Kiitos Herralle!

Noniin, kiitospäivä on juhlittu. Boston Collegen kansainvälisten opiskelijoiden toimiston ehdotuksesta ja uutteralla avustuksella saimme koko perhe kutsun osallistua vakiintuneesti marraskuun neljäntenä torstaina juhlittavan aito-yhdysvaltalaisen kiitospäivän viettoon BC:n erään professorin kotona - tämän perheen ja muiden vieraiden seurassa. Kansainvälistä tunnelmaa tilaisuuteen loi suomalaisen perhekuntamme lisäksi se, että professori itse edusti australialais-kuubalaista verenperintöä ja hänen miehensä irlantilais-saksalaista. Toinen vierasperhe, niin ikään kolmilapsinen, oli puolestaan saksalais-yhdysvaltalainen. Mutta tässä ei suinkaan vielä kaikki. Lisävieraina olivat professorin eräs opiskelija, kanadalainen, sekä hänen eteläafrikkalainen poikaystävänsä. Ja kaikki siis viettivät yhdysvaltalaista kiitospäivää kalkkunoineen, karpalososeineen ja perunamuusseineen kaikkineen. Hyvällä ruokahalulla.

Samanaikaisesti noloa ja huvittavaa oli se, että niin ennen kuin jälkeen tätä tilaisuutta oma kulttuuritietämykseni kiitospäivän suhteen läheni - paistetun kalkkunan olemassaoloa lukuunottamatta - asymptoottisesti nollaa. Konsepti on toki elokuvista tuttu, mutta siis miksi? Varsinaisesti lisävaloa asiaan toi vasta paikallisen handyman Gordonin perjantainen piipahdus, jonka yhteydessä linkki Uuden Englannin ja kiitospäivän juhlinnan välillä paljastui. Jokaisen vähänkin merkittävämmäksi koetun asian varmenteeksi on kai syntynyt myytti, niin myös tässä tapauksessa. Ja tämän myytin juuret ovatkin sitten - jälleen kerran - kokolailla Bostonin lähiseudulla. Kun kyse on kuitenkin historiallisesta tapahtumasta, annetaan nyt tällä kertaa sen verran periksi, että myönnetään kyseessä olevan historiallisen myytin. Ja sitten alkaakin selostus.

Useimmat yhdysvaltalaiset tuntevat mahdollisesti tarinan vuonna 1621 vietetystä puritaani-pakolaisten kiitospäivän juhlasta, joka yleisesti tunnetaan nostattavalla nimellä "The Pilgrim's Thanksgiving Feast". Kyseessä oli siis Englannista Hollannin kautta Amerikan mantereelle uutta Jerusalemia rakentamaan tulleista, anglikaanisen kirkon kanssa hakauksiin joutuneista hurskaista sieluista ja heidän legendaarisesta elonkorjuujuhlastaan. Kuinka ollakaan, vuoden 1621 syksyyn sijoittuva kolmipäiväinen rymyjuhla - johon kohta täytyy palata - ei kuitenkaan suinkaan ollut ensimmäinen Pohjois-Amerikassa vietetty kiitospäivä. Mutta sellaisena sitä pidetään. Tällöin vain unhon yöhön jää se tosiasia, että jo vuosisatoja ennen yhdenkään eurooppalaisen läsnäoloa vastaavia festumeita olivat myös tällä seudulla järjestäneet alkuperäiskansat ihan omineen.

Lisäsävyä historian havinaan antaa sekin, että ensimmäistä eurooppalaisen viettämää kiitospäivää tiettävästi juhlittiin jo toukokuussa 1578, ellei peräti tätäkin aiemmin. Mutta jos myytin rakentamisen vaihtoehtona on saari nykyisen Kanadan kupeessa - Newfoundland - tai sittemmin moninaiseen kukoistukseen Yhdysvaltain historiassa noussut Uuden Englannin alue, ei tätä kai tarvitse ratkoa kalkkunasta saatavalla onnenluulla. Tosin, muun muassa vuosille 1607 ja 1610 osui sitten kiitospäivän juhlintaa jo Uuden Englannin seuduillakin - mitä moninaisemmista syistä. Mutta ehkä he eivät osanneet valita oikeaa laivaa. Vasta 1620 matkansa tehnyt ja marraskuussa Cape Codin edustalle ankkuroitunut Mayflower matkustajineen pääsi myyttisen alun toteuttajiksi - myös kolonialismin suhteen. Kiitos Herral... heille! Ja niin tapahtui, että alun ihmettelyn jälkeen edelleen olemassaoleva New Plymouthin kaupunki perustettiin joulukuussa 1620, noin 40 mailia nykyisestä Bostonista etelään.

Pitkän merimatkan jälkeen tuore ruoka olisi toki maistunut, mutta sen toki varmaan jokainen ymmärtää, ettei talvea vasten juuri kannata runsaita satonäkymiä povailla - etenkään kun raamatullista yhteiskuntaa rakentamaan lähteneet eivät juuri olleet varautuneet tähän. On siinä mahtanut olla intiaaneillakin ihmettelemistä, kun talven jälkeen alunperin 102 hurskaan joukko oli kutistunut puoleen. Olisiko kyseessä ollut uudisasukkaiden puolella kovemman luokan oppimisprosessi petäjävapriikin akatemiassa ja alkuperäisasukkailla puolestaan oppitunti sääliin johtavan hämmennyksen tunteen käsittelystä? Paikallisen intiaaniheimon, Wampanoagien, avustamana toiviomatkalaiset, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä "Pilgrim Fathers" eli "Pyhiinvaeltaja-Isät", oppivat sitten pikkuhiljaa kalastamaan, metsästämään ja keräämään erilaisia tarpeita luonnosta, kuten myös kasvattamaan omia hyötykasvejaan.

Jossain syyskuun lopun ja marraskuun puolivälin välimaastossa vuonna 1621 juhlittiin sitten, kolme päivää, ensimmäistä omaa satoa. Itseoikeutettuina vieraina olivat toki myös selviytymisen mahdollisuudet antaneen heimon jäsenet. Mutta mitä syömisen ohella sitten tapahtuikaan? Mielenkiintoinen sivuhuomio lienee se, että ohjelmaan kuului mitä ilmeisimmin myös jonkinasteinen sotilasparaati. Eipä tarvitse enää ihmetellä syntyä retoriikalle, jossa Jumalan siunaus, ylimaallinen vapaus ja aseiden kalistelu (mahdollisimman öljyrikkaassa maassa) kuuluvat kuin välttämättömyyden pakosta yhteen. Mutta vaikka ehkä alku jollekin muulle, ei tämäkään ollut vielä alku vuosittaiselle kiitospäivälle.

Vasta vuonna 1789, kun alunperin toivon lähettiläinä nähdyistä ei-kristillisistä Wampanoageista oli jo aikaa sitten tullut "intiaaniongelma" ja heidät oli sitä myöten joko kristillistetty tai tuhottu - ja maasto otettu kokonaisuudessaan haltuun - kongressiedustaja Elias Boudinot esitti erityisen yleisen kiitospäivän viettämistä sen johdosta, että yhdysvaltalaisilla oli Jumalan suoma mahdollisuus perustuslain laatimiseen vaivalla voitettujen vapauksiensa puolustamiseksi. Kongressi hyväksyi asian ja presidentti George Washington julisti - kuinka ollakaan - lokakuun kolmantena 1789, että yleistä kiitos- ja rukouspäivää vietetään torstaina marraskuun 26 päivä. Erinäisten historian koukeroiden ja erilaisten presidentillisten ja ei-presidentillisten toimijoiden jälkeen marraskuun viimeinen torstai vakiintui kiitospäivän ajankohdaksi - tosin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin myös kiitospäivän "perinteinen" menu hahmottui. Mutta poikkeus sitä oli tästäkin, hyvästä syystä.

Toisen maailmansodan alkuvuosina, kun Yhdysvallat ei vielä ollut sodassa osallisena, presidentti Roosevelt päätti, että kiitospäivää vietetäänkin marraskuun kolmantena torstaina, siis viikkoa totuttua aiemmin. Syy tähän oli halu piristää joulukauppaa, kas kun tilastollisesti ostosvimma kiihtyi vasta kiitospäivän jälkeen. Asia herätti tuolloin monenlaisia mielipiteitä, mutta nyttemmin sisältö lienee omaksuttu täydessä laajuudessaan: kiitospäivän lähtemättömänä merkityksenä on nykyisin myös tankkaaminen torstaita seuraavaa "Mustaa Perjantaita" varten - siis erillistä ostospäivää varten, jolloin pääosan saa "the time to do some serious Christmas shopping".

Ja tämä joulun odotus ei olekaan aivan lasten leikkiä. Keskimäärin liikkeet avaavat ovensa noin viideltä aamuyöllä - jolloin omaa adventtiaan viettäneet satojen metrien ihmisjonot kirjaimellisesti vyöryvät hyökynä sisään - mutta liikkeitä avataan myös aamukolmelta ja jopa keskiyöllä heti vuorokauden vaihduttua. Liikkeiden työntekijöitä tallotaan ostosmanian keskellä kuoliaaksi, ihmisiä loukkaantuu, yhteenottoja tapahtuu. Mutta tavara ja raha vaihtavat omistajaa kuin onnellisessa vaihtokaupassa konsanaan! Loppukaneetiksi jää siis tälläkin kertaa iloinen kassakoneen kilinä ja sen yhdistyminen kiitoksen lausumiseen herralle - tosin siis muodossa "Thank you, sir. Next!"

