lauantai 28. heinäkuuta 2012

Endokrinologia-jakso

Neliviikkoinen endokrinologia-jaksoni on ohi. Muutaman uuden englanninkielensanan lisäksi tuli opittua enemmän kuin vuosiin yhteensä. Tehokasta tämä yhdessäihmettely - ainakin oppimismielessä. Ajankäytöllisesti mielipiteeni on toinen; aktiivista työtä tein muutaman tunnin päivässä, yhteensä 10-15 tuntia viikossa. Silti kokonaisviikkotuntimääräni viimeisen, täyden 5 arkipäivän jälkeen oli 51.75 tuntia eli yli 10 tuntia päivässä. No, oppimassahan täällä ollaan. Mitä jaksoni aikana tapahtui? Seuraavana läpileikkaus tapahtumista.

Aamuisin osallistuin aamumeetingiin, jossa käytiin läpi yksi potilastapaus kerrallaan, esiteltiin edelliseen liittyvä artikkeli/kuunneltiin miniesitelmä. Esitelmiä oli esim. septisestä artriitista, feokromosytoomasta, kroonisesta leukemiasta ja perikardiitista.

Meetingin jälkeen siirryin viereiseen Ambulatory Care Center-rakennukseen, jossa vietin aamupäivän yhdessä jonkun endokrinologeista sekä toisen vuoden erikoistujan ja lääketieteenopiskelijan kanssa. Tutkimme potilaat vuorotellen, minkä jälkeen menimme tapaamaan potilasta vielä yhdessä endokrinologin kanssa. Tavallisimmat ongelmat liittyivät diabetekseen ja kilpirauhaseen, mutta mukaan mahtui myös lisäkilpirauhasongelmaa, lisämunuaistauteja ja sukupuolenvaihdosasioita.

Puolen päivän aikaan siirryimme erikoistujan kanssa takaisin sairaalan ja lääketieteellisen puolelle kuuntelemaan tunninmittaista esitystä jonkin erikoislääkäreistä pitämänä. Samalla söimme lounaamme, joka tyypillisesti on salaattia ja jotain muuta (pizzaa, tortilloja, pastaa, pihviä ym). Kuukauden aikana opiskelimme mm. happo-emästasapainoa, elektrolyyttihäiriöitä, matkailijan terveydenhuoltoa, rintasyövän hoitoa, työhakemuksen laatimista ym. Esitelmänpitäjän tyylistä riippuen kuuntelin ja opin joko 95% tai vähemmän. Joskus nimittäin ruoanjälkeinen raukeus meinasi yllättää.

Lounasesitelmän jälkeen jäimme odottamaan hakulaitteen piipausta. Joskus se piippasi, yleensä ei. Jos se piippasi, oli osastoilla uusi endokrinologin arvioita vaativa potilas, jonka jokin meistä kolmesta kävi tutkimassa ja haastattelemassa. Minun omia osastopotilaitani koko jakson aikana oli vain kuusi:
- diabetekseen munuaissiirron jälkeen sairastunut nuori nainen
- kilpirauhasen liiikatoiminnan vuoksi leikkauksen läpikäynyt nainen
- sydäninfarktiin sairastunut nainen, jolla kilpirauhasen vajaatoiminta löytyi sivulöydöksenä
- sydäninfarktin ja neljän suonen ohituksen läpikäynyt mies, jolla samalla todettiin kakkostyypin diabetes
- lisämunuaisen kuorikerroksen vajaatoimintaepäily naisella, jolla oli toistuvia sairaalajaksoja hypotermian, hyperkalemian ja hypoglykemian vuoksi sekä
- maksansiirtopotilaan tuore diabetes
Myöhäisestä iltapäivästä osallistuimme erikoislääkärin kierroille, joiden aikana kävimme läpi kaikki uudet sekä seurantaa vaativat entiset konsultaatiot. Aikaa kului tunteja. Nämä sessiot olivat erittäin opettavaisia, mutta miksi ihmeessä ne piti aloittaa niin myöhään?

