Iso-O teki preschoolissa korin, joka täytyy kuulemma täyttää pääsiäismunilla. Niinpä oli syytä laittaa pystyyn munienmaalaustalkoot. En kuulu vesivärien ystäviin, sillä jokaisen maalauskerran jälkeen on jäänyt ainakin yhteen vaatteeseen, kankaaseen tai huonekaluun pieni, pysyvä muisto, mutta odotukset olivat pienten taiteilijoiden keskuudessa niin korkealla, että oli jälleen taivuttava. Vuorasin keittiönpöydän sanomalehdillä. Mutta unohdin huomioida lasten vaatetuksen.
Onnistuin ihmeen hyvin saamaan munista sisällöt pihalle niitä rikkomatta. E ja Iso-O maalasivat kieli keskellä suuta värikkäitä, moderneja munia. Edeltävästi molemmat olivat suunnitelleet paperille piirtäen, minkälaisia haluavat munistaan tehdä, mutta vesiväreillä ei oikein kovin tarkkoja kuvioita saa aikaiseksi. Varsinkin, kun käyttää liian isoa pensseliä ja liikaa vettä. Hienoja niistä silti tuli. Pikku-O seurasi vierestä, mutta pensseliä en hänelle tällä kertaa antanut. Tuntui olevan tyytyväinen ilmankin, ja minä olin takuuvarmasti tyytyväisempi näin.
Munien valmistuttua E ja Iso-O saivat luvan lähteä pesemään tahroja pois käsiensä lisäksi vaatteistaan. Ehkä ensi kerralla muistan, että päällä ei kannata olla niitä kaikkein parhaimpia kouluvaatteita. Itse siirryin kohtuullisen intensiivisen keittiönsiivouksen jälkeen pinaattilettujen paistajaksi. Ne maistuivat taiteilijoille jälleen kerran todella hyvin.
Nyt munat odottavat lähestyvää pääsiäistä. Parin päivän kaatosade on hiljentynyt pieneksi tihkuksi. Koulumatkan varrella seuraamamme pensaan lehdet ovat aukeamaisillaan. T sai parkkisakon. Auto on määräaikaishuollossa sekä renkaidenvaihdossa. E sai hyvää palautetta opettaja-vanhempitapaamisessa. Ja Iso-O:n vaaleanpunainen kynsilakka on päässyt kuivahtamaan. Näillä mennään. Pääsiäistä odotellessa.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Aina ei mene ihan putkeen
Kirjoittelin juuri sähköpostia minimaalisen pienillä kirjaimilla, kiitos lyhytkestoisen poistumiseni aikana koneelle päässeen pikkuasentajan. En nopeasti löytänyt asetuksia, jolla saisi takaisin normaalinkokoiset kirjaimet, mutta ongelma varmasti ennen pitkää ratkeaa. Vaatii taas vaan vähän ylimääräistä säätämistä. Onneksi kaikki muu tietokoneen näytöllä on vielä normaalinnäköistä. Sekin on nimittäin joskus käynyt, että kaikki on kääntynyt 90 astetta. Huoh!
Pariin päivään mikään ei ole oikein mennyt putkeen. Eilen postimies toi ilmoituksen sähköjen katkaisusta. Antoivat onneksi aikaa yli kuukauden, mutta hurjalta se kuitenkin tuntui. T soitti sähkölaitokselle välittömästi, ja sen sijaan, että olisimme kuulleet vian olevan jokin hankalasti korjattava asia (kuten kaikki tälläiset yleensä tuppaavat olemaan), se olikin helposti hoidettavissa, piti vain maksaa rästit. Sekä kaasu- että sähkölasku tulevat T:n sähköpostiin. T luuli niiden olevan vain ilmoituksia suoraveloituksesta, mutta näin olikin vain kaasulaskun osalta. T on siis kuukausittain deletoinut sähkölaskumme, ja olemme olleet useamman kuukauden maksamatta palvelusta lainkaan. Ihmeen kauan ovat antaneet meidän käytellä sähköä velaksi. Mutta, asia on nyt korjattu, ja jatkossa sähköposteja ei ehkä aivan samalla innolla tule deletoitua T:nkaan.
Sain viikko sitten käytyä passikuvissa, joita tarvitaan viisumityypin vaihtoa sekä tutkimusprojektini alkua varten. Jätin ne ajattelemattomasti alakerran aulan koriin omassa paketissaan. Korissa on myös muutama kynä. Aamulla odotti ikävä yllätys. Pikku-O oli kiivennyt pöydälle, löytänyt kaikki neljä kuvaani korista ja taiteillut mustekynällä niiden kaikkien päälle omat hieroglyfinsä. Sen jälkeen hän oli ottanut kirjani ja asetellut kuvat eri aukeamille siten, että viimeisin löytyi monta tuntia myöhemmin. Kävin tänään uudelleen passikuvissa.
Ostimme viikon puolivälissä hienon, käytetyn pyöräkärryn ensi vuoden koulumatkoja varten Pikku-O:lle. Se oli ollut käytössä vain muutaman kerran ja unohtunut sitten vuosiksi myyjän varastoon. Niinpä sen kumit olivat aivan tyhjät. Jotta sitä pääsisi käyttämään, oli niihin saatava ilmaa. Siihen tarvitaan pumppua, yhtä Pikku-O:n lempivälineistä. Sitäpä ei sitten ollutkaan missään. Kävimme läpi koko talon kaikkia mahdollisia ja mahdottomia paikkoja myöten. Pikku-O:lla kun on tapana laittaa tavaroita 'paikoilleen', jotka ovat hänen pienessä mielessään parhaita. Olin jo valmis luovuttamaan, kunnes T löysi pumpun omien tavaroidensa joukosta..
Pariin päivään mikään ei ole oikein mennyt putkeen. Eilen postimies toi ilmoituksen sähköjen katkaisusta. Antoivat onneksi aikaa yli kuukauden, mutta hurjalta se kuitenkin tuntui. T soitti sähkölaitokselle välittömästi, ja sen sijaan, että olisimme kuulleet vian olevan jokin hankalasti korjattava asia (kuten kaikki tälläiset yleensä tuppaavat olemaan), se olikin helposti hoidettavissa, piti vain maksaa rästit. Sekä kaasu- että sähkölasku tulevat T:n sähköpostiin. T luuli niiden olevan vain ilmoituksia suoraveloituksesta, mutta näin olikin vain kaasulaskun osalta. T on siis kuukausittain deletoinut sähkölaskumme, ja olemme olleet useamman kuukauden maksamatta palvelusta lainkaan. Ihmeen kauan ovat antaneet meidän käytellä sähköä velaksi. Mutta, asia on nyt korjattu, ja jatkossa sähköposteja ei ehkä aivan samalla innolla tule deletoitua T:nkaan.
Sain viikko sitten käytyä passikuvissa, joita tarvitaan viisumityypin vaihtoa sekä tutkimusprojektini alkua varten. Jätin ne ajattelemattomasti alakerran aulan koriin omassa paketissaan. Korissa on myös muutama kynä. Aamulla odotti ikävä yllätys. Pikku-O oli kiivennyt pöydälle, löytänyt kaikki neljä kuvaani korista ja taiteillut mustekynällä niiden kaikkien päälle omat hieroglyfinsä. Sen jälkeen hän oli ottanut kirjani ja asetellut kuvat eri aukeamille siten, että viimeisin löytyi monta tuntia myöhemmin. Kävin tänään uudelleen passikuvissa.
Ostimme viikon puolivälissä hienon, käytetyn pyöräkärryn ensi vuoden koulumatkoja varten Pikku-O:lle. Se oli ollut käytössä vain muutaman kerran ja unohtunut sitten vuosiksi myyjän varastoon. Niinpä sen kumit olivat aivan tyhjät. Jotta sitä pääsisi käyttämään, oli niihin saatava ilmaa. Siihen tarvitaan pumppua, yhtä Pikku-O:n lempivälineistä. Sitäpä ei sitten ollutkaan missään. Kävimme läpi koko talon kaikkia mahdollisia ja mahdottomia paikkoja myöten. Pikku-O:lla kun on tapana laittaa tavaroita 'paikoilleen', jotka ovat hänen pienessä mielessään parhaita. Olin jo valmis luovuttamaan, kunnes T löysi pumpun omien tavaroidensa joukosta..
torstai 25. maaliskuuta 2010
Pikku-O:n viimeaikaisia edesottamuksia
"Oova, tas!" sanoo Pikku-O ja näyttää viittä sormeaan. Tähän ihanaan ikään kuuluu paljon päivittäisiä tapahtumia, joista tässä muutamia.
Ensimmäinen reaktio kaikkeen on painokkaasti sanottu:"Ei!" On hauska seurata, miten pienen pään sisällä raksuttaa, kun hän huomaa sanoneensa tämän maagisen sanan tilanteessa, jossa kieltäytyminen on enemmän haitaksi (esimerkiksi on jäämässä ilman jotain kivaa tapahtumaa tai herkkua). On myös huvittavaa miettiä omalle kohdalleen, miltä tilanne ulkopuoliselle näytäisi, kun jäisi rysän päältä kiinni ja kirkkain silmin kieltäisi kaiken. Tämä onnistuu Pikku-O:lta täydellisesti.
Päivävaippa olisi jo voinut jäädä pois, jos kelit olisivat vähän lämpöisemmät sallien keveämmän varustuksen ja itselläni olisi energiaa käydä läpi nyt jo kolmannen kerran tämä aavistuksen rasittava vaihe. Omatoimisuutta Pikku-O:lta ei tässäkään asiassa puutu. Eilen tarpeen niin vaatiessa Pikku-O ryntäsi vessaan, eikä suinkaan hakeutunut itselleen paremmin sopivalle potalle, vaan kantoi pienen nelijalkaisen jakkaran pöntön eteen, kiipesi sille ja istuutui varovasti pöntölle huojuen siinä kasvot iloisessa virneessä. Kun yhteistuumin sitten jälkikäteen siivosimme pöntön ulkoreunat ja lattian, sovimme, että hienosta toiminnasta huolimatta potta on edelleen parempi vaihtoehto.