Oma kehu haisee - hyvältä

Sen verran pitkään olemme rypeneet sairauksien maailmassa, että on suorastaan oman hyvinvoinnin vuoksi syytä keskittyä hetkeksi kehumaan itseään ja perhettään. Lue teksti ymmärtävien silmälasien läpi - hyvät asiat ovat todella jo tarpeen.

Ensimmäisenä kehun T:a, jolla on aivan käsittämättömän suuri kapasiteetti sekä omaksua uusia asioita että pitää mielessä vanhat. Lisäksi hän jaksaa pienillä asioilla yhtäkkisesti huomioida pieniämme siten, että he kokevat olevansa tärkeitä. Samalla tavalla hän huomioi minuakin - yleensä hetkellä, kun vähiten sitä odotan, ja tavalla, joka näiden vuosien jälkeenkin saattaa yllättää. Monia piirteitään vaihtaisin mieluusti pois, mutta silloin taitaisin saada tilalle jonkun toisen. Enkä oikeasti haluaisi.

E sanoi tänään naapurillemme, jota emme aiemmin olleet tavanneet:"That little guy over there is my brother!" Olen ylpeä. Erittäin reippaasti hän muutenkin tervehtii ihmisiä ja kommunikoi täysin välittämättä siitä, että kieli ei ole täydellisesti hallussa. Emme olisi mitenkään etukäteen arvanneet, että se on nimenomaan E, joka oppii kielen näin nopeasti. Veikkasimme tuolloin Iso-O:ta, jolle puhumisen aloittaminen onkin yllättäen ollut hitaampaa. Tietenkin E:lla on etuna se, että koulua on 30 tuntia viikossa, kun taas Iso-O:n preschool kestää puolet vähemmän.

Vaikka Iso-O:n englanninpuhuminen odottaa vielä tapahtumistaan, ilmeni tänään suomenkielen taidossa uusi askel. Tähän saakka Iso-O on lyhyitä sanoja sieltä täältä bongaillut ja kysynyt - yleensä oikein - niiden tarkoitusta. Tänään hän Pikku-O:n kanssa yhdessä laatimansa piirustuksen taakse kirjoitti lauseen:"Pikku-O ja Iso-O:kin on pirtänyt. Iso-O". Taitaa meidän lyyli olla lähellä lukemisen ja kirjoittamisen ihmeellistä maailmaa. Olen ylpeä.

Pikku-O on sairastanut alkuviikon sellaisella intensiteetillä, että sairaalareissu on ollut henkäyksen päässä - kirjaimellisesti. Toissayönä hengitystiheys nousi, keuhkoissa oli nestettä kauttaaltaan, hentoinen yskä ei saanut sitä pois nousemaan, eikä esiinkaivettu Ventolinekaan tilannetta juuri helpottanut. Istuin kyyneleet silmissä pienen vieressä tehden parhaani, jotta olo helpottuisi. Emme juuri nukkuneet, T, Pikku-O ja minä. Viime yönkin pieni oli välissämme, mutta tilanne oli jo astetta helpompi. Miksi olen pienestä ylpeä? Hankalimmankin olon aikaan hän jaksoi laittaa pienille kasvoilleen ilmeen, joka oli tarkoitettu hassuksi ilmeeksi, vitsiksi. Sillä oli varmaan tarkoitus parantaa meidän, huolestuneiden vanhempien oloa. Voi kunpa tilanne nyt menisi paremmaksi, ja pääsisimme vihdoin takaisin normaalijärjestykseen!

Kirjoitus on hyvä päättää itseni kehumiseen. Olen aloittanut lukemisen lääkäritenttiä varten. Tentti pitää sisällään neljä osiota, joista ensimmäinen 8 tunnin mittainen monivalintatentti keskittyy prekliinisiin aineisiin, toinen 9 tunnin mittainen monivalintatentti keskittyy kliinisiin aineisiin, ja kolmannen aikana tutkitaan koko päivän aikana 8 potilasta, määrätään oikeat tutkimukset, tulkitaan niiden vastaukset ja laaditaan sairauskertomusmerkinnät. Sitten pitäisi päästä ohjatusti lääkärintöihin, ja jonkin mittaisen kokemuksen jälkeen olisi mahdollisuus mennä kahden päivän mittaiseen neljänteen osioon - monivalintoja nekin. Kehun itseäni, sillä olen lukenut jo 80 sivua; tällä nopeudella pääsen ensimmäiseen osioon jo kymmenen vuoden päästä.

Toipilastuvan viikonloppukuulumisia

Kun joku alkaa voida paremmin, siirtyy huomio johonkin toiseen. E on toipumassa, mutta Iso-O:n yskä pahenee. Sunnuntaiaamusta alkoi Pikku-O jälleen yskiä ja pihistä. Huoh! Olemme kaiken liikenevän ajan pysytelleet sisällä, vaikka ulkoiluntarve alkaa varsinkin E:lla olla valtaisa. Lauantaina kelin ollessa kohdallaan lähdimme hieman ulos kurkistamaan, tosin lähinnä auton ikkunasta, ja kävimme ensin Suomi-koulun tunneilla. Reissu meni oikein mukavasti, ja vaikka E aiemman huonon kokemuksensa vuoksi etukäteen varmistikin, ettei varsinaista karkkipäivää enää vietettäisikään, maistuivat mukaan otetut tikkarit koko takapenkin väelle.

Heti Suomi-koulureissulta kotiin saavuttuamme lähdimme T mukanamme hakemaan Bostonin eteläosasta Dorchesterista kattoboksia. Puolen tunnin matkaan meni aikaa tunti, sillä liikenne oli ihan jumissa, bensatankki piti matkanvarrella täyttää, ja yllättäen myös toinen takarengas oli tyhjentynyt. Kun vielä apukuljettajan kartanlukutaito paperi-ja kännykkäversioista ei ollut parasta A-luokkaa, oli tunnelma välillä autossa varsin tiivis. Pääsimme kuitenkin perille. Vastassa meitä oli Suomesta - vieläpä Jyväskylästä - yli kymmenen vuotta sitten Bostoniin muuttanut nainen miehineen. Kattoboksi kiinnittyi miehisin voimin, me hentoisemmat keskityimme rupatteluun. Lapset kirmasivat riemuissaan ympäri pihaa sellaisella vauhdilla, että toipilas-E oli hetkeksi pakko laittaa autoon istuskelemaan. Mieliala autossa takaisintulomatkalla oli kuitenkin aivan toista luokkaa, ja itse matkaankaan ei mennyt enempää kuin se puolituntia. Ilta saapui nopeasti, ja tupa hiljeni mukavasti, jos yskänpuuskia ei lasketa.

Aamuisin puoli seitsemän aikaan on valoisaa; uni alkaa tuolloin olla pienillä varsin kevyttä. Kun kysyin E:lta, miksi hän haluaa nousta niin aikaisin vapaapäivinään, kertoi hän syyn löytyvät päänsä sisältä:"Herään, koska aivoni eivät enää nuku". Niin. Pikku-O herää melkein väistämättä samaan aikaan ensimmäisen herääjän kanssa, eikä omasta nukkumisestani sitten enää oikein mitään tule. Sunnuntai alkoi siis jälleen tarpeettoman aikaisin. Huushollissamme kuului yskimistä ja näkyi yleistä kalpeutta sen verran laajalti, että ulko-ovi pysyi visusti kiinni E:n sydäntäsärkevistä aneluista huolimatta. "Mulla ei ole MITÄÄN tekemistä! Tylsää", kuului useammin kuin kerran. Toipumisen merkkejähän nuo ovat, ovathan? T on yrittänyt saada kirjoituksiaan etenemään, mutta on silti ehtinyt osallistua yhteisiin perhehetkiimme, joista iloiseen osioon kuului Suomi-pelin pelaaminen ensimmäistä kertaa oikeilla säännöillä T ja Iso-O vastaan E, minä ja virallinen nopanheittäjämme Pikku-O. Vähemmän mukavaan osioon kuului virallisten valokuvien ottaminen jokaisesta erikseen. Päätimme ottaa kuvat auringonpaisteen aikaan, jotta välttyisimme hämärässä otettujen kuvien varjoilta ym. hankaluuksilta. Aurinko paistoikin hienosti koko viikonlopun häviten tumman, koko taivaan peittäneen pilven taakse samalla hetkellä, kun ensimmäinen meistä istui kuvaustuoliin. Siellähän se pysyi pilven takana koko kuvaussession ajan niin pitkälle iltapäivään, ettei sillä enää ollut merkitystä.

Huomenna kouluun ja normaaliin arkeen, niin todella toivomme. Ensi viikko onkin jännittävä, kun pääsemme tutustumaan kiitospäivän viettoon ihan livenä. Siitä enemmän myöhemmin.

Suklaapossu!

