Pikku-O alkoi yskiä keskiviikkona ja nosti kuumeenkin. Niinpä T:lla oli seuralainen torstaina väitöskirjansa viimeisen luvun viimeisiä virkkeitä kirjoittaessaan. Mutta Angry Bird-tunnarin soidessa viereisessä huoneessa valmista vain tuli - ensimmäinen läpikirjoitusversio on todellisuutta. Jihuu. Ohjaajan ilmoittama ehdoton maksimisivumäärä (300) on ylitetty noin 150:llä, mutta minkäs sille mahtaa, jos sanottavaa on paljon. Niinkuin joillain aina tuntuu olevan. Matkaa viimeiseen versioon on vielä, mutta yksi etappi on saavutettu.
Arkiviikko oli lapsille ja T:lle neljän päivän mittainen Martin Luther King Jr-päivän vuoksi. Patriotsin sunnuntainen häviö vei hieman pohjaa ensi viikonlopun Super Bowl-innostukselta, mutta arkielämään sillä oli kovin vähäinen vaikutus. Ihmisten kiinnostus on kääntynyt voivottelemaan kylmiä kelejä. Ihan on nollassa Fahrenheitissa käynyt (-18*C), mikä tietenkin tuntuu kylmältä, jos ei osaa pukeutua lämpöisesti.
Itselleni työviikko oli seitsemän päivää pitkä. Ihmeen hyvin sitä venyy vaikka mihin, kun on pakko. Aktiivitunteja kasautui 86.5, mutta hyvän tiimimme johdosta työnteko on tuntunut mukavalta. Tunnin ajomatka suuntaansa on aamuisin ok, mutta iltapimeällä se kyllä harmittaa. Mutta samahan se on aina ollut, niin Oulussa kuin Martinos Centerillä ollessani - aamulla kepeästi, illalla tahmeasti. Kai sitä vain olisi niin paljon mukavampi jo olla kotona kuin tuhlata aikaa tuttuakin tutummalla matkalla.
Putken jälkeen vapaapäivä kotona virkisti kummasti. American Pancakes-aamupala, koko perheen ulkoilureissu Cold Spring Park:iin sekä lasten äidinkielen parannusprojektin käynnistäminen sai mielen iloiseksi. Lisääntyvästi olen alkanut huolehtia lasten heikkenevästä kyvystä ilmaista itseään omalla äidinkielellään, ja nyt viimein aloin tehdä asialle jotain. Joka viikko E ja Iso-O saavat aiheen, josta kirjoittaa. Iso-O:n ensimmäinen aihe oli Isokoira (rakkain pehmoeläin) ja E:n Papan mökki. Kaksoiskonsonantit ja -vokaalit puuttuivat, ja J-kirjaimen tilalla oli Y ("yoskus"). Harjoittelulle on tarvetta.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Boxes coming through
Kelien vaihtuessa keväästä syksyn kautta talveen yhden viikon aikana on T palannut jälleen opetuksen pariin. Suurin osa syksykurssin opiskelijoista oli päätynyt jatkamaan - jopa yksi amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka reputti T:n pitämän ensimmäisen kurssin, oli asettautunut eturiviin ja osallistunut keskusteluun ahkerasti. Opiskelijoiden palautteissa oli "Best professor ever"-tyyppistä hehkutusta. Ei ehkä yllättävää T:n kohdalla, mutta mainitsemisen arvoista kai.
Pöytäjääkiekkoprojekti lähti käyntiin edellisenä viikonloppuna. Ensin kaikki olivat aivan hirmuisen innoissaan. Aika pian Iso-O:n ja Pikku-O:n innostus lopahti. Iso-O:n siksi, että hänen mielestään kentästä tulee aivan liian pieni, Pikku-O:n ehkä siksi, että projekti etenee liian hitaasti. Heidän jo jättäessään projektin taakseen, laskivat ja mittailivat T ja E yhdessä oikeita suhteita, ja tällä hetkellä kasassa on kenttä ja kaksi reunaa.
Projektin lisäksi E on Harry Potterien jälkeen viimein uppoutunut uuteen kirjasarjaan. Todennäköisesti tuoreehko elokuva Hobbit mainoksineen ajoi hänet Tolkienin pariin. Alle viikossa meni koko kirja. Eilen yritimme kirjastosta etsiä Taru Sormusten Herrasta-sarjan ensimmäistä kirjaa, mutta E ei selvästikään ole ainoa kiinnostunut, emmekä löytäneet yhtään vapaata kappaletta. No ehtiihän sitä. Pääasia on, että kiinnostus on edes pikkuisen siirtynyt Pottereiden ulkopuolelle.
"Boxes coming through", toitotti Pikku-O puheterapiasessionsa jälkeen kävellessään kahden muun pojan ja opettajansa perässä kynälaatikkoja kantaen. "Is that Pikku-O", kysyi samaan aikaan toisesta suunnasta kävellyt Pikku-O:n ensimmäinen puheterapeutti puolentoista vuoden takaa. Melkoinen edistyminen on siis tapahtunut. Aivan ihastuttavaa on ollut myös seurata, kuinka kokonaisvaltaisesti hän on osallistunut preschoolin viimeaikaisen teeman, pingviinien, opiskeluun. Useammin kuin kerran hän on halunnut näyttää kotona, kuinka pingviinit kävelevät. Se on ihan hirmuisen hauskan näköistä, kun Pikku-O sattuu olemaan jotakuinkin pingviinin kokoinen itsekin.