Hiljaisten alkuiltapäivien aikana ehdimme jutustella niitä näitä toisen vuoden erikoistujan kanssa ja sain monta hyvää vinkkiä, kuinka selvitä maanantain osastopäivästäni (tuuraan yhtä työkaveriani) sekä tiistaina alkavasta Milfordin aluesairaalan osastojaksosta. Vinkit ovat tärkeitä, sillä - uskokaa tai älkää - siirtyminen elektroniseen sairauskertomusjärjestelmään on vielä täysin kesken, ja käytössä on käsinkirjoitettujen tekstien lisäksi monia eri ohjelmia, joiden kaikkien käyttö pitäisi osata. Voin aavistaa, että maanantaista tulee pitkä päivä. Jutustelun lisäksi kävimme erikoistujan kanssa myös osallistumassa simulaatiokeskuksen elvytysharjoitukseen, mikä oli hyvä näin osastojaksojen alkamisen alla.

Ensimmäinen jakso kolmestatoista internship-jaksostani on ohi. En voisi olla kiitollisempi siitä, että sain aloittaa näin helposti. Rauhallisen viikonlopun jälkeen on aika kääriä hihat ja alkaa tositoimiin. Tositoimista lisää myöhemmin.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Hiljainen talo

Keskiviikkoiltapäivänä saapui ukkonen, joka aiheutti yhtäkkisesti paljon vettä paikkoihin, joissa sitä ei kuulu olla. Yksi tälläinen paikka oli tie numero 9. Huonommin sopivaa aikaa tulvalle on vaikea kuvitella. Pääsin lähtemään töistä puoli viideltä kerrottuani, että vartti yli seitsemältä perheeni lähtee viikoiksi Suomeen lomailemaan. Normaalisti olisin ollut kotona viimeistään puoli kuudelta. Tänä keskiviikkona en ollut. Istuin tunteja lähes liikkumattomassa autojonossa Framinghamissa ja keskustelin puhelimitse lasten kanssa epäonnistuen täydellisesti itkuni pidättelyssä. "Are you crying mom? Please do not, Pikku-O's tears are as big as golfballs". Kun aikaa ei enää ollut, autojono ryhtyi liikkumaan ja hurjastellen ajoin kotipihaan toteamaan, että taksi on jo pihassa. Onneksi T oli tavoilleen uskollisena hieman myöhässä omasta aikataulustaan, ja ehdin kuin ehdinkin lähettää perheeni matkaan. Pakistanista tänne muuttanut taksikuski eläytyi tilanteeseen niin vahvasti, että heilutti lasten kanssa minulle koko sen matkan, minkä talomme oli taksille näkyvissä. Se oli sen verran koomista, että minua kyynelten läpi ihan nauratti.

Keskiviikkoillan jälkeen olen yrittänyt opetella hiljaisen talon tapoihin. On ihan kummallista, kun kukaan ei keskeytä ja melua, eikä kukaan istu helteestä kärsivän näköisenä märkä rätti niskassaan puhaltimen tehdessä parhaansa tutkijan ajatusten viilentämiseksi. Nukuin 15 tuntia pe-la välisenä yönä sillä seurauksella, etten saanut unta lauantai-iltana. Parasta siis pysyä vähäisemmissä tuntimäärissä ja normaalissa aikataulussa.

Työstä olen tykännyt. Kommunikointi on edelleen suurin haasteeni, mutta onneksi olen saanut siihen niin pehmeän laskun. Endokrinologia on avautunut monin tavoin ja erityisesti diabeteksen hoito on tullut tutuksi. Yleiset taudit ovat yleisiä, mutta harvinaiset saavat todella innostumaan. Tapasin miehen, jolla oli MEN 2A. Kanssani tätä endokrinologia-jaksoa ovat suorittamassa viimeisen vuoden lääketieteenopiskelija Mary ja sisätauteihin toista vuotta erikoistuva intialainen nuorimies Sunny. Hauskoja tyyppejä molemmat.