Ei jaksaisi enää sairastaa. Silti loppua ei näy. Oma oloni on jatkuvasti kurja, eikä E vointinsa vuoksi päässyt tänäänkään kouluun. Vaikka kuumetta ja päänsärkyä ei juurikaan ole enää ollut, on yskä, nuha ja uupuneisuus huolehtineet siitä, ettei kouluun ole ollut asiaa. Joka aamu olen saanut soittaa koulun automaattiseen poissaoloilmoitusnumeroon suunnilleen samoin sanoin:"... ehkä huomenna sitten...". Iso-O alkoi myös uudelleen yskiä, ja valitteli aamusta kipua rintalastan takana. Kun kipu kuitenkin nopeasti aamupuuron aikana hävisi ja vointi oli muutenkin kuin Duracell-pupulla (tai -possulla), päätimme lähteä kaatosateen saattelemana kävelemään kohti preschoolia.

Pikku-O:lla on helpompaa. Vain toisessa silmäkulmassa on mustelma muutama päivä sitten tapahtuneen pöydänkulmaepisodin vuoksi. Touhua tuntuu riittävän tavallistakin enemmän, mikä ei varmasti ole totta, mutta tuntuu sellaiselta, kun en itse oikein oman vointini vuoksi jaksa mukana pysyä. Eilen kävimme kuitenkin satutunnilla kirjastolla. Pikku-O nauttii lauluista, leikeistä ja mukavan satutädin pitämästä hetkestä koko kehollaan. On ihana vierestä seurata, miten vähän pientä haittaa se, että kaikki tapahtuu hänelle vieraalla kielellä.

Tätä aamupäivää olemme viettäneet kotona. Keittiössä oli pitkään hiljaista, minkä vuoksi oli syytä mennä tilanne tarkistamaan. Huusin jälleen kauhusta. Pikku-O istui keskellä lattiaa korimallisten suodatinpussien ympäröimänä. Vaikka jokaiseen niistä hän oli jollain keinoin saanut kaakaojauhetta annosteltua, oli sitä aivan riittävästi myös lattialla ja varsinkin Pikku-O:n päällä. Kaikki vaatteet olivat hentoisen kaakaojauheen peitossa, kädet olivat tummuneet hieman kosteammasta jauheesta, ja kasvot olivat aivan ruskeat. Meille oli muuttanut oikea suklaapossu!

Possuako?

Iso-O on jo parantunut. Myös Pikku-O lähestyy normaaliolotilaansa. T:sta on vaikea sanoa; nuo tummat silmänaluset kun taitavat kuulua ihan normaalivarustukseen. Itselläni alkoi joka paikkaa kolottaa sunnuntaina ja jatkuva paineentunne rintakehällä tuntuu kurjalta, vaikkei suoranaisesti petiin kaadakaan. Tilanne meidän neljän osalta siis on vähintäänkin siedettävä.

Sen sijaan E sairastui oikein kunnolla maanantaita vasten yöllä. Kuume nousi nopeasti korkeaksi, nenä alkoi vuotaa ja silmät verestää, tulipa vielä kammottava yskäkin vointia hankaloittamaan. Silti kaikkein ikävintä on seurata vierestä kovaa päänsärkyä. Maanantain E makasi sohvalla yrittäen välillä lueskella tai seurata vierestä Iso-O:n touhuilua tietokoneen äärellä, mutta pääosin kätkeytyen uupuneena oman sinisen fleecepeittonsa alle. Parasetamolia hänelle joutui annostelemaan säännöllisesti 6-8 tunnin välein. Ihmelääke tuo ihme lääke! Omalta ammatilliselta kannaltani ajateltuna lasten sairastamisen hyviä puolia on rehellisyys - toisin kuin aikuisilla, sitä ollaan juuri niin kipeitä tai hyvävointisia kuin miltä ulospäin näyttää - aikuisten kohdalla joutuu usein ensin selvittämään, tuleeko oireita liioiteltua vai vähäteltyä.

Tiistaita vasten yö oli vielä hankala, mutta aamuviiden jälkeen ei lääkettä ole enää tarvittu. E on jaksanut olla koko päivän olohuoneessa piirtämässä ja kirjoittamassa. Tähän ei varsinaisesti kannustettu, mutta on ollut helpottavaa huomata, että vointi on nyt eilistä parempi. Päivän kuluessa on syntynyt lukuisia englanninkielisiä lyhyitä tarinoita. E kirjoittaa hauskasti sanat siten, miltä ne kuulostavat ja kehittää suoria käännöksiä suomesta englantiin, esim. luuranko=bone man. Lisäksi E piirsi ja väritti ainakin kymmenen eri valtion liput ilman mallia, teki itselleen laskutehtäviä, ja syntyipä jonkinlainen pelikin nappuloineen ja kortteineen. Iso-O pääsi aamupäiväksi preschooliin, mutta iltapäivän on hänkin istunut E:n vierellä piirtämässä ja kirjoittamassa. Myös hänen piirrustuksissaan oli lippuja; lippujen viereen hän innostui kirjoittamaan maiden nimet. Hämmästyksekseni ne syntyivät ilman apua - toki ääneen jokaista kirjainta ensin makustellen.

Olisipa mukava kirjoittaa, että H1N1 on nyt läpikäyty, ja vähin vaurioin selvittiin. Harmillisesti se ei ole mahdollista. E:n tauti sopisi oppikirjojen oirekuvaan taudinkuvistamme parhaiten, mutta jäämme silti epätietoisiksi. Toivottavasti emme tämän enempää varmuutta saakaan; sehän tarkoittaisi voinnin heikkenemistä ja sairaalareissua. Sen verran tauti jokatapauksessa on häiriöksi, että tänä iltana vain T ja Iso-O lähtevät St. Mary's Halliin kutsuillalliselle. Siellä heitä ovat vastaanottamassa T:n PhD-koordinaattori, professori Gary Gurtler sekä koko Graduate Schoolin dekaani Candace Hetzner ja T:n opiskelututtava vuoden takaiselta matkalta. Täytyypä lähteä pukemaan Iso-O prinsessamekkoon ja muihin hörhelöihin; näiltä osin sain neitokaiselta hyvin tarkat ohjeet.

Taitelijat työssään

Lauantaina oli oikein perinteinen syksyinen sadepäivä alhaalla roikkuvine pilvineen ja harmaine maisemineen. Täydellinen päivä olla tehoton. Ulos ei tehnyt mieli mennä, ja noudatimme täkäläistä tapaa, emmekä todella menneetkään. Siellähän olisi saattanut kastua ja tulla kuraiseksi. Piti siis keksiä mukavaa tekemistä sisällä.

Lapset aloittivat aamun rautaisalla annoksella lastenohjelmia. Kanavilla, joille lapset ensisijaisesti hakeutuvat, tulee laadukasta, juuri heidän ikäisilleen tarkoitettua ohjelmaa, joissa selvästi on kiinnitetty huomiota oppimiseen ja erityisesti kielen kehittymiseen. Siksi en niin kovin pahalla tätä maratonia katsonutkaan. Haudutettu puuro maistui kaikille, kohtuullisesti jopa Iso-O:lle, kun aamupalalle ryhdyttiin vasta kymmeneltä. T kömpi joukkoon yhdeltätoista. Pelailimme Suomi-peliä ja lueskelimme kirjastonkirjoja, kunnes Pikku-O:n oli aika lähteä päivälevolle. Silloin alkoi tekeminen loppua myös isommilta.

Oli aika kaivaa esiin tussit, väriliidut, teipit, liimat ja paperit. E ja Iso-O ryhtyivät innokkaasti laatimaan kirjeitä ja kortteja tärkeille ihmisilleen - postia odoteltavissa. Pikku-O nukkui oikein sadepäivään sopivat kolmen tunnin päiväunet, joten virtaa oli tarjolla taiteiluun hänelläkin. Tähän saakka Pikku-O on kovin vähän saanut toteuttaa itseään piirtäen ja maalaten ihan vaan omasta laiskuudestani johtuen - sotku on ollut syntynyttä teosta suurempi. E kuitenkin keksi loistavan ratkaisun. Isosta pahvilaatikosta tehtiin Pikku-O:n piirrustuspaikka, ja nyt ei haittaa, vaikka taiteenteon tarve olisi ylitsepursuavaa. Pikku-O oli niin ylpeä omista piirrustuksistaan, että monta kertaa yhden teoksensa valmistumisen aikana hän kulki sitä näyttämässä sekä äidilleen että isilleen.

Sunnuntaina T lähti päiväreissulle New Yorkiin. Keli oli huomattavasti lauantaista parempi, joten ulkoilu oli suorastaan miellyttävää. Ja todellakin pakollista yli vuorokauden sisällä olleiden pienten ihmisten energiamäärän purkamiseksi. Ulkoilun lisäksi pienet halusivat jatkaa taiteiluitaan - myös Pikku-O. Tein sen virheen, että poistuin huoneesta hetkeksi. Sinä aikana Pikku-O oli siirtynyt pois pahvilaatikon luota omalle sängylleen, ja päätynyt jatkamaan luomistyötään lähes neliömetrin alueelle viereiselle seinälle. Kauhistukseni oli niin suurta, että E ja Iso-O ryhtyivät heti omatoimisesti hakemaan märkiä, saippuoituja pyyhkeitä ollakseen avuksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Pikku-O oli laatinut valtaisan töherryksensä lyijykynällä, joten paras tapa sen siivoamiseksi olikin hyvä pyyhekumi. Ja, sehän onneksi tehosi. Selvisimme tästä pienestä katastrofista säikähdyksellä. Taidan silti jatkossa osallistua Pikku-O:n taiteiluun entistä aktiivisemmin.