Vuokraemäntämme mikroaaltouuni alkoi savuttaa tiistaina, ja kävin työmatkalla ostamassa meille uuden lähes yhtä kolhonnäköisen. Uutisissa on päivittäin puhistu aselakien tiukentamisesta puolesta ja vastaan sellaisella intensiteetillä, ettei sitä ole mahdollista mitenkään ymmärtää. Patriots pelaa juuri paikasta Super Bowl-ottelussa, ja lapset ja T viettävät kolmipäiväistä viikonloppua Martin Luther Kingin juhlapäivän vuoksi.
Pöytäjääkiekkoprojekti lähti käyntiin edellisenä viikonloppuna. Ensin kaikki olivat aivan hirmuisen innoissaan. Aika pian Iso-O:n ja Pikku-O:n innostus lopahti. Iso-O:n siksi, että hänen mielestään kentästä tulee aivan liian pieni, Pikku-O:n ehkä siksi, että projekti etenee liian hitaasti. Heidän jo jättäessään projektin taakseen, laskivat ja mittailivat T ja E yhdessä oikeita suhteita, ja tällä hetkellä kasassa on kenttä ja kaksi reunaa.
Projektin lisäksi E on Harry Potterien jälkeen viimein uppoutunut uuteen kirjasarjaan. Todennäköisesti tuoreehko elokuva Hobbit mainoksineen ajoi hänet Tolkienin pariin. Alle viikossa meni koko kirja. Eilen yritimme kirjastosta etsiä Taru Sormusten Herrasta-sarjan ensimmäistä kirjaa, mutta E ei selvästikään ole ainoa kiinnostunut, emmekä löytäneet yhtään vapaata kappaletta. No ehtiihän sitä. Pääasia on, että kiinnostus on edes pikkuisen siirtynyt Pottereiden ulkopuolelle.
"Boxes coming through", toitotti Pikku-O puheterapiasessionsa jälkeen kävellessään kahden muun pojan ja opettajansa perässä kynälaatikkoja kantaen. "Is that Pikku-O", kysyi samaan aikaan toisesta suunnasta kävellyt Pikku-O:n ensimmäinen puheterapeutti puolentoista vuoden takaa. Melkoinen edistyminen on siis tapahtunut. Aivan ihastuttavaa on ollut myös seurata, kuinka kokonaisvaltaisesti hän on osallistunut preschoolin viimeaikaisen teeman, pingviinien, opiskeluun. Useammin kuin kerran hän on halunnut näyttää kotona, kuinka pingviinit kävelevät. Se on ihan hirmuisen hauskan näköistä, kun Pikku-O sattuu olemaan jotakuinkin pingviinin kokoinen itsekin.
Vuokraemäntämme mikroaaltouuni alkoi savuttaa tiistaina, ja kävin työmatkalla ostamassa meille uuden lähes yhtä kolhonnäköisen. Uutisissa on päivittäin puhistu aselakien tiukentamisesta puolesta ja vastaan sellaisella intensiteetillä, ettei sitä ole mahdollista mitenkään ymmärtää. Patriots pelaa juuri paikasta Super Bowl-ottelussa, ja lapset ja T viettävät kolmipäiväistä viikonloppua Martin Luther Kingin juhlapäivän vuoksi.
tiistai 15. tammikuuta 2013
Yövuorot
Neljä viikkoa yövuoroja on imenyt mehut aika totaalisesti, vaikka periaatteessa valittamista ei pitäisi olla. Sain kuitenkin nukkua pikkupätkiä joka yö ja päivisinkin useita tunteja, ja jakson 28 yöstä sain olla vapaalla kymmenen. Ehkä se vain on tämä tasapainoilu normaalielämän ja siitä totaalisesti poikkeavan aikataulun välillä, mikä väsyttää. Nyt setti viimein on ohi.
Jakso sujui yhdeksän yön komplekseina sisältäen kolme yötä yliopistosairaalassa, kolme yötä Milfordin aluesairaalassa ja kolme yötä vapaalla. Työtuntimäärä kuudessa yössä nousi 79.5 tuntiin, mikä on juuri alle sallitun 80 tuntia viikossa, mutta kompensoitui kolmen vapaayön aikana. Perhe-elämän kannalta oli mukavaa, että satuin olemaan yövuorossa myös lasten joululoman aikaan. Lasten koulupäivinä, sen sijaan, tulin kotiin heidän jo lähdettyä ja lähdin ennen heidän saapumistaan. Pahimmillaan kului keskiviikkoaamusta lauantaiaamuun näkemättä kolmikkoa lainkaan. T:a taas on tullut nähtyä tavanomaista enemmän, sillä hänelle sattui opetustauko samalle ajalle. Jee.
