Tehokas T: T on hengästyttävän tehokas toimissaan. Uupuisin itse jo pelkän filosofisen alkuperäisteoksen avaamisesta, mutta häneltä luonnistuu samanaikainen Kant-paperin laatiminen sekä ison saksalaisen kustantamon kirjaan julkaistavaksi, muutaman päivän varoitusajalla hyväksytyn artikkelin viimeistely. Ja ranskantunneilla käynti. Sekä kaikkien mahdollisten jatkuvasti eteentulevien kotiin liittyvien asioiden hoitaminen. Kuten esimerkiksi auton kattoboksin siirtäminen pois auton katolta ja siinä olevien maaliviirujen poishinkkaaminen sekä aiemmin tehtyjen korjauksien päällemaalaaminen sen jälkeen, kun maalipurkki oli haettu kasvihuonekelissä paita märkänä sekatavarakaupasta. Listaa voisi jatkaa. Mutta taidan säästää lukijoita. Ja itseäni.
Jälleen-opiskeleva J: Aloitin keskiviikkona tehokkaamman valmistautumisen USMLE Step 2 CS-tenttiin laatimalla viikottaisen opiskelusuunnitelman. Kerran viikossa jään kotiin puhuapälpättämään erilaisiin tilanteesiin sopivia lauseita, tutustumaan pieniin kulttuurieroihin Suomen ja Yhdysvaltain lääkärivastaanottotilanteissa sekä harjoittelemaan standardoitujen muistiinpanojen kirjoittamista. Linkin takaa löytyy kiinnostuneille lisätietoja testin sisällöstä. Saa nähdä, miten käy. Periaatteessa tentin ei pitäisi olla hankalampi kuin kaksi viime keväänä ja kesänä läpäistyä tenttiäni, mutta olisihan se aika paljon helpompi käydä omalla äidinkielellä tekemässä.
Englanninkielinen E: E puhuu jatkuvasti englantia. Kun yritämme asiasta huomauttaa, hän aloittaa seuraavan lauseen suomeksi, mutta puolivälissä lausetta kieli on palannut takaisin helpompaan. Erityisesti lukemisessa eron kielten välillä huomaa selvästi. Englantia E lukee erittäin sujuvasti ja nopeasti (olipa jopa halunnut esittää Peppi Pitkätossua koulun lukunäytelmässä, koska "sillä oli eniten tekstiä"), kun taas suomeksi lukeminen on erittäin jäykkää ja virheitä tulee paljon. Lukemiseen liittyen iloisena asiana oli E:n innostus, kun hän kertoi löytäneensä luokan kirjahyllystä Viisikoita. Olen etsinyt näitä kirjoja kirjastostamme, mutten ole löytänyt, ja sen verran ilmeisesti harmitellut tätä ääneen, että E oli tunnistanut sarjan sen nähdessään. Menossa on kuulemma jo toinen osa.
Innokas Iso-O: Iso-O on lapsistamme ainoa, jonka vaatteet eivät millään kestä käyttöä. Kaikissa housuissa on polvissa reiät, kengistä lähtee pohjat ja paidoissa on erivärisiä jälkiä tusseista, maaleista, mustekynistä, puuväreistä, lyijykynistä ja vahakynistä. Vaatekaapissa ja laatikoissa tapahtuu mystisiä 'räjähdyksiä', ja Iso-O onkin usein "järjestämässä mun vaatekaappia/laatikkoa". T kävi Iso-O:n kanssa ostamassa jälleen yhdet farkut, urheiluhousut sekä lenkkarit. Iloitsimme tänään kaikki siitä, että farkut ovat kestäneet todistetusti ainakin päivän. Jotta tästä ei tulisi liian outoa kuvaa matamistamme, on syytä todeta, että hän on mitä valloittavin, tunteikkain ja muista huolehtivin persoona. Aivan ihana tyttö! Omista tavaroista huolehtimisessa vaan on kovasti treenattavaa.
Puuhakas Pikku-O: Pikku-O on mennyt mielellään kouluun loman jälkeen. Tänään hän oli jopa harmistunut, kun T oli ilmestynyt paikalle liian aikaisin. Ihana asia, kun miettii, miten hankalaa hänellä alkuun oli. Pikku-O on hassu yhdistelmä vauvaa ja isoa poikaa. Pieni koko ja puheen epäselvyys aiheuttaa sen, että häntä tulee helposti pidettyä nuorempana kuin hän onkaan. Iso poika hän omasta mielestään on, mikä näkyy mm. siinä, ettei hän enää oikein suostu istumaan korotetulla tuolilla, vaikka se kiistatta olisi hänelle helpompaa. Hän on myös kieltäytynyt käyttämästä muita pienempiä haarukoita, haluaa veitsen ja isokokoisen lasin. Uhmaikä on vahvasti päällä, mutta jälkikäteen hän aina tulee tiukasti halaamaan.
Tässä kirjoittaessani televisio näyttää kahta asiaa. Prinssi Williamin ja Kate Middletonin häävalmisteluita sekä tuhoisaa tornadoa etelävaltioissa - erityisesti Alabamassa. Taidan silti lähteä nukkumaan.
torstai 28. huhtikuuta 2011
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Pääsiäinen 2011
Pitkäperjantai oli pitkä maallisessakin mielessä. Työpäivä se virallisesti oli, mutta jäin kotiin opiskelemaan. Opiskelu tosin jäi minimaaliseksi, sillä veroviranomainen nielaisi päivästä aimo palasen. Tein veroehdotuksen korjauksia koko päivän lähettäen sen viimein klo 23. Onneksi verottaja on sentään ymmärtänyt viimeinkin siirtyä sähköiseksi.
Taisin uupua numeroiden pyörittelystä kovasti, sillä lauantaiaamuna olin kuin pultattu sänkyyn. T pelasti alakerrassa nälkäänsä kiljuneet lapset ja antoi minun nukkua. Raahauduin pystyyn kahdeltatoista, kun E totesi kovaan ääneen:"Ottaisin kyllä tämän autoradan pois lattialta, mutta kun äiti EI VIELÄKÄÄN OLE TULLUT SITÄ KATSOMAAN!"
Kun herää kahdeltatoista, tuntuu kuin päivä olisi nopeasti ohi. Niinhän se käytännössä olikin. Ruokailun jälkeen ryhdyimme yhteistuumin valmistamaan kaikille maistuvaa taatelikakkua sekä pääsiäissunnuntain valkosipuliperunoita. Pikku-O ilmoitti osaavansa kuoria perunat. Yllättävän kauan hän jaksoi pyöritellä perunoita vedessä, ja sai yhdestä perunasta 1x1cm kokoisen kuorenpalan pois. Sitten tuli tarve siirtyä uuteen haasteeseen. Leipominen yhdessä on hauskaa, muttei varsinaisesti helpompaa kuin yksinään. Jokaisen pitää saada oma hommansa, ja kärsivällisyys oman vuoron odottamisessa on kovin vähäinen. E vatkasi keitetyt taatelit ja sekoitti joukkoon rasvan, hienosti rikkomansa munat ja Iso-O:n sekaan kaataman sokerin. Iso-O mittasi ja sekoitti keskenään jauhot ja leivinjauheen, ja Pikku-O voiteli kakkuvuoan. Muutama voinokare katosi pieneen suuhun ja rasvaiset kädet pyyhkiytyivät mukavasti omaan paitaan. Kakku tuli valmiiksi, ja maistui jälleen kaikille. Valkosipuliperunoiden viimeistely Pikku-O:n aloituksen jälkeen jäi kontolleni, mutta uuni ylitti itsensä ja niistä tuli erittäin herkullisia.
Pääsiäissunnuntai oli aurinkoinen ja lämmin. Varjomittari nousi 75 Fahrenheitiin eli 24 Celsiukseen, pitkästä aikaa. Puiden pienet lehdenalut tuntuvat suurenevan silmissä ja upeat, vaaleanpunaisena ja valkoisena kukkivat puut naapureiden pihoilla ilahduttavat meitäkin. Lähdimme kirkkoon. Olin mielestäni varustautunut hyvin, kun mukanani oli piirrustuspaperi jokaiselle sekä kolme eriväristä Crayon-kynää (vahakynä?). No. Niitä kyniä olisi pitänyt olla enemmän, ja lyijykynä tai puuväri olisi ollut (tänään) toivelistan kärjessä. Mistäpä sitä arvaisi, mikä on kulloinkin tunnelmana? Kohtuudella selvisimme kuitenkin lapsista pitkältä tuntuvasta messusta, sillä odotettavissa oli Easter Egg Hunting ja palkkiona löydettyjen munien lisäksi heliumpallot.
Kotona keittiönpöydän äärellä istui kolme innokasta löytömunien tutkijaa. Minisuklaamunien ja karkkien lisäksi niissä oli pieniä tarroja, vihkosia, siirtokuvia, superpalloja sekä leimasimia. Leimasimia piti testata oikein urakalla. Kiusaus kävi liian suureksi, ja illasta pikkuväki hinkkasi leimausjälkiä pois lastenhuoneen seinistä, ikkunalaudalta ja pöydältä.
Päivän kohokohta oli syöminen. Edeltävästi T oli monta tuntia keittiössä valmistamassa gourmet-ateriaamme, ja minä samalla kokkailemassa tylsiä, mielikuvituksettomia, tavanomaisia arkiruokiamme ensi viikkoa varten pakkaseen. Oli mukavaa touhuta yhdessä. Oli silti vielä mukavampaa istua pöytään nauttimaan T:n jälleen kerran niin onnistuneista ruokalajeista. Alkupalaksi söimme pannulla paahdettua valkosipulileipää ja salaattia. Pääruoaksi oli punaviinimarinoitua lammasta, kastiketta, valkosipuliperunoita, juureskuutioita ja omenakompottia, ja jälkiruoaksi taatelikakkua ja pashaa. Nam!