Filosofian sissisotaa

Monet kuvittelevat, että filosofian opiskeleminen on lojumista intelligentin näköisenä puolityhjien kahvikuppien ja eksistentialismin klassikoiden äärellä - ainakaan mitään laajassa kaupallisessa mielessä produktiivista ei filosofiassa ole, joten olennaisimmaksi jää boheemin yleisvaikutelman antaminen. Totta onkin, että lyijykynää on tullut julkisesti pureskeltua ja hiuksia harottua samalla kun on moukaroinut kulloisenkin, tietysti omissa käsitteellisissä sfääreissään kelluvan, kirjoittajan tekstiä omien ajatusten tavoitettavissa olevaan muotoon ja samanaikaisesti yrittänyt jollain ruumiinosallaan orientoitua reaalimaailmaan edes sen verran, että kävisi hakemassa kahvilanpitäjältä lisää lämmintä jo hailahtaneeseen kupposeen. En tiedä, onko visuaalinen kokonaisuus tuolloin ollut Jean-Luc Godardin absurdismihassuttelun "masculin féminin" avauskohtauksen kaltainen. Ehkäpä, tai sitten ei. Sisäinen vaikutelma on kuitenkin ollut vähemmän boheemi.

Nöyrän alistuneesti - okei, myönnettäköön, ehkä kuitenkin edelliseen liittyen myös puoli-angstaavasti eli siinä sitä nyt sitten mennään - sitä on yrittänyt siivuttaa kirjoja toinen toisensa perään läpi kaikkina niinä hetkinä kuin vain yksikään ajatuksen liike on vielä tunnistettavissa korvien välissä. Joskus sivujen selaamista on ehkä tapahtunut vielä hetki tämän liikkeen loppumisenkin jälkeen. Filosofian opiskelun tyypillinen metodiikka on tullut siis hyvinkin vastaan, kaikilla rintamilla. Tämän tuotoksena on syntynyt monenlaista sissisotaa. Synapsit yrittävät tulittaa impusseja eteenpäin niin taajaan kuin mahdollista, omassa mielessä keskinäistä painia ideoineen käyvät puolestaan monenlaiset kanonisoidut ajattelijat Platonista Ricoeuriin. Tässä mies miestä vastaan käytävässä kreikkalais-roomalaisessa sitä joutuu sitten itse vedetyksi mukaan järjestysmiehen ja erotuomarin roolissa: kevään lopussa kun pitäisi olla nipussa useampi kirjoitettu sivu tekstiä omaa projektia varten sekä mieli kirkkaana filosofian yleiskuulustelussa. Mutta, on taistelun ankaruus koettu muullakin rintamalla kuin vain tässä mielensisäisessä.

PhD-ohjelman eräs suoritettava osa on ns. opettajaseminaari, joka kerää yhteen samassa vaiheessa olevia pohtimaan filosofian opettamiseen - johon väitöskirjaa tekeviä kutsutaan niin erikseen kuin yhdessä - liittyviä kysymyksiä, jotta rakenteellisesti tuettaisiin halpatyövoiman käyttöä perustutkintoa suorittavien opiskelijoiden kurssien yhteydessä. Tähän liittyvät ajatukset, niin positiiviset kuin negatiivisetkin, jääköön toisen kirjoituksen yhteyteen. Sissisota-teemaan liittyen mielessä on lähinnä itse opettajaseminaari ja siellä käytävän keskustelun kommentoiminen. Siinä suhteessa olen nimittäin totisesti joutunut yllätetyksi.

Kun seminaarin vastuuprofessorina toimii ei enempää eikä vähempää kuin koko laitoksen johtaja, on siihen toki suopeaa suhtautua äärimmäisellä vakavuudella ja tarmokkuudella. Tätä hämmästyttävämpää on ollut huomata, että jokakertaisen juusto, suolakeksi ja viini -tarjoilun äärellä käytävät keskustelut ovat kerrasta toiseen kiertäneet samanlaista kehää: kunkin seminaariin osallistuvan luentokertaa on arvioitu toisten kommenttien valossa ja tältä pohjalta päädytty jonkinlaiseen hyväksi katsottujen luokkahuone-rutiinien synteesiin (liitutaulun hyvän käytön neuvoja unohtamatta). Viime kerralla, kun esimerkkiluennon teemana oli "desire" (eli mielihalu, himo, kaipaus) ja toteutustapa "omaksutun käytännön mukainen", nielaisin varovaisuuteni, rohkenin poistaa varmistimen ja siirryin tuliasemaan harjoittamaan kovapanosammuntaa. Kahden erikseen pitämäni monologin teemat - joita itsessään ei kannata kokonaisuudessaan tässä yhteydessä esittää - olivat "konstruktivistisen oppimiskäsityksen mahdollisuus filosofian opettamisessa" sekä "filosofisen ja epäfilosofisen (kirjallisuus)materiaalin käytännön erottelun pääpiirteistä". Jotain huomioita näistä kuitenkin tulevia hyökkäyssuuntia pohjustamaan.

Jos kurssin X osanottajat ovat yliopiston ensimmäisen vuoden opiskelijoita, joiden pakollisiin opintovaatimuksiin kuuluvat kaksi filosofian kurssia muodostavat joltisestikin pohjan sekä heidän käsitykselleen filosofiasta että filosofisten kysymysten luonteesta, olisi mitä ilmeisimmin varsin tarkkaan harkittava miten aikoo asiansa esittää. Niin toki oli myös tässä tapauksessa. Parhaimpien akateemisten perinteiden mukaan opiskelijat olivat kurssia varten saaneet kunnioitettavan pitkän luettelon vaadittavasta kirjallisuudesta sekä aikatauluohjeet sen läpikäymiseksi. Kukin luento on siis ikään kuin reunamerkintöjä filosofian kaanoniin korotettujen kirjoittajien teoksiin - ja filosofia vastaavasti kirjallisuuskritiikkiä tätä kyseistä kirjallisuutta aiemmin kommentoineiden kommentaattoreiden ajatuskulkuja seuraten. Siis: eivät sentenssiluennot ole mikään keskiajan erityispiirre vaan elävää akateemista historiaa, myös Suomessa. Mutta mikä merkitys tällä onkaan itse opiskelijan kannalta, osaako hän kunnioittaa taivaltaan suurten viisaiden joukossa? Muuttaako filosofian kurssille osallistuminen hänen tapaansa ajatella tai ehkä jopa toimia jollain lailla toisin, toisin sanoen, omaksua kriittinen, filosofinen katsantokanta tai ainakin ymmärtää sen perusteita?

Jos teema on "desire" ja aihe opitaan sekä tiedollisesti että ulkoa käsin, mikä olikaan minun, jopa alle kaksikymppisen, kroppa hormoneja täynnänsä hyrräävän perustutkinto-opiskelijan suhde tähän minulle tarjottuun? "Näin voimme siis lukea tähän käsitteen 'desire' määritelmään kuuluvaksi neljä osaa..." Mitä ihmettä? Voiko täällä haukotella? Juuri nyt himoitsen kahvia eikä tuo tuolla muutaman penkin päässä istuva neitokainenkaan näyttäisi vastustavan ajatusta siitä, että voisimme siirtyä yliopistokahvilan nurkkapöytään opiskelemaan ihmisyyttä toisistamme. "... ja niin siirrymme argumentaation kolmanteen vaiheeseen, jossa tulee osoitetuksi..."

Kysymys siis lyhykäisyydessään oli siitä, voisimmeko teeman "filosofian opettaminen" sijaan keskustella opettajaseminaarissa myös teemasta "opettamisen filosofia". Onko filosofian opettamisen tehtävä vuodattaa opiskelijan pää täyteen akateemisesti kanonisoidun filosofisen kirjallisuuden keskeisimpiä klassikoita ja niiden argumentaatioanalyysejä tavalla, johon ehkä liittyy häivähdys tunteesta, että tämä saattaa olla jonkin mahdollisesti tulevan ymmärryksen valossa olennaista itsensä elämän elämisen kannalta. Vaiko saattaa opiskelija sellaisen puntaroivan ja pohdiskelevan, siis filosofisen, elämänasenteen äärelle, jonka myötä opiskelijan asenne maailmaan saattaa jollain peruuttamattomalla tavalla muodostua prosessuaaliseksi tapahtumallisuudeksi - siis löytää jonkinlainen konatiivinen, toiminnallisuuden, taso puhtaan kognitiivisen tason sijaan?

Mikä siis on filosofian opettamisen tavoite: tekstisisältöjen tiedollinen hallitseminen, filosofisen asenteen omaksuminen - vaiko ehkä jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta? Onko filosofian opettamisen tehtävänä kanonisten vastausten esittäminen vai kysymysten, ja jopa Kysymyksen, etsiminen, ja siten sissisota omaksuttuja, mutta perustelemattomia käsityksiä kohtaan? Olisiko ollut mahdollista aloittaa konstruktiivisesti: Yhtä lailla himoavista ja haluavista kurssin osallistujista ja heidän itsekriittisestä arvioinnistaan - näiden osallistujien "himoamista" ja "haluamista" koskevista käsityksistä - ja vasta sitten siirtyä kirjastoon etsimään Platonin, Bonaventuran, Boethiuksen, Akvinolaisen, Rousseaun ja Freudin teoksia kun kättä pidemmän lisämateriaalin tarve on tullut ilmeiseksi?