Nyt on sunnuntai ja ulkona mitä ihastuttavin kesäkeli. Ei siis syytä valittamiseen. Ei minulla eikä talolla.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Kesälomaviikko kotona, Cape Codilla ja Mainissa

Viikon mittainen loma viime viikon tiistaista tämän viikon maanantaihin hurahti nopeasti kuten arvata saattaa, mutta monipuolisten tapahtumien vuoksi aikaa ensimmäisten päivien tapahtumista tuntuu olevan ikuisuus. Kuumat kelit ovat jatkuneet jo melkein kuukauden ja lomani aikana lämpötila tuntui vain nousevan. Yhdeksänkymmentä Fahrenheitia (+32*C) meni rikki kaikkina päivinä ja tänään käydään sadan asteen tuntumassa (+38*C). Kuuma. Onneksi kosteus on tullut kiusaksemme vasta maanantaina - kuiva kuumuus on niin paljon helpompi kestää. Paitsi T:n, joka malttamattomana odottaa pian alkavaa matkaa Suomeen, jossa ainakin alkuun pitäisi olla viileämpää. Kellon nakutellessa kohti töihinlähdönhetkeäni on kiva vielä hetkeksi istahtaa alas tapahtumia kertailemaan.

Alkuun kävimme Newtonin keskustassa hoitamassa muutaman käytännönasian. Kuten vuokramme automaattisen siirtymisen vuokraemäntämme tilille taas vuoden verran eteenpäin joka kuun ensimmäisenä arkipäivänä. Tai klarinettiin tutustumisen Music & Arts-liikkeessä. Pikku-O:n pyöräily hypähti jälleen askeleen eteenpäin, ja minua suorastaan kiellettiin tarttumasta häneen kriittisillä hetkillä isojen teiden lähestyessä. Satuimme olemaan keskustassa samaan aikaan Newtonin kaupungin tilaaman, lapsille suunnatun esityksen kanssa, ja pääsimme katsomaan ja osallistumaan Johnny the K:n interaktiiviseen performanssiin. E eli täysillä mukana esityksessä, mutta totesi kovaan ääneen jälkikäteen:"It was kind of boring!" Voitko olla käyttämättä englantia, jos arvostelet esitystä! Esityksen jälkeen oli tarkoitus vielä hetkeksi jäädä keskustan isoihin leikkipuistoihin, mutta nälkä alkoi vaivata meitä kaikkia ja lähdimme kotiin. Vaan emme päässeet liian lujaa vauhtia, sillä erään talon edessä oli mäkiauto ja lappu:"Please take!" E päätyi raahaamaan perässään puista autoa minun taluttaessani hänen pyöräänsä. Raahaamisen vaiva oli selvästi sen arvoista, sillä aikuisen silmään isolta jätekasalta vaikuttava kärry tuotti suurta riemua pihallamme, kun sillä vuoron perään ajeltiin.

T:lla oli iltapäivästä Skype-treffit väitöskirjansa kieli-ym. editoijan kanssa, joten yritin pitää suuriäänisen jengimme poissa jaloista. Lähdimme ostosretkelle Marshalls:iin. Oli jo ilta, kun palasimme mukanamme pieni kasa vaatteita niitä tarvitseville.

Seuraava päivä meni suurilta osin valmistautuessa iltaan ja tuleviin matkoihimme. Olimme kutsuneet professori Garyn meille syömään, sillä hän on lähdössä koko seuraavaksi lukuvuodeksi Espanjaan. G ja A liittyivät joukkoomme. T onnistui jälleen illallisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tällä kerralla teemana oli Italia, ja illallinen koostui neljästä ruokalajista. Ensin söimme antipastin, sitten savukalapastan, pääruoaksi oli pihviä ja jälkiruoaksi jäädytettyä jogurttia. Iltamme loppui n. kymmenen aikaan, mikä oli hyvä, sillä seuraavan päivän Cape Cod- ja viikonlopun Maine-reissut vaativat vielä pientä viimeistelyä.