Lapset olivat riemuissaan, kun T lähti tekemään meidän oman Egg Huntingin pihalle. Kaikki lähtivät yhdessä matkaan, mutta ensin oli Pikku-O:n vuoro löytää oma kätkönsä talon oikealta reunalta. Iso-O:n munat löytyivät etupihalta, ja E:n pienen etsinnän jälkeen taka-aidan uumenista. Sen verran paljon makeaa oli tänään tarjolla, että sokerihiiri Iso-O valitsi kolmeen osaan leikatun Mignon-munan pienimmän palan, Pikku-O hylkäsi omansa kahden haukkauksen jälkeen, ja E jätti kokonaan väliin.
Meidän pääsiäisemmme päättyy tähän. Huomenna on normaali arkipäivä. T:n katolinen yliopisto noudattaa itsellemme tutumpaa aikataulua, ja T:lla on näin ollen huominen päivä vapaana ranskantunneista. Jotain pientä kirjoittamishommaa T:lla taitaa kuitenkin olla (deadline on viikon päästä tiistaina, ja luettavaa on T:n sanojen mukaan "ihan [piip]").
Taisin uupua numeroiden pyörittelystä kovasti, sillä lauantaiaamuna olin kuin pultattu sänkyyn. T pelasti alakerrassa nälkäänsä kiljuneet lapset ja antoi minun nukkua. Raahauduin pystyyn kahdeltatoista, kun E totesi kovaan ääneen:"Ottaisin kyllä tämän autoradan pois lattialta, mutta kun äiti EI VIELÄKÄÄN OLE TULLUT SITÄ KATSOMAAN!"
Kun herää kahdeltatoista, tuntuu kuin päivä olisi nopeasti ohi. Niinhän se käytännössä olikin. Ruokailun jälkeen ryhdyimme yhteistuumin valmistamaan kaikille maistuvaa taatelikakkua sekä pääsiäissunnuntain valkosipuliperunoita. Pikku-O ilmoitti osaavansa kuoria perunat. Yllättävän kauan hän jaksoi pyöritellä perunoita vedessä, ja sai yhdestä perunasta 1x1cm kokoisen kuorenpalan pois. Sitten tuli tarve siirtyä uuteen haasteeseen. Leipominen yhdessä on hauskaa, muttei varsinaisesti helpompaa kuin yksinään. Jokaisen pitää saada oma hommansa, ja kärsivällisyys oman vuoron odottamisessa on kovin vähäinen. E vatkasi keitetyt taatelit ja sekoitti joukkoon rasvan, hienosti rikkomansa munat ja Iso-O:n sekaan kaataman sokerin. Iso-O mittasi ja sekoitti keskenään jauhot ja leivinjauheen, ja Pikku-O voiteli kakkuvuoan. Muutama voinokare katosi pieneen suuhun ja rasvaiset kädet pyyhkiytyivät mukavasti omaan paitaan. Kakku tuli valmiiksi, ja maistui jälleen kaikille. Valkosipuliperunoiden viimeistely Pikku-O:n aloituksen jälkeen jäi kontolleni, mutta uuni ylitti itsensä ja niistä tuli erittäin herkullisia.
Pääsiäissunnuntai oli aurinkoinen ja lämmin. Varjomittari nousi 75 Fahrenheitiin eli 24 Celsiukseen, pitkästä aikaa. Puiden pienet lehdenalut tuntuvat suurenevan silmissä ja upeat, vaaleanpunaisena ja valkoisena kukkivat puut naapureiden pihoilla ilahduttavat meitäkin. Lähdimme kirkkoon. Olin mielestäni varustautunut hyvin, kun mukanani oli piirrustuspaperi jokaiselle sekä kolme eriväristä Crayon-kynää (vahakynä?). No. Niitä kyniä olisi pitänyt olla enemmän, ja lyijykynä tai puuväri olisi ollut (tänään) toivelistan kärjessä. Mistäpä sitä arvaisi, mikä on kulloinkin tunnelmana? Kohtuudella selvisimme kuitenkin lapsista pitkältä tuntuvasta messusta, sillä odotettavissa oli Easter Egg Hunting ja palkkiona löydettyjen munien lisäksi heliumpallot.
Kotona keittiönpöydän äärellä istui kolme innokasta löytömunien tutkijaa. Minisuklaamunien ja karkkien lisäksi niissä oli pieniä tarroja, vihkosia, siirtokuvia, superpalloja sekä leimasimia. Leimasimia piti testata oikein urakalla. Kiusaus kävi liian suureksi, ja illasta pikkuväki hinkkasi leimausjälkiä pois lastenhuoneen seinistä, ikkunalaudalta ja pöydältä.
Päivän kohokohta oli syöminen. Edeltävästi T oli monta tuntia keittiössä valmistamassa gourmet-ateriaamme, ja minä samalla kokkailemassa tylsiä, mielikuvituksettomia, tavanomaisia arkiruokiamme ensi viikkoa varten pakkaseen. Oli mukavaa touhuta yhdessä. Oli silti vielä mukavampaa istua pöytään nauttimaan T:n jälleen kerran niin onnistuneista ruokalajeista. Alkupalaksi söimme pannulla paahdettua valkosipulileipää ja salaattia. Pääruoaksi oli punaviinimarinoitua lammasta, kastiketta, valkosipuliperunoita, juureskuutioita ja omenakompottia, ja jälkiruoaksi taatelikakkua ja pashaa. Nam!
Lapset olivat riemuissaan, kun T lähti tekemään meidän oman Egg Huntingin pihalle. Kaikki lähtivät yhdessä matkaan, mutta ensin oli Pikku-O:n vuoro löytää oma kätkönsä talon oikealta reunalta. Iso-O:n munat löytyivät etupihalta, ja E:n pienen etsinnän jälkeen taka-aidan uumenista. Sen verran paljon makeaa oli tänään tarjolla, että sokerihiiri Iso-O valitsi kolmeen osaan leikatun Mignon-munan pienimmän palan, Pikku-O hylkäsi omansa kahden haukkauksen jälkeen, ja E jätti kokonaan väliin.
Meidän pääsiäisemmme päättyy tähän. Huomenna on normaali arkipäivä. T:n katolinen yliopisto noudattaa itsellemme tutumpaa aikataulua, ja T:lla on näin ollen huominen päivä vapaana ranskantunneista. Jotain pientä kirjoittamishommaa T:lla taitaa kuitenkin olla (deadline on viikon päästä tiistaina, ja luettavaa on T:n sanojen mukaan "ihan [piip]").
torstai 21. huhtikuuta 2011
Vieraita kylässä - mukavaa
Lapsilla on lomaviikko ja se sopii paremmin kuin hyvin. Ainoastaan Iso-O on kunnossa. Molemmilla pojilla on kova yskä ja erityisesti E on ollut välillä aivan petipotilas. Itseasiassa olen ollut itsekin aivan umpijäässä, kun ehdin sopeutua tropiikin lämpöön, ja viikko on sujunut alle kymmenen Celcius-asteen tuulisessa ja ajoittain sateisessa kelissä. Näytänkin varsin hurjalta ihon kirjaimellisesti kuoriutuessa pois pahiten palaneista kohdista niskastani sekä molemmista olkavarsistani.
Sairastamisesta johtuen minkäänlaisia lomareissuja - edes minimallisia - ei ole ollut mahdollista tehdä. Kävimme sentään Iso-O:n ja Pikku-O:n kanssa kannustamassa Boston Marathon 2011 juoksijoita; reitti kun meni 20% Newtonissa. Harmi, ettei T:lla ole ainakaan toistaiseksi mahdollisuuksia osallistua Bostonin maratonille. Jotta pääsisi mukaan, täytyisi olla juossut jokin toinen yhdysvaltalainen maratoni tarpeeksi hyvällä ajalla. Helsinki City Maratonia ei lasketa. T:n puuttumisesta huolimatta oli oikein mukava nähdä hyväntuulista kannustusporukkaa, ja erityisesti kyltti:"Hyvä Suomi!". Sen oli laatinut Kempeleestä täällä vaihto-oppilasvuotta viettävä tyttö, joka ilahtui kovasti, kun kävin tervehtimässä:"Ihana puhua suomea pitkästä aikaa!" Muutama suomalainen juoksija näkyikin joukossa; yhdellä oli Suomen lippu kiinnitettynä selkään ja toisella suomalainen sisu-paita. Iso-O ja Pikku-O kannustivat ilmatäytteisiä pamppuja yhteen lyöden.
