Yli viikko yksinäistä elämää takana. Ensialkuun meni hikoillessa ulkolämpötilan hipoessa huippulukemia (lähes +40*C) ja ilmankosteuden lähestyessä sataa prosenttia. Sittemmin on helpottanut, ja lämpötila talomme sisällä on laskenut kymmenellä asteella yli kolmestakymmenestä lähelle kahtakymmentä. Kaivelin jo peittoa esiin. Uutisaiheet ovat pyörineet James Whitey Bulger:in oikeudenkäynnin, Englannin George-prinssin, Trayvon Martinin murhan ja Bostonin Marathon pommi-iskun 3-kk muistopäivän ympärillä. Uutisköyhäkesä menossa, aivan kuin Suomessakin.
Tein itselleni listan asioista, joita olen siirtänyt eteenpäin. Siihen tuli aika monta kohtaa. Voi olla, ettei ihan jokainen tule hoidetuksi. Ylpeä olen kuitenkin itsestäni, sillä sain ostettua Pikku-O:lle 16"-polkupyörän, hommattua kaikki koulun vaatimat pikkutavarat (en tosin huomannut tätä linkkiä ajoissa - pöh!) ja käytyä Norwoodin Hyundai-liikkeessä vaihdattamassa pikkuautoomme jonkin viallisen osan (Stop Lamp Switch - don't ask), josta Hyundai-firma oli huomauttanut jo kuukausia sitten. Ongelma koski suurta osaa tiettyjen vuosimallien autoista, ja harmillisesti hyttysemme kuului joukkoon. Sinänsä asia hoitui melko kivuttomasti pientä ajomatkaa ja asiaan edeltävästi liittynyttä ahdistusta lukuunottamatta. Pesivätkin auton samaan 0 dollarin hintaan.
Olen aloittanut uuden elämän. Joka ainoa aamu ennen töihinlähtöä, auringon juuri noustessa klo 5:30 olen käynyt juoksemassa pienen lenkin. Tarkoitus on jatkaa, sillä työn jälkeen ei tule lähdetyksi. Kyseessä on säälittävän lyhyt pyrähdys, mutta parempi se on kuin ei mitään. Ja kun plussaa 15 minuuttia päivässä tulee siitä ihan säädyllinen yli tunti viikossa. Hyvä minä!
Ihan erakkona en ole ollut. Yksi parhaista ystävistäni, jordanialainen Y, tuli libanonilaisen vaimonsa H:n kanssa ensimmäistä kertaa ikinä käymään meillä. Lapset ovat hänet nähneetkin, sairaalalla viime vuonna piipahtaessaan, mutta sen verran haastavaa on yhteistä aikaa löytää, ettei vierailu ole aiemmin onnistunut. Harmi tietenkin, että olin täällä yksin. Mukavan iltahetken jälkeen Y ja H lähtivät vielä Bostoniin juhlimaan, enkä lähtenyt mukaan. Välillä huomaan olevani kymmenen vuotta työkavereitani edellä. Korjasin tilanteen torstaina, jolloin neurologiaan erikoistuvat lähtivat työn jälkeen ulos syömään (Byblos). Kun kiire kotiin ei ollut, lähdin mukaan, vaikka edeltävästi teki mieli vain ajella kotiin (tylsimys minä). Meitä oli yhteensä parikymmentä, mikä on oikein hyvä määrä, kun jokaisella vuosikurssilla on seitsemän ihmistä ja vuosikursseja on kolme. Ihan jokainen ei tietenkään tullut, osa joutui olemaan töissä. Mukana oli myös muutama jo valmistunut sekä toinen meidän stroke-fellow:istamme (Fellowship on erikoistumisen jälkeen tehtävä 1-2-vuotinen suppean erikoisalan koulutus - esim. stroke, critical care, sleep medicine, neuromuscular, movement disorders jne). Onneksi menin. Paitsi että perjantaina väsytti tosi paljon.
Ikävä on kovasti. Tulkaa jo kotiin sieltä!
lauantai 27. heinäkuuta 2013
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Lasten loman kotiosuuden loppu
Ehdin juuri kotiin heiluttamaan Suomeen lähteneelle perheelleni. Viime vuoden tavoin kurvasin pihaan yhtä aikaa taksin kanssa. Taksi oli 15 minuuttia etuajassa, joten ehdimme vielä viimeiset lähtöhalit ennenkuin porukka lähti ilmastoidulla taksilla kohti kenttää. Minä jäin tänne hikisen kosteaan taloon jatkamaan jatkuvasti kuumenevissa keleissä pärjäämistä. Huomiselle on taas luvassa "heat advisory". T:a ei yhtään harmittanut jättää näitä lämpötiloja taakseen.
