Cape Cod

Kun jouluruokia on sulateltu maksimissaan mailin päässä kotoa: leikkitreffeillä (Iso-O), kaverin syntymäpäivillä (Pikku-O - ensimmäistä kertaa ilman vanhempia), ja autokorjaamossa (T) sekä yhden päivän työpaikalla (minä syyllistyin), sitä jotenkin kaipasi pientä irtiottoa.

Cape Cod, tuo Massachusettsin sarvi ja lomaparatiisi, on ollut "täytyyhän meidän siellä käydä, kun se niin lähelläkin on"-listalla pitkään. Kesäisin se on täynnä ihmisiä ja autoja ja siksi hieman luotaantyöntävä, ja talvella se menee kiinni aivan kuten Ahvenanmaa. Ei ole oikein ollut sopivaa hetkeä. Paitsi nyt, kun ei ole lunta ja tavanomaisempi talvikohteemme White Mountains antaa siten odottaa itseään. Päätimme keskiviikkona, että lähdemme reissuun, ja jo torstaina autonnokka kääntyi kohti ylvästä sarvea. Kirkas, aurinkoinen keli saatteli meidät matkaan. Tuuli tosin oli navakka, ja muutama pakkasaste tuntui siksi selvästi viileämmältä, mutta ei satanut, ja viileyttä vastaan voi suojautua vaatteilla.

Ajoimme ensin Hyannis-nimiseen pikkukaupunkiin kurkistamaan Kennedy-suvun tiluksia. Paljon siellä heistä muistuttikin, ja itse keskusta oli erityisen pikkusievä, mutta muutoin alue oli yllättävänkin ei-vauraannäköinen. Jatkoimme matkaamme kohti Cape Codin korkeimmalla kohdalla olevaa majakkaa (Highland Lighthouse). Majakka on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1857 aiemmalta 1700-luvun lopun paikaltaan rannan voimakkaan eroosion vuoksi. Kävimme katsomassa rantaa, jossa jyrkkään rinteeseen muodostuu jatkuvasti aaltojen voimasta koloja, ja josta ajoittain isojakin paloja murtuu metrejä alemmaksi.

Majakan luona emme päässeet itse rantaan dyynejä kokemaan, joten etenimme kohti Cape Codin kärkeä, Provincetownia, ja sen ranta-alueita. Suojeltuja ranta-alueita on Cape Codilla kymmeniä maileja, joten näimme niistä vain murto-osan Race Point Beachillä. Lapset olisivat voineet viettää siellä tunteja juosten suuria aaltoja pakoon, vaikka viima oli kova, eikä uimista olisi voinut ajatellakaan. Paitsi että kaikki kolme ajattelivat jossain välissä - E ja Iso-O edellisenä päivänä reissusta kuullessaan, ja Pikku-O rannan nähtyään:"Me mennään uimaan?" Lasten erilaisista persoonallisuuksista ehkä kertoo se, että Iso-O:n talvisaappaissa oli hiekkaa muutaman ensimmäisen dyyniaskeleen jälkeen ja housut olivat reiteen saakka märät, kun taas E:n lyhytvartiset kengät säilyivät täysin kuivina.

Vaikka nälkää oli valiteltu jo automatkan alusta lähtien, ei kenelläkään lapsista enää ollut yhtään tarvetta syömiselle, kun vienosti ehdotimme poistumista ravintolan suuntaan. Kun vieno ehdotus ei ottanut tuulta alleen, totesimme selkeäsanaisesti jättävämme rannalle hyvästit, ja lähtevämme syömään. Eikä varmastikaan liian aikaisin - väsymys ja nälkä alkoi selvästi porukkaa painaa. The Squealing Pig oli nimestään huolimatta oikein mukava ravintola, jossa palvelu oli hyvää ja ruoka varsin kelpoista. T maistoi elämänsä ensimmäisen osterin.

Ennen pimeän tuloa olisimme ehtineet hyvin kiivetä Pilgrim Monumentin päälle ja todennäköisesti nähdä Bostonin Skylinen, mutta vuodenaika tuli meitä vastaan. "Tervetuloa takaisin huhtikuussa", luki karusti ovessa, ja jäimme katsomaan tornia vain ulkoa. Kotimatka alkoi suunniteltua aiemmin, joten ehdimme pikaisesti käväistä vielä auringon viime säteitä katsomassa the First Encounter Beach:illä; tuolla rannalla, jolla intiaanit ja uudisraivaajat ensikertaa kohtasivat. T tosin pilasi oman mielikuvani tapahtumasta kertomalla oman aika hauskan versionsa, mutta ranta ja auringonlasku olivat kyllä aika hieno näky.

Olimme kotona jo seitsemän jälkeen, joten Cape Cod on helposti päiväreissun päässä meiltä. Voi olla, että jokin kaunis kesäpäivä lähdemme autojonoon seisomaan vain päästäksemme uudelleen hienoille dyyneille ja ehkä aalloillekin.