Pikku-O rakastaa kenkiä - on aina rakastanut. Jo vauvana hän konttasi nurkan takaa kädet jonkun muun perheenjäsenen kengissä. Nyt tämä rakkaus näkyy erityisesti E:n kenkien hakemisesta pieniin jalkoihinsa aina mahdollisuuden avautuessa. Ja enemmän kuin kerran on tämä pieni mies löytynyt vaatekaapistani asettelemassa laskettelumonojani jalkoihinsa.
Mikäli pituus ei riitä, ottaa hän hyvin nopeasti itselleen jakkaran tai minkä tahansa lisäsenttejä antavan tavaran tilannetta helpottamaan. Tästä seuraa ajoittain hyvinkin hurjannäköisiä tilanteita, jotka on parasta jättää kertomatta. Onneksi ihan joka kerrasta ei tule pitkäkestoisia muistoja; yleensä edellinen kuhmu on jo parantunut ennen seuraavaa. Pysyvämmät jäljet jäivät viiltohaavasta silmäkulmaan (laskettelureissuvamma) sekä lasinsirpaleesta käteen (kattilankansi meni rikki, ja sirpale jäi muistoksi).
Aamupäivisin Pikku-O touhuaa itsekseen, mutta suurimman osan ajasta välittömässä läheisyydessäni vaatien kannanottoa milloin mihinkin projektiinsa. Tilanne muuttuu itselleni selvästi helpommaksi, kun Iso-O tulee preschoolista seuraksi. Leikit sujuvat pääosin oikein mainiosti. Jos aiemmin Pikku-O:ta on E:n ja Iso-O:n toimesta kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä, on tämä tilanne kuitenkin muuttunut erilaiseksi. Pikku-O osaa oikein tahallaan ärsyttää Iso-O:ta, joka välittömästi unohtaa suuren kokoeron, ja körmyyttää pikkuveljeään oikein kunnolla. E on sen verran vanhempi, että kohtelee pientä ymmärtäväisemmin. Pojat käyvät usein yhdessä suihkussa, ja Pikku-O katsoo kaikessa mallia. Eilen pojat tulivat pyyhkeet vyötäröllään vierekkäin pesuhuoneesta, heittivät sitten pyyhkeet lattialle ja hyppäsivät kädet edessä lattialle E:n sanoessa:"Ja sitten uimaan!"
Ensimmäinen reaktio kaikkeen on painokkaasti sanottu:"Ei!" On hauska seurata, miten pienen pään sisällä raksuttaa, kun hän huomaa sanoneensa tämän maagisen sanan tilanteessa, jossa kieltäytyminen on enemmän haitaksi (esimerkiksi on jäämässä ilman jotain kivaa tapahtumaa tai herkkua). On myös huvittavaa miettiä omalle kohdalleen, miltä tilanne ulkopuoliselle näytäisi, kun jäisi rysän päältä kiinni ja kirkkain silmin kieltäisi kaiken. Tämä onnistuu Pikku-O:lta täydellisesti.
Päivävaippa olisi jo voinut jäädä pois, jos kelit olisivat vähän lämpöisemmät sallien keveämmän varustuksen ja itselläni olisi energiaa käydä läpi nyt jo kolmannen kerran tämä aavistuksen rasittava vaihe. Omatoimisuutta Pikku-O:lta ei tässäkään asiassa puutu. Eilen tarpeen niin vaatiessa Pikku-O ryntäsi vessaan, eikä suinkaan hakeutunut itselleen paremmin sopivalle potalle, vaan kantoi pienen nelijalkaisen jakkaran pöntön eteen, kiipesi sille ja istuutui varovasti pöntölle huojuen siinä kasvot iloisessa virneessä. Kun yhteistuumin sitten jälkikäteen siivosimme pöntön ulkoreunat ja lattian, sovimme, että hienosta toiminnasta huolimatta potta on edelleen parempi vaihtoehto.
Pikku-O rakastaa kenkiä - on aina rakastanut. Jo vauvana hän konttasi nurkan takaa kädet jonkun muun perheenjäsenen kengissä. Nyt tämä rakkaus näkyy erityisesti E:n kenkien hakemisesta pieniin jalkoihinsa aina mahdollisuuden avautuessa. Ja enemmän kuin kerran on tämä pieni mies löytynyt vaatekaapistani asettelemassa laskettelumonojani jalkoihinsa.
Mikäli pituus ei riitä, ottaa hän hyvin nopeasti itselleen jakkaran tai minkä tahansa lisäsenttejä antavan tavaran tilannetta helpottamaan. Tästä seuraa ajoittain hyvinkin hurjannäköisiä tilanteita, jotka on parasta jättää kertomatta. Onneksi ihan joka kerrasta ei tule pitkäkestoisia muistoja; yleensä edellinen kuhmu on jo parantunut ennen seuraavaa. Pysyvämmät jäljet jäivät viiltohaavasta silmäkulmaan (laskettelureissuvamma) sekä lasinsirpaleesta käteen (kattilankansi meni rikki, ja sirpale jäi muistoksi).
Aamupäivisin Pikku-O touhuaa itsekseen, mutta suurimman osan ajasta välittömässä läheisyydessäni vaatien kannanottoa milloin mihinkin projektiinsa. Tilanne muuttuu itselleni selvästi helpommaksi, kun Iso-O tulee preschoolista seuraksi. Leikit sujuvat pääosin oikein mainiosti. Jos aiemmin Pikku-O:ta on E:n ja Iso-O:n toimesta kohdeltu kuin kukkaa kämmenellä, on tämä tilanne kuitenkin muuttunut erilaiseksi. Pikku-O osaa oikein tahallaan ärsyttää Iso-O:ta, joka välittömästi unohtaa suuren kokoeron, ja körmyyttää pikkuveljeään oikein kunnolla. E on sen verran vanhempi, että kohtelee pientä ymmärtäväisemmin. Pojat käyvät usein yhdessä suihkussa, ja Pikku-O katsoo kaikessa mallia. Eilen pojat tulivat pyyhkeet vyötäröllään vierekkäin pesuhuoneesta, heittivät sitten pyyhkeet lattialle ja hyppäsivät kädet edessä lattialle E:n sanoessa:"Ja sitten uimaan!"
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Les Lettres françaises - chapitre 4
L’éducation est l’endoctrinement. Si on résume l’intrigue de Michel Foucault (dans son livre « Surveiller et punir »), nous sommes nés à un monde qui nous emprisonne culturellement. Dans l'époque moderne, les institutions différentes sont déjà là. Donc, notre société n’est pas une société libérée (pour un individu). Au contraire, elle est disciplinaire et nous sommes les élèves. Comme si on a commenté les idées du livre : « Surveillance, exercices, manœuvres, notations, rangs et places, classements, examens, enregistrements, toute une manière d'assujettir les corps, de maîtriser les multiplicités humaines et de manipuler leurs forces s'est développée au cours des siècles classiques, dans les hôpitaux, à l'armée, dans les écoles, les collèges ou les ateliers : la discipline. » Nous sommes les élèves de la discipline transhumaine. Paradoxalement, il y a une seule sortie : l’éducation.
L’éducation a un double rôle. Déjà dans « La République » de Platon elle est à la fois le gardien du régime totalitaire et le libérateur extrême d’esprit humain. Ainsi, la société disciplinaire est aussi la société qui nous vraiment élève et nous emporte à la vie authentique. Si vous vous rappellent, selon Ramonet la vie sociale et culturelle est « une véritable tyrannie ». Mais ce n’est jamais vrai si nous sommes critiques et analytiques. Et comment est-ce possible ? On doit devenir conscient de sa situation culturelle et historique (oui : c’est Hegel comme Nietzsche aussi). Et comment devient-on conscient, où est la prison humaine de laquelle nous devons nous libérer ? Ce n'est pas hors de nous mais dans nous.
Un tableau et des craies sont ensemble une porte intellectuelle. Nous sommes entourés des murs de notre culture et nos habitudes bizarres, mais l’éducation – en plus de les renforcer – donne aussi une possibilité pour une « rupture ». Si nous nous reconnaissons comme les personnes situées, nous nous reconnaissons comme les personnes capables. Par ce processus nous devenons capables de redéfinir nos situations délibérément – nous atteignons notre propre maturité. C’est exactement ma raison personnelle d’étudier, je n’ai pas de raisons pratiques.
Il y a deux observations importantes. Premièrement, sitôt que quelqu’un comprend que son être est situé, il a appris – comme un homme – la leçon la plus importante. Il est ici, maintenant, né. Donc, deuxièmement, sa leçon est la reconnaissance. Oui, c’est lui qui a atteint sa « naissance ». Mais cette naissance n’est pas possible sans les autres. Elle est la con-naissance – et en plus re-con-naissance. Nous nous comprenons seulement avec les autres. Et avec les autres nous devenons capables de nous découvrir de nouveau.
C’est la raison pour laquelle la société est très importante. Mais la famille est la plus importante : « pendant la petite enfance, l'éducation est prise en charge par la famille, où se fait l'apprentissage de la langue orale et des rudiments du savoir-vivre nécessaire à la vie sociale ». Ainsi, l’éducation n’est pas seulement une question par rapport à la société. Le moyen d’éducation est peut-être l’endoctrinement, mais le but est toujours le savoir de la vie - n'est-ce pas?
L’éducation a un double rôle. Déjà dans « La République » de Platon elle est à la fois le gardien du régime totalitaire et le libérateur extrême d’esprit humain. Ainsi, la société disciplinaire est aussi la société qui nous vraiment élève et nous emporte à la vie authentique. Si vous vous rappellent, selon Ramonet la vie sociale et culturelle est « une véritable tyrannie ». Mais ce n’est jamais vrai si nous sommes critiques et analytiques. Et comment est-ce possible ? On doit devenir conscient de sa situation culturelle et historique (oui : c’est Hegel comme Nietzsche aussi). Et comment devient-on conscient, où est la prison humaine de laquelle nous devons nous libérer ? Ce n'est pas hors de nous mais dans nous.
Un tableau et des craies sont ensemble une porte intellectuelle. Nous sommes entourés des murs de notre culture et nos habitudes bizarres, mais l’éducation – en plus de les renforcer – donne aussi une possibilité pour une « rupture ». Si nous nous reconnaissons comme les personnes situées, nous nous reconnaissons comme les personnes capables. Par ce processus nous devenons capables de redéfinir nos situations délibérément – nous atteignons notre propre maturité. C’est exactement ma raison personnelle d’étudier, je n’ai pas de raisons pratiques.