Muuten viikko on lapsilla sujunut neljän seinän sisällä. Seinät alkaisivat kaatua päälle, mutta onneksi meillä on käynyt pitkästä aikaa suomalaisia vieraita, oikein pariin otteeseen. Maanantaista tiistaihin meillä pysähtyi T:n pastori-tutkija-pariskunta ja miehen äiti Chicagosta. Lapset olivat niin mielissään, että into ei valitettavasti pysynyt pienten kehojen sisäpuolella. Äiti sai tutustua kaikkiin lastenhuoneen pehmoeläimiin ja leluihin illan ja aamun aikana. Tänään kiirastorstaina taas saimme iltavieraiksemme New Yorkin kaksilapsisen perheen, jonka luona saimme itse vierailla puolitoista vuotta sitten. Lapset eivät ottaneet juurikaan rauhallisemmin. Nyt kuitenkin aikuiset saivat olla hieman enemmän sivussa, sillä into oli mahdollista purkaa minivieraisiin (2,5-v poika ja 4,5-v tyttö). Stop and Shop sattui tulemaan samaan aikaan, kun viisipäinen pikkuväki pörräsi alakerrassa. Kuljettaja joutui keskelle ihailevia katseita ja auttavia käsiä. Lukemattomat tavarapussit kulkeutuivat huomattavasti tavanomaista nopeammin keittiöön. Mukava oli saada molemmat porukat täällä käymään.
T:lla on kaksi viikkoa aikaa laatia kovatasoinen paperi Kantista. Paineet ovat kovat, ja kun samalla meitä kiusataan kaikenlaisilla virallisilla vaatimuksilla (veroehdotusten tarkistaminen tai oikeammin kokonaan uusien laatiminen kiitos apurahojen ym., edellisen verovuoden verottajan tekemistä virheistä huomauttaminen, sosiaaliturva-ja eläketurvalisälausuntojen lisälausuntojen kommentointi jne), ei mieliala ole aina kaikkein positiivisin. Itsekin sain jälleen hylkäävän päätöksen yhdeltä apurahasäätiöltä. Aika epätoivoiselta tämä meidän tilanteemme alkaa näyttää. No. Emme silti anna vielä periksi. Olisi niin hienoa, että T saisi koko homman täällä valmiiksi! Ehkä saan tästä vain lisäpontta valmistautua kesäkuun lopun tenttiini.
Sairastamisesta johtuen minkäänlaisia lomareissuja - edes minimallisia - ei ole ollut mahdollista tehdä. Kävimme sentään Iso-O:n ja Pikku-O:n kanssa kannustamassa Boston Marathon 2011 juoksijoita; reitti kun meni 20% Newtonissa. Harmi, ettei T:lla ole ainakaan toistaiseksi mahdollisuuksia osallistua Bostonin maratonille. Jotta pääsisi mukaan, täytyisi olla juossut jokin toinen yhdysvaltalainen maratoni tarpeeksi hyvällä ajalla. Helsinki City Maratonia ei lasketa. T:n puuttumisesta huolimatta oli oikein mukava nähdä hyväntuulista kannustusporukkaa, ja erityisesti kyltti:"Hyvä Suomi!". Sen oli laatinut Kempeleestä täällä vaihto-oppilasvuotta viettävä tyttö, joka ilahtui kovasti, kun kävin tervehtimässä:"Ihana puhua suomea pitkästä aikaa!" Muutama suomalainen juoksija näkyikin joukossa; yhdellä oli Suomen lippu kiinnitettynä selkään ja toisella suomalainen sisu-paita. Iso-O ja Pikku-O kannustivat ilmatäytteisiä pamppuja yhteen lyöden.
Muuten viikko on lapsilla sujunut neljän seinän sisällä. Seinät alkaisivat kaatua päälle, mutta onneksi meillä on käynyt pitkästä aikaa suomalaisia vieraita, oikein pariin otteeseen. Maanantaista tiistaihin meillä pysähtyi T:n pastori-tutkija-pariskunta ja miehen äiti Chicagosta. Lapset olivat niin mielissään, että into ei valitettavasti pysynyt pienten kehojen sisäpuolella. Äiti sai tutustua kaikkiin lastenhuoneen pehmoeläimiin ja leluihin illan ja aamun aikana. Tänään kiirastorstaina taas saimme iltavieraiksemme New Yorkin kaksilapsisen perheen, jonka luona saimme itse vierailla puolitoista vuotta sitten. Lapset eivät ottaneet juurikaan rauhallisemmin. Nyt kuitenkin aikuiset saivat olla hieman enemmän sivussa, sillä into oli mahdollista purkaa minivieraisiin (2,5-v poika ja 4,5-v tyttö). Stop and Shop sattui tulemaan samaan aikaan, kun viisipäinen pikkuväki pörräsi alakerrassa. Kuljettaja joutui keskelle ihailevia katseita ja auttavia käsiä. Lukemattomat tavarapussit kulkeutuivat huomattavasti tavanomaista nopeammin keittiöön. Mukava oli saada molemmat porukat täällä käymään.
T:lla on kaksi viikkoa aikaa laatia kovatasoinen paperi Kantista. Paineet ovat kovat, ja kun samalla meitä kiusataan kaikenlaisilla virallisilla vaatimuksilla (veroehdotusten tarkistaminen tai oikeammin kokonaan uusien laatiminen kiitos apurahojen ym., edellisen verovuoden verottajan tekemistä virheistä huomauttaminen, sosiaaliturva-ja eläketurvalisälausuntojen lisälausuntojen kommentointi jne), ei mieliala ole aina kaikkein positiivisin. Itsekin sain jälleen hylkäävän päätöksen yhdeltä apurahasäätiöltä. Aika epätoivoiselta tämä meidän tilanteemme alkaa näyttää. No. Emme silti anna vielä periksi. Olisi niin hienoa, että T saisi koko homman täällä valmiiksi! Ehkä saan tästä vain lisäpontta valmistautua kesäkuun lopun tenttiini.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Viikko Havaijilla
Yritän löytää sopivaa asentoa sohvalla. Pohkeet ja käsivarret sekä niska ovat palaneet niin pahoin, etteivät ne oikein kestä kosketusta. Asento olisi silti hyvä löytää, sillä muuten jää melko moni virallinen asia - blogin kirjoittamisesta puhumattakaan - tekemättä tältä päivältä. Tosin, vaikka asento löytyisikin, ei se poista sitä tosiasiaa, että pää on pehmennyt kuuden tunnin aikaerosta ja kolmentoista tunnin yölennoista johtuen. Näillä nyt kuitenkin mennään, ja palataan ajassa lähes viikko taaksepäin.
Tiistaiaamuna lähdin hyvissä ajoin huomioiden kaikki mahdolliset viiveet metrovaihtoihin, bussimatkaan ja lentokenttäkuvioihin liittyen. Kun minkäänlaisia viiveitä ei ollut, olin kentällä aivan liian aikaisin. Pöh. Oli kuitenkin varsin juhlavaa tehdä koko reissu pelkän paikallisen ajokortin voimin - passi, viisumi ja kaikki siihen liittyvä materiaali oli kyllä mukana, muttei kukaan niitä kysellyt. Onnistuin myös välttämään röntgensäteitä käyttävän läpivalaisun valitsemalla sopivan jonon.
Odotettuani lähes kolme tuntia(!) kentällä ja menetettyäni ylähyllyn täyttymisen vuoksi käsimatkatavarani koneen ruumaan, pääsin koneeseen, ja sillä kohti Arizonan Phoenixia. Nukuin melkein koko kuuden tunnin ajan. Ihanaa! Hieman heräämiseni jälkeen ihmettelin koneen ikkunasta auennutta aavikkomaisemaa - korkeahkoja vuoria, paljon hiekkaa, vettä ei juuri missään ja kasveina kaktuksia. Asutusta oli vain siellä täällä. Paitsi tietenkin Phoenixin alueella, jossa asukkaita on 1,4 miljoonaa. Aikaa vaihtaa konetta oli juuri sen verran, että ehdin hörpätä kahvin ja smoothien. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Lentoemännillä oli leit kaulassa, ja vieressäni mukava, nuori havaijilaispariskunta, jolta sain monta hyvää vinkkiä. Siedettävä seitsentuntinen siis.
Käsimatkatavaroiden menettäminen ruumaan johti siihen, että laukkua piti odottaa, vaikka juuri siltä yritin välttyä. Myöhästyin edellisestä lentokenttäbussista, ja olin hotellilla vasta seitsemän aikaan illalla, mikä oli sisäisen kelloni mukaisesti yhdeltä yöllä. Olisi luullut unen maittavan. Mutta nukuin kauhean huonosti. Olin hereillä reippaasti ennen auringonnousua, ilmoittautumassa kongressiin klo 6, lataamassa PowerPoint-esitykseni kongressin sivuille klo 6.15, ja syömässä aamupalaa heti sen jälkeen. Aamupalan jälkeen lähdin hitaasti kävelemään kohti polkupyörävuokraamoani turistialue Waikikin toisella laidalla. Tyynen valtameren kutsu kävi liian voimakkaaksi, ja pulahdin mereen ennenkuin saavutin vuokraamon. Aikaa siihen oli runsaasti, sillä pyörä oli varattuna vasta vuokraamon auetessa klo 8.30. Aallot ja turkoosi väri tekivät lähtemättömän vaikutuksen, ja kävin joka päivä vähintään kerran uimassa eri puolilla O'ahu-saarta.
Pyörän saatuani oli tarkoitukseni tutustua hieman lähiympäristöön, mutta pyörä kulki vauhdikkaasti ja puolivahingossa tulin katsastaneeksi ison osan saaren eteläosaa. Uimassakin kävin. Jälkikäteen selvisi, että ranta on tunnettu homojen nakuiluranta. Itselleni se lähinnä edusti kaunista hiekkarantaa ja ihania aaltoja ilman tungosta - nakuja miehiä ei näkynyt.
