keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Pyöräilyä ja marjanpoimintaa

Ihanaa! Ilma on kuivunut ja lämpötila laskenut siedettäviin lukemiin. Yöllä oli jopa raikasta, mikä sai meidät, ikkunat apposen ammollaan nukkuvat, lepäämään pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Maanantaina oli vielä kuumaa ja kosteaa. Hiki virtasi, kun autoin Pikku-O:ta pyöränsä kanssa läheiseen leikkipuistoon ja takaisin. Samanikäisen serkkupojan oppiminen ajamaan ilman apupyöriä on otettu kunnioituksella vastaan, ja Pikku-O on löytänyt uutta intoa pyöräilynopetteluun. Polkeminen sujuu jo melkoisen mukavasti, tosin asiasta joutuu tiheästi muistuttamaan. Sen sijaan käsi saattaa päästä irti ohjaustangolta ja pää kääntyä ympäristöä seuraamaan aivan yllättäen. Äidin vahva tuki satulasta ja ohjaustangosta on täysin välttämätöntä. Jatkamme harjoittelua - onneksi meillä kuitenkin on pyöräkärry Pikku-O:n tulevia preschool-matkoja varten. Ja pidempiä pyöräreissuja, kuten tiistaina Newton pohjoisempiin osiin, pystymme vielä tekemään lastenistuimen kanssa; sen verran pienikokoisesta pojasta on kyse.

Pikku-O on saanut opetella myös pidemmän matkan kävelyä. Kävimme kahdestaan kävellen aktivoimassa uudet pankkikorttimme läheisellä pankilla tiistaina, ja tänään keskiviikkona pieni mies sai kulkea koko muutaman kilometrin mittaisen lenkkipolkumme. Rattaat olivat henkisenä tukena mukana, mutta niitä ei tarvittu.

Pankkikorttiasiasta saisi aivan oman tarinan aikaiseksi, mutta lyhyenä mainintana todettakoon, että saimme automaattisen hälytyksen pankista edellisellä viikolla; tililtämme oli siirtynyt pienehköjä, mutta säännöllisiä summia johonkin aivan kummalliseen paikkaan. Niinpä korttimme kuoletettiin, ja saimme eilen viimein uudet. Taas on tehty monta matkaa lähipankkiimme asioiden järjestämiseksi. Tylsä lisäsäätäminen kaiken muun oheen. Palvelu on kyllä ollut jälleen kerran erinomaista.

Kuumuudesta ja kosteudesta erityisesti kärsivä T on yrittänyt löytää pakopaikkaa kirjastosta valmistellessaan lupaamaansa Ricouer-artikkelia. Kun tänään viimein kelien osalta helpotti, lähdimme koko porukan voimin pyörinemme katsomaan, joko vadelmat ja karhunvatukat olivat poimittavissa. Osa oli, ja saimme rasialliset molempia matkaamme. Maistuivat hyviltä vaniljajäätelön kanssa. Suunnittelimme jo uutta retkeä launtaille. Mukavaa, että sisäinen marjanpoimijani pääsee sopivassa määrin toteuttamaan itseään täälläkin.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Juhannus New Englannissa

Juhannusaatto sujui mukavasti kotisohvapöydän äärellä nauttien aquavitaen siivittämänä sinappisilliä, uusia perunoita, tilliä, ruisleipää (tosin kuminalla ryyditettyä), jättikatkarapuja ja kevätsipulilla maustettua kermaviiliä. Hyydyin jo ennen ensimmäisen ranskankielisen elokuvan loppua; T jaksoi katsoa kaksi. Pitäähän sitä uutta opittua kieltä ylläpitää, oli kello mitä tahansa.

Juhannuspäivä alkoi lasten osalta aikaisin. Itse sain venyttyä sängyssä lähelle yhdeksää. T raahautui ylös hieman ennen puolta päivää juuri sopivasti viemään E:n luokkakaverinsa syntymäpäiville. Tämänkertaiset syntymäpäivät olivat KidsStreet:illä, ja jälleen kerran E saapui kotiin kasvot leveässä hymyssä, äänenvoimakkuus maksimissaan kertomaan, kuinka "ihan tosi kivaa" oli taas ollut. Mukana oli tietenkin vastalahja syntymäpäiväsankarilta. Hiki alkaa jo puskea pintaan lasten ensivuoden syntymäpäiväjuhlajärjestelyjä miettiessä.

T löysi syntymäpäiväpaikan lähistöltä puiston (Nahanton Park), jossa kasvaa villivadelmia ja karhunvatukoita. Muutaman päivän, kun jaksamme odottaa, pääsemme (ehkä) poimimaan itse marjoja. Hassua sanoa näin, mutta sitä mahdollisuutta onkin ollut ikävä. Puisto ei ole edes kovin kaukana.

Tänään juhannussunnuntaina T kävi aamusta kirkossa, jossa hän viikon päästä sunnuntaina pitää messun. Heti messun jälkeen laitoimme porkkanatikut ja omenasuikaleet tarjoiluastioihin ja ajoimme seurakunnan vuosittain juhannussunnuntaina (kirkkoherra on juuriltaan ruotsalainen) järjestämälle picnicille Auburndale Cove Playground-alueelle. Pääsimme nauttimaan oikein perinteisestä yhdysvaltalaisesta picnicistä; tarjolla oli hotdogeja ja hampurilaisia, Coca Colaa ja Lemonadea, suklaakeksejä ja karkkia. Karkkia lapset saivat osallistuttuaan peliin nimeltä Pinata: baseballin näköistä narussa roikkuvaa palloa kävivät kaikki lapset vuorotellen lyömässä baseball-mailalla; tavoitteena oli saada tämä karkkia täynnä oleva pallo rikki. Pikku-O:kin läjäytti oikein olan takaa. E ja T osallistuivat vielä leikkimieliseen jalkapallo-otteluun, ja E maalivahtina toimiessaan teki monta hienoa torjuntaa ja upeaa palautuspotkua.