Kolme yliopistosairaalayötä olivat aina joko kiireisiä tai vieläkin haastavampia. Kuuden jälkeen 14 ensimmäisen vuoden erikoistujaa saapui 10 potilaan listoineen kertomaan pääasiat omista potilaistaan. Totesin jo heti alkuun jokaiselle, että olen kiinnostunut vain pääasioista ja erityisesti tiedoista, jotka tulee yön aikana todennäköisesti eteen. Kun vastuulla on pahimmillaan 140 potilasta, on täysin mahdotonta muistaa jokaisen potilaan jokaista yksityiskohtaa. Jokaisen erikoistujan listalla oli keskimäärin 1-2 potilasta, jonka laboratorio- tai röntgentutkimuksia piti yön aikana seurata. Lisäksi hoitajilla oli hyvin eritasoisia kysymyksiä ja tiedonantoja potilaista (ääripäistä esimerkkeinä pyyntö saapua katsomaan potilasta, jonka verenpaine on romahtanut tasolle 55/20 tai pyyntö selventää, pitääkö potilaan todellakin olla syömättä, jos niin on päivälääkärin toimesta määrätty - joo, täytyy). Sain tavata sukunimeäni yhtään liioittelematta yli sata kertaa yössä, jotta he saivat vastuunsa siirrettyä omilta hartioiltaan minulle. Huimaan potilasmäärään mahtui aina muutama todella sairas potilas ja käytännössä joka yö jonkun kanssa piti värkätä tunteja. Muutama jouduttiin siirtämään teho-osastolle. Apunani oli kolmannen vuoden erikoistuja, joka vastasi neljän muun erikoistujan listoista, mutta oli aina paikalla mahdollisia kysymyksiäni varten ja erityisesti avustamassa, mikäli jonkun kanssa joutui oikeasti värkkäämään. Tyypillisimpiä ongelmia, joissa avusta olin kiitollinen, olivat hengitysvaikeudet, romahtava verenpaine ja teho-osastosiirrot.
Kolme Milford-yötä olivat aika erilaisia. Seitsemän aikaan soitin kolmelle jo kotona olevalle erikoistujalle ja sain kuulla pääasiat heidän 2-6 potilaastaan. Päivystysvuorossa oleva erikoistuja kertoi oman listansa asiat henkilökohtaisesti hieman myöhemmin ennen kotiinlähtöään. Vastuullani olivat neljän listan n. 15-25 potilasta eli aivan toisenlainen määrä kuin yliopistosairaalassa. Listojen teho-osastopotilaat olivat sairaalalla yön viettäneen vanhemman erikoistujan vastuulla, ja hän pääosin hoiti myös kaikki sairaalaan yön aikana sisäänkirjoitettavien potilaiden asiat. Vain kahtena yönä oli niin kiireistä, että tämä erikoistuja pyysi apuani, ja hoidin molemmilla kerroilla yhden potilaan sisäänkirjoituksen tutkimuksineen ja paperitöineen. Ei valittamista todellakaan, sillä aikaa tähän oli hyvin. Lisäksi Milfordissa hoitajien kysymykset olivat poikkeuksetta paljon tasokkaampia kuin yliopistosairaalassa ja tietokoneohjelma, jonka kautta määräykset kirjoitetaan, teki asioista paljon helpompia. Milfordissa oli periaatteessa velvollisuus osallistua Morning Report-meetinkiin aamuisin, mutta osallistuin vain kahdesti - sen verran teki mieli päästä kotiin lepäämään.
Yhteistä molemmille paikoille oli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä tapahtunut yöllisten tapahtumien välittäminen töihin palaaville kolleegoille. Kertaakaan yksikään listoista ei jäänyt ilman merkintöjä, vähintäänkin jotain pientä tapahtui. Tyypillisin puhelu alkoi hoitajan sanoin:"I just wanted to let you know that" ja päättyi sanoihin:"How do you spell your last name?"
Jakso sujui yhdeksän yön komplekseina sisältäen kolme yötä yliopistosairaalassa, kolme yötä Milfordin aluesairaalassa ja kolme yötä vapaalla. Työtuntimäärä kuudessa yössä nousi 79.5 tuntiin, mikä on juuri alle sallitun 80 tuntia viikossa, mutta kompensoitui kolmen vapaayön aikana. Perhe-elämän kannalta oli mukavaa, että satuin olemaan yövuorossa myös lasten joululoman aikaan. Lasten koulupäivinä, sen sijaan, tulin kotiin heidän jo lähdettyä ja lähdin ennen heidän saapumistaan. Pahimmillaan kului keskiviikkoaamusta lauantaiaamuun näkemättä kolmikkoa lainkaan. T:a taas on tullut nähtyä tavanomaista enemmän, sillä hänelle sattui opetustauko samalle ajalle. Jee.