Raikastavan suihkun jälkeen pukeuduin asiallisempiin kuteisiin, kävin juhlallisella lounaalla yhdessä kongressihotelleista, ja siirryin kohti pääkongressikeskusta. Alkoi jo hieman jännittää. Olin oman sessioni viimeinen esiintyjä. Kuulijoita oli vapaasti arvioiden noin pari sataa. Kun oma vuoroni tuli, puhuin ehkä liian nopeasti sanoja silloin tällöin sotkien, mutta selvisin kuin selvisinkin loppuun. Yhteen kysymykseenkin osasin jotakuinkin vastata, ja jälkikäteen toinen kysyjä tuli tarkentamaan pariakin asiaa. Jotkut olivat siis jopa kuunnelleet. Pomoni sekä työkaverini mielestä esitykseni oli (pienistä puutteistaan huolimatta) session selkein ja paras. Uskoo ken haluaa. Haluan.
Kohtuullisesti menneen esityksen jälkeen kävin vielä pulahtamassa lähirannalla, mutta sen jälkeen alkoivat silmäluomet painaa, ja suuntasin suoraan hotellihuoneeseen. Huonosti nukutun ensimmäisen yön jälkeen muut yöt nukuin kuin tukki - joka yö 9-11 tuntia. Täydellistä!
Kongressiantini oli laajasta valikoimasta johtuen varsin monipuolinen. Aivoverenkiertohäiriöt jätin kokonaan väliin - ehkä hieman yllättäen - mutta ajattelin hyötyväni enemmän muiden neurologian alojen viime aikojen suuntauksista. Niinpä istuin neljä tuntia kuuntelemassa raskausajan neurologiaa, kaksi tuntia mitokondriotauteja, kahdeksan tuntia yleisneurologiaa ja kaksi tuntia neuroradiologiaa. Muun ajan keskityin ottamaan kaiken irti polkupyörästäni sekä Havaijin kolmanneksi suurimmasta saaresta. Seuraavaksi plussat ja miinukset puhtaasti omasta näkökulmastani.
Plussat:
- ihania hiekkarantoja on kaikkialla ja niihin on vapaa pääsy jokaisella
- hyviä nähtävyyksiä: Diamond Head-kraateri, Koko-kraateri, Hanauma Bay-sukelluslahti, North Shoren rannat ja sfurffarit, Dole-ananasviljelmät, Blow Hole, sademetsät jne
Miinukset:
- aivan liikaa ihmisiä joka paikassa
- tosi urbaania erityisesti Honolulussa, mutta muutenkin ympäri saarta
- isoja valtateitä ei pyöräillessä ole täysin mahdollista välttää
Miinuksia kirjatessani ymmärrän täysin, että arvioni on puutteellinen, sillä en vieraillut muilla saarilla. Mikäli joku jostain syystä haluaisi Suomesta saakka nähdä matkustamisen vaivan, ei reissua todellakaan kannattaisi jättää pelkkää Honolulun ihmettelyyn. Luulen, että se oikea Havaiji on nimenomaan niillä muilla saarilla. Ainakin itselleni O'ahun saari muistutti mitä suurimmassa määrin Madeiraa ja erityisesti sen pääkaupunkia Funchalia. Ja Madeiralle on aika paljon siedettävämpi matka!
Raskaiden lentojen, laukun odottelun (niin, menetin laukkuni jälleen ruumaan), bostonilaiseen kirpeään kevätilmaan totuttelun, ja bussi-metromatkojen jälkeen minua odotti kotona iloinen pikkuväki. Kaikki olivat piirtäneet jotain, mutta jälleen kerran Iso-O oli panostanut eniten:"Dear Mom, I hop[e] you had fun in Hawaii!" Kaikissa kuvissa päälläni oli kaislahame, kaulassani lei, ja olin palmupuun alla hiekkarannalla. Aikamoisen sympaattista.
Tiistaiaamuna lähdin hyvissä ajoin huomioiden kaikki mahdolliset viiveet metrovaihtoihin, bussimatkaan ja lentokenttäkuvioihin liittyen. Kun minkäänlaisia viiveitä ei ollut, olin kentällä aivan liian aikaisin. Pöh. Oli kuitenkin varsin juhlavaa tehdä koko reissu pelkän paikallisen ajokortin voimin - passi, viisumi ja kaikki siihen liittyvä materiaali oli kyllä mukana, muttei kukaan niitä kysellyt. Onnistuin myös välttämään röntgensäteitä käyttävän läpivalaisun valitsemalla sopivan jonon.
Odotettuani lähes kolme tuntia(!) kentällä ja menetettyäni ylähyllyn täyttymisen vuoksi käsimatkatavarani koneen ruumaan, pääsin koneeseen, ja sillä kohti Arizonan Phoenixia. Nukuin melkein koko kuuden tunnin ajan. Ihanaa! Hieman heräämiseni jälkeen ihmettelin koneen ikkunasta auennutta aavikkomaisemaa - korkeahkoja vuoria, paljon hiekkaa, vettä ei juuri missään ja kasveina kaktuksia. Asutusta oli vain siellä täällä. Paitsi tietenkin Phoenixin alueella, jossa asukkaita on 1,4 miljoonaa. Aikaa vaihtaa konetta oli juuri sen verran, että ehdin hörpätä kahvin ja smoothien. Kone oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Lentoemännillä oli leit kaulassa, ja vieressäni mukava, nuori havaijilaispariskunta, jolta sain monta hyvää vinkkiä. Siedettävä seitsentuntinen siis.
Käsimatkatavaroiden menettäminen ruumaan johti siihen, että laukkua piti odottaa, vaikka juuri siltä yritin välttyä. Myöhästyin edellisestä lentokenttäbussista, ja olin hotellilla vasta seitsemän aikaan illalla, mikä oli sisäisen kelloni mukaisesti yhdeltä yöllä. Olisi luullut unen maittavan. Mutta nukuin kauhean huonosti. Olin hereillä reippaasti ennen auringonnousua, ilmoittautumassa kongressiin klo 6, lataamassa PowerPoint-esitykseni kongressin sivuille klo 6.15, ja syömässä aamupalaa heti sen jälkeen. Aamupalan jälkeen lähdin hitaasti kävelemään kohti polkupyörävuokraamoani turistialue Waikikin toisella laidalla. Tyynen valtameren kutsu kävi liian voimakkaaksi, ja pulahdin mereen ennenkuin saavutin vuokraamon. Aikaa siihen oli runsaasti, sillä pyörä oli varattuna vasta vuokraamon auetessa klo 8.30. Aallot ja turkoosi väri tekivät lähtemättömän vaikutuksen, ja kävin joka päivä vähintään kerran uimassa eri puolilla O'ahu-saarta.
Pyörän saatuani oli tarkoitukseni tutustua hieman lähiympäristöön, mutta pyörä kulki vauhdikkaasti ja puolivahingossa tulin katsastaneeksi ison osan saaren eteläosaa. Uimassakin kävin. Jälkikäteen selvisi, että ranta on tunnettu homojen nakuiluranta. Itselleni se lähinnä edusti kaunista hiekkarantaa ja ihania aaltoja ilman tungosta - nakuja miehiä ei näkynyt.
Raikastavan suihkun jälkeen pukeuduin asiallisempiin kuteisiin, kävin juhlallisella lounaalla yhdessä kongressihotelleista, ja siirryin kohti pääkongressikeskusta. Alkoi jo hieman jännittää. Olin oman sessioni viimeinen esiintyjä. Kuulijoita oli vapaasti arvioiden noin pari sataa. Kun oma vuoroni tuli, puhuin ehkä liian nopeasti sanoja silloin tällöin sotkien, mutta selvisin kuin selvisinkin loppuun. Yhteen kysymykseenkin osasin jotakuinkin vastata, ja jälkikäteen toinen kysyjä tuli tarkentamaan pariakin asiaa. Jotkut olivat siis jopa kuunnelleet. Pomoni sekä työkaverini mielestä esitykseni oli (pienistä puutteistaan huolimatta) session selkein ja paras. Uskoo ken haluaa. Haluan.
Kohtuullisesti menneen esityksen jälkeen kävin vielä pulahtamassa lähirannalla, mutta sen jälkeen alkoivat silmäluomet painaa, ja suuntasin suoraan hotellihuoneeseen. Huonosti nukutun ensimmäisen yön jälkeen muut yöt nukuin kuin tukki - joka yö 9-11 tuntia. Täydellistä!
Kongressiantini oli laajasta valikoimasta johtuen varsin monipuolinen. Aivoverenkiertohäiriöt jätin kokonaan väliin - ehkä hieman yllättäen - mutta ajattelin hyötyväni enemmän muiden neurologian alojen viime aikojen suuntauksista. Niinpä istuin neljä tuntia kuuntelemassa raskausajan neurologiaa, kaksi tuntia mitokondriotauteja, kahdeksan tuntia yleisneurologiaa ja kaksi tuntia neuroradiologiaa. Muun ajan keskityin ottamaan kaiken irti polkupyörästäni sekä Havaijin kolmanneksi suurimmasta saaresta. Seuraavaksi plussat ja miinukset puhtaasti omasta näkökulmastani.