T ja E lähtivät vielä iltaa viettämään Major League Soccer-otteluun, jossa vastakkain ovat kotiseutumme joukkue New England Revolution ja Chicago Fire. Oli iloinen yllätys, että neljän muun huipputasolla urheilevan joukkueen (Red Sox, Patriots, Celtics ja Bruins) lisäksi Boston on mukana myös huipputason jalkapallossa.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Museopäivä

Jalkapallo-ottelut (Brasilia-Portugali ja samanaikaisesti netti-tv:n kautta Pohjois Korea-Norsunluurannikko) piti tietenkin ensin nähdä, mutta niiden jälkeen lähdimme hankkimaan päivän kulttuuriannoksen oikein isolla kauhalla. Olin kirjaston kautta varannut liput Isabella Stewart Gardner-museoon aikoja ennen kuin saimme kuulla mahdollisuudesta vierailla Bostonin lastenmuseossa samana päivänä. Lähdin kuitenkin sillä asenteella, että kotiin voi palata missä välissä vain, jos jonkun jaksaminen loppuu.

Kävellessämme Fenwayn pysäkiltä kohti ensimmäistä kohdettamme, Isabella Stewart Gartner-museota, esittelivät E ja Iso-O minulle reitin varrelta ystävämme O:n lapsuudenkodin ja viereisen puiston isot kalat; molemmat olivat tulleet heille tutuiksi edellisellä viikolla samaista reittiä T:n kanssa kulkiessaan kohti MFA-museota. Kalat saivat rauhassa jäädä polskuttamaan, kun itse siirryimme 100 vuotta ajassa taaksepäin astumalla museon ovesta sisään. Isabella Stewart Gartner avasi museonsa vuonna 1903 ja se on pysynyt hänen toiveensa mukaisesti melkolailla samanlaisena siitä lähtien. Meihin kaikkiin suurimman vaikutuksen teki paikan kokonaisuus, ei niinkään mikään sen yksittäisistä tauluista tai esineistä, vaikka siellä hienoja yksityiskohtia olikin.

Olimme museossa vain hieman yli tunnin, joten virtaa oli vielä yllin kyllin lähteä eteenpäin. Matkan varrella näimme kaksi erityisesti Iso-O:ta mietityttämään jäänyttä sairasta ihmistä. Vanha mies makasi tajuttomana metropysäkin penkin alla. Ambulanssi ajoi samanaikaisesti paikalle, joten en ehtinyt itse asiaan lainkaan reagoida. Ehdin kuitenkin huomata miehen ranteessa joko sairaalarannekkeen tai jostakin kroonisesta sairaudesta (diabetes, epilepsia) varoittavan rannekkeen. Tapahtumasta ja rannekkeesta saimme juteltavaa metromatkan ajaksi. Museon lähistöllä ohitimme iäkkäämän naisen, jonka toinen jalka oli turvonnut muodottomaksi. Siitä löytyi keskusteltavaa vielä kotimatkallakin.

Lastenmuseo ei petä koskaan. Tällä kertaa Pikku-O:kin kuului selvästi kohderyhmään. Vuosi sitten hän oli vielä ihan liian pieni, vaikka museon sisäänpääsymaksupolitiikan perusteella 1-vuotias jo katsotaan asiakkaaksi toisin kuin muissa museoissa, joissa ikäraja yleensä on 3. Oli oikein ilo seurata, millä innolla kaikki menivät ja tekivät erilaisia asioita. Selkeää ykköspaikkaa ei tällä kertaa löytynyt, vaan jokaiselta osastolta tuntui löytyvän paljon kaikkea kiinnostavaa. En meinannut saada porukkaa millään lähtemään.

Hyvää juhannusta kaikille! Taidamme laittaa T:n kanssa vähän silli-iltapalaa uusien perunoiden kera museokävijöiden jo nukkuessa.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Toinen rappunen (Step 2CK)

Voihan lehmänhenkäys! Hellelukemat ukkoskuuroilla maustettuina eivät saa oloa kovin raikkaaksi ja virkistäytyneeksi. Sitä virkeyttä olisin taas tarvinnut tentin toista osiota läpi tarpoessani.

Prometric-testikeskuksessa oli tänään huomattavasti enemmän porukkaa kuin edellisellä kerralla, ja suurin osa oli tekemässä nimenomaan jotain USMLE-tenteistä (Step 1, Step 2CK tai Step 3). Oli hauska huomata, että ko. tentteihin osallistujat näyttivät ihan yhtä pöllämystyneiltä kuin itsekin, ja että en edes ollut kaikkein vanhin. Oli siellä toki muutama selvästi nuoremmankin oloinen - yhdellä Step 1-tenttijällä oli kertauskirja alleviivattu monenvärisin merkinnöin.

Step 2CK koostui kahdeksasta tunnin mittaisesta sessiosta, joista jokaisessa oli 44 kysymystä (yhteensä 352). Aikaa yhteen kysymykseen oli siis enemmän (ruhtinaalliset 82 sekuntia) kuin edellisessä tentissä (75 s), mutta tiukkaa teki. Viimeisessä sessiossa alkoi pään sisällä jo surista siihen malliin, että tuntui kuin samaa kysyttäisiin aina uudelleen ja uudelleen. Ihan väärässä en ollut, sillä jälkikäteen ymmärsin, että kysymysten potilastapausten samankaltaisuudet eivät olleet sattumaa; niitä on mahdotonta jakaa eteenpäin, kun potilas oli joko 87-v nainen, 72-v mies, 57-v mies, 42-v nainen, 17-v nuori, 4-vuotias lapsi tai 2 viikkoinen vauva.