Torstai oli oikea Beach-päivä. Ajoimme Cape Cod:in Truro-nimisessä kunnassa olevaan T:n kurssikaverin vanhempien kotiin, jossa lapset kävivät jo pääsiäisenä ihastelemassa tuolloin juuri syntyneitä pikkukilejä. Nyt nämä vuohet olivat kasvaneet jo lähes aikuisten mittoihin, mutta hauskahan niitä oli minunkin käydä silittelemässä. Pienen evästauon jälkeen lähdimme turisteilta suljetulle, vain asukkaille tarkoitetulle rannalle. Melkoinen kokemus. Olimme satoja metrejä pitkällä hiekkarannalla yli neljän tunnin ajan, josta suuren osan T pelasi vaihtuvan ryhmän kanssa rantalentopalloa ja lapset uivat ja sukelsivat Atlantin suurissa aalloissa. Erityisesti Iso-O, joka ei juurikaan poistunut vedestä koko pitkän ajan kuluessa. Kasvoja kuumotti, kun lähdimme rannalta ensin kohti vanhempien taloa ja sieltä viimein kohti kotiamme.

Saimme ilmoituksen, että pieni automme olisi haettavissa korjaamolta lähes 2kk kestäneen korjausreissun onnistuttua ilmeisen hyvin. Koska halusimme lähteä kohti Mainin vuorialuetta mahdollisimman aikaisin, olimme hakemassa autoa jo seitsemän jälkeen aamulla. Viimein saimme T:n Hyttyseksi nimeämän työmatka-autoni takaisin. Tuntuu hyvältä.

Lomani viimeisin osio oli telttamatka Maine-osavaltion Bigelow-vuoren äärelle, Flagstaff-järven rannalle. Kun G, A ja D kuulivat suunnitelmistamme, he kysyivät, josko voisivat lähteä mukaan. Sehän vain sopi. Ajoimme ensin Waterville:n Silver Street Tavern:iin syömään tuhdisti ennen siirtymistämme metsään. Tuhti syöminen oli hyvä, sillä saavuttuamme telttapaikalle kävi ilmi, että kaikki sallitut paikat olivat jo varattuja. Isommille ryhmille tarkoitulta paikalta löysimme kuitenkin paikan, joka lopulta osoittautui lähes täydelliseksi. Täydellisyydestä verotti ensimmäisen yön samaisella alueella viettänyt parin kymmenen hengen seurakuntaporukka, joka piti meteliä pitkälle yöhön ja aloitti aikaisin aamulla sekä tulipaikan sijaitseminen tämän ryhmän telttojen keskellä. Toisena yönä he olivat poistuneet ja tilalle tuli alle kymmenen hengen eräoppaiksi kouluttautuva nuorien aikuisten ryhmä, joista meille ei koitunut minkäänlaista häiriötä koko aikana. Meidän telttamme sijatsi kymmeniä metrejä ryhmien teltoista pienellä mäntykangasniemellä lähes vesirajassa. Näkymät olivat hulppeat ja lapset sijaitsivat vedessä kaiken liikenevän ajan. Eikä tulipaikan puuttuminenkaan lopulta häirinnyt; T oli hankkinut meille retkikeittimen.

Pelkästään telttailemaan ja vedessä lillumaan emme olleet saapuneet. Puuroaamiaisen jälkeen lähdimme nousemaan Safford Brook-polkua pitkin kohti Bigelow-vuoren Avery-huippua. Nousua tuli n. 1000 korkeuserometriä ja kävelyä yhteensä yli 8 mailia (12,9km), joten saavutus oli hieno jopa meille aikuisille, lapsista puhumattakaan. Pikku-O nosteli pieniä jalkojaan valittamatta ja käveli ison osan matkasta itse; vain hitaan etenemisen vuoksi T ajoittain nosti pojan harteilleen. Suuri osa polkua kulki metsässä, mikä oli aavistuksen tylsää, mutta onneksi hieman ennen huippua (4088 jalkaa eli 1246m) metsä loppui ja joka suuntaan aukeni upeat näkymät ruhtinaalliseksi vaivanpalkaksi.