Il y a deux observations importantes. Premièrement, sitôt que quelqu’un comprend que son être est situé, il a appris – comme un homme – la leçon la plus importante. Il est ici, maintenant, né. Donc, deuxièmement, sa leçon est la reconnaissance. Oui, c’est lui qui a atteint sa « naissance ». Mais cette naissance n’est pas possible sans les autres. Elle est la con-naissance – et en plus re-con-naissance. Nous nous comprenons seulement avec les autres. Et avec les autres nous devenons capables de nous découvrir de nouveau.
C’est la raison pour laquelle la société est très importante. Mais la famille est la plus importante : « pendant la petite enfance, l'éducation est prise en charge par la famille, où se fait l'apprentissage de la langue orale et des rudiments du savoir-vivre nécessaire à la vie sociale ». Ainsi, l’éducation n’est pas seulement une question par rapport à la société. Le moyen d’éducation est peut-être l’endoctrinement, mais le but est toujours le savoir de la vie - n'est-ce pas?
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Kevään ensimmäinen päivä
Lauantaina oli virallinen kevään ensimmäinen päivä. Näin E kertoi tultuaan torstaina koulusta kotiin mukanaan vinopino piirrustuksia ja värityskuvia liittyen suunnilleen samaan aikaan vietettävään St. Patrick's Day:hin.
Aamupäivä kului totuttuun tapaan Suomi-koulussa, johon matkasimme yhdessä lähellä asuvan A:n kanssa. Pullakahvien jälkeen vietimme E:a ja Iso-O:ta odotellessamme ihanan lämpöisen ulkoiluhetken muiden taaperoryhmäkavereiden kanssa. Pikku-O meni vatsa pullottaen vaaleanpunaisissa(!) lenkkareissaan ympäri jalkapallokenttää pallon perässä. Aika meni kuin siivillä, ja pääsimme pian hakemaan isosisaruksetkin ulos nauttimaan. Automatka kotiin oli kuuma ja tuskainen erityisesti Iso-O:lle, joka istui kanssani auringon puolella, ja sietää muutenkin huonosti kuumaa.
Kotona tapasimme T:n, nautimme kevään ensimmäiset jäätelöannokset ulkona, ja ryhdyimme pihan kevätsiivoukseen. Risuja ja lehtiä kertyi yli neljä isoa pussillista, vaikka juuri ennen lumentuloa olimme kaikki siivonneet pois. Jostain sitä vain oli lennellyt. Harmi kyllä pihalta löytyi myös lasinsirpaleita jostakin vähän isommasta lasinkappaleesta levinneenä. E ja Iso-O ihastelivat uusia kasveja, joita maan läpi jo oli ilmaantunut. Pikku-O käveli ympäriinsä sanko ja lapio kädessään tehden eri puolille pihaa pieniä kuoppia ja tuoden sangon sisällön aina uudelleen tyhjennettäväksi pussiin. Näimme myös sammakon, ihan oikean rupisammakon, joka antoi meidän seurata itseään usean minuutin ajan ennen pomppimistaan pensaan alle piiloon.
Virallisen kevään ensimmäinen päivä taisi jäädä tätä erää kevään toistaiseksi ainoaksi päiväksi. Sunnuntaina oli parikymmentä astetta kylmempää, vain vähän nollan yläpuolella. T lähti talven viime lumille pohjoiseen, ja käväisi päiväreissun Mt. Washingtonin Tuckerman Ravine:lla.
Aamupäivä kului totuttuun tapaan Suomi-koulussa, johon matkasimme yhdessä lähellä asuvan A:n kanssa. Pullakahvien jälkeen vietimme E:a ja Iso-O:ta odotellessamme ihanan lämpöisen ulkoiluhetken muiden taaperoryhmäkavereiden kanssa. Pikku-O meni vatsa pullottaen vaaleanpunaisissa(!) lenkkareissaan ympäri jalkapallokenttää pallon perässä. Aika meni kuin siivillä, ja pääsimme pian hakemaan isosisaruksetkin ulos nauttimaan. Automatka kotiin oli kuuma ja tuskainen erityisesti Iso-O:lle, joka istui kanssani auringon puolella, ja sietää muutenkin huonosti kuumaa.
Kotona tapasimme T:n, nautimme kevään ensimmäiset jäätelöannokset ulkona, ja ryhdyimme pihan kevätsiivoukseen. Risuja ja lehtiä kertyi yli neljä isoa pussillista, vaikka juuri ennen lumentuloa olimme kaikki siivonneet pois. Jostain sitä vain oli lennellyt. Harmi kyllä pihalta löytyi myös lasinsirpaleita jostakin vähän isommasta lasinkappaleesta levinneenä. E ja Iso-O ihastelivat uusia kasveja, joita maan läpi jo oli ilmaantunut. Pikku-O käveli ympäriinsä sanko ja lapio kädessään tehden eri puolille pihaa pieniä kuoppia ja tuoden sangon sisällön aina uudelleen tyhjennettäväksi pussiin. Näimme myös sammakon, ihan oikean rupisammakon, joka antoi meidän seurata itseään usean minuutin ajan ennen pomppimistaan pensaan alle piiloon.
Virallisen kevään ensimmäinen päivä taisi jäädä tätä erää kevään toistaiseksi ainoaksi päiväksi. Sunnuntaina oli parikymmentä astetta kylmempää, vain vähän nollan yläpuolella. T lähti talven viime lumille pohjoiseen, ja käväisi päiväreissun Mt. Washingtonin Tuckerman Ravine:lla.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Kevät toi, kevät toi - asfalttimiehet ja remonttireiskat
Neljän päivän viime viikonloppuun sijoittunut maaliskuun myrsky kaatosateineen aiheutti valtaisat tulvat erityisesti eteläisen New Englannin alueelle mutta myös kotikaupunkiimme Newtoniin. Monien kellarit ovat edelleen veden vallassa, vaikka palokunta on ollut täystyöllistettynä ja naapurit ovat tarjonneet apuaan. Me asumme sen verran korkealla (Newton HIGHlands) että varsinaisia tulvaongelmia ei ole aivan lähiseudulla tullut havaittua. Paitsi konkreettisesti bussien määrän moninkertaistumisena naapurimme takana kulkevalla Walnut Streetillä metrolinjan sorruttua kotipysäkkimme ja Reservoirin pysäkin välillä tulvaveden vuoksi. Bussit kuljettavat ihmisiä näiden kahden pysäkin välillä vielä ainakin viikon ajan. Todennäköisesti pidempään.
Kaatosade on muisto vain. Maanantain jälkeen olemme olleet keskellä mitä kauneinta kevättä. Varsinkin auringossa on ollut ihan t-paitakeli, ja ensimmäiset kukat ovat puskeneet itsensä maan läpi. Asia, joka on ilahduttanut erityisesti Iso-O:ta. Kaunis keli on houkutellut liikkeelle myös erilaiset remontti- ja kunnostusmiehet sekä asfalttimiehet. Nämä viimeksimainitut eivät suinkaan liiku Suomesta tutuilla asfalttikoneilla vaan kuorma-autoilla, joiden lavalta he lapioivat kuumaa asfalttia kottikärryihin, kaatavat massaa tiessä oleviin koloihin, tasoittavat lapiolla ja jyräävät käsikäyttöisellä jyrällä. Tuloksena on lievästi sanottuna laikukas asfaltti. Mietin yksi päivä E:n koululta kotiin pyöräillessäni, miten suuri kontrasti on huoliteltujen pihojen ja niiden edessä olevien kehitysmaatasoisten teiden välillä. Meidänkin koulumatkamme varrella on juuri nyt myynnissä talo hinnalla 3250000 dollaria; jotenkin sitä luulisi, että tälläisen kaupungin tiet olisivat kunnossa.
Kärsimme pienestä kevätflunssasta. Se ei kuitenkaan ole laimentanut sitä riemua, minkä baseball-hanskan ja pallon hankkiminen E:lle ja Iso-O:lle aiheutti. Nyt vain odotellaan kentän kuivumista, jotta myös uutta mailaa pääsee todenteolla testaamaan. Ihan vielä se ei taida olla ajankohtaista.
Kaatosade on muisto vain. Maanantain jälkeen olemme olleet keskellä mitä kauneinta kevättä. Varsinkin auringossa on ollut ihan t-paitakeli, ja ensimmäiset kukat ovat puskeneet itsensä maan läpi. Asia, joka on ilahduttanut erityisesti Iso-O:ta. Kaunis keli on houkutellut liikkeelle myös erilaiset remontti- ja kunnostusmiehet sekä asfalttimiehet. Nämä viimeksimainitut eivät suinkaan liiku Suomesta tutuilla asfalttikoneilla vaan kuorma-autoilla, joiden lavalta he lapioivat kuumaa asfalttia kottikärryihin, kaatavat massaa tiessä oleviin koloihin, tasoittavat lapiolla ja jyräävät käsikäyttöisellä jyrällä. Tuloksena on lievästi sanottuna laikukas asfaltti. Mietin yksi päivä E:n koululta kotiin pyöräillessäni, miten suuri kontrasti on huoliteltujen pihojen ja niiden edessä olevien kehitysmaatasoisten teiden välillä. Meidänkin koulumatkamme varrella on juuri nyt myynnissä talo hinnalla 3250000 dollaria; jotenkin sitä luulisi, että tälläisen kaupungin tiet olisivat kunnossa.
Kärsimme pienestä kevätflunssasta. Se ei kuitenkaan ole laimentanut sitä riemua, minkä baseball-hanskan ja pallon hankkiminen E:lle ja Iso-O:lle aiheutti. Nyt vain odotellaan kentän kuivumista, jotta myös uutta mailaa pääsee todenteolla testaamaan. Ihan vielä se ei taida olla ajankohtaista.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Iso-O rekisteröitymässä koululaiseksi
Loppuihan se sade viimein. Aamulla oli vain muutama aste lämmintä, mutta nopeasti on päästy hyvinkin keväisiin tunnelmiin auringonpaisteen siivittäminä. Oli oikein hyvä päivä mennä ilmoittautumaan kouluun. Varsinkin, kun saimme lisäksi iloisia uutisia Suomesta; tulevan koululaisemme uusi pikkuserkku on syntynyt.