Tentti on nyt ohi. Kirjat on palautettu kirjastoon. Sieltä ne haetaan takaisin, jos arvaukset eivät tänään osuneet kohdilleen. Jos ne taas osuivat, on seuraavana vuorossa Massachusettsin ajoluvan hakeminen, sillä menetin tänään vuoden maassa oltuani oikeuden ajaa Suomen kortilla.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Ensimmäinen luokka takana

Viikonloppuna ahkeroin kirjani äärellä yläkerrassa muun perheen yrittäessä selviytyä paahtavasta helteestä käymällä pulikoimassa viime loppukesänä löytämällämme järvellä ja vierailemalla hyvin ilmastoidussa museossa. Hikoilu jatkui tänään maanantaina aamusta auringon lämmittäessä yöllisen sateen kostuttamaa maata. A-serkku, joka palasi yömyöhään onnistuneelta Kanadan turneeltaan, pakkasi tavaransa vuokraamansa auton kyytiin ja lähti vanhalta vaikuttavaa navigaattoria hyödyntäen kohti muutaman päivän Cape Cod-retkeään. Reipasta meininkiä. Tapaamisiin Suomessa, A!

E pääsi tänään ensimmäiseltä luokalta. Erityistä jännitystä päivään ei sisältynyt, sillä todistukset saatiin jo viime viikolla, eikä koulun puolesta ollut mitään kevätjuhlaakaan muille kuin viidesluokkalaisille (Elementary Schoolin ylin luokka ennen siirtymistä Middle Schooliin), ja heillekin jo viikko sitten. Koulun jälkeen PTO (eli koulun vanhempien yhdistys) järjesti omatoimipicnicin, jolle yritimme osallistua T:a lukuunottamatta. Paahde pihalla oli kuitenkin lähes sietämätön, ja jouduimme (tai minä jouduin ja pakotin pikkuväen mukaani) luovuttamaan tunnin jälkeen. Kaverit tuli silti hyvästeltyä, ja kutsuja yhteisille playdateille sateli. Mukava huomata, että E:sta on pidetty.

Huomenna olisi pitkästä aikaa mahdollista nukkua vähän pidempään. Niinpä varmaan.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Kuolemantuomio

Ei tullut Boston Celticsistä 18. kertaa NBA-mestaria. Seitsemänteen eli viimeisimpään mestaruusotteluun venynyt taisto LA Lakersia vastaan ratkesi neljännen neljänneksen keskivaiheen virheisiin. Lopputulos 83-79 on jopa hieman sievä siihen nähden mikä se olisi voinut olla. Mutta tulos on selvä: kun neljä voittoa ratkaisee mestaruuden, se on kerrasta poikki jos seitsemänteen otteluun joudutaan. Jännitys kihelmöi kämmenissä myös kotisohvalla, kun ottelukello nakutti armottomasti kohti päätöstä. Summerin soitua Lakers juhli - mutta Celtics oli hävinnyt kentältä samalla kellonlyömällä kuin maan nielemänä. Yhtään Celtics-pelaajaa tai valmennusryhmään kuulunutta ei tv-kuvissa näkynyt edes taustalla.

Kyseessä on kai luonnollinen vastaus kaiken toivon haihtumiseen. Mieleen tuli raamatullista perua oleva värssy: "kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole". Jokin hetki myöhemmin valmentajahaastattelu vahvisti tätä kalmon tunnelmaa. Kaikesta näki, että päävalmentaja Doc Rivers olisi mieluiten ollut ihan muualla. Tämän hän itse asiassa sanoi myös ääneen, todeten samalla häipyvänsä vähintään viikoksi paikkaan, josta häntä ei (media) tavoita millään. Käyttääkö tässä nyt sitten kuvaa tuhkasta nousevasta feeniks-linnusta vai haudan lepoa seuraavasta ylösnousemuksesta, mutta epäilen Celticsin olevan, mahdollisesta nuorennusleikkauksesta huolimatta, myös ensi vuonna samaisessa finaalisarjassa. Tämä ei siis selvästi ollut minkään tarinan loppu.

Hieman toisin on ollut toisaalla. Samaan aikaan käytyjä jalkapallon mm-lopputurnauksen alkusarjapelejä katsoessa on ollut pakko todeta, että pelkällä maineella ei selvästi näissä kisoissa ratsasteta. Alisuoriutujia ja varsinaisia rimpuilijoita on löytynyt porukasta, jolla ei ennen kisojen alkua pitänyt olla mitään ongelmaa selviytyä vähintään kahdeksan parhaan joukkoon: Englanti, Espanja, Italia, Ranska, listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Mielenkiintoista ja historiallisesti säväyttävää on myös se, että jopa Brasilia joutui nöyrtymään Pohjois-Korean edessä ja päästämään yhden maalin tältä kummajaiselta maiden joukossa. Jälkimmäinen on viimeksi osallistunut kisoihin vuonna 1966 eikä sen listasijoitus kovin hääppöinen ole - kansainvälisiä pelejä kun ei kovin usein ole syystä tai toisesta järjestynyt. Ihmetyksen sormi on monta kertaa mennyt hämmästyksen suuhun, kun tätä kaikkea on yrittänyt sulatella. Menestystarinoita on ammuttu kentällä alas samalla kun mahdollisia uusia on syntynyt. Jos kohta pelaaminen itse voi olla nautinto, voi niitä, jotka ovat ylimielisyyden pilvilinnoihin rakentaneet! Tuomarin pilli voi silloin tuntua karnevaalisoittimen sijaan kuin tuomion pasuunalta.