Sunnuntaiaamun otimme leppoisasti ja valmistimme retkikeittimellämme American Pancakes, pekonia, papuja, kananmunia ja kahvia. Ei ehkä mitään Gourmet-settiä, mutta maistui. Pikkusormen kokoisten sammakoiden (Wood Frog) hyppiessä jaloissa kannoimme tavaramme autoon ja lähdimme lähtöuinnin jälkeen kohti etelää. Pysähdyimme syömään Mainin kuuluisassa rantakaupungissa Portlandissa elämämme ensimmäistä kertaa hummeria Old Port Tavern-ravintolassa. Portlandista parin tunnin kotimatkaan meni aikaa yli kolme tuntia ruuhkan vuoksi; jouduimme jopa kiertämään pahimmat paikat pikkuteitä pitkin, mutta kaikkinensa viikonlopusta jäi kaikille hyvä mieli.

Matkan jälkeen olemme valmistautuneet perheen tänään keskiviikkoiltana alkavaan, viisiviikkoiseen Suomi-lomaan. Itse yritän olla ajattelematta asiaa liikaa - kurkkua meinaa kuristaa. Pitäkäähän heistä hyvää huolta!

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kesälomaa edeltäen

Aloitin loman. Johan siihen viikon jälkeen tarvetta onkin. En varsinaisesti toivonut lomaviikkoa heti alkuun, mutta kun en saanut sitä lasten hiihtoloman ajalle, päädyin tähän. Onhan nyt kesä ja perhekin vielä paikalla. Suunnitelmia meillä kovasti on - palaamme niihin myöhemmin. Nyt lyhyt läpileikkaus edellisten päivien tapahtumiin.

Viikonloppuna emme tehneet varsinaisesti mitään äärimmäisen ahkeraa. Kun annoin lapsille kaksi vaihtoehtoa - Bostonin keskustaan johonkin mukavaan paikaan vai läheiseen, nuhruiseen hiekkapuistoon - oli valinta heille helppo. Vietimme aikaa molempina päivinä hiekkapuistossa. Iso-O rullaluisteli, E potkulautaili ja Pikku-O pyöräili. Tämä viimeksi mainittu taito on pitkän talven jälkeen harjoiteltu uudelleen lähes alkutilanteesta lähtien, ja tämän hetken osaaminen on pyöräilijän omasta mielestä:"I am WEWY (=very) good!" Ulkopuolinen saattaa kiinnittää huomiota vaappuvaan polkupyörään ja avustettuun lähtöön, mutta tärkeintä on, että jatkuva huuto:"HOLD ME MOM!!!!" on laantunut.

Leikkipuistokäyntien lisäksi Iso-O pääsi käymään kaverinsa luona, mikä teki todella hyvää. Ulkopuolinen seura on hyväksi perheemme dynamiikalle. Pienen säikäytyksen tosin teki se, että saavuttuamme Pikku-O:n kanssa perheen talolle Iso-O:ta hakemaan ei kukaan ollut paikalla. Puhelimeen ei vastattu ja talo oli aivan autio. Tätä tilannetta kesti melkein tunnin. Perheen äiti oli lähtenyt ilman puhelintaan tyttöjen kanssa ulkoiluttamaan koiraa, ja aikaa olikin mennyt paljon aiottua enemmän. No, saimme mukaamme oikein virkistyneen ja hyväntuulisen tytön, joten odotus oli sen arvoista.