Samaan yhteyteen liittyi siis myös kysymys kirjallisuudesta. Varsin voimakkaana taustaoletuksena on, että kirjallinen tuotanto on tiukasti jaettavissa "filosofiseen" ja "ei-filosofiseen" - tämä on tosin tullut esiin siinä, kun "myös ei-filosofista kirjallisuutta" suositellaan otettavaksi mukaan kurssivaatimuksiin. Jaon perusteet ovat vain jääneet minulle hämäräksi. Onko jako palautettavissa kysymykseen siitä, että jotkut ajattelijat ja heidän tuotantonsa on "filosofista"? Tällöin tosin esimerkiksi syvästi eettinen ja yhteiskuntafilosofinen Les Misérables ei kuuluisi "filosofisen" kirjallisuuden joukkoon, sillä Victor Hugo on saanut kunnian tulla tituleeratuksi vain kirjailijana ja runoilijana. Vai onko kyseessä ehkä, edellisestä opiksi ottaneena, sisältö? Mutta silloin hämärtyisi jako blogiaan pitävien puolivillaisten reettoreiden ja filosofian historian tosiasiallisen järkäleiden välillä - kuka tekeekään jaon hyvän argumentoinnin ja huonon argumentoinnin kesken. Ehkäpä kyseessä onkin siksi muoto? Mutta mitä silloin tehdään esimerkiksi eksistentialismin yhdeksi klassikoksi korotetun Jean-Paul Sartren kirjoittamien näytelmien kanssa?

Päättävän epätieteellisessä monologissa nro 2, "filosofisen ja epäfilosofisen (kirjallisuus)materiaalin käytännön erottelun pääpiirteistä", nostin siksi esiin yhden esimerkin: sarjakuvat. Olisiko esimerkiksi niiden käyttäminen pedagogisista syistä mahdollista, vai kuuluvatko ne jo luokittelemattomien kastiin eikä niitä ole siksi syytä harkita edes maininnan tasolla. Mutta pohditaanpa vaikka tätä, muutama päivä sitten Boston Globessa nähtyä yhden kuvan piirrosta:

Etualalla on suunnattoman laaja parkkialue täynnänsä autoja. Kokolailla keskellä parkkialuetta seisoo autonsa vieressä keskituloinen, keski-ikäinen ja kaikin puolin keskivertoinen ihminen. Katse on tyhjä, miltei koneellistunut. Takana kohoaa massiivisena rakennuskompleksi, joka näinkin etäältä on tunnistettavissa joko ostoskeskukseksi tai suuremman kokoluokan tavarataloksi. Vaikutelman vahvistaa rakennuksen fasaadissa oleva kyltti, johon on suurilla värivaloilla kirjoitettu teksti: "More Crap" - "Lisää Roinaa".

Jos tässä tragikoomisessa kuvassa, mikä sinällään ei esimerkkinä ole edes paras näkemistäni, ei ole kyse luonteeltaan filosofisesta huomiosta tai filosofiseen väitteeseen johtavasta havainnosta, en ymmärrä miten se tulisi luokitella. Jo itse kuva kertoo vähintään voimakkaasta yhteiskuntakriittisestä kysymyksestä, joka liippaa myös kysymyksiä ihmisestä, hänen etiikastaan ja olemisensa mahdollisesta tarkoituksesta. Olisiko näistä kuinka pitkä matka "oikeasti" "filosofisiin" kysymyksiin, joihin niiden äärellä olevan olisi kuitenkin mahdollista liittyä ihan vaikka oman elämänkokemuksensa osalta?

Näiden ääneen pohdittujen ajatusten jälkeen en arvannut, että hyvinkin nopeasti saattaisin joutua tilanteeseen, jossa on mahdollisuus löytää itsensä itseään paremmasta seurasta.

Silloin tällöin, mitä moninaisemmista syistä, yliopistoon saapuu vierailijoita niin akateemisista kuin ulkoakateemisista piireistä. Jälkimmäisistä tulkoon mainituksi vaikkapa vajaa kuukausi sitten piipahtanut Microsoft-yhtiön pääjohtaja Steve Ballmer. Jollain lailla verrannollinen vieras, filosofian kentältä, oli vuorossa tällä viikolla. Skotlantilaisperäinen Alasdair McIntyre - joka oli hyvää pataa myös Paul Ricoeurin kanssa - oli nimittäin kutsuttuna vieraana luennoimassa uuden kirjansa tiimoilta (jota joutaessaan täytyisi varmaan hieman vilkaista). Tämän syyn ohi ponnisti kuitenkin hämmentävän poleeminen, mutta jykevän toteava sisältö, joka avautui heti eilisiltaisen luennon aluksi esitetystä kysymyksestä "miksi filosofian kurssit epäonnistuvat kasvattamisessa?" ("Why philosophy courses fail to educate?").

Ja huh huh! Jos omiin monologeihini suhtautuminen oli vielä professorien taholta kohteliaan nuivaa, laitoksen käytävällä kuultavien "hiljaisten viestien" varaan - jotka tässä tapauksessa lienevät kuitenkin varsin helposti kuultavia - jäänee tämän kokonaisuuden kommentointi. McIntyre nimittäin otti tavoitteeseen "hyvän filosofisen opetuksen/kasvatuksen" etsimisen, eikä suinkaan aloittanut sitä eri suunnasta kuin itse tulin tehneeksi vain puolitoista viikkoa aiemmin. Vain muutamia poimintoja varsinaisesta verbaali- ja argumentointiarsenaalin kokonaisvaltaisesta käyttämisestä:

• Ihmisluontoon lähtemättömästi kuuluva piirre on kysyä kysymyksiä.
• Aivan tavallisetkin ihmiset ovat "eksistentiaalisia" kysyjiä ja eksistentiaalisten kysymysten kysyjiä.
• Kysymysten kysyminen ei koskaan pääty vaan se jatkuu läpi elämän.
• Saman kysymyksen kysyminen vain kerran ei ole aitoa kysymistä vaan oikeaa kysymistä on jatkuva asioiden puntarointi.
• Meidän kulttuurimme vastustaa eksistentiaalisten kysymysten kysymistä, samoin tekee myös akateeminen ammatillistuminen ("professionalization") ja erikoistuminen ("specialization") - myös filosofiassa.
• Akateeminen filosofia nykymuodossaan on yksi esimerkki jäykistävästä dogmaattisuudesta.
  
• Esimerkiksi moraalifilosofian kursseilla tarjotaan hanakasti vastauksia jo ennen kuin edes kysymystä on varsinaisesti hahmotettu.
• Se, mitä opetetaan, on kokoelma erilaisia teorioita, jotka eivät liity kysymyksiä kysyvän ihmisen kokemukseen (omasta) elämästä.
• Vuosien aikana saadun kokemuksen ja palautteen mukaan perustutkintoa suorittavista opiskelijoista suurin osa absoluuttisesti vihaa pakollisten filosofian kurssien suorittamista, eivätkä he tule koskaan pinnallisestikaan ymmärtämään mistä filosofiassa on kyse.
• Ja sitten vielä sisällöllisenä loppuklausuulina esitetty: "How to educate teachers [to teach philosophy]? This would have to be quite different than in most current PhD programs."

Se, mikä vankisti tätä viimeisintä viestiä, oli puolestaan tämänpäiväisen paneelikeskustelun kysymysosiossa esitetty tunnustus siitä, että nykyisenkaltaisessa filosofian opettamisen - ja ylipäänsä akateemisen opettamisen - järjestelmässä ei ole mahdollista palata löytämään eksistentiaalista kysyjää. Se, mikä olisi vaihtoehto, voi olla saavuttamatonta utopiaa. Mutta - McIntyre lisäsi - on filosofian tehtävä aloittaa akateeminen sissisota, "guerrilla war", merkityksen palauttamisen puolesta tutkimukseen. Ja tätä sissisotaa on mahdollista käydä jokaisen opetustehtävässä olevan omasta puolestaan. Kuin vielä raskaan tykistön avustamana toi kokonaisuuteen yhteiskuntakriittisen säväyksen - tilanteen ja paikan huomioonottaen - huomautus, että Yhdysvaltojen merkittävien suurten kriisien ("kuten Vietnamin sota, heikot Iran-suhteet ja finanssikriisi") taustalla olevat henkilöt ovat kaikki olleet Yhdysvaltain tunnustetuimpien yliopistojen kasvatteja. Siis: mikä kasvatustehtävässä olikaan epäonnistunut? Melkomoista moukarointia!

Mutta tämän jälkeen sitten vielä siihen "löytää itsensä itseään paremmasta seurasta" -osioon. Olin jo asioideni keskellä unohtanut autuaasti sen tosiseikan, että laitos oli kutsunut myös PhD-ohjelmassa opiskelevat mukaan McIntyren kunniaksi järjestetylle juhlaillalliselle. Onnekseni eräs uskonnonfilosofisesta - Lutherin ristinteologian filosofiseen tulkintaan liittyvästä - teemasta juuri väitellyt nuori tohtori muistutti luennonjälkeiskeskustelussa mahdollisuudesta saada kunnolla murusta rinnan alle. Tottatosiaan, olinkin siis ilmoittanut itseni osallistuvaksi kyseiseen tilaisuuteen, mutta vain unohtanut tämän kokonaan!