Plussat:
- ihania hiekkarantoja on kaikkialla ja niihin on vapaa pääsy jokaisella
- hyviä nähtävyyksiä: Diamond Head-kraateri, Koko-kraateri, Hanauma Bay-sukelluslahti, North Shoren rannat ja sfurffarit, Dole-ananasviljelmät, Blow Hole, sademetsät jne
Miinukset:
- aivan liikaa ihmisiä joka paikassa
- tosi urbaania erityisesti Honolulussa, mutta muutenkin ympäri saarta
- isoja valtateitä ei pyöräillessä ole täysin mahdollista välttää
Miinuksia kirjatessani ymmärrän täysin, että arvioni on puutteellinen, sillä en vieraillut muilla saarilla. Mikäli joku jostain syystä haluaisi Suomesta saakka nähdä matkustamisen vaivan, ei reissua todellakaan kannattaisi jättää pelkkää Honolulun ihmettelyyn. Luulen, että se oikea Havaiji on nimenomaan niillä muilla saarilla. Ainakin itselleni O'ahun saari muistutti mitä suurimmassa määrin Madeiraa ja erityisesti sen pääkaupunkia Funchalia. Ja Madeiralle on aika paljon siedettävämpi matka!
Raskaiden lentojen, laukun odottelun (niin, menetin laukkuni jälleen ruumaan), bostonilaiseen kirpeään kevätilmaan totuttelun, ja bussi-metromatkojen jälkeen minua odotti kotona iloinen pikkuväki. Kaikki olivat piirtäneet jotain, mutta jälleen kerran Iso-O oli panostanut eniten:"Dear Mom, I hop[e] you had fun in Hawaii!" Kaikissa kuvissa päälläni oli kaislahame, kaulassani lei, ja olin palmupuun alla hiekkarannalla. Aikamoisen sympaattista.
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Ei enää mañana
Joskus "huomenna kun on aikaa" -tehtävien asioiden lista kasvaa niin kohtuuttomaksi, että kaiken ajanpuutteen uhallakin on pakko ryhtyä toimeen.
- autotallin/ulkovaraston siivoaminen ja järjestely: tehty
- pihasiivouksen loppuunsaattaminen: tehty
- polkupyörien putsaus ja keväthuolto: tehty
- talvivaatteiden siirto alakerran kaapista jonnekin ihan muualle: tehty
- pyykkien pesu: tehty
- eri puolille taloa (yleensä ovenkarmeihin ja oviin) ilmestyneiden ihmeellisten läikkien, roiskeiden ja kädenjälkien putsaaminen: tehty
- keittiön ja erityisesti sen lattian pesu: tehty
- kaasulieden tason ja polttorenkaiden pesu (ehdottomasti liian) pitkän tauon jälkeen: tehty, vaivalla
- kaikkien löystyneiden ovenkahvojen kiristäminen: tehty
- lasten puisen pyyhetelineen korjaaminen ja uudelleen kasaaminen: tehty
- kaupassa käynti: tehty
- siinä toisessa kaupassa käynti: tehty
- unohtuneiden asioiden hakeminen siitä kolmannesta kaupasta: tehty
- säännönmukainen lasten ruokkiminen ja pesuista huolehtiminen: tehty
- huomisen aamupalan ja (liian harvoin tapahtuva) lasten huomisten kirkkovaatteiden laittaminen valmiiksi: tehty
- blogin kirjoittaminen: tästä mennään nyt kirjainta eikä henkeä kunnioittaen
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Siivoamista ja henkistä valmistautumista
Meillä pitäisi olla neljä imuria. Meillä on kolme. Kun yhden niistä pitää olla aikuisen käytössä, on kolmelle energiapakkaukselle jaettavaksi vain kaksi. Sellaisestakin voi tulla ongelma.
Lauantaina oli siivouspäivä liian pitkän tauon jälkeen. Imuriepisodista selvittiin jakamalla vuoroja ja E:n ja Iso-O:n välisestä ammeenpesukriisistä antamalla Iso-O:lle lasiovien tahranpoistotehtävä. Pikku-O pyyhki pöytiä. Huomasin, että oikein markkinoimalla siivouksen voi vähitellen ulkoistaa kokonaan perheen aikuisväestön ulkopuolelle. Loistavaa! No, tiedänhän, että sitten kun kolmikosta oikeasti olisi tällä saralla apua, eivät he enää halua sitä (innokkaasti) tehdä.
Onneksi siivoaminen lohkaisi vain pienen osan viikonlopusta. Muilta osin nautimme ihanan keväisestä säästä pihalla. Lapset rakensivat hauskan avaruusaluksen ja minä istuin auringossa lukemassa kirjastosta lainattua Havaijin matkaopasta. Alan vähitellen päästä tunnelmaan - aikamoinen juttu, että olen lähdössä tiistaiaamuna melkein viikoksi paratiisisaarelle. Kun vain voisi hypätä matkapäivien yli (13 tuntia lentokoneessa ei oikein viehätä) ja esitys menisi siedettävästi! T:lla on todella tiukka tilanne opiskelujen suhteen, joten tuntuu kurjalta jättää hänet tänne huolehtimaan kaikesta yksinään. Olisi muutenkin niin paljon mukavampi lähteä koko porukalla, mutta uskallan silti paljastaa, että aika hienolta tämä saamani mahdollisuus tuntuu.
Lauantaina oli siivouspäivä liian pitkän tauon jälkeen. Imuriepisodista selvittiin jakamalla vuoroja ja E:n ja Iso-O:n välisestä ammeenpesukriisistä antamalla Iso-O:lle lasiovien tahranpoistotehtävä. Pikku-O pyyhki pöytiä. Huomasin, että oikein markkinoimalla siivouksen voi vähitellen ulkoistaa kokonaan perheen aikuisväestön ulkopuolelle. Loistavaa! No, tiedänhän, että sitten kun kolmikosta oikeasti olisi tällä saralla apua, eivät he enää halua sitä (innokkaasti) tehdä.
Onneksi siivoaminen lohkaisi vain pienen osan viikonlopusta. Muilta osin nautimme ihanan keväisestä säästä pihalla. Lapset rakensivat hauskan avaruusaluksen ja minä istuin auringossa lukemassa kirjastosta lainattua Havaijin matkaopasta. Alan vähitellen päästä tunnelmaan - aikamoinen juttu, että olen lähdössä tiistaiaamuna melkein viikoksi paratiisisaarelle. Kun vain voisi hypätä matkapäivien yli (13 tuntia lentokoneessa ei oikein viehätä) ja esitys menisi siedettävästi! T:lla on todella tiukka tilanne opiskelujen suhteen, joten tuntuu kurjalta jättää hänet tänne huolehtimaan kaikesta yksinään. Olisi muutenkin niin paljon mukavampi lähteä koko porukalla, mutta uskallan silti paljastaa, että aika hienolta tämä saamani mahdollisuus tuntuu.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Suomen Eduskuntavaalit Bostonissa
Suomen eduskuntavaalit tuntuivat kovin kaukaiselta asialta keskiviikkoaamuun saakka. Emme olleet saaneet ilmoitusta äänestysoikeudesta, joten olin melkein unohtanut koko jutun. T oli kuitenkin aktiivisempi ja lähetti linkin äänestysmahdollisuudesta Bostonissa. Aikaa olisi yksi päivä ja se olisi seuraavana päivänä, torstaina.
Kaivoin esiin vaalisivut netistä. Katsoin niitä kaksi minuuttia, ja olin valinnut ehdokkaan itselleni. Syy nopeaan toimintaan oli neljän vuoden takaisen ehdokkaani löytyminen listalta. En lähde poliittista taustaani enemmän availemaan, mutta sen verran voin todeta, että ehdokkaani ei ole yli kuusikymppinen mies Perussuomalaisista.
Torstaiaamuna olin vielä kahden vaiheilla. Kun kaikki palaset loksahtivat kohdalleen, en voinut jättää menemättä. Olin metrolla liikkeellä, sillä mukanani oli tietokone harjoitusesitystäni varten, ja olin siten jo valmiiksi asianmukaisissa vaatteissa pyöräilyvaatteideni sijaan. Sairaalalla oli erillisten kokousten sijaan yhdistetty neurokirurgi-ja neurologimeeting, joka loppui puoli tuntia normaalia aiemmin; juuri sopivasti siten, että pienen kävelyn jälkeen olisin vaalipaikalla sen auetessa kymmeneltä. Ja T, joka oli suunnitellut menevänsä äänestämään vasta myöhään iltapäivällä, soitti ja ilmoitti olevansa tulossa myös, samaan aikaan minun kanssani.
Itse olen vieraillut Kunniakonsulaatissamme monta kertaa, kiitos monenlaisten todistusvaatimusten. T:lle käynti oli ensimmäinen. Yllättäen paikalla oli useita pariskuntia, ja jouduimme odottamaan vuoroamme. Kun vuoromme tuli, oli meitä vastassa kaunis, nuori ja tyylikäs, vaaleatukkainen suomalaisnainen New Yorkin lähetystöstä. Äänestys tapahtui Kunniakonsulaatin (oikeasti maanlaajuinen lakifirma) suuressa 12. kerroksen neuvotteluhuoneessa, jonka suurista ikkunoista avautuu upea näkymä Bostonin pienelle pilvenpiirtäjäalueelle. Tai eivät ne rakennukset oikein pilvenpiirtäjiä ole, mutta korkeahkoja kuitenkin, ja Lakifirma sijaitsee yhdessä niistä. Vuorotellen menimme äänestyslapun kanssa pitkän pöydän toiseen päähän ja kirjoitimme siihen Oulun vaalipiiristä valitun numeron. Äänestyslippu suljettiin leimauksen jälkeen kuoreen, johon itse kirjoitimme Oulun keskusvaalilautakunnan osoitteen, ilman Finland-lisäystä.