Kolme yliopistosairaalayötä olivat aina joko kiireisiä tai vieläkin haastavampia. Kuuden jälkeen 14 ensimmäisen vuoden erikoistujaa saapui 10 potilaan listoineen kertomaan pääasiat omista potilaistaan. Totesin jo heti alkuun jokaiselle, että olen kiinnostunut vain pääasioista ja erityisesti tiedoista, jotka tulee yön aikana todennäköisesti eteen. Kun vastuulla on pahimmillaan 140 potilasta, on täysin mahdotonta muistaa jokaisen potilaan jokaista yksityiskohtaa. Jokaisen erikoistujan listalla oli keskimäärin 1-2 potilasta, jonka laboratorio- tai röntgentutkimuksia piti yön aikana seurata. Lisäksi hoitajilla oli hyvin eritasoisia kysymyksiä ja tiedonantoja potilaista (ääripäistä esimerkkeinä pyyntö saapua katsomaan potilasta, jonka verenpaine on romahtanut tasolle 55/20 tai pyyntö selventää, pitääkö potilaan todellakin olla syömättä, jos niin on päivälääkärin toimesta määrätty - joo, täytyy). Sain tavata sukunimeäni yhtään liioittelematta yli sata kertaa yössä, jotta he saivat vastuunsa siirrettyä omilta hartioiltaan minulle. Huimaan potilasmäärään mahtui aina muutama todella sairas potilas ja käytännössä joka yö jonkun kanssa piti värkätä tunteja. Muutama jouduttiin siirtämään teho-osastolle. Apunani oli kolmannen vuoden erikoistuja, joka vastasi neljän muun erikoistujan listoista, mutta oli aina paikalla mahdollisia kysymyksiäni varten ja erityisesti avustamassa, mikäli jonkun kanssa joutui oikeasti värkkäämään. Tyypillisimpiä ongelmia, joissa avusta olin kiitollinen, olivat hengitysvaikeudet, romahtava verenpaine ja teho-osastosiirrot.
Kolme Milford-yötä olivat aika erilaisia. Seitsemän aikaan soitin kolmelle jo kotona olevalle erikoistujalle ja sain kuulla pääasiat heidän 2-6 potilaastaan. Päivystysvuorossa oleva erikoistuja kertoi oman listansa asiat henkilökohtaisesti hieman myöhemmin ennen kotiinlähtöään. Vastuullani olivat neljän listan n. 15-25 potilasta eli aivan toisenlainen määrä kuin yliopistosairaalassa. Listojen teho-osastopotilaat olivat sairaalalla yön viettäneen vanhemman erikoistujan vastuulla, ja hän pääosin hoiti myös kaikki sairaalaan yön aikana sisäänkirjoitettavien potilaiden asiat. Vain kahtena yönä oli niin kiireistä, että tämä erikoistuja pyysi apuani, ja hoidin molemmilla kerroilla yhden potilaan sisäänkirjoituksen tutkimuksineen ja paperitöineen. Ei valittamista todellakaan, sillä aikaa tähän oli hyvin. Lisäksi Milfordissa hoitajien kysymykset olivat poikkeuksetta paljon tasokkaampia kuin yliopistosairaalassa ja tietokoneohjelma, jonka kautta määräykset kirjoitetaan, teki asioista paljon helpompia. Milfordissa oli periaatteessa velvollisuus osallistua Morning Report-meetinkiin aamuisin, mutta osallistuin vain kahdesti - sen verran teki mieli päästä kotiin lepäämään.
Yhteistä molemmille paikoille oli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä tapahtunut yöllisten tapahtumien välittäminen töihin palaaville kolleegoille. Kertaakaan yksikään listoista ei jäänyt ilman merkintöjä, vähintäänkin jotain pientä tapahtui. Tyypillisin puhelu alkoi hoitajan sanoin:"I just wanted to let you know that" ja päättyi sanoihin:"How do you spell your last name?"
torstai 10. tammikuuta 2013
Pientä dramatiikkaa normiviikoilla
Edellinen kouluviikko oli lyhyt - vain kolme päivää - ja nyt on menossa vuoden ensimmäinen kokonainen. Itse koulupäivät ovat sujuneet jotakuinkin rutiinilla, mutta sen ulkopuoliseen aikaan on mahtunut monenlaista. Ikävimmän tilanteen aiheutti E:n ja Iso-O:n beyblade-ottelun tiimellyksessä sanaharkasta eskaloituitunut fyysinen välienselvittely, mikä johti vakavaan keskusteluun koko perheen kesken. Samalla beybladet joutuivat taolle ja lauantaille jo suunniteltu pöytäjääkiekkorakennusprojekti jäihin. Pikku-O, joka oli tilanteessa tällä kerralla sivullinen, on kaikkein eniten surrut beybladejen katoamista. "When I am six, can I have them back?" kysyi hän tänä(kin) aamuna. No, ehkä hieman aiemmin kuitenkin.
Toinen ikäväksi jo muodostunut, mutta loppujen lopuksi helpotukseksi kääntynyt asia oli poliisiraportin virheen selvittely. Kävi ilmi, että poliisi ja kännikuljettaja olivat lukiokavereita, joten on aika selvää, että kaveruussuhteen pohjalta tilannetta oli poliisin toimesta yritetty parantaa onnettomuudenaiheuttajan eduksi. Vaan minäpä olin T:n ja ystäväperheemme lakimiehen avustuksella "pain in the ass". Raportin korjaaminen todenmukaiseksi vaati yli kymmenen puhelinsoittoa aina ylijohtajaa myöten. Viimeistä edellisin käänne oli, että yksi "detective" olisi ajanut minua tänne Newtoniin saakka tapaamaan ja haastattelemaan. Vain puolisen tuntia ennen tapaamisajankohtaamme hän soitti ja kertoi, että olivat käyneet toista kuskia jututtamassa ja kun hän oli muuttanut kertomustaan, oli raportinkorjaaminenkin mahdollista ilman tapaamistamme. Jäin vain miettimään, miten tämä oli tapahtunut. Leikittelen ajatuksella, että poliisit olivat tilanteen monimutkaistumisen johdosta käyneet kovistelemassa kuljettajaa:"Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko muutat kertomustasi tai muutat kertomustasi". Haluan kuitenkin uskoa, että kuljettaja on oikeasti halunnut kertoa, mitä tapahtui, ja että kaikki uskovat, että olin oikeassa. Mutten voi olla varma. Pääasia kuitenkin on, että raportin korjaamisen jälkeen kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, kenen vakuutus vauriot korvaa. Toivottavasti näin on, ettei tarvitse jatkaa vääntämistä.