Saavuttuamme illallissaliin asetuimme seisomaan sopivaksi katsomamme, sivummalla olevan pöydän luokse ja edelleen keskustellen odottelimme tilaisuuden alkamista. Jossain vaiheessa saliin saapui myös isäntänä toimiva laitoksen johtaja - miten tämä nimitys vaikuttaakaan nyt kovin industriaaliselta - seurassaan juhlinnan varsinainen kohde, itse Filosofi. Ja nyt siihen omituisten tapahtumien osioon: samaan tilaan päästyään ja meidät havaittuaan laitoksen kunnioitettu johtaja asteli Filosofin kanssa suoraan oman pöytämme luo ja pyysi saada esitellä hänelle PhD-opiskelijana aloittaneen allekirjoittaneen. Tämän jälkeen hän väistyi takavasemmalle ja jätti meidät keskustelemaan kahden kesken. Minun tehtäväkseni jäi siis varmistaa se, että tilaisuuteen niin ikään saapunut Graduate Schoolin dekaani - joka aiemman tuttavuuden perusteella tuli tervehtimään niin ikään - tulee asianmukaisella tavalla esitellyksi Filosofille. Tämän kaiken tein joltisenkin hämmästyneisyyden tilassa. Sitä tuskin kuitenkaan tulen tekemään, että rohkenisin kysyä laitoksen johtajalta syytä tällaisen ad hoc -taisteluparin muodostamiseen.

Olisiko tässä ollut jonkinlainen alku filosofisen sissisodan aloittamiseksi omaksuttuja, mutta perustelemattomia opettamisen totunnaisuuksia ja oppimista koskevia käsityksiä kohtaan?

The Truman Show

Muistaako kukaan elokuvaa The Truman Show? Paljastamatta sen enempää juonesta tuon blogikirjoitukseemme liittyvän ilmiön siitä esiin: Trumanin elämässä kaikki asiat tapahtuvat samassa järjestyksessä, iloisesta koirantaluttajasta ja hymyilevästä naapurista lähtien. Välillä itsestäni tuntuu samalta. Matkalla Iso-O:n preschoolille tapaamme lähes aina naapurustossamme asuvan perheen äidin ja isän kutsumassa koiraansa pihalla ovet auki seisovaan autoonsa; ystävällisesti he aina tervehtivät tavalla, joka alkaa jo olla tuttu:"Hi, how are you?" Juuri ennen preschoolin lähellä olevaa risteystä (Lincoln Street) heilutamme kuljetuskärryä työntävälle miehelle, joka huomioi meidät (ja erityisesti sen, jos tapaamiseemme liittyy jotain poikkeavaa, kuten Pikku-O:n puuttuminen tai liikkumisemme pyörien sijaan kävellen), ja toivottaa:" Have a nice day!" Kun vielä ympäristö, jossa elämme, on sievää ja huoliteltua, tuntuu välillä kuin olisi osa suunniteltua saippuaoopperaa.

E:n koulumatka on sen verran pidempi, että jo muutaman kymmenen sekunnin ero kouluunlähdön ajankohdassa saa tapahtumiin muutoksia päivien välillä, eikä tunnetta saippuaoopperamaisuudesta pääse syntymään. Ainoastaan koulun lähellä olevan ison tien ylitys (Beacon Street) tapahtuu samalla sapluunalla. Keltaiseen huomioliiviin/takkiin sonnustautunut, liikenteenohjaajan hattu päässään iloisesti keskellä risteystä seisova, lähellä eläkeikää oleva nainen ohjaa meidät tien yli sanoin:"Okay, keep going!", sanoen sitten:"Have a great day!" ja huikaten lopuksi peräämme:"See you tomorrow!" Tunnen hymyni jo leventyneen.

Pikku-O:n elämässä saippuaooppera jää vähemmälle ja tarjolla on enemmänkin improvisaatiota ja vaihtuvia tilanteita. Eilen pääsimme kirjaston satu- ja laulutunnille, jossa Pikku-O oli aktiivinen osallistuja kielestä huolimatta, muutoin tilanteet vaihtuvat pääosin kotona ja lähiseuduilla liikkuessa. Ainoastaan päivälevon ja hyvin nukuttujen öiden aikaan tilanteet ovat vähemmän vaihtuvia, ja ehkä sitten enemmän sitä ennalta-arvattavaa Truman-osastoa.

Juustoa, jäätelöä ja ötököitä

Yleensä maanantai-iltaisin talomme eteen ajaa iso Stop and Shop -jakeluauto, josta ystävällinen mies kantaa usean jyrkän portaan matkan verannallemme ruokatarpeet viikoksi eteenpäin. Ainoastaan tuoretuotteet, puurohiutaleet ja Valion Lappi-juusto haetaan lähikaupasta pyörällä tai kävellen. On tosi helppoa istua netin äärellä ja klikkailla itselleen sopivat tuotteet, ja saada ne vielä niin näppärästi kotiovelle. Kyydin hinta on 6,95 dollaria, minkä mielellään maksaa siitä helppoudesta. Se, mikä itselleni on hankalaa, on maassa vallitseva tapa antaa tippiä. Jotenkin itselleni sopii paremmin se, että ruoan ja palvelun hinta on se, mitä kuitissa lukee. Palvelusta esimerkiksi ravintolassa kuuluu antaa n. 15% ruoan hinnasta, mikä taas tässä kauppa-autosysteemissä tuntuu aika paljolta. Jouduin suorastaan kysymään asiaa asiakaspalvelusta. Heidän mukaansa jakeluautonkuljettajalle ei tarvitse, mutta saa antaa tippiä haluamansa määrän. Thanks for nothing! Ei helpottanut tämä tieto joka viikkoista pähkäilyäni. Vihjeitä otetaan mielellään vastaan.

Tiistai-iltana juhlistimme keskiviikkoista vapaapäivää (Veterans Day) menemällä E:n koulun Ice Cream Social-tilaisuuteen. Menimme kolmestaan, E, Iso-O ja minä; Pikku-O jäi etsimään kolopaikkaa sängystään kellon ollessa jo yli kuusi illalla ja T lukemaan Platonia. Tilaisuus piti sisällään jäätelön, keksien ja pullan syömistä leppeän jutustelun säestämänä koulun jumppasaliin levitetyillä pöydillä. Onneksi samaan aikaan koululla oli Book Fair eli kirjamyyjäiset; siellä viihdyimme mainiosti. E ja Iso-O auttoivat valitsemaan pikkuveljelleen, serkuilleen ja kummilapsillemme pieniä jouluyllätyksiä. Sinänsä Book Fair on mielestäni hyvä idea; olimme kuin missä tahansa hyvässä kirjakaupassa, ja osa tuotosta käytetään suoraan koulun hyödyksi.

Herätimme aika paljon huomiota, kun lähdimme pimeään iltaan huomioliivit ja otsalamput päällä pyörinemme. Mutta, miksi emme olisi lähteneet? Päivällä oli melkein kesäinen lämpötila, ja iltakin oli leppeän kaunis. Lisäksi reittimme hyvinhoidettua järvenrantaa pitkin on ihana ja tuttu, eikä ketään muita ollut liikkeellä. Rauhoittavaa. Hyvin sujunut matka teki hyvää myös Iso-O:lle, joka muutoin pelkää kaikenlaisia hirviöitä, mörköjä ja varsinkin rosvoja jopa ollessaan päivällä talomme alakerrassa yksinään.

Veteraanipäivä meni meiltä aikalailla ohi. T:lla oli koko päivä opintojaan yliopistolla, vaikka kaikki peruskoulut ja päiväkodit olivat kiinni. Pikku-O ei vieläkään ole ihan kunnossa, joten olimme hänen kanssaan sisällä. E ja Iso-O nauttivat takapihalla edelleen lojuvista suurista lehtikasoista - vuokraemäntämme on luvannut puutarhafirman tekemään syyssiivouksen; edelleen sitä odottelemme - sekä rakensivat hauskannäköisen ötökän leikkikalulaatikon sammakonnaama-kannesta, ulkokylpyaltaasta ja kahdesta isosta haravasta ryömien itse niiden alla eteenpäin. Hauskaa, miten mielikuvitus pienillä toimii.

Karkkipallo koriin

Karkkia lapset ovat toki elämässään maistaneet, mutta karkkipäivää emme ole aiemmin vielä joutuneet aloittamaan, kun kukaan ei ole sen perään juuri haikaillut. Yllättäen E toi toiveensa tältä osin esiin muutama viikko sitten, ja kun Halloweenin jäljiltä meillä oli säkillinen karkkia jemmassa, päädyimme siihen, että vietämme nyt joka Suomi-koulukerran jälkeen pienen karkkihetken. Lapset olivat etukäteen tästä riemuissaan. Kun Pikku-O saa kanssani aina pullakahvit Suomi-koulun kahvilassa, otin pienen pussillisen karkkia mukaan automatkalle, jotta isompienkin mieli olisi iloinen. Takapenkki olikin ihmeen hiljainen koko matkan, ja sain rauhassa keskustella kyydissämme kulkeneen 16-vuotiaan A:n kanssa. Tilanne muuttui vasta A:n lähdettyä pois kyydistämme. E oli yhtäkkiä aivan valkoinen, kylmänhikinen, valitteli kovaa päänsärkyään ja oksettavaa oloaan. Heti kotiin saavuttuamme E meni oksentamaan, ja painui suoraan sänkyyn lepäämään. Karkkipäivä ei sitten ollutkaan ihan niin kiva kuin etukäteen olisi voinut aavistaa. Huono olo meni onneksi melko pian ohi, ja loppupäivä kului takapihallamme upeasta auringonpaisteesta ja suurista lehtikasoista t-paita päällä nauttiessa. Mielenkiinnolla odotan, toivotaanko karkkipäivää parin viikon päästä uudelleen.