Paljon ehti tapahtua ennen matkan varsinaista alkua. T lähetti sähköpostitse ja vei fyysisesti 550 printattua sivua tiukkaa tekstiä sisältävän väitöskirjansa viimeisen, ns. väitösversion vastaväittäjilleen ja tiedekunnalle. Samalla hän ilmoitti virallisesti väitöspäivänsä tiedekunnan sihteerille, joka välittomästi julkaisi sen. Lasten kanssa hän kävi muutamaan muuhunkin otteeseen BC:lla asioitaan hoitamassa sekä Newtonin kirjastossa viilentymässä. Perjantai-iltana hän lähti E:n kanssa Iso-O:n seuraksi Bostonin Esplanadelle katsomaan Despicable Me-elokuvaa muutaman muun Iso-O:n kaveriperheen sekä satojen muiden bostonilaisten kanssa. Pikku-O hieman pahastui jouduttuaan jäämään kotiin myöhäisestä ajankohdasta johtuen, mutta korvaukseksi vietimme söpön äiti-poikaillan jäätelön ja elokuvan parissa. Pieni istui käpertyneenä sylissäni. Isommilla oli ollut mukavaa. Jopa E:lla, joka alkuun hieman tavoilleen uskollisena kyseli, onko pakko lähteä.
Sain yleiseltä syyttäjältä rangaistuksen uhalla haasteen saapua todistajaksi oikeuteen joulukuisen kolarini ansiosta. Koska tilanteen kanssa on ollut monenlaista ongelmaa, säikähdin aika paljon. Mieleeni tuli, että toinen osapuoli jälleen yrittää muuttaa tarinaansa ja saada minut maksamaan. Mielessäni myös vilahti ajatus tilanteesta, jossa joudun miettimään, kenelle soitan ("I have a right to one phone call"). Myönnetään, hieman pitkälle mietittyä. Meitä on onneksi auttanut koulusta ja kirkosta tuttu lakimiesisä. Hän ystävällisesti soitti syyttäjälle ja selvitti, mistä oikein on kyse. Minun ei nyt tarvitsekaan mennä. Mikäli kuski saa vakavammat syytteet (kuten humalassa ajaminen ja karkaaminen rikospaikalta), saatan myöhemmin joutua, mutta murehdin sitä vasta sitten. Kiitokseksi saamastamme avusta kutsuimme lakimiehen kolmilapsisen perheensä kanssa meille syömään. Heidän lapsensa ovat pari vuotta E:a vanhempi poika, E:n ikäinen poika ja Iso-O:n ikäinen tyttö. Ilta hujahti nopeasti tämän avuliaan ja hyväntahtoisen perheen parissa.
Kuumien kelien vuoksi ulkoilu on jäänyt vähäiselle. Lapsilla on siis ollut aikaa erilaisiin projekteihin. Iso-O värkkää muutenkin aina jotain, mutta tällä kerralla syntyi jotain aika ainutlaatuista. Iso-O:n tekemistä hahmokorteista E keksi, että niitä voisi hyödyntää pelissä. Syntyi lautapeli, jonka monimutkaiset ohjeet E kirjoitti neljälle paperille pienikokoisella tekstillä. Testasimme peliä yhdessä viikonloppuna, ja sehän toimi. Muutaman pikkuparannuksen jälkeen E ja Iso-O alkoivat kirjoittaa ohjeita tietokoneelle - ja tuunasivat ennen lähtöä itse pelilautaakin siten, että tällä hetkellä se on jaloilla seisova, hieman korotettu malli. Ehdotin idean myymistä muutamalla kymmenellä miljoonalla jollekin pelifirmalle, mutta ihan siihen vaiheeseen ei vielä päästy. Ehkä Suomi-loman jälkeen sitten. :)
Televisiosta tulee jatkuvasti kaikenlaisia elokuvia, joista mm. Yksin kotona-sarja on iskeytynyt E:n toivelistalle. Viikonloppuna katsoimme ykkösen ja kakkosen, kun sattuivat tulemaan kerrankin inhimilliseen aikaan. Sen verran tekivät vaikutuksen isompiin, että pitkiäkin repliikkejä on kuulunut kertailtuna ilta toisensa jälkeen. Ja Pikku-O totesi pitävänsä T:a kädestä kiinni, ettei Islannissa käy "Home Alone two" (elokuvassa perheen kuopus menee vahingossa New Yorkin koneeseen). En tiedä, mistä kertoo se, että illalla Pikku-O kiljui kurkku suorana ja Iso-O:kin lähti ajatukseen mukaan, että E:n sängyssä makaava E onkin zombi. Jouduimme laittamaan valon päälle ja tarkistamaan asian.