Pieni töihin liittynyt jännitysnäytelmä oli soitto kuolintodistustoimistosta. Olen viikon sisään joutunut kahdesti tilanteeseen, jossa olen elokuvamaisesti todennut:"Time of death is..", ja yrittänyt huolehtia kaikesta siitä paperisotkusta, mikä ko. tilannetta seuraa. Ensimmäinen oli hankala, sillä en tiennyt potilaasta mitään. Jouduin siis täyttämään kuolintodistuksen täysin potilaspaperitiedoin. Kun kuolinsyyksi totesin opiaattien aiheuttaman hengityslaman, en tullut ajatelleeksi, että sehän katsotaan epäilyttäväksi kuolinsyyksi, vaikka ko. potilaan kohdalla kyseessä oli vuosien käyttö. No, tilanne järjestyi lopulta kannaltani melko yksinkertaisesti. Jouduin vain soittamaan Bostonin kuolinsyytutkimusosastolle, ja antamieni lisätietojen (jotka edelleen sain potilastiedostoja kaivaen) pohjalta he hoitivat kaiken muun. Mutta, hieman meinasi kyllä jännittää, vaikka en oikeastaan edes tiedä miksi.
Vapaapäiväni alkoivat kuuden yön työputken jälkeen tiistaiaamuna. Jännä, miten väsynyt sitä voi olla, vaikka päivien lisäksi sain nukkua myös Milford-öiden aikana, vähintäänkin muutaman tunnin. Väsymyksestäni huolimatta olen saanut aika monta rästiasiaa hoidettua ja olo on sen vuoksi oikein aurinkoinen. Sain viimein tilattua itselleni kunnollisen stetoskoopin. Edellinen on vuodelta 1993 ja pitänyt sellaista kilinää, ettei se ole tainnut toimiva olla enää hetkoseen. Sain myös hommattua minulle ja Timolle omalääkärin sekä varmistettua, että lastemme lääkäri on vielä halukas jatkamaan kanssamme, vaikka edellisestä käynnistä onkin yli 3 vuotta aikaa. Meillä kun viimein on vakuutus, jonka kanssa alamme päästä osalliseksi yhdestä maailman kalleimmasta (ja tehottomimmasta?) terveydenhuollosta. Osallisuuttamme yhteiskuntaan kasvattaa myös se, että olen juuri tullut hyväksytyksi ihan oikean luottokortin haltijaksi - tähän saakka olen joutunut kantamaan "secured" korttia, mutta nyt pääsen täysivaltaiseksi jäseneksi tässä "eletäänpä velaksi"-valtakunnassa.
Influenssakausi on ollut ärhäköin vuosikausiin. Ainakin 20 lasta ja lukematon määrä vanhuksia on kuollut Yhdysvalloissa, ja töissä reippaasti yli puolella hengitysvaikeuspotilaista on Flu-test positiivinen. E, Iso-O ja minä olimme rokotuksemme jo saaneet. Vaikka nyt on käytännössä jo aivan liian myöhäistä, tarjoaa ainakin Boston ja Newton asukkailleen ilmaisrokotukset tilanteen vakavuuden vuoksi. T soitti aamusta, ja sai ajan puolen tunnin sisään. Odottaa ei tarvinnut yhtään, ja nyt myös Pikku-O ja T on rokotettu. Muuten ehkä emme olisi aktivoituneet, mutta Pikku-O:n hengitysongelmat pari vuotta sitten olivat niin pelottavia, ettemme niitä enää uudelleen halua kokea.
E aloitti jälleen kuuden kerran laskureissut Nashoba Valley:n laskettelukeskukseen After School-ohjelman kanssa. Kolmasluokkalaiset ovat nuorimpia mukaan hyväksyttäviä, joten Iso-O saa vielä odottaa vuoden. Hyvä. Ei haittaa, että hän saa vuoden ajan vielä harjoitella pitämään kamansa kasassa. Hukassa ollut pipo löytyi löytötavaralaatikosta. Ei hän sitä löytänyt, totesi vain kysyttäessä:"Here it is. Dad found it". Kotona E ja Iso-O ovat harjoitelleet virkkaamaan 6-vuotiaan pikkuserkku V:n esimerkin kannustamana. Vertaisryhmäkannustus on mitä tehokkain - kiitos vain R kuvan lataamisesta Facebookiin!
Viimeinen kolmen yön rypistys alkaa perjantai-iltana, sitten alkaakin päivittäinen rypistys. Kolmen jakson eli 12 viikon mittainen osastopalvelu alkaa. Toivottavasti tuntimääräni jäävät edellistä osastojaksoa (keskimäärin 79/viikko) vähäisemmiksi!
