemme isä, Luterilaisen seurakunnan kirkkoherra, monet T:n PhD-opiskelijakavereista - tärkeimpinä etelä-afrikkalainen F ja Cape Cod-isäntäperheemme T- sekä opettajista - tärkeimpinä tietenkin ohjaaja Richard Kearney, Oliva Blanchett ja Skypen välityksellä George Taylor sekä professorit Bill Richardson ja Gary Gurtler sekä tiedekunnan dekaani Candice.

Itse tilaisuus oli huomattavasti vähemmän kaavoihin kangistunut kuin Suomessa. Professori Kearney totesi tilaisuuden alkaneeksi, T piti oman luentonsa (Lectio Precursoria), ja sitten professorit yksi kerrallaan saivat oman aikansa T:n hiillostamiseen. Professori George Taylor Pittsburgista aloitti. Hänen kysymyksensä olivat ihan hirveän vaikeita, mutta T selvitti ne yksi toisensa jälkeen. Seuraavaksi oli Professori Oliva Blanchettin vuoro. Hänellä oli vain muutama kysymys, mutteivat nekään päästäneet T:a helpolla. Viimeiset kysymykset teki itse Professori Kearney. T oli tosi hyvä. Yleisökysymysten jälkeen porukka ohjattiin ulos huoneesta, jotta professoreilla oli mahdollisuus keskustella Tn suoriutumisesta. Ei ehkä yllättävää, että läpihän sitä mentiin ja että tyytyväistä hyminää kuului professorin jos toisenkin suusta.

Aulan pöydälle BC:n Catering-palvelu oli tuonut teetä, kahvia ja keksejä. Minä nostin lisäksi viinirypaleitä ja vissyä. Kivannäkoinen poytä. Nopeasti kaikki tosin liukenivat paikalta, joten lähinna koristeeksi ne jäivät.

Iltajuhla

Lapsille tuli seuraksi A äitinsä kanssa. A:n äidin oli pakko tulla pariksi tunniksi, sillä A olikin tuplabuukannut itsensä (hieman meinasi hermostuttaa, kun hän ilmoitti asiasta päivää ennen tapahtumaa, mutta hoiti itse sopan tyylikkäästi). Lapset söivät pizzaa ja menivät muutaman kiemuran jälkeen nukkumaan, niinkuin tarkoitus oli. E tosin oli vielä hereilla, kun tulin A:a päästämään kotiinsa yhdentoista aikaan illalla.

Me menimme hyvään ravintolaan syömään. T oli käynyt keskustelemassa omistajan kanssa jo viikkoja aiemmin, ja saimme käyttöömme ravintolan viinikellarin. Kolmen ruokalajin illallisella oli jokaiselle jotain - jokaisen ruokalajin kohdalla oli kolme erityyppistä vaihtoehtoa. Illallinen, johon osallistuivat lisäksemme Professori Kearney Ann-vaimoineen, Professori Gurtler, Dekaani Candice ja Professori  Blanchett vaimoineen, alkoi shampanjamaljan nostamisella. Mitään virallista kaavaa iltaan ei sisältynyt Suomen vastaavasta juhlasta poiketen, sillä täällä ei ole tapana asiaa mitenkään jälkikäteen juhlistaa. Sopivan pienestä ryhmästämme johtuen kaikki pystyivat osallistumaan keskusteluun ja naurua riitti. Kearney oli edeltävästi ilmoittanut T:lle, että kahdeksaan mennessä heidän pitää mennä eteenpäin, mutta jälleen kerran kiirettä mihinkään ei tuntunut olevan. Olimme menossa illan nuoremmille jäsenille tarkoitettuun baaritapaamiseen kantakuppilaamme noin tunnin myöhässä.

Baarista löytyi yli kymmenen T:n opiskelukaveria sekä suomalaisperheen isä. Kaikki olivat vilpittömän ylpeitä T:n suorituksesta ja väitökseen saapuneista, korkea-arvoisista kuulijoista. Eräskin totesi, ettei T ollut yhtään opiskelijamainen vaan täysin tasavertainen keskustelija 'muiden' professorien kanssa. Olen samaa mieltä, mutta minä olen hieman jäävi sanomaan. Ilta sujui iloisen ja kova-äänisen keskustelun säestämänä aina valomerkkiin saakka. Valomerkki tosin tulee täällä tunteja aiemmin kuin Suomessa.