Jälkikäteen nauroimme kokemuksen erilaisuudelle. Oulussa äänestyspaikkamme ovat olleet kolkkoja homekouluja, eikä Helsingissä tai Jyväskylässä ollut juuri paremmin. Ja vastassamme on ollut poikkeuksetta legioona vakavailmeistä, naisvaltaista tuulipuku-villapaitakansaa. Äänestäminen on vakava asia. Tai sitten ei.
Kaivoin esiin vaalisivut netistä. Katsoin niitä kaksi minuuttia, ja olin valinnut ehdokkaan itselleni. Syy nopeaan toimintaan oli neljän vuoden takaisen ehdokkaani löytyminen listalta. En lähde poliittista taustaani enemmän availemaan, mutta sen verran voin todeta, että ehdokkaani ei ole yli kuusikymppinen mies Perussuomalaisista.
Torstaiaamuna olin vielä kahden vaiheilla. Kun kaikki palaset loksahtivat kohdalleen, en voinut jättää menemättä. Olin metrolla liikkeellä, sillä mukanani oli tietokone harjoitusesitystäni varten, ja olin siten jo valmiiksi asianmukaisissa vaatteissa pyöräilyvaatteideni sijaan. Sairaalalla oli erillisten kokousten sijaan yhdistetty neurokirurgi-ja neurologimeeting, joka loppui puoli tuntia normaalia aiemmin; juuri sopivasti siten, että pienen kävelyn jälkeen olisin vaalipaikalla sen auetessa kymmeneltä. Ja T, joka oli suunnitellut menevänsä äänestämään vasta myöhään iltapäivällä, soitti ja ilmoitti olevansa tulossa myös, samaan aikaan minun kanssani.
Itse olen vieraillut Kunniakonsulaatissamme monta kertaa, kiitos monenlaisten todistusvaatimusten. T:lle käynti oli ensimmäinen. Yllättäen paikalla oli useita pariskuntia, ja jouduimme odottamaan vuoroamme. Kun vuoromme tuli, oli meitä vastassa kaunis, nuori ja tyylikäs, vaaleatukkainen suomalaisnainen New Yorkin lähetystöstä. Äänestys tapahtui Kunniakonsulaatin (oikeasti maanlaajuinen lakifirma) suuressa 12. kerroksen neuvotteluhuoneessa, jonka suurista ikkunoista avautuu upea näkymä Bostonin pienelle pilvenpiirtäjäalueelle. Tai eivät ne rakennukset oikein pilvenpiirtäjiä ole, mutta korkeahkoja kuitenkin, ja Lakifirma sijaitsee yhdessä niistä. Vuorotellen menimme äänestyslapun kanssa pitkän pöydän toiseen päähän ja kirjoitimme siihen Oulun vaalipiiristä valitun numeron. Äänestyslippu suljettiin leimauksen jälkeen kuoreen, johon itse kirjoitimme Oulun keskusvaalilautakunnan osoitteen, ilman Finland-lisäystä.
Jälkikäteen nauroimme kokemuksen erilaisuudelle. Oulussa äänestyspaikkamme ovat olleet kolkkoja homekouluja, eikä Helsingissä tai Jyväskylässä ollut juuri paremmin. Ja vastassamme on ollut poikkeuksetta legioona vakavailmeistä, naisvaltaista tuulipuku-villapaitakansaa. Äänestäminen on vakava asia. Tai sitten ei.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Pikku-O:n testipäivä
Pikku-O:n puhe on viivästynyt. Niinpä sattui mainiosti, kun saimme tietää Newton Public Schoolin järjestämästä puheen ja muun kehityksen arviosta. Kun kerroin meidän menevän pieniin testeihin, Pikku-O totesi:"Jee!" Hain hänet koulustaan puolelta päivin ja lähdimme pienen välipalan jälkeen kohti testipaikkaa.
Ensin Pikku-O sai hetken leikkiä autoilla, kun keskustelin yleisesti huolistamme puheen viivästymiseen liittyen. Sitten siirryimme iloisen tädin ohjaamana fysioterapeutin luo. Hän laittoi Pikku-O:n hyppimään, kiipeämään, kulkemaan viivalla ym. Alkujännityksen jälkeen Pikku-O teki kaiken kuten pyydettiin, ja fysioterapeutti ihmetteli, olinko huolissani jostain. Kerroin, etten tältä osin ollutkaan, ja pääsimme seuraavaan testipisteeseen.
Toimintaterapiarasti: Tavoitteena oli rakentaa palikoista torni. Olin aika ylpeä, kun Pikku-O ymmärsi verbaalisesti annetut ohjeet. Torni syntyi nopeasti. Sen sai kaataakin - hymy levisi kasvoille. Seuraavaksi piti koota samanlainen rakennus kuin tädin tekemä. Sekin syntyi ilman hankaluuksia. Palikat laitettiin pois, ja oli aika piirtää viiva, pallo ja risti. Onnistuivat. Olin taas ylpeä. Näytimme peukkuja toisillemme.
Puheterapiarasti: Pikku-O istui kahden tädin välissä. "What is this?" kysyi täti ja näytti lippalakkia. "Hat", sanoi Pikku-O. "What is this?", jatkoi täti kysymistään, ja näytti milloin kenkiä, milloin kynää, milloin pussia, milloin kampaa. Vastakset vaihtelivat:"tuuush [shoes]", "nynä [pencil in Finnish]", ja sitten jatkuvasti toistuen olkapäitä söpösti kohauttaen:"I don't know". Pikku-O:n piti toistaa pitkähköjä virkkeitä tädin perässä. Pikku-O yritti. Osasta oli erotettavissa jotain tuttua; suurin osa meni yhdeksi muminaksi. Lopuksi piti ymmärtää poimia joukosta oikeanlaisia tavaroita monimutkaisten ohjeiden avulla (esimerkiksi: pöydällä oli kampa, paperipussi ja kengät, lattialla kampa; "Mikä kampa ei ole pöydällä?"). Osa näistä meni ihan hyvin, vaikeimmat toki eivät.
Puheterapeutti totesi, että Pikku-O tulee kyllä oppimaan puhumisen ennen pitkää. Ongelmana on artikulaatio, ja sen osalta tulemme parin viikon päästä saamaan suosituksen, kuinka toimia. Hieno asia.
Kuulo-ja näkörasti. Näkötestaus onnistui kohtuullisen hyvin, mutta kuulotestauksesta ei tullut mitään. Pikku-O ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miten hänen tulisi toimia, kun korvaan kuuluu piippaus. Niinpä mahdollinen kuulonalenema puheen viivästymisen taustalta on edelleen testaamatta.
Lopuksi Pikku-O:n parhaita:
- "Oo lassii [Olen valmis]"
- "ti en [loppu]"
- "Mitä häpen tu äiti [Mitä sinulle, äiti, on tapahtunut]?"
- "Joo, haluta letushi [Haluan metvurstin]!"
- "Joo, haluta autot [Haluan katsoa Youtubesta Cars-elokuvan trailerin]!"
- "osinz muki [oranssi muki]"
Jne. Näitä riittää.
Ensin Pikku-O sai hetken leikkiä autoilla, kun keskustelin yleisesti huolistamme puheen viivästymiseen liittyen. Sitten siirryimme iloisen tädin ohjaamana fysioterapeutin luo. Hän laittoi Pikku-O:n hyppimään, kiipeämään, kulkemaan viivalla ym. Alkujännityksen jälkeen Pikku-O teki kaiken kuten pyydettiin, ja fysioterapeutti ihmetteli, olinko huolissani jostain. Kerroin, etten tältä osin ollutkaan, ja pääsimme seuraavaan testipisteeseen.
Toimintaterapiarasti: Tavoitteena oli rakentaa palikoista torni. Olin aika ylpeä, kun Pikku-O ymmärsi verbaalisesti annetut ohjeet. Torni syntyi nopeasti. Sen sai kaataakin - hymy levisi kasvoille. Seuraavaksi piti koota samanlainen rakennus kuin tädin tekemä. Sekin syntyi ilman hankaluuksia. Palikat laitettiin pois, ja oli aika piirtää viiva, pallo ja risti. Onnistuivat. Olin taas ylpeä. Näytimme peukkuja toisillemme.
Puheterapiarasti: Pikku-O istui kahden tädin välissä. "What is this?" kysyi täti ja näytti lippalakkia. "Hat", sanoi Pikku-O. "What is this?", jatkoi täti kysymistään, ja näytti milloin kenkiä, milloin kynää, milloin pussia, milloin kampaa. Vastakset vaihtelivat:"tuuush [shoes]", "nynä [pencil in Finnish]", ja sitten jatkuvasti toistuen olkapäitä söpösti kohauttaen:"I don't know". Pikku-O:n piti toistaa pitkähköjä virkkeitä tädin perässä. Pikku-O yritti. Osasta oli erotettavissa jotain tuttua; suurin osa meni yhdeksi muminaksi. Lopuksi piti ymmärtää poimia joukosta oikeanlaisia tavaroita monimutkaisten ohjeiden avulla (esimerkiksi: pöydällä oli kampa, paperipussi ja kengät, lattialla kampa; "Mikä kampa ei ole pöydällä?"). Osa näistä meni ihan hyvin, vaikeimmat toki eivät.
Puheterapeutti totesi, että Pikku-O tulee kyllä oppimaan puhumisen ennen pitkää. Ongelmana on artikulaatio, ja sen osalta tulemme parin viikon päästä saamaan suosituksen, kuinka toimia. Hieno asia.
Kuulo-ja näkörasti. Näkötestaus onnistui kohtuullisen hyvin, mutta kuulotestauksesta ei tullut mitään. Pikku-O ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miten hänen tulisi toimia, kun korvaan kuuluu piippaus. Niinpä mahdollinen kuulonalenema puheen viivästymisen taustalta on edelleen testaamatta.