Toinen ikäväksi jo muodostunut, mutta loppujen lopuksi helpotukseksi kääntynyt asia oli poliisiraportin virheen selvittely. Kävi ilmi, että poliisi ja kännikuljettaja olivat lukiokavereita, joten on aika selvää, että kaveruussuhteen pohjalta tilannetta oli poliisin toimesta yritetty parantaa onnettomuudenaiheuttajan eduksi. Vaan minäpä olin T:n ja ystäväperheemme lakimiehen avustuksella "pain in the ass". Raportin korjaaminen todenmukaiseksi vaati yli kymmenen puhelinsoittoa aina ylijohtajaa myöten. Viimeistä edellisin käänne oli, että yksi "detective" olisi ajanut minua tänne Newtoniin saakka tapaamaan ja haastattelemaan. Vain puolisen tuntia ennen tapaamisajankohtaamme hän soitti ja kertoi, että olivat käyneet toista kuskia jututtamassa ja kun hän oli muuttanut kertomustaan, oli raportinkorjaaminenkin mahdollista ilman tapaamistamme. Jäin vain miettimään, miten tämä oli tapahtunut. Leikittelen ajatuksella, että poliisit olivat tilanteen monimutkaistumisen johdosta käyneet kovistelemassa kuljettajaa:"Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko muutat kertomustasi tai muutat kertomustasi". Haluan kuitenkin uskoa, että kuljettaja on oikeasti halunnut kertoa, mitä tapahtui, ja että kaikki uskovat, että olin oikeassa. Mutten voi olla varma. Pääasia kuitenkin on, että raportin korjaamisen jälkeen kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, kenen vakuutus vauriot korvaa. Toivottavasti näin on, ettei tarvitse jatkaa vääntämistä.
Pieni töihin liittynyt jännitysnäytelmä oli soitto kuolintodistustoimistosta. Olen viikon sisään joutunut kahdesti tilanteeseen, jossa olen elokuvamaisesti todennut:"Time of death is..", ja yrittänyt huolehtia kaikesta siitä paperisotkusta, mikä ko. tilannetta seuraa. Ensimmäinen oli hankala, sillä en tiennyt potilaasta mitään. Jouduin siis täyttämään kuolintodistuksen täysin potilaspaperitiedoin. Kun kuolinsyyksi totesin opiaattien aiheuttaman hengityslaman, en tullut ajatelleeksi, että sehän katsotaan epäilyttäväksi kuolinsyyksi, vaikka ko. potilaan kohdalla kyseessä oli vuosien käyttö. No, tilanne järjestyi lopulta kannaltani melko yksinkertaisesti. Jouduin vain soittamaan Bostonin kuolinsyytutkimusosastolle, ja antamieni lisätietojen (jotka edelleen sain potilastiedostoja kaivaen) pohjalta he hoitivat kaiken muun. Mutta, hieman meinasi kyllä jännittää, vaikka en oikeastaan edes tiedä miksi.
Vapaapäiväni alkoivat kuuden yön työputken jälkeen tiistaiaamuna. Jännä, miten väsynyt sitä voi olla, vaikka päivien lisäksi sain nukkua myös Milford-öiden aikana, vähintäänkin muutaman tunnin. Väsymyksestäni huolimatta olen saanut aika monta rästiasiaa hoidettua ja olo on sen vuoksi oikein aurinkoinen. Sain viimein tilattua itselleni kunnollisen stetoskoopin. Edellinen on vuodelta 1993 ja pitänyt sellaista kilinää, ettei se ole tainnut toimiva olla enää hetkoseen. Sain myös hommattua minulle ja Timolle omalääkärin sekä varmistettua, että lastemme lääkäri on vielä halukas jatkamaan kanssamme, vaikka edellisestä käynnistä onkin yli 3 vuotta aikaa. Meillä kun viimein on vakuutus, jonka kanssa alamme päästä osalliseksi yhdestä maailman kalleimmasta (ja tehottomimmasta?) terveydenhuollosta. Osallisuuttamme yhteiskuntaan kasvattaa myös se, että olen juuri tullut hyväksytyksi ihan oikean luottokortin haltijaksi - tähän saakka olen joutunut kantamaan "secured" korttia, mutta nyt pääsen täysivaltaiseksi jäseneksi tässä "eletäänpä velaksi"-valtakunnassa.
Influenssakausi on ollut ärhäköin vuosikausiin. Ainakin 20 lasta ja lukematon määrä vanhuksia on kuollut Yhdysvalloissa, ja töissä reippaasti yli puolella hengitysvaikeuspotilaista on Flu-test positiivinen. E, Iso-O ja minä olimme rokotuksemme jo saaneet. Vaikka nyt on käytännössä jo aivan liian myöhäistä, tarjoaa ainakin Boston ja Newton asukkailleen ilmaisrokotukset tilanteen vakavuuden vuoksi. T soitti aamusta, ja sai ajan puolen tunnin sisään. Odottaa ei tarvinnut yhtään, ja nyt myös Pikku-O ja T on rokotettu. Muuten ehkä emme olisi aktivoituneet, mutta Pikku-O:n hengitysongelmat pari vuotta sitten olivat niin pelottavia, ettemme niitä enää uudelleen halua kokea.