Seuraava päivä oli vapaa sekä tohtorilla itsellään että minulla. Tohtori nukkui kolmeen saakka iltapäivällä. Itse sentään kävin viemässä lapset kouluun aamulla, mutta nukuin sitten itsekin yhteen. Ihanaa! Lisää tälläisiä päiviä, kiitos! En tosin uskalla tätä hänelle todeta - saattaa pian provosoitua uutta tutkintoa suorittamaan.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Koulu alkoi

Tiistain Labor Day:n jälkeen oli E:n ja Iso-O:n ensimmäinen päivä. Pikku-O sai odottaa päivän pidempään - puolet eskariluokkalaisista aloitti tiistaina, toinen puoli keskivikkona. Reippaasti pyöräillen joukko lähestyi koulua, kun aivan yllättäen eräs isä taakseen katsomatta astui Pikku-O:n reitille. Törmäystä ei tapahtunut, mutta Pikku-O menetti pyöränsä hallinnan ja kaatui. Päähän, kyynärpäähän sekä polveen tuli vertavuotavat haavat. Myöhemmin katsottuna polveen saattoi aiheutua muutakin, sillä lumpiota liikuttaessa kipu lisääntyi, ja siitä kuului ja tuntui narinaa. Pikku-O tutustui kouluhoitajaan jo ennen omaa virallista aloittamistaan. T hoiti asian hienosti, ja Pikku-O uskaltautui jälleen pyörän päälle, eikä sen jälkeen ole ollut ongelmaa.

Suomalaispojat oli laitettu Iso-O:n ja Pikku-O:n kanssa samoihin pöytiin. Teoriani auttamisesta lienee siis oikea. Iso-O tosin totesi, että ainakin hänen luokassaan ELL (English Language Learners) opettaja on ollut avustamassa päivittäin. Iso-O on pöytänsä (4 oppilasta) ainoa tyttö, muttei se ole tuntunut häntä häiritsevän. Onhan hän kotonakin ainoa.

Ensimmäinen viikko oli lyhyt, sillä torstaina oli Rosh Hashanah, juutalainen juhlapäivä, jonka nimeä en osaa lausua, ja joka on ollut ainakin viime vuosina aina heti 1-2 koulupäivän jälkeen. Newtonin asukkaista kolmannes on juutalaisia, joten ymmärrettävästi heidät huomioidaan. Muita juutalaisia juhlapäiviä ei sitten huomioidakaan. Kristillisiä juhlapäiviä, jotka ovat koulutyöstä vapaita, ovat joulupäivä ja pitkäperjantai. Muiden uskontojen juhlapyhät eivät ole kouluohjelmassa huomioituja. Muut vapaapäivät - yleensä sijoitettuna maanantaille - liittyvät Yhdysvaltain historiaan, ja niitä on melkein kuukausittain.

T:a on ollut vastassa iloinen kolmikko joka päivä afterschoolista haettaessa. Siksi onkin jotenkin hupaisaa, että minulle Pikku-O laittaa kasvoilleen surkean ilmeen ja kertoo, kuinka hän on jäänyt välitunnilla yksin. Ehkä kerran. Lastemme välisistä persoonallisuuseroista kertoo se, että pojat ovat hieman hitaasti uusille kavereille lämpeäviä, kun taas Iso-O löytää juttuseuraa ihan mistä vain (esimerkkeinä reissumme Mainiin, jossa hanella oli rannalla heti kaksi kaveria, ja vaellusreissu Mount Washingtonille, jossa telttapaikan ainoan samanikäisen tytön kanssa oli heti juteltavaa, vaikka kohtaaminen tapahtui vain kahdesti ja kesti muutaman minuutin kerrallaan). Yksin välitunnilla jääminen on kyllä äidin korvaan hirveän riipaisevaa, ja toivon, ettei se enää tapahdu. Yritin kannustaa pientä koululaista menemään reippaasti porukkaan. Pikkuveljestään poiketen Iso-O:n 'ongelma' on olla "too popular - I do not have any privacy, because everybody wants to be with me".

Luonto päästi meidät oppitunnille aiheesta, miltä haisunäätä haisee. Pahalta. Olemme nukkuneet ikkunat auki, mutta sinä yönä ne oli laitettava visusti kiinni. Jossain lähiseudulla haisunäätä päästi lemahduksen, joka leijaili ikkunoista sisään. T joutui opiskelemaan hajunpoistoa keskellä yötä, ja sen seurauksena hajua hieman helpotti ympäriinsä asetellut astiat täynnä etikkavettä. Karmea haju laimeni vasta päivien kuluessa. Toinen luonnonoppitunti oli aamulenkillä kohtaamani kojootti, joka onneksi kääntyi toiseen metsänosaan edelläni, ja kolmas iso lauma kalkkunoita, jotka tepastelevat reitilläni. Asumme kaupungissa - keskellä luontoa.