Hain Iso-O:n preschoolistaan hieman aiemmin, jotta pääsimme koululle hyvissä ajoin ennen sovittua puolen tunnin kestoista haastatteluhetkeä. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, mutta mieli oli selvästi iloinen. Etukäteen meidän oli pitänyt täyttää monta monituista kyselylomaketta koulun kansliaa, terveydenhoitajaa, English Language Learner-program:ia sekä After School Program:ia varten. Setvittyämme ne otti englanninkielenopettaja Iso-O:n matkaansa. Saman ajan sain itsekin keskustella Iso-O:n tähänastisesta kehityksestä ja odotuksistamme koulunalun alla.
Iso-O oli ollut hieman ujo, mutta tehnyt mielellään erilaisia hänelle määrättyjä tehtäviä. Vaikka hän onkin huimasti oppinut ymmärtämään ja tuottamaankin englantia, oli tehtävien ja haastattelun perusteella aivan selvää, että tukea vielä syksyllä tarvitaan. Ja mikäs sen upeampaa; saamme E:lle ja Iso-O:lle ilmaiseksi kokopäiväisen kielikylvyn lisäksi tukiopetusta kielipuolisten opettamiseen perehtyneeltä henkilöltä. Olemme tyytyväisiä!
Nyt on Iso-O rekisteröity syksyllä alkalle koulutielle. Ajatus tuntuu itsestä yllättävänkin neutraalilta. Ehkä sitä ei täysin ole sisäistänyt, että koulun kerran alettua ei loppua ihan heti ole näköpiirissä?
Hain Iso-O:n preschoolistaan hieman aiemmin, jotta pääsimme koululle hyvissä ajoin ennen sovittua puolen tunnin kestoista haastatteluhetkeä. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, mutta mieli oli selvästi iloinen. Etukäteen meidän oli pitänyt täyttää monta monituista kyselylomaketta koulun kansliaa, terveydenhoitajaa, English Language Learner-program:ia sekä After School Program:ia varten. Setvittyämme ne otti englanninkielenopettaja Iso-O:n matkaansa. Saman ajan sain itsekin keskustella Iso-O:n tähänastisesta kehityksestä ja odotuksistamme koulunalun alla.
Iso-O oli ollut hieman ujo, mutta tehnyt mielellään erilaisia hänelle määrättyjä tehtäviä. Vaikka hän onkin huimasti oppinut ymmärtämään ja tuottamaankin englantia, oli tehtävien ja haastattelun perusteella aivan selvää, että tukea vielä syksyllä tarvitaan. Ja mikäs sen upeampaa; saamme E:lle ja Iso-O:lle ilmaiseksi kokopäiväisen kielikylvyn lisäksi tukiopetusta kielipuolisten opettamiseen perehtyneeltä henkilöltä. Olemme tyytyväisiä!
Nyt on Iso-O rekisteröity syksyllä alkalle koulutielle. Ajatus tuntuu itsestä yllättävänkin neutraalilta. Ehkä sitä ei täysin ole sisäistänyt, että koulun kerran alettua ei loppua ihan heti ole näköpiirissä?
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Kesäaika
Onneksi kännykkämme ymmärsivät siirtää itsensä kesäaikaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Muuten olisi ollut karu herätys todellisuuteen tänäaamuna E:a kaatosateessa kouluun viedessäni, kun olisimme olleet tunnin myöhässä lukossa olevan alaoven takana. Olisi pitänyt kiertää koko koulu, ilmoittautua kansliaan, odotella hakijaa luokasta ja selittää asia, joka olisi itsellekin vasta selvinnyt.
Kesäaika. Ulos katsoessa ei suoranaisesti siltä tunnu. Lumi on toki lähtenyt, mutta jääkylmä kaatosade ja vain hieman toissayön myrskystä vaimentunut tuuli tuovat pikemminkin mieleen loppusyksyn. Ja juuri kun herääminen aamulla alkoi valoisuuden vuoksi olla hieman helpompaa, tuli pahasti takapakkia. Iltaisin toki on ihanaa, kun valoa riittää pidempään, mutta aamuisin tästä riemusta ei oikein riitä kannattajaksi hipsutellessani pimeään alakertaan kuuden aikoihin puuroa hauduttamaan muun perheen vedellessä hirsiä.
Nyt on kaikki kellot jo siirretty uuteen aikaan. Vain sisäinen kello odottaa enää siirtymistään. Mieli sen sijaan on jo alkanut siirtyä kohti kesää. Pikku-O on saanut paikan Montessorikoulun pre-preschool-ryhmästä (muissa kouluissa hän on jonotussijoilla 200-300, oikeasti!), ja minut on viimein monien käänteiden jälkeen hyväksytty osallistumaan lääkäritentin kahteen ensimmäiseen osioon. Tästä on hyvä jatkaa. Satoi tai - satoi.
Kesäaika. Ulos katsoessa ei suoranaisesti siltä tunnu. Lumi on toki lähtenyt, mutta jääkylmä kaatosade ja vain hieman toissayön myrskystä vaimentunut tuuli tuovat pikemminkin mieleen loppusyksyn. Ja juuri kun herääminen aamulla alkoi valoisuuden vuoksi olla hieman helpompaa, tuli pahasti takapakkia. Iltaisin toki on ihanaa, kun valoa riittää pidempään, mutta aamuisin tästä riemusta ei oikein riitä kannattajaksi hipsutellessani pimeään alakertaan kuuden aikoihin puuroa hauduttamaan muun perheen vedellessä hirsiä.
Nyt on kaikki kellot jo siirretty uuteen aikaan. Vain sisäinen kello odottaa enää siirtymistään. Mieli sen sijaan on jo alkanut siirtyä kohti kesää. Pikku-O on saanut paikan Montessorikoulun pre-preschool-ryhmästä (muissa kouluissa hän on jonotussijoilla 200-300, oikeasti!), ja minut on viimein monien käänteiden jälkeen hyväksytty osallistumaan lääkäritentin kahteen ensimmäiseen osioon. Tästä on hyvä jatkaa. Satoi tai - satoi.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Iloista ja vihaista meteliä
Meillä oli hauska ilta eilen T:n lukupiirin F:n ja G:n sekä heidän poika-ja tyttöystäviensä kanssa. Idea "laitetaan yhdessä ruokaa" lähti F:lta, mutta ei ehkä täysin sellaisena toiminut. Käytännössä T sai toimia kokkina muiden keskittyessä hyväntuuliseen ja ajoittain varsin kovaääniseen keskusteluun ja nauruntyrskähdyksiin. Tarkoituksella kutsuimme tämän kansainvälisen porukan (F ja hänen poikaystävänsä ovat Etelä-Afrikasta, G Kolumbiasta ja hänen tyttöystävänsä Italiasta) meille vasta kuuden jälkeen, jolloin lapsilla alkaa päivä kääntyä kohti lepoa.
Kivasti lapset ottivat vieraat vastaan, ja varsinkin Iso-O suunnitteli kovasti, mitä askartelujaan hän haluaa vieraille näyttää. Toteutus jäi kuitenkin puolitiehen ujouden iskiessä. Pienen tervehtimishetken jälkeen lähdin laittamaan pieniä nukkumaan, luimme rauhassa sadun, ja lupasin jotain kivaa tälle päivälle, mikäli ilta menee hyvin (=lahjonta). Sehän meni. Poistuttuani lastenhuoneesta rauhoittuivat he heti sänkyihinsä, ja ilmeisemmin nukahtivatkin pian, sillä tänään alakerrasta kantautuneesta metelistä kysyessäni eivät he myöntäneet siitä kärsineensä lainkaan.
Istuimme pöydässä pitkän kaavan mukaan nauttien T:n hyvistä, epähuomiossa yhden vieraan kotimaan edeltävästi unohtaen varsin italialaishenkisistä ruoista. Tämä epähuomio ei kuitenkaan haitannut ketään, ehkä pikemminkin päinvastoin. F huolehti jälkiruoaksi tuoreita vadelmia, boysenmarjoja sekä mustikoita kermavaahdolla ja tummalla suklaalla päällystettynä. Viini maistui kaikille, eikä varsinaisesti hiljentänyt puheen voimakkuutta ja naurunremahduksia. Bostonin metron aikataulusta johtuen ilta loppui parhaimman tunnelman aikaan klo 23, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli oikein hyvä. Jäi hyvä mieli kaikille, kun lopetettiin juhlat iloisimpaan aikaan.
Aamulla E ja Pikku-O nousivat puoli seitsemältä eli jälleen aikaisemmin kuin arkipäivinä. Tämä "nousen vapaapäivänä arkipäivää aiemmin"-ilmiö on sellainen, jota en pysty ymmärtämään. Iso-O heräsi pian poikien jälkeen. Kaikki meni alkuun mainiosti lastenohjelmia katsoessa, kunnes yhtäkkiä koko hiljaiseen taloon levisi valtaisa ulvonta. E:lle ja Iso-O:lle oli tullut riita kaukosäätimestä, ja tästä suivaantuneena E oli lyönyt Iso-O:a suoraan nenään sillä seuraamuksella, että verta oli kaikkialla. Iso-O, jolla muutenkin on lievästi sanottuna taipumusta luoda dramatiikkaa arkeen, sai tilanteen kuulostamaan hyvin vakavalta. Ohimenevästä olin itsekin vähän huolissani ja harmissani siitä, että joudumme tänä sateisena aamuna lähtemään paikalliseen sairaalaan verenvuotoa ja mahdollista nenämurtumaa hoidattamaan. Onneksi kuitenkin intensiivisellä nenänpuristamisella verenvuoto tyrehtyi, murtumaa ei todettu, ja E:n ahkeralla lattian, kaappien ja seinien pesemisellä sekä meidän vanhempien kangasläikkien puhdistamisella kotimme alkoi jälleen näyttää muulta kuin teurastamolta. Tilanne meni lopullisesti ohi E:n ja Iso-O:n perinteisellä molemminpuolisella anteeksipyyntökoreografialla. Halausten kera molemmat sanoivat:"Anteeksi!" ja vastasivat pian toiselle:"Saat anteeksi!" Tätä nopeaa anteeksiantamista jaksan aina ihaillen ihmetellä. Kuinka helppoa sitä olisi itse antaa anteeksi, kun toinen olisi ensin "vahingossa" lyönyt, sylkäissyt, kuristanut tai haukkunut pataluhaksi?