Töissä päiväni ovat sujuneet entiseen leppoisaan tyyliin. Olen tehnyt ensimmäiset saneluni käyttäen puhelinta ja ne ovat onnistuneet vaihtelevalla menestyksellä. Ensimmäisellä kerralla en tiennyt, kuinka sanelupuhelun saa pysähtymään, joten taukoja ei ollut varaa pitää. Teksti oli sen mukainen. Ihme kyllä sanelun vastaanottaja oli saanut muminastani selvää; ovat ilmeisesti tottuneet mitä kummallisempiin aksentteihin. Toinen asia, missä selvästi tarvitsen lisää harjoitusta on nopea reagoiminen yhtäkkiä esitettyihin kysymyksiin. Siinä vaiheessa, kun olen hitailla aivoillani saanut prosessoitua esitetyn kysymyksen ja alan vasta käydä läpi siihen mahdollisesti sopivia vastauksia, on jo seuraava kysymys ilmoilla. Monivalintatenteistä tuttu pikavastaaminen näyttää olevan tapa opetuksessakin. Katson ihmeissäni muiden työkavereideni kykyä reagoida niihin niin nopeasti. Melkein suurin haaste on kuulla ja ymmärtää tutut sanat (lääkkeet, lääketieteelliset termit ym.) niin eri tavoin äännettynä. Jo pelkkä sanan painotuksen muuttaminen ensimmäiseltä tavulta toiselle ja vokaalien erilainen ääntäminen vaatii prosessointia. Melkoinen haaste tällä iällä. Ja kolmas iso haasteeni on kommunikointini potilaiden kanssa. E:n sanoin:"I suck!" On todella hienoa, että sain näin leppoisan alun. Voisi olla aika toinen ääni kellossa, kun olisin alkanut suoraan kuormittavilta osastoilta.

Tapasin työterveyshoitajan positiivisen tuberkuloositestini vuoksi ja hän oli jo varautunut täyttämään minusta ilmoituksen piilevän tuberkuloositartunnan vuoksi viranomaisille. Ennenkuin annoin hänen tehdä tämän, kerroin taustoistani (mm. siitä, etten ole koskaan altistunut tuberkuloositartunnalle), Suomen tämänhetkisestä TB-tilanteesta ym, ja kuin ihmeen kaupalla hän suostui ottamaan minusta verinäytteen, jonka perusteella tuberkuloositartunta on mahdollista poissulkea. Olin enemmän kuin kiitollinen - ja samalla tyrmistynyt siitä tietoisuudesta, että moni saa merkinnän olemattomasta tuberkuloositartunnastaan aivan turhaan!

Mekaniikka-ja tekniikka-asioiden hoitaminen on myös tullut jäädäkseen. Automme sytytti itseensä moottoriviasta kertovan varoitusvalon, minkä vuoksi jouduin taas tekemään reissun korjaamolle. T:n arvelut osuivat kohdalleen, ja vien auton vasta lomani jälkeen oikeasti katsottavaksi; korjaamon omistaja kertoi valon kertovan jonkin pakokaasupäästösensorin viasta; ajaminen on silti mahdollista. Toinen automme - se, joka hankittiin minulle työmatka-autoksi - on ollut kohta 1,5-kk korjattavana. Vakuutusyhtiöltä tuli juuri tieto, että he korvaavat koko summan (lähes 5000 dollaria) ilman omavastuuta. Mikä on tietenkin kiva, sillä T:n perään ajettiin. Mutta milloin oikein saamme automme takaisin?

Ensimmäinen lomapäiväni on alkanut. Kohta syömme riisipuuroa ja lähdemme sitten musiikkiliikkeeseen selvittämään, mistä ja miten saisimme E:lle klarinetin ensi vuoden kouluorkesteria varten.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Dr. House-tyylillä mennään

Olen ollut kaksi kokonaista päivää töissä. Kokemukseni ja tietämykseni on siis valtaisaa. Sen verran olen kuitenkin päässyt huomaamaan, että tyyli ja tehokkuus poikkeavat huomattavasti kokemuksistani Suomessa. Tässä muutamia makupaloja.