Vaan tämä kaikki on kuin kärpäsen surinaa korvissa, jos taustalla viritettyjä ajatuksia pyrkii hetken miettimään ihan vakavalta pohjalta. Siihenkin on oma syynsä. Kellon tikitys ja aikamerkin antaminen voi pelikenttien ulkopuolella tarkoittaa ihan oikeaa kuolemantuomiota. Eräs asia, jonka käsitteleminen on omalta osaltani vielä tyystin kesken, on se, että tällä hetkellä asumme maassa, joka aktiivisesti vielä paitsi jakaa kuolemanrangaistuksia, myös panee niitä käytäntöön. Tämä perjantai tulee jäämään aikakirjoihin varmasti NBA-finaalin ja lukuisten muiden pelattujen pelien johdosta, mutta epäilen erään toisen tapahtuman kuitenkin olevan ihmiskunnan historiaa arvioitaessa merkittävämpi: tänään on mies ammuttu kuoliaaksi, koska hän ampui aikanaan itse.

Perjantain ensimmäisten hetkien aikana Utahin osavaltio pani toimeen vuonna 1985 annetun kuolemantuomion. Se sinällään on jo tapahtuma, jonka pitäisi jättää hetkisesti pohtimaan oikeuden käsitettä ja sen määrittelyä: onko oikeuden oikea malli retributiivinen, rehabilitatiivinen vai restoratiivinen? Ensimmäisessä lyödään silmään silmästä, toisessa kuntoutetaan epäsosiaalisia, ja kolmannessa pyritään korvaamaan aiheutettu vahinko eikä niinkään etsimään rangaistusta vikaan menneen teon tekijälle. On siinä pohtimista. Mitä kuolemaan tuomitseminen - ja erityisesti tuomion täytäntöönpano - muuttaa maailmassa? Yksisilmäistä olisi suoraan perustella, että "taas on yksi pois kaduilta kulkemasta", jos kerran tässäkin tapauksessa ko. henkilö oli pois kaduilta jo 25 vuotta. Toisaalta, kuinka voi korvata vahingon, jos menee tappamaan toisen? Ja jos tälle tielle lähtee myös "yhteiskunta", eikö se itse silloin anna myös eräänlaisen kieroutuneen toimintamallin - etenkin jos tuomion täytäntöönpanoon liittyy teloituskomppania kuten tänä perjantaina? Eikö maailma itse asiassa silloin muutu juuri piirun pahemmaksi kuin paremmaksi?

Muistan jo muinaisena opiskeluaikana pohtineeni, että minkä takia se, mikä näyttää olevan ihmisiltä yksilöinä kiellettyä, on sallittua esivallalle, joka kuitenkin koostuu ihmisistä? Jos ihmiset toimivat esivallan nimissä, johtaa tämä väistämättä edellä olevan taustalla kummittelevan ihmetyksen lähteille, joka koskee moraalisen oikeutuksen ja yksilön valinnan suhdetta. Tässä jää kuitenkin vielä käsittelemättä itse esivalta ja sen asema. Kollektiivisilla ratkaisuilla - jollainen esivaltakin sellaisenaan on - näyttää olevan ylipäänsä oma, ihmisten yli ulottuva statuksensa, joka ei ole enää riippuvainen yksilötasolla tapahtuvista valinnoista. Tästä seurauksena on kysymys todellisista vallankäyttäjistä. Konkreettisesti: kuka on se, joka teloituskomppanian jäsenenä liipasimesta vetää?

Yritys ratkaista ongelma on viranomaisvallan käsite. Se ei kuitenkaan selitä alkuperäistä ongelmaa viranomaisina toimivien ihmisten kaksijakoisesta roolista. Viranomainen olisi tämän selityksen mukaan toisaalta tietyn moraalijärjestelmän alaisuudessa elävä ihminen ja toisaalta juuri tuota järjestelmää muokkaava vallankäyttäjä. Mutta kuinka suhtautua silloin esimerkiksi lauseeseen "sinut täytyy nyt tappaa, sillä ei ole sallittua tappaa"? Millä kriteerein sama ihmisyksilö saa "systeemin osana" olla vetämässä liipasinta (toisen ihmisyksilön ollessa "jyvällä"), kun se nimenomaisesti on kiellettyä? Onko ratkaisu lisätä edelliseen lauseeseen helpotusta tuottava lisämääre, se kun ei ole henkilökohtaisen tason vaan ylipersoonallisen tason lisäys: "(on katsottu toivottavaksi/paremmaksi/suotavaksi, että) sinut täytyy nyt tappaa, sillä ei ole sallittua tappaa"? Kuka tai mikä on tämä "on katsottu"? Ja miksi sillä on lupa teloittaa?

Nämä pohdiskelut eivät toki koske vain kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanoa vaan kaikkea viranomais-/esivalta-/ylempitaho-perusteista väkivaltaa, jota toteutetaan väkivallan vähentämiseksi. Joillekin tämä tuntuu olevan itsestäänselvää. Minä olen kokenut ajatuksen kiusallisella tavalla epäjohdonmukaiseksi - enkä siksi ole halunnut vesittää kykenemättömyyttäni ymmärtää vetoamalla suorasukaisesti maailmaan, joka ei totisesti ole täynnä vain hyviä ja puhtoisia asioita. Sillä, että maailma ei ole täydellinen, ei nähdäkseni voida perustella toimintamallia, joka nimenomaisesti on peilikuva tavoiteltuun ideaaliin nähden. Vai olisiko niin, että loppujen lopuksi asia pitäisi kysyä vallan ja sen käytön näkökulmasta: sinä et saa, mutta minä saan, sillä minulle on annettu valtion virka! Muistaakseni "L'État, c'est moi" -lausahdus ei sekään tuottanut kaikin puolin parasta mahdollista lopputulosta.

Mutta mitenkä tämän nyt summaisi, ennen kuin asia taas lipsahtaa liiallisuuksiin? Ehkä olisi syytä käyttää jalkapallovertauksia: Punainen kortti voi olla jalkapallokentällä välttämätön. Suihkukomennus ei kuitenkaan tarkoita, että veden sijasta suihkuhuoneeseen tulvahtaa Zyklon B:tä.