Kivasti lapset ottivat vieraat vastaan, ja varsinkin Iso-O suunnitteli kovasti, mitä askartelujaan hän haluaa vieraille näyttää. Toteutus jäi kuitenkin puolitiehen ujouden iskiessä. Pienen tervehtimishetken jälkeen lähdin laittamaan pieniä nukkumaan, luimme rauhassa sadun, ja lupasin jotain kivaa tälle päivälle, mikäli ilta menee hyvin (=lahjonta). Sehän meni. Poistuttuani lastenhuoneesta rauhoittuivat he heti sänkyihinsä, ja ilmeisemmin nukahtivatkin pian, sillä tänään alakerrasta kantautuneesta metelistä kysyessäni eivät he myöntäneet siitä kärsineensä lainkaan.
Istuimme pöydässä pitkän kaavan mukaan nauttien T:n hyvistä, epähuomiossa yhden vieraan kotimaan edeltävästi unohtaen varsin italialaishenkisistä ruoista. Tämä epähuomio ei kuitenkaan haitannut ketään, ehkä pikemminkin päinvastoin. F huolehti jälkiruoaksi tuoreita vadelmia, boysenmarjoja sekä mustikoita kermavaahdolla ja tummalla suklaalla päällystettynä. Viini maistui kaikille, eikä varsinaisesti hiljentänyt puheen voimakkuutta ja naurunremahduksia. Bostonin metron aikataulusta johtuen ilta loppui parhaimman tunnelman aikaan klo 23, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli oikein hyvä. Jäi hyvä mieli kaikille, kun lopetettiin juhlat iloisimpaan aikaan.
Aamulla E ja Pikku-O nousivat puoli seitsemältä eli jälleen aikaisemmin kuin arkipäivinä. Tämä "nousen vapaapäivänä arkipäivää aiemmin"-ilmiö on sellainen, jota en pysty ymmärtämään. Iso-O heräsi pian poikien jälkeen. Kaikki meni alkuun mainiosti lastenohjelmia katsoessa, kunnes yhtäkkiä koko hiljaiseen taloon levisi valtaisa ulvonta. E:lle ja Iso-O:lle oli tullut riita kaukosäätimestä, ja tästä suivaantuneena E oli lyönyt Iso-O:a suoraan nenään sillä seuraamuksella, että verta oli kaikkialla. Iso-O, jolla muutenkin on lievästi sanottuna taipumusta luoda dramatiikkaa arkeen, sai tilanteen kuulostamaan hyvin vakavalta. Ohimenevästä olin itsekin vähän huolissani ja harmissani siitä, että joudumme tänä sateisena aamuna lähtemään paikalliseen sairaalaan verenvuotoa ja mahdollista nenämurtumaa hoidattamaan. Onneksi kuitenkin intensiivisellä nenänpuristamisella verenvuoto tyrehtyi, murtumaa ei todettu, ja E:n ahkeralla lattian, kaappien ja seinien pesemisellä sekä meidän vanhempien kangasläikkien puhdistamisella kotimme alkoi jälleen näyttää muulta kuin teurastamolta. Tilanne meni lopullisesti ohi E:n ja Iso-O:n perinteisellä molemminpuolisella anteeksipyyntökoreografialla. Halausten kera molemmat sanoivat:"Anteeksi!" ja vastasivat pian toiselle:"Saat anteeksi!" Tätä nopeaa anteeksiantamista jaksan aina ihaillen ihmetellä. Kuinka helppoa sitä olisi itse antaa anteeksi, kun toinen olisi ensin "vahingossa" lyönyt, sylkäissyt, kuristanut tai haukkunut pataluhaksi?
torstai 11. maaliskuuta 2010
Musiikkia korvilleni
Maidon hinnannoususta ($2.5->$3.9/gallona) harmistuneena, hermot viisumi- ym. byrokratiarattaiden pyörityksessä kiristyneinä ja pää täynnä erilaisia solunsisäisiä reaktioketjuja (=tentti lähestyy) oli rentouttavaa istua Bostonin konserttitalon (Boston Symphony Hall) permannon 15. rivillä kuuntelemassa yhtä maailman parhaista orkestereista. Boston Symphony Orchestra järjestää aina ennen uuden ohjelmansa ensi-iltaa avoimen harjoituksen, johon pääsee huomattavasti edullisemmin orkesteria kuuntelemaan. Sain vihdoin aikaiseksi tämän mahdollisuuden hyödyntämisen.
Iso sali oli aivan täynnä, pääosin eläkeikäisiä. Mahduin silti mainiosti joukkoon, ja koska olin kohtuullisen ajoissa paikalla, löysin vapaan istuimen täydelliseltä paikalta. Tänään tuo samainen paikka olisi maksanut $105, eilen $19. Alennuksen "hintana" oli muusikkojen juhlavaatteiden ja tarpeettoman pitkien taputussessioiden puuttuminen. Kumpaakaan näistä ei voi pitää kovin suurena menetyksenä.
Vierailevana kapellimestarina oli Rafael Frühbeck de Burgos, alunperin espanjalainen, mutta sittemmin ympäri maailmaa vaikuttanut, jo eläkeiän saavuttanut mies. Ehkä alkuperästään johtuen, saimme kuulla ensimmäisenä maanmiehensä Albénizin (1860-1909) kolme impressionististä teosta, Cordoba, Gradada ja El Corpus en Sevilla. Helppoa, korvia hivelevää musiikkia. Ja ah, niin rentouttavaa!
Tämän helpon alkupalan jälkeen saapui lavalle juuri 30-vuotta täyttänyt nuori naisviulisti, Hilary Hahn, joka paljastui melkoiseksi virtuoosiksi. Vuorossa oli Prokofjevin (1891-1953) Viulukonsertto nro 1. Vaikka aikoinaan tuli lukuisia vuosia istuttua erilaisilla musiikinteorian ja yleisen musiikkitiedon tunneilla, en muistanut, kuinka kauniita sävellyksiä mies oli saanut aikaan. Tähän upeaan kuuntelukokemukseen oli luonnollisesti myötävaikuttamassa loistavien muusikoiden lisäksi salin hieno akustiikka.
Kotonakin oli mennyt hyvin. Pikku-O oli syönyt reippaasti ja siististi oman puuronsa, asettanut lusikan ja tyhjän maitomukinsa lautaselle, ojentanut ne T:lle ja sanonut:"Tiitti! (=kiitos)" Sen jälkeen hän oli mennyt omatoimisesti yläkertaan, hakenut Seitsemän koiraveljestä-kirjan, asetellut sen pienen jakkaran päälle, riisunut itsensä ja istuutunut potalle. Sieltä hämärästä WC:stä T oli hänet sitten löytänyt.
Iso sali oli aivan täynnä, pääosin eläkeikäisiä. Mahduin silti mainiosti joukkoon, ja koska olin kohtuullisen ajoissa paikalla, löysin vapaan istuimen täydelliseltä paikalta. Tänään tuo samainen paikka olisi maksanut $105, eilen $19. Alennuksen "hintana" oli muusikkojen juhlavaatteiden ja tarpeettoman pitkien taputussessioiden puuttuminen. Kumpaakaan näistä ei voi pitää kovin suurena menetyksenä.
Vierailevana kapellimestarina oli Rafael Frühbeck de Burgos, alunperin espanjalainen, mutta sittemmin ympäri maailmaa vaikuttanut, jo eläkeiän saavuttanut mies. Ehkä alkuperästään johtuen, saimme kuulla ensimmäisenä maanmiehensä Albénizin (1860-1909) kolme impressionististä teosta, Cordoba, Gradada ja El Corpus en Sevilla. Helppoa, korvia hivelevää musiikkia. Ja ah, niin rentouttavaa!
Tämän helpon alkupalan jälkeen saapui lavalle juuri 30-vuotta täyttänyt nuori naisviulisti, Hilary Hahn, joka paljastui melkoiseksi virtuoosiksi. Vuorossa oli Prokofjevin (1891-1953) Viulukonsertto nro 1. Vaikka aikoinaan tuli lukuisia vuosia istuttua erilaisilla musiikinteorian ja yleisen musiikkitiedon tunneilla, en muistanut, kuinka kauniita sävellyksiä mies oli saanut aikaan. Tähän upeaan kuuntelukokemukseen oli luonnollisesti myötävaikuttamassa loistavien muusikoiden lisäksi salin hieno akustiikka.
Pienen väliajan aikana olisi kannattanut käydä vähän jaloittelemassa, mutta olin liimaantunut paikoilleni. Tämä kostautui viimeisen kappaleen aikana. Rimsky-Korsakofin (1844-1908) Scheherazade oli melodialtaan hyvinkin tuttu, upeita kohtauksia sisältävä teos, josta olisin nauttinut täysin, elleivät silmäluomeni olisi alkaneet tuntua lyijynraskailta. Musiikki sekoittui sulavasti lyhyisiin unipätkiin. Aavistuksen nolona täytyy tunnustaa, etten havainnut tämän neliosaisen teoksen kahta viimeistä osaväliä ollenkaan. Positiivisesti ajatellen käyttäytymiseni viimeisen kappaleen aikana voisi tulkita täydelliseksi rentoutumiseksi. Ja sitä se olikin. Ehkä ensi kerralla käyn kuitenkin jaloittelemassa.