Kone Islantiin lähtee 15 minuutin kuluttua. Odottelen vielä hetkosen, josko minulle soitettaisiin. Erittäin outo sattuma on, että samalla lennolla lentää islantilainen työkaverini A sekä norjalaisen työkaverini sisko. Pieni on maailma suuressakin maailmassa.
Paljon ehti tapahtua ennen matkan varsinaista alkua. T lähetti sähköpostitse ja vei fyysisesti 550 printattua sivua tiukkaa tekstiä sisältävän väitöskirjansa viimeisen, ns. väitösversion vastaväittäjilleen ja tiedekunnalle. Samalla hän ilmoitti virallisesti väitöspäivänsä tiedekunnan sihteerille, joka välittomästi julkaisi sen. Lasten kanssa hän kävi muutamaan muuhunkin otteeseen BC:lla asioitaan hoitamassa sekä Newtonin kirjastossa viilentymässä. Perjantai-iltana hän lähti E:n kanssa Iso-O:n seuraksi Bostonin Esplanadelle katsomaan Despicable Me-elokuvaa muutaman muun Iso-O:n kaveriperheen sekä satojen muiden bostonilaisten kanssa. Pikku-O hieman pahastui jouduttuaan jäämään kotiin myöhäisestä ajankohdasta johtuen, mutta korvaukseksi vietimme söpön äiti-poikaillan jäätelön ja elokuvan parissa. Pieni istui käpertyneenä sylissäni. Isommilla oli ollut mukavaa. Jopa E:lla, joka alkuun hieman tavoilleen uskollisena kyseli, onko pakko lähteä.
Sain yleiseltä syyttäjältä rangaistuksen uhalla haasteen saapua todistajaksi oikeuteen joulukuisen kolarini ansiosta. Koska tilanteen kanssa on ollut monenlaista ongelmaa, säikähdin aika paljon. Mieleeni tuli, että toinen osapuoli jälleen yrittää muuttaa tarinaansa ja saada minut maksamaan. Mielessäni myös vilahti ajatus tilanteesta, jossa joudun miettimään, kenelle soitan ("I have a right to one phone call"). Myönnetään, hieman pitkälle mietittyä. Meitä on onneksi auttanut koulusta ja kirkosta tuttu lakimiesisä. Hän ystävällisesti soitti syyttäjälle ja selvitti, mistä oikein on kyse. Minun ei nyt tarvitsekaan mennä. Mikäli kuski saa vakavammat syytteet (kuten humalassa ajaminen ja karkaaminen rikospaikalta), saatan myöhemmin joutua, mutta murehdin sitä vasta sitten. Kiitokseksi saamastamme avusta kutsuimme lakimiehen kolmilapsisen perheensä kanssa meille syömään. Heidän lapsensa ovat pari vuotta E:a vanhempi poika, E:n ikäinen poika ja Iso-O:n ikäinen tyttö. Ilta hujahti nopeasti tämän avuliaan ja hyväntahtoisen perheen parissa.
