Toivon merkki

Joulupäivä 2009. Brooklyn, New York.

Viimeisten viikkojen kalenterikaaos on viimein pikkuhiljaa purettu. Nippu tekstejä lähti professoreille arvioitaviksi ja tenteistä suoriuduttiin varsin kohtuudella. Tästä johtuen sosiaalinen kanssakäyminen sekä normaalia lähentyvät yöunet tulivat taas enemmän kuin teoreettiseksi mahdollisuudeksi. Ensimmäinen avaus tähän suuntaan tosin oli vielä hienoisesti työn sävyttämä. Tämän voisi tosin kääntää ajatuksellisesti myös tasan toisinpäin: joulu tuli pastorisperheelle juuri sellaisella tavalla kuin toivoakin sopii. New Yorkin suomalainen seurakunta tarvitsi varsinaisen papin viisumiprobleeman - joka onneksi on ratkeamaisillaan - johdosta tuuraajaa nyt jo takana olevaa jouluaamun messua varten.

Koko perhe viettääkin siksi "sen ensimmäisen joulun" matkalaisten esikuvan mukaisesti tämän oman ensimmäisen ulkomailla vietetyn joulunseutunsa matkan päällä. Tiettyjen teologis-kosmisten poikkeamien lisäksi eräs merkittävä käytännön ero tosin on se, että tällä modernilla perhekunnalla on ollut tukikohtanaan Brooklynissä sijaitseva, tutuksi tullut pappila - ja siis katto pään päällä. Syksyn mittaan tapaus kerrallaan katsotut messut venyivät siis lopulta ihan kohtuulliseksi rupeamaksi, elokuusta jouluun. Mutta tämä on ollut miellyttävä kokemus, toivottavasti molemmin puolin.

Kaikinpuolista miellyttävyyttä on tosin ollut myös ikävä. Kun jouluun valmistautumiseen olennaiseksi osaksi tulleiden vuosittaisten tiernapoika-keikkojen ja naaman mustaamisen aktiivisimmat ajat ovat käytännön syistä ainakin toistaiseksi ohitse, syntyi luonnollinen tarve erilaisten korviketoimintojen löytämiselle. Aluksi mainittu ei oikein tähän kategoriaan sovi eikä sitä ole syytä sellaisena nähdäkään, mutta jossain määrin likelle se liippaa kuitenkin. Tänä joulunalusaikana on yhtenä selkeänä nimittäjänä ollut kontaktin ottaminen kuusien kanssa, joista yksi liittyi selvästi kirkkotilan dekodeeraamiseen.

Viikko sitten lauantaina luterilainen lähiseurakuntamme Newtonissa tarvitsi apua vajaan viisitoistametrisen kuusen kaatamisessa. Alunperin oli tarkoitus osallistua tähän tilanteeseen lähinnä E:n ja Iso-O:n takia. Kummallakin heillä on jo riittävän tanakasti muistijälkiä Oulusta metsänhoidollisista kuusenhakureissuista. Etukäteen pohdittuna tarkoituksena oli tuottaa käsitys, että elämä voi olla sisällöltään jokseenkin vastaavanlaista vaikka maantieteellinen paikka vaihtuukin. Toisin sanoen, vahvistaa turvallisuuden tunnetta uudella maalla ollessa. Kun pyyhkäisimme paikalle, käsitykseni laajeni kattamaan työturvallisuuden itse toimenpiteessä - seurakunnan aktiivisimmilla ja myös varttuneimmilla puunkaatajilla ei selvästikään ollut kovinkaan suurta kokemusta itse toteuttamispuolesta. Myöskään itse puu ei juuri ollut metsänhoidollisista syistä tehtäväänsä valittu. Jotta iloinen kuusenhakureissu ei kääntyisi kovin pahasti loukkaantuneiden paikkaamiseksi ja materiaaliset vahingot saataisiin minimoitua, jouduin kohteliaan huomaavaisesti ilmoittamaan, että jos vaikka itse käyttäisin sahaa ja kirvestä. Lopputuloksena, onneksi, tarkalleen 19 jalan mittaiseksi katkaistu kuusi seisoo nyt kirkon kuoriosan vasemmassa laidassa.