Kotonakin oli mennyt hyvin. Pikku-O oli syönyt reippaasti ja siististi oman puuronsa, asettanut lusikan ja tyhjän maitomukinsa lautaselle, ojentanut ne T:lle ja sanonut:"Tiitti! (=kiitos)" Sen jälkeen hän oli mennyt omatoimisesti yläkertaan, hakenut Seitsemän koiraveljestä-kirjan, asetellut sen pienen jakkaran päälle, riisunut itsensä ja istuutunut potalle. Sieltä hämärästä WC:stä T oli hänet sitten löytänyt.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Les Lettres françaises - chapitre 3
Maintenant, dans notre monde occidental, on garde contact avec ses amis en utilisant les technologies différentes. Les contacts – qui la plupart du temps étaient antérieurement directs – sont devenus indirects. Ce n’est pas nécessaire de parler avec ses proches, parce qu’il y a beaucoup d’autres moyens de communication: par exemple les textos, les méls et les medias sociaux (les blogues comme ceci mais aussi Facebook et Twitter). Les modèles de communication sont devenus multilatérals et – paradoxalement – souvent aussi impersonnels. Ainsi, les réseaux différents de communication définissent nos relations avec des autres de nouveau.
Une lettre traditionnelle (écrit à une véritable feuille de papier) ou un appel téléphonique n’est pas très ordinaire aujourd’hui. Si on téléphone directement à quelqu’un inconnu, on a besoin d’une raison extraordinaire. De ma part, je crois que je suis généralement content avec ce changement. J’utilise beaucoup d’Internet et de courriers électroniques. Naturellement, avec mes amis j’ai aussi utilisé les SMS – mais ici je dois payer séparément pour les utiliser ! Donc, ou je téléphone, ou j’écris les méls.
Mais, même si je suis content, j’ai un peu de peur des effets des ces moyens. Est-ce possible que nous ne nous rappelons pas que il y a beaucoup de gens qui n’ont pas de possibilités pour utiliser les nouvelles technologies ? Est-ce possible que les internautes et les technophiles oublient le concept de « la justice sociale » ? Ce n’est pas tout le monde qui possède un ordinateur de poche ou un portable. Ce n’est pas possible pour tout le monde de se connecter. L’avantage technologique des pays postindustriels est écrasant en comparaison avec des pays en voie de développement.
Aussi, il y a une question à propre du concept de « la surveillance ». Si quelqu’un utilise les nouvelles technologies, on a besoin de faire attention aux conséquences. Nous déposons un chemin digital derrière nos dos – et nous nous surveillons ! Les médias sociaux, par exemple Facebook, est comme un grand « panoptique » volontaire. C’est un concept qui Michel Foucault a expliqué dans son ouvrage majeur « Surveiller et punir: Naissance de la prison ». Si nous pensons que nous sommes libérés quand nous utilisons les médias sociaux, la vérité est peut-être une autre chose.
Une lettre traditionnelle (écrit à une véritable feuille de papier) ou un appel téléphonique n’est pas très ordinaire aujourd’hui. Si on téléphone directement à quelqu’un inconnu, on a besoin d’une raison extraordinaire. De ma part, je crois que je suis généralement content avec ce changement. J’utilise beaucoup d’Internet et de courriers électroniques. Naturellement, avec mes amis j’ai aussi utilisé les SMS – mais ici je dois payer séparément pour les utiliser ! Donc, ou je téléphone, ou j’écris les méls.
Mais, même si je suis content, j’ai un peu de peur des effets des ces moyens. Est-ce possible que nous ne nous rappelons pas que il y a beaucoup de gens qui n’ont pas de possibilités pour utiliser les nouvelles technologies ? Est-ce possible que les internautes et les technophiles oublient le concept de « la justice sociale » ? Ce n’est pas tout le monde qui possède un ordinateur de poche ou un portable. Ce n’est pas possible pour tout le monde de se connecter. L’avantage technologique des pays postindustriels est écrasant en comparaison avec des pays en voie de développement.
Aussi, il y a une question à propre du concept de « la surveillance ». Si quelqu’un utilise les nouvelles technologies, on a besoin de faire attention aux conséquences. Nous déposons un chemin digital derrière nos dos – et nous nous surveillons ! Les médias sociaux, par exemple Facebook, est comme un grand « panoptique » volontaire. C’est un concept qui Michel Foucault a expliqué dans son ouvrage majeur « Surveiller et punir: Naissance de la prison ». Si nous pensons que nous sommes libérés quand nous utilisons les médias sociaux, la vérité est peut-être une autre chose.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Auringonpaistetta vuorilla
Viikonlopuksi luvattiin auringonpaistetta, ja koska New Englannin alueen korkeimmille vuorille (White Mountains) on viime viikkojen aikana kertynyt runsaasti uutta lunta, päätimme lähteä paria vapaapäivää sinne suksinemme viettämään. Ennenkuin on liian myöhäistä. Kevät tuntuu nimittäin puskevan päälle melkoisella voimalla. Mitään järkeähän tässä reissussa ei ollut; olin juuri tullut omalta New Yorkin keikaltani, T:lla olisi jälleen ollut rutkasti opiskeluhommia tehtävänään, eikä oma valmistautumiseni lääkäritentin ensimmäiseen - ja itselleni selkeästi haastavimpaan - osioon ole varsinaisesti mitenkään hyvällä tolalla. Mutta, jotta jaksaa painaa, täytyy välillä vähän päästä rentoutumaan. Niinhän?
Majoituspaikoista oli huutava pula, kun olimme liikkeellä niin myöhään. Jokunen muukin oli huomannut loistavat sääolosuhteet. White Trellis Motel kuitenkin pelasti viikonloppumme majoitusosion tarjoamalla meille elokuvista tutun motellihuoneen (=autolla oman huoneen oven eteen). Perille vihdoin pääsimme ajamalla ajoittain lähes kävelyvauhtia monikaistaisella moottoritiellä. Uni maittoi matkan jälkeen mainiosti.
Lauantaina oli hieno keli. New Englannin alueen korkein vuori, Mt. Washington kylpi auringossa, kun lähdimme koko porukan kera kiipeämään sen metsäistä alarinnettä ylöspäin. T kantoi alkumatkasta reppunsa ja suksiensa lisäksi Pikku-O:a harteillaan meidän muiden löntystäessä ajoittain hyvinkin epämotivoituneina (E ja Iso-O) perässä. Evästauon jälkeen tiemme T:sta erkanivat. T lähti nopealla tahdilla ylöspäin kohti tämän alueen tunnetuinta vapaalaskupaikkaa, Tuckerman Ravinea. Me hipsutimme perässä ratkoen monenmoista kiistaa erityisesti E:n ja Iso-O:n, mutta myös Pikku-O:n välillä. Aika raskas reissu toki oli pienille tämä 570 korkeusmetrin nousu kohti laskupaikan alla olevaa tunturimajaa. On vaan niin hassua, että saavutettuamme majan, löytyi energiaa jälleen yllin kyllin kaikenlaiseen hyväntuuliseen touhuamiseen. Ehdimme olla majalla puolisen tuntia ennen T:n upeaa laskua pitkin jyrkkää seinämää. Vaikka seinämä oli paikoin hyvinkin jäinen, ei se ollut kuulemma fiilikseen vaikuttanut. Vakuuttuneena T totesi, että tänne tullaan uudelleen.
Laskeutuminen tunturimajalta sujui alkuun iloisissa merkeissä. E:lla ja Iso-O:lla oli niin suuri into päällä, että pian he katosivat näkö-ja huutopiiristäni. Menin Pikku-O reppuselässäni niin lujaa kuin pääsin, mutta sain paahtaa helposti 200 korkeuserometriä alaspäin ennen kuin parivaljakon tavoitin. Jo mutkan takaa kuului dramaattinen ulvonta. Iso-O istui kenkä vierellään valittaen suureen ääneen kipeää kantapäätään. Jalka oli niin kipeä, ettei siihen saanut koskea, ja sukka oli aivan veressä. Puntaroin hetken tilannetta. T oli jo alhaalla suksineen. Iso-O:n jalassa oli sukkahousut. Huudosta välittämättä vääntelin nilkkaa, ja pidin suurena todennäköisyytenä sitä, ettei murtumasta ollut kyse. Laitoimme kengän takaisin jalkaan ja vahvasti motivoituna kokeilimme kävelyä. Jalka otti päälleen. Hitain askelin lähdimme alaspäin. Vauhti oli kuitenkin niin hidasta, että otin radiopuhelimella T:on yhteyden, ja hän kiipesi meitä vastaan 170 korkeuserometriä (sen verran sentään ehdimme linkuttaa alaspäin). Loppumatka sujui kahden reppuselkäläisen ja yhden reippaan kävelijän (E) värittämänä mukavalla vauhdilla. Jalan tilanne osoittautui tarkemmin motellihuoneessa tutkittaessa pahaksi rakkulaksi, joten selvisimme säikähdyksellä. Vähäinen vaurio ei kuitenkaan vähentänyt tilanteeseen liittyvää dramatiikkaa, joten illalla ja yön aikana Iso-O kyllä toi surkean tilanteensa tiettäväksi koko huoneelliselle.
Aamulla sain herätä neliääniseen lauluun, ja sain jokaisen pienen itsetekemän kortin. Syntymäpäiväkeli ei myöskään olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja vaikka rinteillä vähän tuulikin, oli upea laskettelukeli. Käsittämättömän hyvällä tuurilla laskettelukeskus Wildcat, johon jokatapauksessa olisimme menneet, tarjosi päivän ilmaiseksi syntymäpäiväsankarille. Uskoivat vielä suomalaisessa ajokortissa täkäläisittäin väärinpäin ilmaistun syntymäajan (täällä merkitään: kuukausi/päivä/vuosi), mistä olen kiitollinen. E ja Iso-O:kin pääsivät laskemaan yli 600 korkeuserometriä pitkää rinnettä. Maltan tuskin odottaa ensi vuotta, kun saamme myös Pikku-O:n suksien päälle. Sillä Pikku-O:han oppii tietenkin heti laskemaan..
Kasvot kuumottaen lähdimme kotimatkalle ja pääsimme vielä ihailemaan taaksejääviä vuorimaisemia sekä suurehkoa järvialuetta ennen pimeän tuloa. Uni tuli pikkuväelle nopeasti silmään. Erittäin keväisessä kelissä aloitimme jälleen uuden viikon.
Majoituspaikoista oli huutava pula, kun olimme liikkeellä niin myöhään. Jokunen muukin oli huomannut loistavat sääolosuhteet. White Trellis Motel kuitenkin pelasti viikonloppumme majoitusosion tarjoamalla meille elokuvista tutun motellihuoneen (=autolla oman huoneen oven eteen). Perille vihdoin pääsimme ajamalla ajoittain lähes kävelyvauhtia monikaistaisella moottoritiellä. Uni maittoi matkan jälkeen mainiosti.