Kuumien kelien vuoksi ulkoilu on jäänyt vähäiselle. Lapsilla on siis ollut aikaa erilaisiin projekteihin. Iso-O värkkää muutenkin aina jotain, mutta tällä kerralla syntyi jotain aika ainutlaatuista. Iso-O:n tekemistä hahmokorteista E keksi, että niitä voisi hyödyntää pelissä. Syntyi lautapeli, jonka monimutkaiset ohjeet E kirjoitti neljälle paperille pienikokoisella tekstillä. Testasimme peliä yhdessä viikonloppuna, ja sehän toimi. Muutaman pikkuparannuksen jälkeen E ja Iso-O alkoivat kirjoittaa ohjeita tietokoneelle - ja tuunasivat ennen lähtöä itse pelilautaakin siten, että tällä hetkellä se on jaloilla seisova, hieman korotettu malli. Ehdotin idean myymistä muutamalla kymmenellä miljoonalla jollekin pelifirmalle, mutta ihan siihen vaiheeseen ei vielä päästy. Ehkä Suomi-loman jälkeen sitten. :)
Televisiosta tulee jatkuvasti kaikenlaisia elokuvia, joista mm. Yksin kotona-sarja on iskeytynyt E:n toivelistalle. Viikonloppuna katsoimme ykkösen ja kakkosen, kun sattuivat tulemaan kerrankin inhimilliseen aikaan. Sen verran tekivät vaikutuksen isompiin, että pitkiäkin repliikkejä on kuulunut kertailtuna ilta toisensa jälkeen. Ja Pikku-O totesi pitävänsä T:a kädestä kiinni, ettei Islannissa käy "Home Alone two" (elokuvassa perheen kuopus menee vahingossa New Yorkin koneeseen). En tiedä, mistä kertoo se, että illalla Pikku-O kiljui kurkku suorana ja Iso-O:kin lähti ajatukseen mukaan, että E:n sängyssä makaava E onkin zombi. Jouduimme laittamaan valon päälle ja tarkistamaan asian.
Kone Islantiin lähtee 15 minuutin kuluttua. Odottelen vielä hetkosen, josko minulle soitettaisiin. Erittäin outo sattuma on, että samalla lennolla lentää islantilainen työkaverini A sekä norjalaisen työkaverini sisko. Pieni on maailma suuressakin maailmassa.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Kosteassa helteessä kohti Fourth-of-July-viikonloppua
Lasten koulu viimein loppui kesäkuun 26. päivä ja juhlistimme sitä menemällä lähiravintolaamme (O'Hara's) lounaalle. Se oli mukavaa ei pelkästään lounaan vaan myös ilmastoinnin vuoksi. Omasta talovanhuksestamme ei asianmukaista ilmastointia löydy. Kelit ovat olleet viime aikoina pääosin sietämättomiä kuumuuden ja erityisesti kosteuden vuoksi. Vain yhtena iltana Mainista puhalsi kuiva ja viilea tuuli juuri sopivasti ennen nukkumaanmenoa ja sinä yönä tulikin nukuttua tavanomaista paremmin.
Olin kesäkuun viimeisen viikon lähes kokonaan vapaalla, joten saimme muutaman yhteisen lomapäivän lapsien kanssa. Jee. T:n vääntäessä hikikarpalot otsallaan väitöskirjansa vihoviimeisiä referenssejä kohdilleen megaluokan hitaan ohjelman avulla tyyliin referenssi/(20-30 min) minä raahasin alkuun vähemmän innokkaan, mutta nopeasti lämmenneen porukan lähiseudun eläintarhaan (Stone Zoo). E hätisteli harmistuneena pikkulintuja pois uhanalaisen tropiikkilinnun ruokakupilta. Iso-O halusi kuvattavaksi jokaisen pörröisen tai vähänkin isomman eläimen kanssa ihastuen erityisesti Koalaan. Ja Pikku-O murehti vielä jälkikäteenkin, kuinka yksi susilaji oli metsästetty sukupuuttoon Yhdysvalloissa 1800-luvun lopussa.
Serkkuni perhe saapui viikon ajaksi vieraiksemme yhteensä kuuden viikon itärannikko-Chicago-kiertuellaan. Kelien puolesta olisi tietenkin saanut olla vähän viileämpää. Pikku-O:lla oli seuraa melkein 7-vuotiaasta pikkuserkusta ja kaikilla hauskuutta jatkuvasti liikkeessä olevasta 10-kk vauvasta. V leipoi sämpylöitä, rieskaa, leipää ja keksejä päivittäin, joten kaupan leipään ei juuri tarvinnut koskea. Saimme myös heidän tarjoamansa aterian Newtonin keskustan Union Street-ravintolassa, jossa ruoka oli hyvää ja ilmastointi miellyttavä, vaikka ensivaikutelma olikin hieman karu (urheiluselostus kovalla ja pöytämme aivan kulkuväylän vieressä).