Pikku-O:n preschoolin 25-vuotisjuhlapicnic siirtyi keväältä huonon ilman vuoksi syksylle. Ilmoittauduimme mukaan, vaikka preschool onkin jo taaksejäänyttä elämää. Mukava hetki kivan päiväkodin pihalla tyydytti pienen koululaisen haikeat ajatukset - hän on selvästi jo henkisesti siirtynyt pois päiväkodista. 

Toisen kouluviikon lopun kunniaksi T järjesti hieman haastetta sairastumalla oikein kunnolla. Keskiviikkona kostea tropiikin lämpöaalto saavutti New Englannin jälleen ja aiheutti T:n poskionteloihin painetta. Mikään ei auttanut yli vuorokauteen. Ei edes hassun kiinalaisen lääkärimme tapaaminen. Lääkitys, uni ja ilman viileneminen ja kuivuminen viimein helpotti, ja toipuminen alkoi sopivasti viikonlopun aluksi. Vaan sitten alkoivat kaikki muutkin valittaa kurkkukipua, ja sunnuntain ohjelma muodostui sairastuvan pitämiseksi. Meneehän se yhteinen perheaika näinkin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Lasten viimeinen lomaviikko

Kaikkein tärkein asia lasten viimeisen lomaviikon aikana oli yhdessäolo. Viime vuosi hulluine työtunteineni sekä lomani vähäisyys ovat vaatineet veron, minkä korjaamiseen tarvitaan erityisesti aikaa yhdessä. Ihanaa, että saimme tämän 10 päivän miniloman juuri tähän uuden arkivuoden alkuun.

Ihan vähäinen asia ei myöskään ole ollut Pikku-O:n pyöräilytaidon kehittyminen. Hänen persoonallisuudestaan johtuen aloitimme jo moneen kertaan opitun taidon harjoittelemisen täysin alusta uudella, vihreällä 16 tuumaisella pyörällä. Jo kaksi vuotta ilman apupyöriä ajanut poika ehdotti heti alkuun, josko uuden pyörän mukana saapuneet apupyörät olisi sittenkin voinut jättää poistamatta. Kun vastauksemme oli yksiselitteisen kielteinen, itkettiin monet itkut pyörän kanssa, kun kaikenlainen uskallus puuttui. Oma uskonikin oli koetuksella. Vaan sitten tapahtui jotain. Rohkeus löytyi ja pyörä alkoi kulkea - ainakin suunnilleen - Pikku-O:n haluamaan suuntaan. Voi, mikä ihana ylpeys paistoi kasvoilla!

Loman aikana ihasteltiin ja harmiteltiin luokkakokoonpanoja. Iso-O oli alkuun todella pettynyt ja koki, että kaikki kaverit menivat muille luokille. Kun listaa sitten katsottiin vähän tarkemmin, löytyihan sieltä sittenkin vaikka kuinka monta mukavaa. Naapuruston suomalaispojat oli sijoitettu Iso-O:n ja Pikku-O:n luokkiin - ilmeisesti ajatuksena oli, että voivat toimia alkuun apuna. Meidän Pikku-O:kin..

Viikon kohokohta ainakin omasta mielestäni oli teltta-ja vaellusretki Mount Washingtonille. Pakkasimme keskiviikkona ja lähdimme torstaiaamuna. Kävimme hakemassa valmiiksi tilatut pizzat Laconiasta vaelluseväiksi ja hampurilaiset North Convay:sta matkapurtavaksi ja ajoimme Pinkham Notch:in Visitor Centerille. Sinne jäi auto meitä kahdeksi yöksi odottamaan. Jokainen kantoi vähintään omat vaatteensa, makuupussinsa ja makuualustansa. Myös Pikku-O, joka näytti aika hupaisalta kantaessaan melkein itsensä kokoista reppu-makuualustayhdistelmää. Nousimme noin 2000 jalan korkeudesta noin 3800 jalan korkeuteen, mikä korkeuserometreissä on noin 550. Laitoimme telttamme Hermit Lake Shelter:in katokseen, johon se jäi kahdeksi yöksi. Ensimmäisenä yönä oli viileää. Kun totesin, että kaikkien pitää pysyä pusseissaan, kommentoi pussistaan jatkuvasti poisyrittänyt Pikku-O lakonisesti:"Toisilla on kylmä, toisilla kuuma".