Suuri osa on varmasti päässyt television välityksellä tutustumaan Dr. House:n tyyliin hoitaa potilaita. Samaan tylyyteen en ole törmännyt, mutta tapa ihmetellä yhdessä erilaisilla kokoonpanoilla tuntuu olevan maan tapa. Aamut alkavat aina yhteisellä 45 minuutin sessiolla, jossa käydään läpi yksi kiinnostava potilastapaus viimeisen vuorokauden ajalta. Yksi esittelee, toinen kirjaa samanaikaisesti taululle tärkeimmät tiedot, kolmas vetää tapauksen yhteen ja sitten yhdessä käydään läpi, mistä kaikesta voisi olla kyse. Todennäköiset ja epätodennäköiset vaihtoehdot huomioidaan. Opettavaista? Kyllä ja kiinnostavaa. Asiaa ei tee huonommaksi se, että samalla on tarjolla aamupala.

Yhdessä ihmettely jatkuu osastoilla ja poliklinikoilla, joissa vähemmän kokeneet esittelevät potilaansa enemmän kokeneille ja niitä käydään toistuvasti läpi vieläkin kokeneimpien kanssa. Olen tämän ensimmäisen kuukauden endokrinologian poliklinikalla aamupäivisin ja osastoilla konsultin vanavedessä iltapäivisin, ja olen jo tullut huomanneeksi monta tehostamisen mahdollisuutta. Esimerkiksi, konsulttini, jota seuraan, on valmistunut viisi vuotta sitten eli olisi hyvinkin pätevä toimimaan ilman valvontaa. Siitä huolimatta hän joutuu päivän päätteeksi kiertämään kaikki konsultaatiot vielä uudelleen toisen, 'pätevämmän' lääkärin kanssa. Kun tämä pätevämpi lääkäri pääsee osastoille vasta kolmen jälkeen, tulee päivistä väistämättä melko pitkiä.

Toinen kulmakarvojen nostattamisen aihe liittyy paperitöihin. Onneksi kehitys on viemässä siihen suuntaan, että potilaspaperit ovat viimein siirtymässä sähköisiksi. Mutta siirtyminen on vielä kesken, ja erityisesti erikoisalojen tekstit ovat vielä paperimuodossa - käsinkirjoitettuina. Oma leimasin on tärkeä, sillä jokainen harakanvarvas kuuluu kuitata leimalla ja allekirjoituksella, jotta se on pätevä.

Mutta, housemainen ihmettely jatkuu. Puolelta päivin joka päivä kokoonnumme jälleen yhteen. Nyt jonkin lääketieteellisen asian ympärille. Kuten tiistaina eteisvärinän. Kuulemme jonkun professoreista (ja heitähän riittää, sillä professorin titteli irtoaa huomattavasti Suomea aiemmin ja useammalle) esityksen ja syömme samalla lounaan. Mikä on tietenkin myös kovin mukavaa.

Yksityiselämäni on kovin epähousemaista, sillä minulla on perhe, jonka luokse olisi aina kova kiire; sairaalallahan kuuluisi viettää aikaa suurin osa vuorokauden tunneista. Tämän perheeni kanssa olen onneksi pystynyt hieman aikaa viettämään, sillä eilen oli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, jonka sain nykyisen leppoisan kuukauteni vuoksi vapaaksi. Hitaan aamun ja Newtonin keskuspuistokäynnin jälkeen valmistauduimme grillijuhlien järjestämiseen. Oli jälleen kerran mukava viettää hetki yhdessä G:n, A:n, ja D:n kanssa. F ei päässyt mukaan, sillä hän on koko kesän Minnesotassa opiskelemassa tanskaa oman väitöskirjaprojektinsa vuoksi (hänen kiinnostuksensa kohde on tanskalainen Kierkegaard). Grillivartaat, nakit, makkarat, pasta ja salaatti maistuivat kaikille. Samoin E:n kokonaan alusta loppuun toteuttamat kaurarusinakeksit.