Keli vain parani sunnuntaita kohden. Hieman puntaroimme Pikku-O:n toipilaisuusastetta, mutta kaiken ollessa niin kohdallaan, päädyimme koko perheen yhteiseen retkeen kohti Boston Collegea ja siellä ollutta koripallo-ottelua (BC Eagles-St. Michael's). Ensimmäinen hahmo, jonka paikalle saavuttuamme tapasimme, oli isoon kotka-asuun pukeutunut mies, jonka kanssa jokainen pienistämme sai tehdä "High Five". Pikku-O oli haltioissaan. Peli kesti kaksi kertaa kaksikymmentä minuuttia, jonka hienosti jaksoimme seurata - myös Pikku-O. Tai tarkemmin ottaen, E seurasi peliä, Iso-O keskittyi ihastelemaan cheerleadereita ja Pikku-O popsi sylissäni rusinoita taputtaen aina iloisesti muiden hurratessa. Peli päättyi 99-58, joten tilanteita oli paljon. Peleissä tapahtuu muutenkin koko ajan jotain; jos on pelikatko, on kenttä heti täynnä "tyttösiä" (Iso-O:n isältään käyttöönottama termi) eli show on jatkuvasti käynnissä.

Kotimatkalla E:n polkupyörän etukumi puhkesi. Onkin ihme, että olemme päässeet oman pyöräni alkuvaikeuksien jälkeen näin pitkälle ilman moisia ongelmia; huonokuntoisilla jalkakäytävillä kun on puista pudonneita teräviä oksia, tammenterhoja, rikkonaista lasia ym. Saimme jälleen hyvän muistutuksen Suomen toimivasta kunnallisesta teiden siivoamisesta - jalkakäytävällä oli usean kymmenen metrin matkalla pudonneita lehtiä lähes reiteen saakka. Kotona pimenevällä takapihallamme T paikkasi E:n kumin, ja lapset seurasivat tätä innokkaina vieressä, paitsi Pikku-O, joka yritti kaikenlaisilla työkaluilla päästä itse pyörän kimppuun.

Pimpelipompeli, patonki kainalossa

Uutiset H1N1-rintamalta Suomesta eivät ole yllättäviä, mutta vahvasti mielen päällä, kun jokin tauti meidänkin kodissamme jyllää. Iso-O:n vointi kääntyi parempaan, ja tänään torstaina oli vihdoin mahdollista mennä preschooliin. Yskää tosin on edelleen, kuivuvaa sellaista, mutta hyvin oli sujunut. Kaverit ja opettajat olivat kovasti odottaneet, ja ilo oli myös Iso-O:n puolella. Pikku-O:n vointi sen sijaan on mennyt aiempaa huonompaa suuntaan. Räkä valuu, hengitys meinaa pihistä, ajoittain on kuumetta ja yskä on inhottava. Silti kauhean reippaasti hän touhuaa ympäriinsä. Aamusta pieni koki kolme perättäistä pettymystä lähdettyäni ensin viemään E:a kouluun, sitten Iso-O:ta preschooliin ja lopuksi kirjastolle DVD-elokuvia palauttamaan ja ilmoittamaan kirjastotädille, ettei Pikku-O pääse osallistumaan omaan satutuntiinsa (Mother Goose on the Loose Lapsits). Viimeisen pettymyksen ajan - noin tunnin - hän oli seissyt ikkunan ääressä itkemässä, ja lopettanut vasta, kun pyöräilin ikkunan ohi takaisin kotiin. Äidin poika - ainakin sairaana.

E on toistaiseksi säästynyt pahemmalta sairastamiselta. Kertaalleen, jo jokin aika sitten, hänet haettiin kesken päivän pois koulusta terveydenhoitajan hälyttämänä, mutta tuolloin pahanolon syyksi paljastui mäkeä alas pyörimisen aiheuttama olo ("Mä olin sitten ihan pimpelipompeli"). Sairastamisen ja pari viikkoa sitten tapahtuneen tönimisepisodin sijaan E on kunnostautunut koulussa. Viime viikon lopulla hän sai rehtorin harvakseltaan myöntämän SuperStarin kirjoitettuaan yksityiskohtaisen ja jännittävän kertomuksen retkestään Bunker Hill Monumentille. Ja opettaja-vanhempitapaamisessa tiistaina E sai hyvää palautetta kielitaitonsa nopeasta kehittymisestä ja taidoistaan matematiikassa. Pientä miinusta tuli ajoittaisesta vilkkaudesta, joka liittynee epävarmuuteen siitä, ettei parasta kaveria ole vielä löytynyt. E oli helpottunut kuultuaan hyvät uutiset tapaamisesta; etukäteen hän epäili saavansa "sellaista ei niin hyvää, eikä niin huonoa palautetta".

T lukee ja kirjoittaa filosofiaa sen minkä ranskanlukemiseltaan ehtii. Ihan hengästyttää seurata läheltä. Sivumennen sanoen, ranskanlukeminen yksinään riittäisi täyttämään koko viikon oppivelvollisuuden; tehtäviä on paljon, tahti on tappava ja ryhmä sopivan pieni, ettei piiloutuminen edessä istuvan selän taakse onnistu. Ajatukset mukavasta, kepeästä harrastuksesta patonki kainalossa, punaviinilasi kädessä ja vinossa oleva baskeri päässä on saanut unohtaa heti ensimmäisten tuntien aikana. Eikä kevään lopulla eteentuleva koko filosofian historian kattava suullinen lopputenttikään taida professori-paneelin edessä ihan leppoisan small talkin avulla mennä läpi. Itse olen keskittynyt nauttimaan kotiäidin (tai täkäläisittäin talovaimon, "housewife") elämästä, sillä ohimenevä aika tämä minullakin on. Vielä on tulevaisuutemme auki, mutta pientä lupausta seuraavan vuotemme onnistumiseksi saimme toissapäivänä, kun ensimmäinen lähettämäni apurahahakemus saapui positiivisena takaisin.

Karkki ja kepponen

Pääoven edessä on kurpitsa. Eikä mikä tahansa kämyinen kesäkurpitsa vaan ihan oikea oranssi, sisältä ontto Jack O'Lantern. Joidenkin naapureiden huomattavan pitkään ja yltiöhuolelliseen valmistautumiseen tympääntyneenä ja muutoinkin kaikenlaiseen ympäriltä huokuvaan, kaupallisuutta ja kertakäyttöisyyttä alleviivaavaan "vappurihkamaan" kyllästyneenä olin jo valmis tuottamaan lapsille kokemuksellisen oppitunnin kulttuurien eroavuuksista ja materialismin kartettavista kiroista: Halloween saa jäädä meidän perheeltä väliin! Miltei vakaan päätöksen pyörsi kuitenkin se, kun muistiin tulvahti mielikuva kummivanhempien mökillä taannoin kasvaneesta kurpitsasta ja sen suuresta viehätysvoimasta pienen pojan silmissä. Tämän seurauksena: pääoven edessä on kurpitsa.

Jos kohta ajattelin siis antaa omille lapsilleni mahdollisuuden tutustua "oikeaan" kurpitsaan lähietäisyydeltä ja samalla liittyä omalla vienolla panoksellaan jonkinsortin kulttuuririentoihin, helpotti lisäksi omaa oloani niin ikään mieleen palannut, joskus Irlannissa kuultu folklore lyhtyä kantelevasta "Löyhkä-Jaakosta". Vaikka joulukin olisi kuinka kieroutunut myyntilukujen ja -tilastojen punanuttuiseksi pukkijuhlaksi, on sen irvokkaan kuoren alla ehkä vielä jokin ydin myös lahjojen antajasta - ellei peräti siitä suurimmasta lahjasta. Pintaa raaputtamalla halloweenistakin siis saattaisi löytyä jotain sisältöä, jolla paimentaa itseä kohti arjen keskeltä kiskovia ajatuksia.

Se onkin jo jossain aiemmassa yhteydessä tullut mainituksi, että kelttiläisperäinen sadonkorjuujuhla ja "kaikkien pyhien ilta" saapui aikanaan irlantilaisten siirtolaisten mukana Yhdysvaltain maaperälle. Kelttejä - joiden aikaansaannoksiin kuuluu muuten myös tisle nimeltä uisge beatha eli latinalaisittain aqua vitae - ei sinänsä toki löytynyt vain vihreältä saarelta vaan myös Skotlannista, Walesista ja hiukan yllättäen myös Bretagnesta. Kelteille loka-marraskuun vaihde merkitsi satokauden päättymistä, uuden talven alkamista ja siis uuden vuosikierron käynnistymistä. Tätä edeltävästi vietettiin näyttävästi Samhain-juhlaa - vähän kuin muinaissuomalaista kekriä - johon siis kuuluivat niin poisnukkuneiden muisteleminen, kaikenlaiset tuonpuoleiset henkiolennot kuin näiden jälkimmäisten karkoittaminen takaisin manan maille kauhunaamareilla ja kokkotulilla. Joko kuulostaa yhtään tutulta?