Penkkiurheilua

Todella outoa. Istun yksinäni television äärellä katsomassa jalkapalloa. Yleensä tällä paikalla istuva T lähti selvittämään vuoden ajan epäonnistunutta kaapelitelevisiomme nimenvaihto-ongelmaa (yhtiö ei ole "pystynyt" vaihtamaan sopimukseen nimeämme, vaikka sekä entinen omistaja että T on lukuisia kertoja tätä puhelimitse, sähköpostilla ja faksilla yrittänyt). Tänään on se päivä, kun T menee eväspaketin kanssa pääkonttorille, eikä suostu poistumaan paikalta ennenkuin nimi on vaihtunut. Voin vain kuvitella, miten ihastuneita siellä ollaan, kun hän saapuu sinne näin perjantain jo kääntyessä iltapäivään.

Istun siis katsomassa televisiota. Ihan yksinäni en ole, sillä samassa huoneessa ovat majaleikkiään rakentamassa molemmat O:t. Majaleikki on syntynyt siksi, että sohvatyynymme päällyskankaat ovat pesussa kynsilakkatahran vuoksi ja tyynyt näin ollen poissa sohvista. Tahraan olen itse syyllinen, sillä Iso-O:n kynsiä aamulla lakatessani putosi tippa sohvallekin. Lakkaa joutui tyynyn lisäksi poistamaan tänään muualtakin; Pikku-O käytti tilanteen hyödykseen ja maalasi kaikki omat sormenkyntensä vaaleanpunaisiksi. Naurattaisi, jos ei alkaisi olla jo kohtuullisen uupunut tähän jatkuvaan omatoimisuuteen.

Yhdysvallat tasoitti pelin (Slovenia-USA). Vielä pitäisi saada yksi maali, jotta T:n leikkimielinen jalkapalloveikkaus jäisi plussan puolelle. Veikkaus on käynnissä Jyväskylän fysiikan laitoksen tutkijoiden kesken, ja T on mukana ystävänsä kautta.

Jalkapallon lisäksi jännitimme eilen Celticsin pärjäämistä NBA-loppuottelussa. Bostonin omaa joukkuetta kannusti kanssamme tänäaamuna Niagaran suuntaan lähtenyt vieraamme A. Jännittävän ottelun lopputulos kääntyi valitettavasti Los Angeles Lakersin voitoksi. Valitettavasti siksi, että olisi ollut aika hauska päästä seuraamaan, mitä voitto olisi kaupungissa aiheuttanut.

No pöh. Katsomani jalkapallopeli päättyi tasan. Iloisena kuitenkin lopettelen kirjoittamista, sillä T soitti ja ilmoitti onnistuneensa vaihtamaan nimen sopimukseemme. Vaihtaminen onnistui, kun T oli pyytänyt pääsyä suoraan johtajan juttusille. Nyt voimme katsoa otteluita OMALLA nimellämme varustetulla sopimuksella.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Puolen vuoden kertauskurssi

Huoh. Puoli vuotta on hurahtanut kuin läpi sormien. Paljon on tapahtunut - ja etenkin sivuja kirjoissa kääntynyt, samoin kuin liuskoina tulostunut. Siksi on turha yrittääkään kirjoittaa siitä kaikesta. Sen sijaan muutamia irtohuomioita viimeisen puolen vuoden ajalta.


Tentti (SE alkuperäisteosten tentti).

Parmenides: Proem, Way of Truth, Way of Opinion -- Plato:Republic; Sophist;Phaedrus -- Aristotle: Nicomachean Ethics; De Anima; Poetics -- Plotinus: On Beauty; On Time -- Augustine: Confessions; De Trinitate X-XI -- Boethius: The Consolation of Philosophy -- Anselm: Proslogion -- Aquinas, Summa Theologiae (Part I, qq. 1-3, 75, 76, 79, 84, 85; Part I-II, qq. 90-92, 94-95) -- Descartes: Meditations -- Hume: A Treatise of Human Nature, Book. I, Parts I and III -- Kant: Critique of Pure Reason; Groundwork for the Metaphysics of Morals -- Hegel: Phenomenology of Spirit; The Philosophy of Right -- Ricoeur: Time and Narrative, Vol 3; From Text to Action.

-Läpi.


Ajokortti.

Koska EU-kortilla saa ajaa vain vuoden maahantulopäivästä lukien, täytyi tulevaa syksyä varten hankkia paikallinen ajokortti -- tarkoittaa 16-17-vuotiaille suunnattua, etupäässä erilaisten sakko- ja rangaistustaulukoiden detaljeihin keskittynyttä kirjallista koetta (materiaali täällä) sekä ajokoetta. Inssiajon der Chief puhui niin käsittämätöntä mongerrusta, etten meinannut millään tajuta mistä milloinkin oli kyse. Kriittisellä hetkellä avuksi tuli -- lain sanelemasta pakosta takapenkille istumapainoksi mukaan otettu "sponsor" -- viehättävä kurssikaveri T. Tekstiviesti paikalliselta T:lta läpimenneen inssin jälkeen (kun viimein kävi selväksi, että inspektor todella haluaa minun demonstroivan taskuparkkeerausta keskellä risteysaluetta, vailla parkkipaikkoja): "I could barely understand him. I was amazed u kept your cool - very impressive."


Talviolympialaiset.

Edellisissä -- yhdistettynä kursseihin sekä väitöstyötä edistävien, niihin sisältyvien 25-sivuisten kurssipapereiden kirjoittamiseen -- oli allekirjoittaneelle talviolympialaisia rahan edestä, mutta tulin huomanneeksi niiden oikeiden olympialaisten olleen Pohjois-Amerikassa järjestetyt. Muistan nähneeni suomalaisia jääkiekkoilijoita pelitamineissaan, ja sen, että Kanada vei voiton Yhdysvalloilta tiukassa finaaliottelussa. Onnea niille, jotka näkivät enemmän.