Lopuksi Pikku-O:n parhaita:
- "Oo lassii [Olen valmis]"
- "ti en [loppu]"
- "Mitä häpen tu äiti [Mitä sinulle, äiti, on tapahtunut]?"
- "Joo, haluta letushi [Haluan metvurstin]!"
- "Joo, haluta autot [Haluan katsoa Youtubesta Cars-elokuvan trailerin]!"
- "osinz muki [oranssi muki]"
Jne. Näitä riittää.
Iso-O:n syntymäpäivä
Iso-O täytti kuusi vuotta. Aika paljon. Ja kuitenkin vasta niin vähän.
Iso-O oli hieman yllättäen päätynyt toivomaan perhesyntymäpäiviä kaverijuhlien sijaan. Asia varmistettiin moneen otteeseen monenlaisia vaihtoehtoja esiin tuoden. Syy ei oikein koskaan selvinnyt, varsinkin, kun viikko ennen juhlia hän yllättäen ilmoitti haluavansa juhlat KidsStreetille ja kutsuvansa kaikki kaverinsa. No, silloin oli jo liian myöhäistä puhua enää mistään vaihtoehdoista, ja niinpä päädyimme jatkamaan perhesyntymäpäivälinjalla, mikä - täytyy rehellisesti tunnustaa - sopi itselleni paremmin kuin täydellisesti.
Syntymäpäivään valmistauduttiin jo edellisenä päivänä, lauantaina, leipomalla yhdessä kakkuja. Nimenomaan kakkuja, sillä niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, jouduin jo kolmannen kerran täällä asuessamme leipomaan kakkupohjan kahteen kertaan. Ensimmäinen kun osoittautui täydeksi sudeksi; sain aikaiseksi paperinohuen, näkkileipämäisen suorakulmion, joka pysyi järkähtämättömästi muodossaan, piti sitä miten päin vain. Kun sitä napautti sormella, kuului "kop kop", ja jos sitä taittoi, kuului "raks". Toinen kerta onnistui, ja T pääsi sitä koristelemaan. Syntymäpäiväsankarin toiveena oli suklaapäällysteinen linnakakku.
"Äiti ja isi! Minulla on tänään SYNTYMÄPÄIVÄ!!!" huudahti Iso-O rynnätessään huoneeseemme meidät herättäen. Virkeä tuulahdus kesti alle puoli minuuttia, minkä jälkeen sankarimme lähti pörräämään ympäri taloa. Ääni muuttui pian korviasärkeväksi vollotukseksi:"Enkö minä ole saanut yhtään lahjoja? Vain E ja Pikku-O ovat tehneet kortit". Ei auttanut jäädä enää pitkäksi aikaa sänkyyn loikoilemaan.
Koska puuronsyöminen on vuosien mittaan muodostunut Iso-O:lle hankalaksi asiaksi, päätimme jättää sen hänen juhla-aamustaan pois. Niinpä T kokkaili meidän perinteiseksi jo muodostuneen englantilaistyyppisen aamupalamme: paistettuja kananmunia, pekonia, sipulia ja tomaattia, kastikkeessa kiehautettuja papuja ja paahtoleipää sekä kahvia ja tuoremehua. Korttien lisäksi pöytään ilmestyi S-kummin ja isin lahjapaketit; äidin kännykästä luettiin isoisotädin lähettämä runo sekä muiden läheisten lähettämät viestit. Ja jälleen löytyi hymy kasvoille.
Aamupalan jälkeen tein pienen aarteenetsintäreitin pihallemme. Piirrettyjen tai kirjoitettujen vihjeiden avulla oli mahdollisuus päästä aina seuraavan vihjeen ja lopulta aarteen luokse. Aarre oli hieman tylsästi vain suklaakonvehti sekä tikkari, mutteivat lapset siitä kovin valittaneet. E tosin muuttui aarteenetsinnän aikana kovin vaisuksi. Pian selvisi, että hänen juhlintansa jäisi päivän osalta tähän. Mahatauti oli iskenyt kyntensä nyt häneen.
E:n mentyä WC:n kautta koko päiväksi nukkumaan, jatkoivat Iso-O ja Pikku-O juhlintaa molempien lempihommalla, piirtämällä. Iso-O on jo pitkään ollut hyvä piirtämään. On niin ihana, kun Pikku-O:nkin piirrustuksiin alkaa tulla jonkinlaista järkeä. Tämänhetken teema on pyöreät muodot ja runsaat värit, jotka alkavat hienosti pysyä rajojen sisäpuolella. Hahmojen kasvoissa on silmät ja suu.
Iso-O:n ja Pikku-O:n piirtäessä vaatehuoneen lattialla(!) valmistin itse juhlaruoan - sellaisen, josta Iso-O varmasti tykkää: pihviä ja perunamuusia. T teki valkosipulivoita ja hyvän salaatin. Pienen tauon jälkeen oli kakun vuoro. Lauloimme ensin suomeksi (minä ja T), sitten englanniksi (edellisten lisäksi Pikku-O:"Hätti tööttei tuu juu"). E:kin kävi katsomassa kakkua, muttei halunnut maistaa, ja meni sitten takaisin lepäämään. Meille muille kakku maistui liiankin hyvin, sillä Iso-O:n ja Pikku-O:n kolmannen palan jälkeen oli syytä todeta kakun siirtyvän odottamaan seuraavaa päivää ja E:n paranemista.
E käväisi alkuillasta suihkussa ja virkistyi kuin ihmeen kaupalla niin, että hän pystyi osallistumaan ongintaan. E ja Iso-O olivat valmistaneet viikkoja aiemmin ongen, jota pystyttiin käyttämään pienen korin kanssa keskimmäisen ja alakerroksen välillä. Kaikki saivat penaalit (hätäpäissäni kaivoin kylpyhuoneen kaapin perukoille unohtuneet Finnairin pienet pussukat ja nimitin niitä penaaleiksi). Pikku-O sai pienen kangassydämen, Iso-O kauniita tarroja ja E kynäpaketin. Iso-O olisi halunnut kynäpaketin. Ja taas vollotettiin.
Tunneskaalan laajuudesta huolimatta Iso-O totesi nukkumaan mennessään:"This has been the best day EVER". Taisimme siis onnistua.
Koulussa syntymäpäivä huomioidaan mukavalla tavalla. Mitään tarjottavaa ei saa viedä, sillä vakava pähkinäallergia ym. allergiat ovat yleisiä. Sen sijaan syntymäpäiväsankarin isä tai äiti saa tulla luokkaan lukemaan jonkun kirjan. T sai kunnian olla perheemme edustaja. Lapset olivat ensin kuulemma pitäneet lyhyitä "Birthday Speeches" eli sanoneet Iso-O:lle haluamiaan asioita. Muutama poikakin oli innostunut Iso-O:lle jotain kaunista toteamaan. Aika ihana tapa! Iso-O oli valinnut hirveän pitkän kirjan, joten se oli T:lta jäänyt kesken. Kirja oli kuitenkin luettu loppuun päivän aikana, ja aftercaresta hakiessani oli vastassani hyväntuulinen tyttö kruunu päässään ja kädessään kortteja luokkakavereilta sekä opettajiltaan.
Iso-O oli hieman yllättäen päätynyt toivomaan perhesyntymäpäiviä kaverijuhlien sijaan. Asia varmistettiin moneen otteeseen monenlaisia vaihtoehtoja esiin tuoden. Syy ei oikein koskaan selvinnyt, varsinkin, kun viikko ennen juhlia hän yllättäen ilmoitti haluavansa juhlat KidsStreetille ja kutsuvansa kaikki kaverinsa. No, silloin oli jo liian myöhäistä puhua enää mistään vaihtoehdoista, ja niinpä päädyimme jatkamaan perhesyntymäpäivälinjalla, mikä - täytyy rehellisesti tunnustaa - sopi itselleni paremmin kuin täydellisesti.
Syntymäpäivään valmistauduttiin jo edellisenä päivänä, lauantaina, leipomalla yhdessä kakkuja. Nimenomaan kakkuja, sillä niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, jouduin jo kolmannen kerran täällä asuessamme leipomaan kakkupohjan kahteen kertaan. Ensimmäinen kun osoittautui täydeksi sudeksi; sain aikaiseksi paperinohuen, näkkileipämäisen suorakulmion, joka pysyi järkähtämättömästi muodossaan, piti sitä miten päin vain. Kun sitä napautti sormella, kuului "kop kop", ja jos sitä taittoi, kuului "raks". Toinen kerta onnistui, ja T pääsi sitä koristelemaan. Syntymäpäiväsankarin toiveena oli suklaapäällysteinen linnakakku.
"Äiti ja isi! Minulla on tänään SYNTYMÄPÄIVÄ!!!" huudahti Iso-O rynnätessään huoneeseemme meidät herättäen. Virkeä tuulahdus kesti alle puoli minuuttia, minkä jälkeen sankarimme lähti pörräämään ympäri taloa. Ääni muuttui pian korviasärkeväksi vollotukseksi:"Enkö minä ole saanut yhtään lahjoja? Vain E ja Pikku-O ovat tehneet kortit". Ei auttanut jäädä enää pitkäksi aikaa sänkyyn loikoilemaan.