Toinen, vielä isomman kokoluokan kuusi oli tosin tullut vastaan jo aiemmin. Tätä ei edes yritetty kaataa eikä toivottavasti kukaan siihen ryhdykään. Varsinaisesti "holiday season" - niin kuin joulun, hanukan, kwanzaan ja muiden joulukuulle osuvien etnisten ja uskonnollisten juhlien kimppua yleisesti nimitetään - oli alkanut jo useampi viikko aiemmin. Joulukuun ensimmäisenä päivänä, siis ensimmäisen adventtiviikon tapahtumana, Boston Collegen kampuksen keskusaukiolla järjestettiin perinteinen Christmas Tree Lighting. Jesuiittojen St. Mary's Hallin viereisen puiston jättikokoisen kuusen ympärille kiedotut värivalot syttyivät moninkertaisen odotuksen merkiksi - opiskelijoilla keskeisin ajatus taisi tässä vaiheessa olla toivon häivähdys tenttikauden tuonpuoleiseen liittyen. Kuuman kaakaon voimalla valojen sytyttämistä todistanut pikkuväki jaksoi oheistapahtumien läpi aina itse kansaa kohahduttaneeseen kliimaksiin.

Ja kansa kohahtelee enenevästi kun kuusi saa enemmän kimalletta ylleen. Yhden sortin puu-kliimaksi oli sitten vuorossa eilen. Paikka oli tässä vaiheessa jo Manhattan, jonka ytimessä sijaitsevan Rockefeller Centerin leffoista tuttu luistelukaukalo ja vieressä oleva tuunattu kuusipuu oli tarkoituksella harkittu kulkureitin varrelle. Tämän alati viheriöivän kuusen toivon viesti on toki uskonnollispohjainen, mutta taitaa jo nykyisemmin viestittää pikemminkin talouden toivokkuuden sanomaa. Tietty paralleelisuus on toki edelleen olemassa. Kristityille adventtipaaston laajuus ja syvyys ei ehkä "mittaa" - mutta joka tapauksessa jollain lailla peilaa - sitoutumista luottamuksen ja toivon näköalaan. Kiitospäivän jälkeen alkava joulunalus-sesonki on puolestaan Yhdysvaltain sisämarkkinoiden ja vähittäiskaupan kannalta keskeisin vuosittainen jakso, jossa yritysten tulos tahkotaan ja samalla mitataan kuluttajien luottamus talouteen. Tästä viimeisimmästä vedetään sitten isojakin johtopäätöksiä talous-orientoituneen praktisen järjen postulaatteina.

Muina kuusina voisi mainita vaikka Bostonin kotiin rakennellun maljakkoversion, Manhattanin St. John -kirkon alttarilla olevien kymmenien joulutähtien viereen turboahdetun version sekä siellä täällä ikkunoihin ja kuistien kaiteisiin sijoitetut muoviset valoversiot, mutta ehkäpä asian juuri on tullut jo selväksi. Omassa mielessäni on erityisesti tänä ilmastonmuutos-konferenssin adventtina - ja pitkänäperjantaina - ollut sen kysyminen, että miksi ilmakehään syydettyä hiilidioksidia sitouttavia terveitä kuusia ylipäätään katkotaan maasta ja annetaan niiden kuivua sisätiloissa, jotta ne voitaisiin sitten heittää kaatopaikkakuormaan, kun toimivaa tulipesää ei ole tiedossa mailla eikä halmeilla. Paha kyllä, kyse lienee protestanttisesta vastavedosta katoliselle seimi-kulttuurille. Miksi, sitä älkää kysykö minulta. Mutta juuret vaikuttavat tällä kausittain toistuvalla kirves ja kaatunut puu -toimituksella pahaenteisesti kietoutuvan protestantismin hämärään. Vaan mihin protestiin ja protestanttisuuteen?