Tuckerman Ravine.

Pihalla piti joskus käydä, siksi pyyhkäisin(/mme) New Hampshiren puolelle New Englandin korkeimmille vuorille. Sen korkeimman huipun, Mt. Washingtonin, rinteellä on tämän seutukunnan vapaalaskumekka, Tuckerman Ravine. Kahteen otteeseen siellä nyt vierailleena luulen, että ensi talvena löydän itseni uudelleen ja yhä uudelleen kiipeämästä ylöspäin -- jotta voisi sitten tulla alaspäin vain murto-osan siitä samasta ajasta.


YL:n Yhdysvaltain kiertue.

Ylioppilaskunnan laulajat vierailivat Yhdysvalloissa mainesanojen saattelemana esittämässä Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaa Osmo Vänskän johtaman Minnesota Orchestran kanssa. Välipäivänä ystävämme O piipahti Bostoniin katsomaan entisiä kotiseutujaan. Vastavuoroisesti minä sain yösijan O:n hotellihuoneesta piipahtaessani New Yorkissa kuuntelemassa entistä kuoroani (miten tämä nyt sitten oikeasti ilmaistaan: siis kuoroa, jossa olen ennenmuinoin itsekin laulanut) klassisen musiikin supervenuella eli Carnagie Hallissa. Bravissimo! Standing ovations!


Health Care Reform.

Vääntöä, vääntöä. Mutta laki läpi - tosin vesitetyssä muodossa. Ehkä se kuitenkin on alku jollekin ihan uudelle.


Luterilainen vesper jesuiittayhteisön omassa "kappelissa".

Teologis-filosofisia teemoja käsittelevän Justin Martyr Societyn kokoontumisen yhteydessä vietetään aina vesper eli liturginen iltarukous. Ymmärrettävästikin kyseessä on ollut aina katolinen vesper. Itselleni tuntemattomasta syystä sain kutsun toimittaa tämä vesper pääsiäisviikon kokoontumisen yhteydessä - toki luterilaisena versiona. Käsittääkseni olin ensimmäinen luterilainen, joka jesuiittayhteisön St. Mary's Hall:in kappelissa (isompi kuin monet Suomen kirkot) ylipäätään mitään papillista toimitti. Merkittäköön aikakirjoihin.


Tähän on ehkä hyvä lopettaa. Merkittäköön aikakirjoihin.

Kesäloman kynnyksellä

A-serkku saapui painavaa laukkuaan raahaten iloksemme lauantai-iltana, ja on ahkerasti tutustunut Bostonin seutuun käymällä keskustan lisäksi lähisaarilla lintuja bongaamassa, ryhävalaita merellä ihmettelemässä ja Aquariumissa merileijonien esitystä katsomassa. Tänä iltana vuorossa on Red Sox-peli, ja huomenna taitaa olla edessä tutustuminen Harvardin kampukseen.

Meillä sen sijaan on arki pyörinyt ennallaan, joskin tänään pukeuduttiin juhlavaatteisiin. Oli Iso-O:n viimeinen preschool-päivä. Marimekon vaaleanpunaiseen kukkamekkoon sonnustautuneena johti hän joukkomme viimeisen päivän aamua viettämään. Vanhemmat oli kutsuttu ja myös Pikku-O pääsi mukaan. Pienen naposteltavan ja vapaamuotoisen keskustelun jälkeen kaikki koululaiset saivat pienet muistot preschoolista. Pari tuntia oman poistumisemme jälkeen hain selvästi haikean Iso-O:n. Päiväkotiaika on nyt ohi keskimmäiseltämmekin.

E kantoi mukanaan todistuksiaan koulusta saavuttuaan. Kielitaitoa oli arvioitu jo aiemmin keväällä strukturoidun testin avulla, ja tulokset saimme muiden todistusten mukana. E:n taso on tällä hetkellä 3 (1-5; taso 5 vastaa äidinkieltään puhuvan tasoa), vahvin osaamisalue on kirjoittaminen. Strukturoidun testin lisäksi E:n oma englanninopettaja oli arvioinut kehittymistä, ja luokanopettaja oli monisanaisesti ja vivahteikkaasti antanut palautetta E:n selviämisestä luokassa muidenkin aineiden osalta. Eniten arviossa ilahdutti se, että E on opettajan mukaan kypsynyt impulsiivisuutensa hallinnassa ja jaksaa paremmin keskittyä tekemään tehtävänsä loppuun. Itselleni iloa on toki tuottanut E:n into käydä koulua ja oppia uusia asioita; koko vuoden aikana E ei ole yhtenäkään aamuna ollut haluton lähtemään.

T sai lupaamansa Luther-paperin lähtemään eilen. Vielä pitäisi puristaa paperi kasaan Ricoeurista. Oma vapaa-aikani alkaa viikon päästä torstaina tentin jälkeen. Suuri helpotus on myös se, että sain viimein rypistettyä viisumibyrokratian niin valmiiksi kuin se tässä vaiheessa mahdollista onkaan; haastatteluaika on nyt varattuna.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Jalkapallokisat alkoivat

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat ovat alkaneet. Aikaerosta johtuen pelit tulevat sopivasti päivällä, ja alkupotkua pääsi katsomaan kanssamme myös Suomesta saakka saapunut vieraamme. Onneksi illat ovat peleistä vapaita, ja ovat kuluneet leppoisesti mukavan vieraamme kanssa jutustellen hyvän ruoan ja viinin äärellä. Ystävämme P saapui vieraaksemme torstai-iltana ja voitti heti pikkuväkemme suosion. Erityisesti Pikku-O seurasi P:n perässä ympäri taloa ja painautui aivan viereen sohvalla. Huuli meni mutrulle, kun P perjantaina lähti kohti Harvardin seminaariaan. Kiitoksia, P, vierailusta!