Kuin tilattuna Fourth of July sattui vieraidemme viimeiselle kokonaiselle meilläolopäivälle. +35*C lämmössä kävelimme aamusta keskustan puistoalueelle, jossa oli perinteinen lasten itsenäisyyspäivänjuhla. Kaikki muut paitsi Iso-O osallistuivat juoksukilpailuun, ja erityisesti Pikku-O oli hirveän ylpeä saamastaan nauhasta. "I won", totesi hän moneen otteeseen. Hän oli lähtönsä toiseksi viimeinen. Hieman pitkäveteisen, lippuvalan ja Amazing Graze-kappaleen luonnollisesti sisältäneen juhlan jälkeen kävelimme kotiin ja aloimme valmistautua päivään perinteisesti sopivaan grillaukseen. Meille saapui vieraiksemme Newtonin kaksi muuta suomalaisperhettä, joten meillähän oli suorastaan pihajuhlat. Toinen perheistä muutti parin sadan metrin päähän meiltä vain noin viikko aiemmin, ja ihmetyksemme oli suuri, kun paljastui, että perheen äiti ja serkkuni V ovat vanhoja opiskelukavereita. Perheen pojat aloittavat syksyllä lastemme kanssa samassa koulussa. Toisen pojan nimi on E.
Kun saavuin perjantai-iltana töistä, päädyimme aivan extempore lähtemään viikonloppureissuun. Unohdimme täysin, että kyseessä oli Fourth of July-viikonloppu. Emme siis yrityksestämme huolimatta löytäneet yhtään vapaata hotellia/motellia/telttapaikkaa New Hampshiren tai Mainin alueelta perjantaista eteenpäin. Päädyimme lähtemään lauantaiaamuna sillä ajatuksella, että jäädään yöksi, jos onnistuu. Pois kotoa halusimme, sillä luvassa oli - jälleen - kostea ja kuuma viikonloppu.
Pysähdyimme syömään täälläolomme ensimmäistä kertaa Friendly's-ravintolaan, joka alunalkaen oli Massachusettsin Springfieldiin perustettu jäätelöbaari, mutta sittemmin levinnyt ympäriinsä ja muuttunut ruokapaikaksi. Tarkoitus oli syödä nopeasti jotain. Nopeus ei toteutunut, vaan odotimme ruokiamme melkein tunnin. Lapsia odottaminen harmitti, mutta harmin korvasi juomiin kuuluneet, tavanomaista pidemmät pillit. Miten voi riittää iloa yhdestä muovikappaleesta niin pitkään? Ne piti saada ottaa mukaan - E:nkin.
Kun viimein pääsimme ravintolasta pois, olimme melkein perillä. Olimme lähellä Mainin toisiksi suurimman järven leirintäaluetta. Sebago-järven leirintäalue rajoittuu aivan järven rantaan ja siihen kuuluu iso hiekkaranta. Ihmeen kaupalla löysimme meille telttapaikan ja jäimme yöksi. Lapset nauttivat täysin rinnoin uimisesta tuntitolkulla. Itsekin uskaltauduin. Järven koosta johtuen vesi ei ollut mitenkään liian lämmintä, mutta olipahan ainakin virkistävää.
Olin unohtanut pakata mukaan ruoanlaittoon tarpeellisen kattilan, mistä meinasi tulla aika iso harmi välillemme, mutta tilanne helpottui, kun T kävi kysymässä kattilaa lainaksi ruokaa laittamassa olevalta perheenäidiltä. Pasta paloi pahasti pohjaan, eikä intensiivisestä hankauksesta huolimatta tullut puhtaaksi. Ylinoloa. Amerikkalaiseen tyyliin kohteliaan hyväntuulisena perhe otti kattilan vastaan väittäen, että oli siinä tummaa jo ennen meidän polttamistammekin. No ehkä oli, mutta nyt kattila on kyllä pilalla. Eivät silti ottaneet maksua vastaan.
Yö sujui hieman levottomasti pissataukojen ja liian aikaisin alkaneen aamun vuoksi. Miksi ihmeessä lasten pitää heratä niin aikaisin vapaapäivinä? Leirintäalueella, jossa kaikki muut nukkuvat, ei ole ollenkaan helppoa hiljentää uimista odottavaa porukkaa. Lähdin lasten kanssa rannalle seitsemältä(!) aamulla. Olimme todellakin ensimmäisiä. Onneksi järvellä oli muutama vesihiihtäjä, joten emme pitäneet kaikkein suurinta meteliä.