Lauantaina oli hieno keli. New Englannin alueen korkein vuori, Mt. Washington kylpi auringossa, kun lähdimme koko porukan kera kiipeämään sen metsäistä alarinnettä ylöspäin. T kantoi alkumatkasta reppunsa ja suksiensa lisäksi Pikku-O:a harteillaan meidän muiden löntystäessä ajoittain hyvinkin epämotivoituneina (E ja Iso-O) perässä. Evästauon jälkeen tiemme T:sta erkanivat. T lähti nopealla tahdilla ylöspäin kohti tämän alueen tunnetuinta vapaalaskupaikkaa, Tuckerman Ravinea. Me hipsutimme perässä ratkoen monenmoista kiistaa erityisesti E:n ja Iso-O:n, mutta myös Pikku-O:n välillä. Aika raskas reissu toki oli pienille tämä 570 korkeusmetrin nousu kohti laskupaikan alla olevaa tunturimajaa. On vaan niin hassua, että saavutettuamme majan, löytyi energiaa jälleen yllin kyllin kaikenlaiseen hyväntuuliseen touhuamiseen. Ehdimme olla majalla puolisen tuntia ennen T:n upeaa laskua pitkin jyrkkää seinämää. Vaikka seinämä oli paikoin hyvinkin jäinen, ei se ollut kuulemma fiilikseen vaikuttanut. Vakuuttuneena T totesi, että tänne tullaan uudelleen.
Laskeutuminen tunturimajalta sujui alkuun iloisissa merkeissä. E:lla ja Iso-O:lla oli niin suuri into päällä, että pian he katosivat näkö-ja huutopiiristäni. Menin Pikku-O reppuselässäni niin lujaa kuin pääsin, mutta sain paahtaa helposti 200 korkeuserometriä alaspäin ennen kuin parivaljakon tavoitin. Jo mutkan takaa kuului dramaattinen ulvonta. Iso-O istui kenkä vierellään valittaen suureen ääneen kipeää kantapäätään. Jalka oli niin kipeä, ettei siihen saanut koskea, ja sukka oli aivan veressä. Puntaroin hetken tilannetta. T oli jo alhaalla suksineen. Iso-O:n jalassa oli sukkahousut. Huudosta välittämättä vääntelin nilkkaa, ja pidin suurena todennäköisyytenä sitä, ettei murtumasta ollut kyse. Laitoimme kengän takaisin jalkaan ja vahvasti motivoituna kokeilimme kävelyä. Jalka otti päälleen. Hitain askelin lähdimme alaspäin. Vauhti oli kuitenkin niin hidasta, että otin radiopuhelimella T:on yhteyden, ja hän kiipesi meitä vastaan 170 korkeuserometriä (sen verran sentään ehdimme linkuttaa alaspäin). Loppumatka sujui kahden reppuselkäläisen ja yhden reippaan kävelijän (E) värittämänä mukavalla vauhdilla. Jalan tilanne osoittautui tarkemmin motellihuoneessa tutkittaessa pahaksi rakkulaksi, joten selvisimme säikähdyksellä. Vähäinen vaurio ei kuitenkaan vähentänyt tilanteeseen liittyvää dramatiikkaa, joten illalla ja yön aikana Iso-O kyllä toi surkean tilanteensa tiettäväksi koko huoneelliselle.
Aamulla sain herätä neliääniseen lauluun, ja sain jokaisen pienen itsetekemän kortin. Syntymäpäiväkeli ei myöskään olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja vaikka rinteillä vähän tuulikin, oli upea laskettelukeli. Käsittämättömän hyvällä tuurilla laskettelukeskus Wildcat, johon jokatapauksessa olisimme menneet, tarjosi päivän ilmaiseksi syntymäpäiväsankarille. Uskoivat vielä suomalaisessa ajokortissa täkäläisittäin väärinpäin ilmaistun syntymäajan (täällä merkitään: kuukausi/päivä/vuosi), mistä olen kiitollinen. E ja Iso-O:kin pääsivät laskemaan yli 600 korkeuserometriä pitkää rinnettä. Maltan tuskin odottaa ensi vuotta, kun saamme myös Pikku-O:n suksien päälle. Sillä Pikku-O:han oppii tietenkin heti laskemaan..
Kasvot kuumottaen lähdimme kotimatkalle ja pääsimme vielä ihailemaan taaksejääviä vuorimaisemia sekä suurehkoa järvialuetta ennen pimeän tuloa. Uni tuli pikkuväelle nopeasti silmään. Erittäin keväisessä kelissä aloitimme jälleen uuden viikon.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Yksin reissussa
T:lla on taukoviikko luennoista (joku kutsuisi sitä lomaksi), joten sain helpommin järjestettyä itselleni vuorokauden vapaaksi. Käytin mahdollisuuden täydellisesti hyväkseni. Lähdin New Yorkiin.
Bussi saapui Manhattinin Penn Stationille puolilta päivin pohjoisen kautta, joten myös Harlem tuli vihdoin nähtyä. Ruuhkaa oli sen verran, että sain ilmaisen sightseeing-ajelun saaren pohjois-ja länsiosiin. Olipa ihanaa olla liikkeellä ilman jatkuvaa toisten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Rauhassa sai keskittyä katsomaan ympärilleen ja aistimaan tunnelmaa. Central Parkistakin löytyi ihan uusia ulottuvuuksia. Jouduin puolivahingossa alueelle, joka on tarkoituksella jätetty aivan luonnontilaan, ja ohjekyltissä jopa todettiin sen olevan yksi Yhdysvaltain parhaista lintubongauspaikoista. Totta tai ei, niin hienoa, että miljoonakaupungin keskellä on niin iso puisto.
Päivän tärkein anti oli kuitenkin vanhan ystäväni tapaaminen ja yhteinen musikaalikokemus. Tapasin M:n miehensä M:n kanssa Broadwayn ja W49st Streetin kulmauksessa ja kävimme yhdessä syömässä heidän vanhassa kantakuppilassaan. Vaikka edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt vierähtää jo lähes parikymmentä vuotta, ei olo ollut yhtään vaivautunut. Pääsin kuulemaan ensikäden tietoa Suomen varsin pienistä kulttuuripiireistä, onhan M yksi harvalukuisista suomalaisista teatterimusiikin säveltäjistä ja miehensä M kuvataiteilija. Juttu olisi luistanut tässä vaiheessa pidempäänkin, mutta kellon lähestyessä iltakahdeksaa, lähdimme kohti Eugene O'Neill Theatrea ja musikaalia nimeltä Fela Kuti. Itselleni kyseessä oli vasta toinen Broadway-musikaali elämässäni (edellinen kokemus on vuodelta 1990, Cats), joten vertailukohtaa ei oikein ollut. Nautin täysin. Kokemus tuntui jäävän plussan puolelle myös taiteilijaystävieni arvioissa, vaikka aivan täyttä kymppiä he eivät sille antaneet. Jokatapauksessa katsomisen arvoinen, vähän tavanomaisesta Broadway-musikaalilinjasta poikkeava esitys (näin minulle kerrottiin).
Esityksen jälkeen istuimme lasillisille purkamaan näytöksen antia ja muutenkin jutustelemaan. Olo oli oikein rentoutunut. Sain heistä vielä kävelyseuraa bussilleni, mikä tuntui hyvältä. Sen verran paljon ihmisiä oli vielä yhden aikaan liikkeellä, että yksin kävelykin olisi tuntunut kohtuullisen turvalliselta, mutta ei seurasta miljoonakaupungin yössä koskaan ainakaan haittaa ole. Erottuani pariskunnasta ehdin vielä kiertää Penn Stationin, ihailla tällä kertaa punasinikeltaisena loistavaa Empire State Buildingia ja löytää itselleni nostalgiaa uhkuvan hotellin (Hotel Pennsylvanian, jossa majoituimme 20 vuotta sitten Vox Aurea-kuoron kanssa) sekä viereisen aamupalapaikkamme Sbarron.
Bussimatka Bostoniin sujui umpiunessa, ja kotona olin sopivasti herättelemässä lapsia kouluun. Olo on aavistuksen pöllämystynyt, mutta henkisesti virkistäytynyt.
Bussi saapui Manhattinin Penn Stationille puolilta päivin pohjoisen kautta, joten myös Harlem tuli vihdoin nähtyä. Ruuhkaa oli sen verran, että sain ilmaisen sightseeing-ajelun saaren pohjois-ja länsiosiin. Olipa ihanaa olla liikkeellä ilman jatkuvaa toisten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Rauhassa sai keskittyä katsomaan ympärilleen ja aistimaan tunnelmaa. Central Parkistakin löytyi ihan uusia ulottuvuuksia. Jouduin puolivahingossa alueelle, joka on tarkoituksella jätetty aivan luonnontilaan, ja ohjekyltissä jopa todettiin sen olevan yksi Yhdysvaltain parhaista lintubongauspaikoista. Totta tai ei, niin hienoa, että miljoonakaupungin keskellä on niin iso puisto.
Päivän tärkein anti oli kuitenkin vanhan ystäväni tapaaminen ja yhteinen musikaalikokemus. Tapasin M:n miehensä M:n kanssa Broadwayn ja W49st Streetin kulmauksessa ja kävimme yhdessä syömässä heidän vanhassa kantakuppilassaan. Vaikka edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt vierähtää jo lähes parikymmentä vuotta, ei olo ollut yhtään vaivautunut. Pääsin kuulemaan ensikäden tietoa Suomen varsin pienistä kulttuuripiireistä, onhan M yksi harvalukuisista suomalaisista teatterimusiikin säveltäjistä ja miehensä M kuvataiteilija. Juttu olisi luistanut tässä vaiheessa pidempäänkin, mutta kellon lähestyessä iltakahdeksaa, lähdimme kohti Eugene O'Neill Theatrea ja musikaalia nimeltä Fela Kuti. Itselleni kyseessä oli vasta toinen Broadway-musikaali elämässäni (edellinen kokemus on vuodelta 1990, Cats), joten vertailukohtaa ei oikein ollut. Nautin täysin. Kokemus tuntui jäävän plussan puolelle myös taiteilijaystävieni arvioissa, vaikka aivan täyttä kymppiä he eivät sille antaneet. Jokatapauksessa katsomisen arvoinen, vähän tavanomaisesta Broadway-musikaalilinjasta poikkeava esitys (näin minulle kerrottiin).