P:n vierailu ja miesväkemme jalkapallontuijotus sekä tulosveikkailu ovat värittäneet arkiviikkomme loppua, mutta on meille muutakin tapahtunut. E:lla oli torstaina "Author's Breakfast" luokassaan, mikä tarkoitti vanhemmille kutsua katsomaan lastensa aikaansaannoksia leppoisasti kahvikupposen äärellä. T sai kunnian osallistua, ja sai nähdä ison kansiollisen E:n tuotoksia vuoden varrelta.

Eilisen koulupäivän jälkeen E pääsi luokkakaverinsa syntymäpäiville Plaster Fun Time-liikkeeseen, ja saapui sieltä kasvot leveässä virneessä ilmapalloa, maalaamaansa jalkapallopatsasta, silly bandz:eja ja tikkareita kantaen. Nyt E:llakin on "hassuja nauhoja", joten kateellisuutta siskon kuminauhoja kohtaan ei enää tarvita. Kateellisuus siirtyi siskolle, sillä nyt hän on kaksi tikkaria köyhempi kuin E. Hohhoijaa! Kaiken pitäisi aina mennä täsmälleen tasan.

Pikku-O:n omatoimisuuden kanssa taiteilemme päivittäin. Eilen hän löytyi seisomasta lavuaarin ääreltä hammastahnatuubi kädessään yrittäen saada siitä tahnaa harjalleen. Tänään hän ei lannistunut kieltäytyessäni antamasta kaakaota aamupuuron kanssa, vaan kävi omatoimisesti hakemassa kaakaojauheen kaapista ja lappoi kuppinsa täyteen. Potan hän tyhjentää aina itse, mikäli emme ehdi väliin, eikä vaivaudu avuksi pyytämään isommankaan hädän yllättäessä. Ei ihme, että vessamme ovat niin usein pesun tarpeessa.

Kävimme äsken Iso-O:n kanssa kirjastossa hakemassa seuraavalle odotetulle vieraallemme Boston-ja New England-aiheisia matkaoppaita. A-serkku saapuu tänään New Yorkin suunnasta arkeamme ilahduttamaan. Kouluakaan ei ole enää kuin pyrähdys jäljellä. Loma häämöttää. MAAAAAALIIII!

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Hassut nauhat

Olemme päässeet tutustumaan lähietäisyydeltä Yhdysvaltain kouluja häiritsevään ilmiöön. Silly Bandz on villiinnyttänyt ala-ja yläkoululaiset niin pahoin, että näiden erimuotoisten ja -väristen kuminauhojen tuominen kouluihin on jouduttu vallan kieltämään. Eilen uutisissa naureskeltiin kauppojen nopeasti tyhjeneviä hyllyjä ja lasten keräilyintoa. Ihmeteltiinpä niissä ilmiön leviämistä aina Highschool-ikäisiinkin saakka. Pussillisen eri teemoja sisältäviä kuminauhoja saa muutamalla dollarilla. Niinpä niitä on monilla useita satoja. Emme sentään ole itse, ainakaan vielä, hassahtaneet näiden hankkimiseen, mutta silti Iso-O:n käsistä niitä löytyy jo yhteensä seitsemän.

Kaikenlaisia höpsötyksiä, ajattelen ja käännän katseeni hitaasti ranteeni ympärille kietoutuneeseen vihreään dinosaurus-nauhaan.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Suvivirren voimalla kukkulan laelle

Suvivirsi kaikui salissa erityisesti lasten vanhempien nostalgisoituessa sitä laulamaan. Oli aika päättää Suomi-koulun lukuvuosi 09-10. Lapset saivat todistuksensa, ja hälinä oli melkoinen. Kahvipöytäjonon ollessa pitkä ja sisäilman nihkeä olimme vähällä lähteä pois, mutta koska olimme pakanneet uimapuvut mukaamme, päätimme vielä jäädä. Ratkaisu oli oikea. Aurinko alkoi pilkistää pilvenraosta ja vesi tuntui lapsista lämpimältä (tästä voi olla toistakin mieltä, sillä viimeisenä järvestä pois houkuteltu Iso-O tärisi kylmissään, ja huulten lisäksi kasvot olivat sinisenä). Myös T kävi uimassa ja veteli onnellisen näköisenä pitkää matkaa pitkin järven selkää. Moni muukin uskaltautui uimaan. Itse en kokenut siihen tarvetta.

Kun viimein lähdimme, päädyimme kotiinmenemisen sijaan tekemään pienen minireissun lähiseudulle, autolla kun olimme liikkeellä. Teimme pienen kävelyreissun Blue Hills-kukkulan päällä olevalle observatoriolle. Varustuksemme oli aavistuksen epäammattimainen, sillä kivikkoista ja kallioista rinnettä noustessamme olimme pukeutuneet juhlavarusteisiimme - Iso-O:lla oli vaaleanpunaiset kukkavarvastossut. Lisäjännitystä retkeemme loi lähestyvän ukkosen jyrinä ja tapaamamme retkeilijän varoitus tornadosta. Pääsimme hienosti kukkulan laelle, mutta suojapaikaksemme suunnittelemamme observatorio oli kiinni. Tuuli yltyi, joten lähdimme varsin rivakkaa vauhtia alas. Muutama pisara tuli päällemme, mutta tornadolta säästyimme. Kotimatkalla satoi kaatamalla ja lähiseutumme oli täynnä pudonneita oksia. Ilmeisen kova tuuli oli käynyt vierailemassa täälläkin.