E aloitti jälleen kuuden kerran laskureissut Nashoba Valley:n laskettelukeskukseen After School-ohjelman kanssa. Kolmasluokkalaiset ovat nuorimpia mukaan hyväksyttäviä, joten Iso-O saa vielä odottaa vuoden. Hyvä. Ei haittaa, että hän saa vuoden ajan vielä harjoitella pitämään kamansa kasassa. Hukassa ollut pipo löytyi löytötavaralaatikosta. Ei hän sitä löytänyt, totesi vain kysyttäessä:"Here it is. Dad found it". Kotona E ja Iso-O ovat harjoitelleet virkkaamaan 6-vuotiaan pikkuserkku V:n esimerkin kannustamana. Vertaisryhmäkannustus on mitä tehokkain - kiitos vain R kuvan lataamisesta Facebookiin!
Viimeinen kolmen yön rypistys alkaa perjantai-iltana, sitten alkaakin päivittäinen rypistys. Kolmen jakson eli 12 viikon mittainen osastopalvelu alkaa. Toivottavasti tuntimääräni jäävät edellistä osastojaksoa (keskimäärin 79/viikko) vähäisemmiksi!
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Vuodenvaihde
Pikku-O täytti 5-vuotta, mikä tarkoitti jälleen muutamaa pikkumuutosta perheessämme. Yksi niistä on pyllynpyyhintäpalvelun loppuminen. Useaan otteeseen hän on todennut monen muunkin asian (mm. mikroaaltouunin käyttäminen ja laskettelu) onnistuvan, koska "mä olen nyt viisi". Syntymäpäiväkakkutoive oli Darth Vader, ja sellaisen T teki. Kun pöydällä seisoi myös muovinen Darth Vader-päähine, oli kakun muoto helppo syntymäpäiväsankarinkin hahmottaa. Tyytyväinen tuntui olevan.
Syntymäpäivä sujui kotosalla toipuen edellisyön lumimyrskystä, harmitellen poliisiraportin sisältämää virhettä kolarin edeltävästä tilanteesta ja yrittäen pysyä hereillä kuuden yön työputken jälkeen. Kaverisyntymäpäiviä Pikku-O ei edelleenkään sanonut haluavansa, joten niitä ei erikseen tuputettu. Laulun aikana sankari oli jälleen hieman hämillään. Tämä vilperttipoika ei ehkä kuitenkaan ole se kaikkein eniten yleisestä huomiosta nauttiva henkilö toisin kuin ehkä arvelisi.
Jos syntymäpäivä itsessään olikin hieman tylsähkö, toi uudenvuodenaatto siihen pirteän muutoksen. Väsymystämme uhmaten laitoimme kaiken valmiiksi jo edellisenä iltana, jotta olimme reippaina liikkeellä jo aamutuimaan. Lähdimme laskemaan Mount Sunapee:lle New Hampshireen. Matkalla viisivuotias totesi:"I have a bad feeling about this", mutta tarkoitti ilmeisimmin vain pissahätää, sillä mieli kirkastui matkalla pidetyn tauon jälkeen.
Alkuun laskeminen oli kankeaa kaikilla kolmella, mutta erityisen hankalaa se oli Pikku-O:lla. Parin ensimmäisen laskun aikana meinasi aivan hermo mennä, sillä kaikenlainen yrittäminen puuttui ja pienikokoinen sälli riippui sauvoissani vetelänä kuin makaroni. Nähtyään useita itseään helposti pari vuotta nuorempaa laskijaa tilanne muuttui ja vaikka aura-asento ei jostain syystä häneltä onnistu, alkaa laskemisessa olla jo oikea meininki. Missään tapauksessa meillä ei ole hänen kanssaan vielä asiaa vihreiden rinteiden ulkopuolelle, mutta niillä sentään suksien jonkilainen hallinta ja käännösten tekeminen alkoi onnistua. Rohkeutta hän vielä tarvitsee lisää, jotta laskeminen on täysin omatoimista - vain muutaman kerran hän uskaltautui laskemaan ilman sauvojeni tuomaa henkistä turvaa. Mutta suunta on oikea, ja erityisen ilahduttavaa oli hänen kommenttinsa päivän jälkeen:"This was a good day!"
E ja Iso-O laskivat keskenään tottuneesti. Iso-O tosin joutui laskemaan ilman sauvoja, sillä jo ensimmäisen hissimatkan jälkeen toinen sauva oli mystisesti vääntynyt ilman, että hänellä oli mitään tietoa syystä. Tapasimme tiheästi perhealueen hissin ala-asemalla, mutta muuten nämä kaksi viilettivät kahdestaan. Koululaisia!
Vuodenvaihdetta lähdimme juhlimaan T:n opiskelukaverin luokse. Tämä kaveri on sama, jonka vanhempien kotona Cape Codilla olemme päässeet jo pari kertaa vierailemaan ja siellä olevia vuohia silittelemään. Pikku-O oli harmistunut, kun yhtään vuohta ei tästä Boston-asunnosta löytynyt. Harmia lievensi se, että saimme jälleen kutsun keväiselle vierailulle ihailemaan jopa 20 uuden kilipukin saapumista (syntyvät helmikuussa, maaliskuussa ja huhtikuussa). Itse juhlat olivat tietenkin aikuisille, joten lapsilla se tarkoitti käytännössä Coca Colan juomista ja elokuvan katsomista. Ei tuntunut haittaavan, vaikka väsymys laskupäivän jälkeen vaivasi meitä kaikkia. Lähdimmekin ennen vuodenvaihdetta ja saavuimme kotiin juuri sopivasti ennen kellonviisareiden liikettä. Sen verran aktiivinen päivä oli, että kaikilla kesti hetken rauhoittua, ja nukahdimme vasta yhden aikoihin.