Paketti on siis jo kasassa muinaiskelttien kovertamia naurislyhtyjä myöten, mutta jostain pitäisi vielä löytää narua sen pitämiseksi koossa. Jos kerran Samhain on Samhain, niin mistä sitten nimi Halloween? Noh, historia on lyhykäisyydessään ja yllättämättömyydessään seuraava: roomalaisten kukistettua keltit olivat ainekset kulttuuriselle kohtaamiselle annettuina. Valloittajan sana on keskimäärin laki myös kulttuurimuutoksessa ja niin myös tässä. Samhain muuntautui kohti Pomona-juhlaa - maanviljelyksen ja puutarhojen jumalan kunniaksi järjestettyä festumia. Mutta prosessi oli vielä kesken. Vuonna 835 Länsi-Rooma oli puolestaan ollut tukevasti jo yli kolme ja puoli vuosisataa kuopattuna ja frankkien valtakunta natisemassa. Laajin kulttuuriorganisaatio oli siis katolinen kirkko, joka antoi niin ikään oman panoksensa nyky-yhdysvaltalaisen halloweenin muodostumiseen.

Nimittäin, vuonna 835 paavi Gregorius IV siirsi kaikkien marttyyrien muistopäivän toukokuun 13. päivästä marraskuun ensimmäiselle päivälle. Tätä edeltävä ilta sai siten nimen "All Hallow’s Even", "kaikkien pyhien ilta". Ei tarvitse olla ydinfyysikko Cernissä osatakseen tiputtaa tästä puhekielessä muutaman kirjaimen pois. Et voilà! Nimi halloween oli ilmestynyt maailmankartalle. Mutta siis: samoin kuin Myran piispa Sant Nikolaus vääntyi sitten myöhemmin kassakoneen iloisia kulkusia kilauttelevaksi cola-pukki Santa Clausiksi, myös pitkällisen muokkaantumishistorian läpikäynyt halloween on kuolleista läheisistä muistuttavia luurankopuku-naamiaisasuja lukuunottamatta menettänyt joltisestikin ainakin sen luonteen, joka sille nimen mukaan oli kannettavaksi tullut - pyhäinpäivänä kun vietetään niin maailmassa vielä kilvoittelevien kuin siellä toisaalla jo riemuitsevien pyhien yhteyden juhlaa. Kyllä se "All Hallow's Even" jota minä kylänraitilla todistin oli lähinnä jo maailmassa riemuitsevien kulutusjuhlaa.

Kompensoidakseni tätä perinneteollisuudeksi muodostunutta kulttuurin tuotteistamista ja kaupallistamista - sillä dollareissahan halloweenin madness salen tuotto lasketaan - aion kääntää vielä katseen merten taa, maahan jossa mielet miltei ovat vielä säilyneet puhtoisina kaikista populaarikulttuurin mukanaan tuomista vaikutteista. Ovathan? Ajankohta on nimittäin vielä mitä otollisin sen asian auki purkamiseen, että jossain vielä kysymys pyhien yhteydestä elää ihan oikeasti. Yksi esimerkki tästä voisi olla jo mainittu katolinen kirkko - Vatikaani vaikuttaa ainakin tuoreiden lehdistötiedotteiden mukaan olevan halukas avaamaan ovensa teologis-moraalista painia erityisesti seksuaalisuuskäsityksiensä kanssa käyville anglikaaneille. Se, mikä ei ole uutuus, mutta merkittävää lähinnä trendin vahventumisen kannalta on, että katoliseksi papiksi voitaisiin tässä tapauksessa vihkiä myös naimisissa olevia anglikaanipastoreita. Hmmm. Ajatus on jo herättänyt kuohuntaa - varsinkin kun anglikaaniyhteisön priimaksena toimiva Canterburyn arkkipiispa ei mitä ilmeisimmin ollut näistä kutsuaikeista edeltävästi kovinkaan tietoinen.

Jos tämä oli halloween-kepponen, mikä olisi sitten karkki? Varmaa vastausta ei ole antaa, mutta mahdollisuus sellaiseen on myös olemassa. Tänään maanantaina on nimittäin Suomen evankelis-luterilainen kirkko aloittanut kirkolliskokouksen istuntoviikon, ja jo aluksi käsittelyyn tuli myös ekumeeninen sopimus luterilaisen kirkon, Suomen metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan välillä. Asia kiinnostaa myös siksi, kun itse painiskelin sen kanssa neuvottelujen läpi marraskuusta 2002 alkusyksyyn 2007, siis ihan hyvän tovin.

Itse sopimus on hyvin pitkälle paljolti ylistetyn Porvoon sopimuksen kaltainen, jonka Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot sekä Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot allekirjoittivat vuonna 1996. Luterilaisten ja metodistien välille avattaisiin siis mm. ehtoollisyhteys. Suomessa metodistikirkkoihin kuuluu noin tuhat jäsentä, mutta annas olla. Tämän maan kamaralla - jonne tämä sopimus ei toki suoraan ulotu - tilanne onkin hieman toinen: metodistisiin kirkkoihin kuuluvia on noin 13 miljoonaa, luterilaisia 8 miljoonaa. Ja mistäs ne metodistit alunperin oikein tulivatkaan, ei kai vain ihan vähän samalta suunnalta kuin naurislyhtyjen kovertaminen? Ja Suomen metodismi? Ei kai vain historiallisesti liittyisi lähinnä metodismin yhdysvaltalaiseen haaraan? Jepjep! Ehkä tässä siis on jotain ajatuksentynkää vahvistuvaan pyhien yhteyteen liittyen. Ja siihen puolestaan liittyen: Pääoven edessä on kurpitsa.

Jääkiekkoa ja sairastupaa

T ja Iso-O kävivät jo pari viikkoa sitten. Nyt oli meidän vuoromme. Lähdimme E:n kanssa innokkaina kohti elämämme ensimmäistä NHL-ottelua. E:llä tietenkin kyseessä oli myös elämänsä ensimmäinen jääkiekko-ottelu ylipäänsä, jos tv-otteluita isin vierellä istuessa ei lasketa. Ottelu alkoi yhdeltä, mutta olimme paikalla hyvissä ajoin ihmettelemässä ympärillä vellovaa ihmismassaa ja hauskoja Halloween-asuja (sattuihan tämä hassu karnevaali samalle päivälle).

Vastakkain olivat Boston Bruins ja legendaarinen Edmonton Oilers. Ja koska kyseessä oli samalla kahden maan välinen ottelu, saimme kuulla ensin Kanadan kansallislaulun varsin rauhallisena versiona ja sitten Yhdysvaltain oman kansallislaulun erittäin patrioottisena versiona digitaalisten lippujen liehuessa joka puolella ja ihmisten hurratessa jokaisen pienen paussin aikana voluumin erityisesti kohotessa kohdassa:"O'er the land of the FREE!" En voinut välttyä huvittumasta, varsinkin, kun mieleeni tuli samainen laulu eriversiona elokuvasta Borat.

Itse peli oli erittäin viihdyttävää katsottavaa. Joukkueet olivat tasaväkisiä, tempo oli nopea, pelikatkoja ei juuri ollut ja ottelun kaksi maalia tulivat vasta kolmannessa erässä nostaen tunnelmaa entisestään kohti loppua. "Let's go Bruu-ins", huudot kaikuivat tuon tuosta hallissa vetäen mukaansa myös vieressäni istuneen (ja ajoittain innokkaasti seisoneen) E:n. Kannustushuudot ja -taputukset olivat E:lle jo entuudestaan tuttuja. Niitä (kuten myös Yhdysvaltain kansallislaulua ja lippuvalaa!) on harjoiteltu koulussa. Vaikka olimme aika korkealla, näimme mainiosti jäälle. Näkymää vahvisti myös jatkuva kaikkiin suuntiin näkyvä videointi. Katkojen aikaan kamera kulki yleisössä ja kohdisti erityisesti hassuihin hahmoihin - kuten H1N1-possuun ja vaaleatukkaiseen viikinkiin - ja villisti tanssiviin kannattajiin. Emme tainneet kuulua kumpaankaan ryhmään, sillä meihin ei kohdistettu.

E oli lähes yhtä innostunut ja kiinnostunut pelistä kuin itsekin, mikä oli tosi ihanaa. Metromatkalla kohti kotia totesinkin E:lle, kuin kiva hänen kanssaan oli olla pelissä, ja kuinka helppo matkustaa metrolla verrattuna normaaliin pienempikokoiseen seuralaiseeni (Pikku-O), jolla on kokoajan jokin tilanne meneillään.

Tapasimme muun väkemme Halloween-asuihinsa sonnustautuneina lähellä asuvan suomalaisperheen pihalla, ja lähdimme joukon jatkona kohti Newton Highlandsin keskustaa, jossa mitä hassummannäköisiä lapsia ja aikuisia oli liikkeellä. T suunnitteli kertovansa tästä enemmän omassa blogissaan. Iso-O yski jo tuolloin aika keljunkuuloisesti, eikä tilanne ole mennyt paremmaksi. Sunnuntai kuluihin rokulipäivää viettäessä sisällä. Tänään maanantaina Iso-O jäi kotiin vielä toipumaan yskänsä vuoksi, ja Pikku-O:lla on yskän lisäksi kuumettakin. Olemmekohan nyt jo H1N1-sairauden kourissa vai mistä on kyse? Ei kivaa.