Salamapalloilua

Salamoiden välkkyessä, rankkasateiden riepotellessa ja paahtavan helteen kourissa olemme sinnitelleet loppuviikon. T on yrittänyt parhaansa mukaan viilentää taloamme, ja on itse päässyt nukkumaan vasta yön pimeinä tunteina, jos silloinkaan. Hikisennihkeä olo ei saa omaakaan vointia kovin pirteäksi - ei ihme, että talossamme on ollut vallalla tiettyä levottomuutta myös pikkuväkemme keskuudessa.

Levottomuutta kävimme purkamassa perjantai-iltana jalkapallo-ja baseball-kentillä. Alkuun T juoksutti koko porukkaa ympäri kenttää, sitten palloteltiin, minkä jälkeen kävin E:n ja Iso-O:n tekniikkatreenien aikana itse juoksemassa. Pikku-O keskittyi tällöin harjoittelemaan "kukkapissien" tekemistä. Isoveljen mallin mukaan yritys oli kova, mutta toteutus jäi vielä puolitiehen. Ilman vaippaa hän on iloksemme ja ihmetykseksemme selvinnyt jo parin viikon ajan, mutta tässä osiossa tarvitaan vielä lisää harjoitusta.

Jalkapalloilun jälkeen baseball-kenttä vapautui, ja pääsimme kaikki joko lyömään tai ottamaan lyötyjä palloja kiinni - myös Pikku-O. Olivatpa omat taitoni ruostuneet kouluvuosista! Osuin palloon vain kerran, eikä sekään ollut kovin koordinoitu lyönti. Lapset saivat juosta ja touhuta yhteensä parin tunnin ajan, ja pitkästä aikaa rauhoittuminen nukkumaan tapahtui ilman minkäänlaista iltateatteria.

Urheilun lisäksi arkeamme sävyttäneet koulupäivät ovat vielä käynnissä entiseen tapaan. Iso-O kävi tutustumassa uuteen, tulevaan kouluunsa T:n kanssa torstaina. Hieman yli tunnin ajan vanhemmille oli järjestetty omaa ohjelmaa samalla kun nämä tulevat koululaiset saivat tutustua opettajiinsa, luokkakavereihinsa ja koulutiloihin. Ilokseni Iso-O totesi koululla olleen "kivempaa kuin preschoolissa". Mieltäni ilahdutti myös se, että sanottuaaan, jälleen kerran, halustaan jäädä lomamme jälkeen Suomeen, muutti hän mieltään, kun totesin sen tarkoittavan sitä, että Kindergarten-luokka jäisi käymättä.

E taas pääsi luokkakaverinsa syntymäpäiville. Näitä kutsuja on nyt pitkän tauon jälkeen oikein kasautunut kesäkuulle - tiedossa on vielä kahdet. Itseäni vähän hirvittää, sillä täkäläinen tapa viettää lasten syntymäpäiviä näyttää tarkoittavan erillisen puuhapaikan (pomppulinna, tanssisali ym.) vuokrausta syntymäpäiväpalveluineen. Ilmeisesti sellaiset vanhanajan lasten kotisyntymäpäivät ovat todella pois muodista. E tuli kasvot virneessä takaisin kantaen mukanaan vastalahjana saamiaan, pimeässä heijastavia discopalloja ja rannekoruja. Sain nähdä myös esityksen siitä, kuinka E oli villisti tanssinut yhden lempikappaleensa (Living on a Prayer) tahdissa. Esitys oli aika hassu, mutta nauraa ei toki voinut, sillä E oli hyvin tosissaan.

Lähdemme pian laulamaan Suvivirttä Suomi-koulun kevätjuhlaan Kaleva-majalle Littletoniin. Säätila voisi olla parempi; sataa kaatamalla, ja luvassa on myös viikolta tuttuja äkillisiä myrskyjä, jotka ovat kiskoneet satoja vuosia vanhoja jättimäisiä puita irti maasta ja kaataneet talojen päälle. Toivottavasti emme itse joudu tälläisen myrkyn kouriin matkallamme.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Iso-O:n kevättodistus

Yöllä hurja ukkonen herätti meidät, ja aamusta oli oikein painostava keli. Tulisieluisen matamimme tunnelma oli sen mukainen. Mikään vaateyhdistelmä tai hiustyyli, jota ehdotin, ei kelvannut. Myrskynmerkin tavoin suljimme kotioven takanamme. Mutta heti saavuttuamme preschoolille, väistyivät Iso-O:n päänsisäiset pilvet ja salamointi, ja hän oli jälleen kuin kaunein auringonpaiste. Sain tästä itsekin osani oikein lämpöisen anteeksipyynnön ja halauksen kera:"Äiti, sinä olet NIIIIIIN rakas!"

Kun on seurannut tämän vahvojen tunteiden lyylin kasvamista pienestä "myttyläisestä" viisivuotiaaksi äärilaitojen ihmiseksi, on välillä vaikea muistaa olevansa aikuinen. Aina ei toki tule muistettuakaan. Siksi oli kiva saada oikein paperilla tietoa, mikä tämä lyylimme oikein on mieh... tyttöjään. Iso-O sai ensimmäisen kevättodistuksensa.

Ms. Jennifer, joka on Iso-O:n ryhmän opettaja, oli arvioinut hänen kehittymistään eri alueilla: Emotional, Social, Cognitive, Gross Motor, Fine Motor ja Speech and Language. Kaikissa kohdissa oli 3-7 alakohtaa, ja ihan jokaisessa - myös kielellisessä kehittymisessä - Iso-O:n rastit olivat kaikkein parhaimmassa. Kun vielä sanallisessa arviossa Iso-O:n kerrottiin olevan nopea oppimaan, hyväntuulinen(!), huumorintajuinen, kaikkien kaveri ja todellakin valmis syksyllä alkavaan kouluun, olin kovin ylpeä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.