Vuoden ensimmäinen päivä oli samanlainen hiljaiselon päivä kuin Pikku-O:n syntymäpäiväkin. Maisema on kauniin luminen, sillä mittari on viimeinen näyttänyt pakkaslukemia sekä öisin että päivisin. Pihallemme on muodostunut lumilinna ja noin yhden metrin korkuinen pulkkamäki. Lasten loma on ohi, tänään alkaa taas arkinen aherrus. Hyvää uutta vuotta kaikille!
Syntymäpäivä sujui kotosalla toipuen edellisyön lumimyrskystä, harmitellen poliisiraportin sisältämää virhettä kolarin edeltävästä tilanteesta ja yrittäen pysyä hereillä kuuden yön työputken jälkeen. Kaverisyntymäpäiviä Pikku-O ei edelleenkään sanonut haluavansa, joten niitä ei erikseen tuputettu. Laulun aikana sankari oli jälleen hieman hämillään. Tämä vilperttipoika ei ehkä kuitenkaan ole se kaikkein eniten yleisestä huomiosta nauttiva henkilö toisin kuin ehkä arvelisi.
Jos syntymäpäivä itsessään olikin hieman tylsähkö, toi uudenvuodenaatto siihen pirteän muutoksen. Väsymystämme uhmaten laitoimme kaiken valmiiksi jo edellisenä iltana, jotta olimme reippaina liikkeellä jo aamutuimaan. Lähdimme laskemaan Mount Sunapee:lle New Hampshireen. Matkalla viisivuotias totesi:"I have a bad feeling about this", mutta tarkoitti ilmeisimmin vain pissahätää, sillä mieli kirkastui matkalla pidetyn tauon jälkeen.
Alkuun laskeminen oli kankeaa kaikilla kolmella, mutta erityisen hankalaa se oli Pikku-O:lla. Parin ensimmäisen laskun aikana meinasi aivan hermo mennä, sillä kaikenlainen yrittäminen puuttui ja pienikokoinen sälli riippui sauvoissani vetelänä kuin makaroni. Nähtyään useita itseään helposti pari vuotta nuorempaa laskijaa tilanne muuttui ja vaikka aura-asento ei jostain syystä häneltä onnistu, alkaa laskemisessa olla jo oikea meininki. Missään tapauksessa meillä ei ole hänen kanssaan vielä asiaa vihreiden rinteiden ulkopuolelle, mutta niillä sentään suksien jonkilainen hallinta ja käännösten tekeminen alkoi onnistua. Rohkeutta hän vielä tarvitsee lisää, jotta laskeminen on täysin omatoimista - vain muutaman kerran hän uskaltautui laskemaan ilman sauvojeni tuomaa henkistä turvaa. Mutta suunta on oikea, ja erityisen ilahduttavaa oli hänen kommenttinsa päivän jälkeen:"This was a good day!"
E ja Iso-O laskivat keskenään tottuneesti. Iso-O tosin joutui laskemaan ilman sauvoja, sillä jo ensimmäisen hissimatkan jälkeen toinen sauva oli mystisesti vääntynyt ilman, että hänellä oli mitään tietoa syystä. Tapasimme tiheästi perhealueen hissin ala-asemalla, mutta muuten nämä kaksi viilettivät kahdestaan. Koululaisia!
Vuodenvaihdetta lähdimme juhlimaan T:n opiskelukaverin luokse. Tämä kaveri on sama, jonka vanhempien kotona Cape Codilla olemme päässeet jo pari kertaa vierailemaan ja siellä olevia vuohia silittelemään. Pikku-O oli harmistunut, kun yhtään vuohta ei tästä Boston-asunnosta löytynyt. Harmia lievensi se, että saimme jälleen kutsun keväiselle vierailulle ihailemaan jopa 20 uuden kilipukin saapumista (syntyvät helmikuussa, maaliskuussa ja huhtikuussa). Itse juhlat olivat tietenkin aikuisille, joten lapsilla se tarkoitti käytännössä Coca Colan juomista ja elokuvan katsomista. Ei tuntunut haittaavan, vaikka väsymys laskupäivän jälkeen vaivasi meitä kaikkia. Lähdimmekin ennen vuodenvaihdetta ja saavuimme kotiin juuri sopivasti ennen kellonviisareiden liikettä. Sen verran aktiivinen päivä oli, että kaikilla kesti hetken rauhoittua, ja nukahdimme vasta yhden aikoihin.
Vuoden ensimmäinen päivä oli samanlainen hiljaiselon päivä kuin Pikku-O:n syntymäpäiväkin. Maisema on kauniin luminen, sillä mittari on viimeinen näyttänyt pakkaslukemia sekä öisin että päivisin. Pihallemme on muodostunut lumilinna ja noin yhden metrin korkuinen pulkkamäki. Lasten loma on ohi, tänään alkaa taas arkinen aherrus. Hyvää uutta vuotta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)