Koska puuronsyöminen on vuosien mittaan muodostunut Iso-O:lle hankalaksi asiaksi, päätimme jättää sen hänen juhla-aamustaan pois. Niinpä T kokkaili meidän perinteiseksi jo muodostuneen englantilaistyyppisen aamupalamme: paistettuja kananmunia, pekonia, sipulia ja tomaattia, kastikkeessa kiehautettuja papuja ja paahtoleipää sekä kahvia ja tuoremehua. Korttien lisäksi pöytään ilmestyi S-kummin ja isin lahjapaketit; äidin kännykästä luettiin isoisotädin lähettämä runo sekä muiden läheisten lähettämät viestit. Ja jälleen löytyi hymy kasvoille.
Aamupalan jälkeen tein pienen aarteenetsintäreitin pihallemme. Piirrettyjen tai kirjoitettujen vihjeiden avulla oli mahdollisuus päästä aina seuraavan vihjeen ja lopulta aarteen luokse. Aarre oli hieman tylsästi vain suklaakonvehti sekä tikkari, mutteivat lapset siitä kovin valittaneet. E tosin muuttui aarteenetsinnän aikana kovin vaisuksi. Pian selvisi, että hänen juhlintansa jäisi päivän osalta tähän. Mahatauti oli iskenyt kyntensä nyt häneen.
E:n mentyä WC:n kautta koko päiväksi nukkumaan, jatkoivat Iso-O ja Pikku-O juhlintaa molempien lempihommalla, piirtämällä. Iso-O on jo pitkään ollut hyvä piirtämään. On niin ihana, kun Pikku-O:nkin piirrustuksiin alkaa tulla jonkinlaista järkeä. Tämänhetken teema on pyöreät muodot ja runsaat värit, jotka alkavat hienosti pysyä rajojen sisäpuolella. Hahmojen kasvoissa on silmät ja suu.
Iso-O:n ja Pikku-O:n piirtäessä vaatehuoneen lattialla(!) valmistin itse juhlaruoan - sellaisen, josta Iso-O varmasti tykkää: pihviä ja perunamuusia. T teki valkosipulivoita ja hyvän salaatin. Pienen tauon jälkeen oli kakun vuoro. Lauloimme ensin suomeksi (minä ja T), sitten englanniksi (edellisten lisäksi Pikku-O:"Hätti tööttei tuu juu"). E:kin kävi katsomassa kakkua, muttei halunnut maistaa, ja meni sitten takaisin lepäämään. Meille muille kakku maistui liiankin hyvin, sillä Iso-O:n ja Pikku-O:n kolmannen palan jälkeen oli syytä todeta kakun siirtyvän odottamaan seuraavaa päivää ja E:n paranemista.
E käväisi alkuillasta suihkussa ja virkistyi kuin ihmeen kaupalla niin, että hän pystyi osallistumaan ongintaan. E ja Iso-O olivat valmistaneet viikkoja aiemmin ongen, jota pystyttiin käyttämään pienen korin kanssa keskimmäisen ja alakerroksen välillä. Kaikki saivat penaalit (hätäpäissäni kaivoin kylpyhuoneen kaapin perukoille unohtuneet Finnairin pienet pussukat ja nimitin niitä penaaleiksi). Pikku-O sai pienen kangassydämen, Iso-O kauniita tarroja ja E kynäpaketin. Iso-O olisi halunnut kynäpaketin. Ja taas vollotettiin.
Tunneskaalan laajuudesta huolimatta Iso-O totesi nukkumaan mennessään:"This has been the best day EVER". Taisimme siis onnistua.
Koulussa syntymäpäivä huomioidaan mukavalla tavalla. Mitään tarjottavaa ei saa viedä, sillä vakava pähkinäallergia ym. allergiat ovat yleisiä. Sen sijaan syntymäpäiväsankarin isä tai äiti saa tulla luokkaan lukemaan jonkun kirjan. T sai kunnian olla perheemme edustaja. Lapset olivat ensin kuulemma pitäneet lyhyitä "Birthday Speeches" eli sanoneet Iso-O:lle haluamiaan asioita. Muutama poikakin oli innostunut Iso-O:lle jotain kaunista toteamaan. Aika ihana tapa! Iso-O oli valinnut hirveän pitkän kirjan, joten se oli T:lta jäänyt kesken. Kirja oli kuitenkin luettu loppuun päivän aikana, ja aftercaresta hakiessani oli vastassani hyväntuulinen tyttö kruunu päässään ja kädessään kortteja luokkakavereilta sekä opettajiltaan.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Toivutaan, toivutaan
Tavallista arkea ei ollut meille aikuiselle tiedossa vieläkään. Pikku-O oli tautinsa johdosta niin heiveröisessä kunnossa, että maanantai ja tiistai oli syytä jättää pieni kotiin lepäilemään ja harjoittelemaan syömistä. Maanantaina upposi kokonaista 4 salamiviipaletta. Tiistaina salamilinja jatkui, mutta lisäksi meni hieman keittoa. Oi sitä riemua, kun tiistai-iltana pottaan ilmestyi ensimmäisen kerran melkein viikkoon ihan oikea pökäle. Sen turvin uskalsimme viedä hänet keskiviikkona kouluunsa. "Oh, Pikku-O, Welcome back!" huudahtivat tädit yhdestä suusta pojan ilmestyessä oviaukkoon. Koulupäivä oli sujunut kohtuudella. Ainoastaan lounaan jälkeen Pikku-O oli väsähtänyt, ja nukahtanut heti peiton päänsä yli vedettyään (Pikku-O:n tyyli koulussa päiväuniaikaan). Ruoka kuitenkin alkoi jälleen maistua, ja loppuviikon hän on syönyt enemmän kuin koskaan. Salami ("letushi" Pikku-O:n kielellä) tosin on edelleen pysynyt toivelistan kärjessä.
E ja Iso-O ovat viettäneet melko tavanomaisen kouluviikon. Pieni poikkeama tavanomaisuuteen oli E:n playdate vanhan luokkakaverinsa kotona (sama tyttö, jonka luokse meidän piti mennä viikko sitten päivälliskutsuille). Oli ollut "tosi kivaa". Ihana, kun E ei vielä tee niin suurta eroa tyttöjen ja poikien välillä leikkiessään. Suurinosa kavereista on toki poikia, mutta mitään ongelmaa ei ole touhuta tyttöjenkin kanssa. Itseasiassa, E on persoonana hieman helpompi tyttöporukassa kuin poikien keskellä. Poikaporukassa E helposti ottaa pellen roolin ja muuttuu kauhean räyhäkkääksi. Kontrasti rauhalliseen lukijapoikaan on valtavan suuri.
Iso-O on myös kavereiden suhteen avoin. Ehkä kasvaminen kahden veljen kanssa aiheuttaa sen, että hienohelmaisuuteen ei ole mahdollisuuksia. Hauskalla tavalla Iso-O onkin yhdistelmä reipasta poikamaisuutta ja kauniita asioita ihailevaa tyttömäisyyttä. Kukaan ei esimerkiksi ole opettanut Iso-O:ta hypähtämään ja päästämään ihastuneita huudahduksia. Sen sijaan fyysinen itsensäpuolustaminen lienee opittua isoveljeltä. Tai toisinpäin. Vaikea sanoa.
Perjantaina satoi oikein kunnolla lunta ja tällä kertaa se jäi maahan. E kolasi nurmikon päälle pienen kasan (n. 100cm x 50cm x 20cm), ja laski siitä pulkalla. Pikku-O innostui tästä ja teki saman perässä kierähtäen pulkan kyytiin muutamaksi mikrosekunniksi, juuri siksi ajaksi, kun matka 20cm korkeuserolla ottaa. T näki laskun ja nauroi ääneen.
E ja Iso-O ovat viettäneet melko tavanomaisen kouluviikon. Pieni poikkeama tavanomaisuuteen oli E:n playdate vanhan luokkakaverinsa kotona (sama tyttö, jonka luokse meidän piti mennä viikko sitten päivälliskutsuille). Oli ollut "tosi kivaa". Ihana, kun E ei vielä tee niin suurta eroa tyttöjen ja poikien välillä leikkiessään. Suurinosa kavereista on toki poikia, mutta mitään ongelmaa ei ole touhuta tyttöjenkin kanssa. Itseasiassa, E on persoonana hieman helpompi tyttöporukassa kuin poikien keskellä. Poikaporukassa E helposti ottaa pellen roolin ja muuttuu kauhean räyhäkkääksi. Kontrasti rauhalliseen lukijapoikaan on valtavan suuri.
Iso-O on myös kavereiden suhteen avoin. Ehkä kasvaminen kahden veljen kanssa aiheuttaa sen, että hienohelmaisuuteen ei ole mahdollisuuksia. Hauskalla tavalla Iso-O onkin yhdistelmä reipasta poikamaisuutta ja kauniita asioita ihailevaa tyttömäisyyttä. Kukaan ei esimerkiksi ole opettanut Iso-O:ta hypähtämään ja päästämään ihastuneita huudahduksia. Sen sijaan fyysinen itsensäpuolustaminen lienee opittua isoveljeltä. Tai toisinpäin. Vaikea sanoa.
Perjantaina satoi oikein kunnolla lunta ja tällä kertaa se jäi maahan. E kolasi nurmikon päälle pienen kasan (n. 100cm x 50cm x 20cm), ja laski siitä pulkalla. Pikku-O innostui tästä ja teki saman perässä kierähtäen pulkan kyytiin muutamaksi mikrosekunniksi, juuri siksi ajaksi, kun matka 20cm korkeuserolla ottaa. T näki laskun ja nauroi ääneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)