Esityksen jälkeen istuimme lasillisille purkamaan näytöksen antia ja muutenkin jutustelemaan. Olo oli oikein rentoutunut. Sain heistä vielä kävelyseuraa bussilleni, mikä tuntui hyvältä. Sen verran paljon ihmisiä oli vielä yhden aikaan liikkeellä, että yksin kävelykin olisi tuntunut kohtuullisen turvalliselta, mutta ei seurasta miljoonakaupungin yössä koskaan ainakaan haittaa ole. Erottuani pariskunnasta ehdin vielä kiertää Penn Stationin, ihailla tällä kertaa punasinikeltaisena loistavaa Empire State Buildingia ja löytää itselleni nostalgiaa uhkuvan hotellin (Hotel Pennsylvanian, jossa majoituimme 20 vuotta sitten Vox Aurea-kuoron kanssa) sekä viereisen aamupalapaikkamme Sbarron.
Bussimatka Bostoniin sujui umpiunessa, ja kotona olin sopivasti herättelemässä lapsia kouluun. Olo on aavistuksen pöllämystynyt, mutta henkisesti virkistäytynyt.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Les Lettres françaises - chapitre 2
Je n’ai pas beaucoup de temps pour regarder la télévision mais je crois que je suis un peu « information drogué ». C’est aussi une bonne raison pour délibérer ma relation aux médias. Peut-être que je suis « un bourreau des actualités » mais je veux être analytique et non un consommateur naïf. Si je me situe dans le ruisseau des événements temporels, j’ai besoin de trouver l’essence des choses et non des fantasmes. La question sur les outils – à travers que nous recevons notre portion quotidienne des renseignements – est naturellement centrale.
En plus de la question technologique (les journaux, la radio, la télévision ou l’Internet), il y a un autre côté à cette question. On peut utiliser un marteau pour construire une maison et aussi pour briser des objets de valeur – mais c’est le même marteau. Par conséquent, la question du rôle des médias en principe est très importante. Généralement, on considère que la fonction des médias – en plus de son rôle éducatif – est de surveiller le gouvernement et de révèler l’incapacité, l’impuissance et la corruption. Ils protègent la liberté démocratique. C’est la raison pour laquelle les médias sont dénommés « le quatrième pouvoir d’état » (en accord avec la théorie de Montesquieu). Mais aujourd’hui ce n’est pas une situation idéale.
Si je compare les médias américaines et européennes, j’ai besoin d’admettre qu’il y a une grande différence (avec l’exception des médias italiens). Néanmoins, tous les deux luttent pour maintenir cet idéal. Les médias ne sont plus les observateurs – ils sont politiquement jouers actifs comme ils étaient toujours dans les systèmes totalitaires. De plus, l’influence du consumérisme est désastereux. C’est la chasse au scoop (que ce soit la vérité ou non) qui guide les medias. Et pourquoi? Pour faire un profit supérieur. Ainsi, les trois pouvoirs (traditionnellement: l'exécutif, le législatif et le judiciaire) sont aujourd'hui l'économie, les médias et la politique. Le concept de « la liberté » est donc très trompeur.
C’est la raison pour laquelle Ignacio Ramonet, rédacteur en chef du Monde diplomatique, a écrit « la tyrannie de la communication ». Il pense que l'information est devenue une marchandise et les médias ont perdu leurs valeurs. Ils nous manipulent et nous mènent « dans le nouvel âge de l’aliénation ». Selon Ramonet, la vie sociale, politique, économique et culturelle peut être considérée « une véritable tyrannie ». C’est vrai si nous ne sommes pas critiques et analytiques. Si nous voyons le monde seulement à travers les médias qui ont compris leurs rôles simplement comme les « extensions » des pouvoirs politiques ou économiques (comme le canal « Fox » mais aussi le canal « MSNBC », apparemment), nous comprenons mal notre propre monde. Ainsi, il y a une bonne raison pour délibérer nos relations aux médias.
En plus de la question technologique (les journaux, la radio, la télévision ou l’Internet), il y a un autre côté à cette question. On peut utiliser un marteau pour construire une maison et aussi pour briser des objets de valeur – mais c’est le même marteau. Par conséquent, la question du rôle des médias en principe est très importante. Généralement, on considère que la fonction des médias – en plus de son rôle éducatif – est de surveiller le gouvernement et de révèler l’incapacité, l’impuissance et la corruption. Ils protègent la liberté démocratique. C’est la raison pour laquelle les médias sont dénommés « le quatrième pouvoir d’état » (en accord avec la théorie de Montesquieu). Mais aujourd’hui ce n’est pas une situation idéale.
Si je compare les médias américaines et européennes, j’ai besoin d’admettre qu’il y a une grande différence (avec l’exception des médias italiens). Néanmoins, tous les deux luttent pour maintenir cet idéal. Les médias ne sont plus les observateurs – ils sont politiquement jouers actifs comme ils étaient toujours dans les systèmes totalitaires. De plus, l’influence du consumérisme est désastereux. C’est la chasse au scoop (que ce soit la vérité ou non) qui guide les medias. Et pourquoi? Pour faire un profit supérieur. Ainsi, les trois pouvoirs (traditionnellement: l'exécutif, le législatif et le judiciaire) sont aujourd'hui l'économie, les médias et la politique. Le concept de « la liberté » est donc très trompeur.
C’est la raison pour laquelle Ignacio Ramonet, rédacteur en chef du Monde diplomatique, a écrit « la tyrannie de la communication ». Il pense que l'information est devenue une marchandise et les médias ont perdu leurs valeurs. Ils nous manipulent et nous mènent « dans le nouvel âge de l’aliénation ». Selon Ramonet, la vie sociale, politique, économique et culturelle peut être considérée « une véritable tyrannie ». C’est vrai si nous ne sommes pas critiques et analytiques. Si nous voyons le monde seulement à travers les médias qui ont compris leurs rôles simplement comme les « extensions » des pouvoirs politiques ou économiques (comme le canal « Fox » mais aussi le canal « MSNBC », apparemment), nous comprenons mal notre propre monde. Ainsi, il y a une bonne raison pour délibérer nos relations aux médias.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Tiedettä, tunnetta ja taidetta
Vietimme sunnuntaipäivää Bostonin tiedemuseossa (Museum of Science). Ihan liikaa porukkaa oli kanssamme jakamassa tätä riemua, mutta parituntinen tutkimusretki oli silti kaikille mieleen. E olisi viettänyt koko ajan dinosaurusosastolla, Iso-O kertoi ensin tykänneensä "kaikesta" ja sitten "ei mistään", ja Pikku-O nautti päästessään hetkeksi pois kärryistään vääntelemään erilaisia nappuloita ja vipuja. Meille vanhemmille anti jäi vähän köyhäksi; oli melkein mahdotonta pysähtyä lukemaan ja ihmettelemaan mitään jokapuolella vellovan ihmismeren vuoksi. Täytyypä yrittää uudestaan joskus arkipäivänä.
Tunnemyrskyn kouriin jouduin tänään aamulla viedessäni E:a kouluun. Tähän asti olemme joka päivä vieneet E:n luokkaan asti lunch boxeineen ja kansioineen sekä huolehtineet ulkovaatteet ja pyöräilykypärän naulakkoon yhdessä E:n kanssa. Tänään laittaessani E:n pyörää lukkoon, totesi hän yllättäen:"Ei tarvitse tulla, äiti, minua enää saattamaan, minä osaan kyllä!" Hölmistyneenä lupasin hänen mennä, mutta jäin sydän syrjällään katsomaan perään, kun pieni poika reppu selässään kulki kohti koulun ovea ja meni siitä sisään. Teki kauhesti mieli mennä perässä, mutten mennyt. Jälleen yksi askel kohti itsenäisyyttä ja irtautumista otettu.
T vei Iso-O:n preschooliin ja lähti samalla kohti New Yorkia, jossa illalla konsertoi YL. Kuoro ei ole T:lle aivan yhdentekevä, sillä lyhyen ajan ennen pohjoiseen muuttamistamme ehti hänkin laulaa kuoron riveissä. Aika hauskaa, että hän pääsee nyt kuoron konserttiin yhteen maailman kuuluisimmista saleista ja vielä viettämään iltaa vanhojen kavereidensa kanssa.
Käsittämätöntä, että on jo maaliskuu. Myrskytuulen tuivertaessa aloitamme jälleen uutta viikkoa.
Tunnemyrskyn kouriin jouduin tänään aamulla viedessäni E:a kouluun. Tähän asti olemme joka päivä vieneet E:n luokkaan asti lunch boxeineen ja kansioineen sekä huolehtineet ulkovaatteet ja pyöräilykypärän naulakkoon yhdessä E:n kanssa. Tänään laittaessani E:n pyörää lukkoon, totesi hän yllättäen:"Ei tarvitse tulla, äiti, minua enää saattamaan, minä osaan kyllä!" Hölmistyneenä lupasin hänen mennä, mutta jäin sydän syrjällään katsomaan perään, kun pieni poika reppu selässään kulki kohti koulun ovea ja meni siitä sisään. Teki kauhesti mieli mennä perässä, mutten mennyt. Jälleen yksi askel kohti itsenäisyyttä ja irtautumista otettu.
T vei Iso-O:n preschooliin ja lähti samalla kohti New Yorkia, jossa illalla konsertoi YL. Kuoro ei ole T:lle aivan yhdentekevä, sillä lyhyen ajan ennen pohjoiseen muuttamistamme ehti hänkin laulaa kuoron riveissä. Aika hauskaa, että hän pääsee nyt kuoron konserttiin yhteen maailman kuuluisimmista saleista ja vielä viettämään iltaa vanhojen kavereidensa kanssa.
Käsittämätöntä, että on jo maaliskuu. Myrskytuulen tuivertaessa aloitamme jälleen uutta viikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)