Perjantai oli huippupäivä. Lapset pääsivät kävelemään ilman reppuja, meillä T:n kanssa oli päiväkantamukset. Pikku-O oli selvästi vaikuttunut polun nimestä - Lion Head Trail - sillä kommentoi sitä toistuvasti. Pilviraja tuli vastaan puolessavälissä matkaa, mutta sitä ennen näimme upeita maisemia. Itse huipulla, johon nousua telttapaikalta tuli 2400 jalkaa (n.730 metriä), ei maisemia näkynyt. Pienen antikliimaksin aiheutti polun päättyminen parkkipaikalle - Mount Washingtonin päälle pääsee autolla sekä junalla. Huipulla olikin paljon ihmisiä. Selvästi kahdentyyppisiä. Hikisiä ja likaisia vaeltajia ja puhtoisia turisteja. Tunnin mittaisen levähdyksen jälkeen lähdimme alas, nyt Tuckerman Ravine-polkua pitkin. Polulla oli muutama sellainen kohta, että tarvitsin henkistä tukea T:lta, etten aivan panikoitunut Pikku-O:n vuoksi. Asiaa ei helpottanut T:n edeltavästi toteama, edelliskesänä tapahtunut opiskelijan putoaminen polulta kuolemaan. Pääsimme kuitenkin turvallisesti alas. Ukkossadekin tuli vasta illalla.

Lauantaiaamuna laitoimme leirin kasaan ja laskeuduimme 550 korkeuserometriä kaikkien kantamustemme kanssa. Erityisesti alku sujui hyvin hitaasti, sillä polun kivet olivat Pikku-O:lle suuria ja kantamus aiheutti painopisteen siirtymisen, mutta alarinteellä vauhti nopeutui, ja matkaan kului suunniteltu 2,5 tuntia. Peseydyimme Pinkham Notch:illa ja ajoimme kotiin. Tai T ajoi ja me muut nukuimme.

Kotona ei ollut aikaa hohhailuun. T teki nopeasti pekoni-parmesan-salaatin, laitoimme kamat paikoilleen ja lähdimme etelä-afrikkalaisten ystäviemme tupaantulijaisiin. He olivat muuttaneet Brooklinen puolella olevaan omakotitalon alakertaan, ja järjestivät sen kunniaksi grillijuhlat. Mukava ilta. T:lla oli vielä PhD-opiskelijoiden illanvietto seuraavana iltana, mutta muutoin viikonloppu sujui lähinnä tiistaina alkaneeseen arkeen valmistautuessa sillä erotuksella, että maanantain Labor day:n kunniaksi pääsin käymään autokorjaamolla eturenkaan nopeutuneen tyhjentymisen vuoksi. En tiedä, mitä tapahtui, mutta onnistuin saamaan renkaanpaikkauksen ilmaiseksi. Mukaani sain vain tarjouksen kaikkien renkaiden vaihtamisesta lähitulevaisuudessa. Aikamoista. Ehkä small talk myyjän kanssa meidän molempien perhetilanteista auttoi asiaa. En tiedä, mutta olen tyytyväinen. Reikä on ainakin hetkellisesti ummessa.

Neurologia (PGY2): EEG-viikko

Aloitin nollasta ja päädyin tulkitsemaan kaksi EEG-nauhoitusta oikein normaaleiksi. Henkilökohtainen tavoitteeni oli saavutettu. Viikko oli ihan ylitylsä - osittain tietenkin siksi, että ensin odotin T:a ja lapsia saapuviksi ja sitten toivoin, ettei olisi tarvinnut olla töissä, kun olivat jo täällä - mutta osittain siksi, että en oikeasti ole kiinnostunut EEG:stä. Se vaan kuuluu osata osana valitsemaani erikoisalaa.

Päiväni pitivät sisällään jonkinlaisen lukuhetken EEG-kirjojen parissa, parin EEG-nauhoituksen konkrettisen seuraamisen, muutaman oman tulkintayritelmän ja iltapäivän tulkintahetken erikoislääkärin kanssa. Aamun Morning Report ja keskipäivän Noon Conference antoivat mukavan tauon aivokäyrien fysiikkaan. Morning Report tosin jäi perheen tänne jo saavuttua väliin, kun prioirisoin yhteisen aamupalahetken opin edelle. Liiasta rasittuneisuudesta en siis päässyt viikon jälkeen valittamaan.

Ennen muutaman vuoden päässä häämöttävää erikoislääkäritenttiä (Neurology Board Exam) tarvitsen varmasti hieman lisäoppia EEG:n tulkintaan, mutta mietin sitä myöhemmin. Sitä ennen haluan keskittyä muihin aiheisiin. Ja voihan se olla, että niiden muiden aiheiden lomassa puolivahingossa opin jotain EEG:stäkin.