Yhdeksän aikaan herätimme T:n, pakkasimme leirin kasaan ja lähdimme ajamaan toista reittiä kotiinpäin. Koska tiedossa oli kuuma, kostea keli Bostonin seudulla, kiirettä ei ollut. Menimme ensin aamupalalle Naple-nimisen pikkukylän Sandy's at the Flight Deck-ravintolaan. Vatsa täynnä ajoimme New Hampshiren vuorialueelle kohti Cannon-mountainia; yhtä lempilaskettelupaikoistamme. Turistimaiseen tyyliin menimme kabiinilla ylös hieman viileämmän kelin alueelle. No, jopa minä tarkenin hihattomassa mekossa, joten ihan hirveän kylmä siellä ei ollut. Pienen tepastelun jälkeen söimme lounaan yläravintolassa ja yhteensä parin tunnin reissun jälkeen laskeuduimme kabiinilla takaisin alas laaksoon. Ala-aseman urheilumuseossa näimme Bode Millerin olympiamitalit.
Ajomatka kotiin kesti ikuisuuden. Tie numero 93 alas New Hamsphiresta onnistuu aina pettämään odotukset. Ei ole monta kertaa, kun olemme saaneet ajaa sen omaa vauhtiamme. Kotiin kuitenkin pääsimme. Sopivasti Fourth of July-viikonlopun päätteeksi.
Olin kesäkuun viimeisen viikon lähes kokonaan vapaalla, joten saimme muutaman yhteisen lomapäivän lapsien kanssa. Jee. T:n vääntäessä hikikarpalot otsallaan väitöskirjansa vihoviimeisiä referenssejä kohdilleen megaluokan hitaan ohjelman avulla tyyliin referenssi/(20-30 min) minä raahasin alkuun vähemmän innokkaan, mutta nopeasti lämmenneen porukan lähiseudun eläintarhaan (Stone Zoo). E hätisteli harmistuneena pikkulintuja pois uhanalaisen tropiikkilinnun ruokakupilta. Iso-O halusi kuvattavaksi jokaisen pörröisen tai vähänkin isomman eläimen kanssa ihastuen erityisesti Koalaan. Ja Pikku-O murehti vielä jälkikäteenkin, kuinka yksi susilaji oli metsästetty sukupuuttoon Yhdysvalloissa 1800-luvun lopussa.
Serkkuni perhe saapui viikon ajaksi vieraiksemme yhteensä kuuden viikon itärannikko-Chicago-kiertuellaan. Kelien puolesta olisi tietenkin saanut olla vähän viileämpää. Pikku-O:lla oli seuraa melkein 7-vuotiaasta pikkuserkusta ja kaikilla hauskuutta jatkuvasti liikkeessä olevasta 10-kk vauvasta. V leipoi sämpylöitä, rieskaa, leipää ja keksejä päivittäin, joten kaupan leipään ei juuri tarvinnut koskea. Saimme myös heidän tarjoamansa aterian Newtonin keskustan Union Street-ravintolassa, jossa ruoka oli hyvää ja ilmastointi miellyttavä, vaikka ensivaikutelma olikin hieman karu (urheiluselostus kovalla ja pöytämme aivan kulkuväylän vieressä).
Kuin tilattuna Fourth of July sattui vieraidemme viimeiselle kokonaiselle meilläolopäivälle. +35*C lämmössä kävelimme aamusta keskustan puistoalueelle, jossa oli perinteinen lasten itsenäisyyspäivänjuhla. Kaikki muut paitsi Iso-O osallistuivat juoksukilpailuun, ja erityisesti Pikku-O oli hirveän ylpeä saamastaan nauhasta. "I won", totesi hän moneen otteeseen. Hän oli lähtönsä toiseksi viimeinen. Hieman pitkäveteisen, lippuvalan ja Amazing Graze-kappaleen luonnollisesti sisältäneen juhlan jälkeen kävelimme kotiin ja aloimme valmistautua päivään perinteisesti sopivaan grillaukseen. Meille saapui vieraiksemme Newtonin kaksi muuta suomalaisperhettä, joten meillähän oli suorastaan pihajuhlat. Toinen perheistä muutti parin sadan metrin päähän meiltä vain noin viikko aiemmin, ja ihmetyksemme oli suuri, kun paljastui, että perheen äiti ja serkkuni V ovat vanhoja opiskelukavereita. Perheen pojat aloittavat syksyllä lastemme kanssa samassa koulussa. Toisen pojan nimi on E.
Kun saavuin perjantai-iltana töistä, päädyimme aivan extempore lähtemään viikonloppureissuun. Unohdimme täysin, että kyseessä oli Fourth of July-viikonloppu. Emme siis yrityksestämme huolimatta löytäneet yhtään vapaata hotellia/motellia/telttapaikkaa New Hampshiren tai Mainin alueelta perjantaista eteenpäin. Päädyimme lähtemään lauantaiaamuna sillä ajatuksella, että jäädään yöksi, jos onnistuu. Pois kotoa halusimme, sillä luvassa oli - jälleen - kostea ja kuuma viikonloppu.
Pysähdyimme syömään täälläolomme ensimmäistä kertaa Friendly's-ravintolaan, joka alunalkaen oli Massachusettsin Springfieldiin perustettu jäätelöbaari, mutta sittemmin levinnyt ympäriinsä ja muuttunut ruokapaikaksi. Tarkoitus oli syödä nopeasti jotain. Nopeus ei toteutunut, vaan odotimme ruokiamme melkein tunnin. Lapsia odottaminen harmitti, mutta harmin korvasi juomiin kuuluneet, tavanomaista pidemmät pillit. Miten voi riittää iloa yhdestä muovikappaleesta niin pitkään? Ne piti saada ottaa mukaan - E:nkin.
Kun viimein pääsimme ravintolasta pois, olimme melkein perillä. Olimme lähellä Mainin toisiksi suurimman järven leirintäaluetta. Sebago-järven leirintäalue rajoittuu aivan järven rantaan ja siihen kuuluu iso hiekkaranta. Ihmeen kaupalla löysimme meille telttapaikan ja jäimme yöksi. Lapset nauttivat täysin rinnoin uimisesta tuntitolkulla. Itsekin uskaltauduin. Järven koosta johtuen vesi ei ollut mitenkään liian lämmintä, mutta olipahan ainakin virkistävää.
Olin unohtanut pakata mukaan ruoanlaittoon tarpeellisen kattilan, mistä meinasi tulla aika iso harmi välillemme, mutta tilanne helpottui, kun T kävi kysymässä kattilaa lainaksi ruokaa laittamassa olevalta perheenäidiltä. Pasta paloi pahasti pohjaan, eikä intensiivisestä hankauksesta huolimatta tullut puhtaaksi. Ylinoloa. Amerikkalaiseen tyyliin kohteliaan hyväntuulisena perhe otti kattilan vastaan väittäen, että oli siinä tummaa jo ennen meidän polttamistammekin. No ehkä oli, mutta nyt kattila on kyllä pilalla. Eivät silti ottaneet maksua vastaan.
Yö sujui hieman levottomasti pissataukojen ja liian aikaisin alkaneen aamun vuoksi. Miksi ihmeessä lasten pitää heratä niin aikaisin vapaapäivinä? Leirintäalueella, jossa kaikki muut nukkuvat, ei ole ollenkaan helppoa hiljentää uimista odottavaa porukkaa. Lähdin lasten kanssa rannalle seitsemältä(!) aamulla. Olimme todellakin ensimmäisiä. Onneksi järvellä oli muutama vesihiihtäjä, joten emme pitäneet kaikkein suurinta meteliä.
Yhdeksän aikaan herätimme T:n, pakkasimme leirin kasaan ja lähdimme ajamaan toista reittiä kotiinpäin. Koska tiedossa oli kuuma, kostea keli Bostonin seudulla, kiirettä ei ollut. Menimme ensin aamupalalle Naple-nimisen pikkukylän Sandy's at the Flight Deck-ravintolaan. Vatsa täynnä ajoimme New Hampshiren vuorialueelle kohti Cannon-mountainia; yhtä lempilaskettelupaikoistamme. Turistimaiseen tyyliin menimme kabiinilla ylös hieman viileämmän kelin alueelle. No, jopa minä tarkenin hihattomassa mekossa, joten ihan hirveän kylmä siellä ei ollut. Pienen tepastelun jälkeen söimme lounaan yläravintolassa ja yhteensä parin tunnin reissun jälkeen laskeuduimme kabiinilla takaisin alas laaksoon. Ala-aseman urheilumuseossa näimme Bode Millerin olympiamitalit.
Ajomatka kotiin kesti ikuisuuden. Tie numero 93 alas New Hamsphiresta onnistuu aina pettämään odotukset. Ei ole monta kertaa, kun olemme saaneet ajaa sen omaa vauhtiamme. Kotiin kuitenkin pääsimme. Sopivasti Fourth of July-viikonlopun päätteeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)