Siitä huolimatta, että keskiaikaisiin seimiasetelmiin kuului usein ns. paratiisipuu - johon ripustettiin monenmoista symbolia omenoista öylätteihin - ei joulukuusi ilmeisesti ole seurannainen tästä perinteestä. Sen sijaan saksanmaa on tuottanut monenlaista hedelmää myös kuusipuun suhteen. Joissain henkilönpalvontaa lähentyvissä legendoissa joulukuusen keksijän viittaa on soviteltu Martti Lutherin harteille ja kerrottu hänen tahtoneen toistaa perheväkensä kesken kokemuksen talvisen tähtitaivaan tuikkeesta kuusimetsän yllä. Tämä käsitys on kuitenkin varsin myöhäistä perua ja mitä ilmeisimmin myös tarpeettoman sidoksissa tahattoman kultillisen henkilökuvan luomiseen kyseisestä, eittämättä teologisesti taitavasta luutunsoittajasta. Vaikka kyseessä ei olisi myöskään suora jälkeläinen germaanien pyhän tammen traditiosta - eikä niin ikään vanhasta germaanien ja kelttien joulupölkyn polttamisrituaalista johon mitä ilmeisimmin myös vuoden 1510 latvialainen joulukuusi toisintona liittyy - on vanhin tunnettu tieto joulukuusesta tuolloin Saksan alueeseen kuuluneesta Strasbourgista vuodelta 1605. Tätä ennenkin tosin kuusen oksia ja muuta materiaalia käytettiin koristeluun aika ajoin.

Jää kokolailla ratkaisemattomaksi missä kuusiperinteen, siis kokonaisen kuusen sisätiloihin roudaamisen, kulttuuriset tai aatteelliset juuret ovat. Puita kun on pidetty symboleina maailman sivu. Sen sijaan tiedossa on hyvinkin se, että juuri protestantit toimivat kirves ja saha -käytänteen levittäjinä. Varsin pitkään paikallisena traditiona säilynyt tapa levisi julkisilta paikoilta herraskoteihin ja vasta 1700-luvun lopulla Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Suomeen perinne teki tuloaan 1800-luvun puolivälin paikkeilla - ja ehkä se oli vasta kansakoulun ansiota että kuusi haluttiin sitten joka pirttiin. Esikuviakin toki oli. Yhdysvaltain presidentin virka-asunnon edustaa on vuodesta 1891 lähtien komistanut joulukuusi. Suuren maailman mallin mukaisesti myös Suomessa Helsingin Senaatintorille pystytettiin sitten kuusi 1930-luvun alussa. Eli ainakin suomalainen kytkeytyminen tähän perinteeseen on ollut varsin myöhäsyntyistä. Mutta miksi puita sitten katkotaan? Tuskin intoa on herättämässä se, että pääsisi imuroimaan sieltä täältä löytyviä neulasia pääsiäiseen asti.

Toki, joulukuuseen liittyy voimakas vertauskuvallisuus. Standarditulkinta lienee se, että ikivihreän puun on ajateltu kuvastavan elämän jatkuvuutta, kun taas tähti ja valot symboloivat Jeesus-lapsen syntymää. Koristeet puolestaan kuvaavat joulun lahjoja - niitä Suuria lahjoja joista myös Jumalan tekoina puhutaan. Kokonaisuutena kuusi on siis ollut kristillisen toivon symboli. Tulkintaehdotuksen kaunis sisältö voi kuitenkin olla vain kauneutta katsojan silmässä - eihän edes tradition yksiselitteistä pohjaa tunnu sellaisenaan löytyvän. Viime aikoina on katkaistuun kuuseen vain itselläni ryhtynyt liittymään aivan toisenlainen vertauskuvallisuus. Tämä ennen kaikkea siksi kun pelkästään Yhdysvalloissa puita katkotaan kotitalouksiin yli 33 miljoonaa joka vuosi. Suomessakin niitä kaadetaan Tilastokeskuksen mukaan miljoona. Saattaa olla, että nämä puut olisivat kasvamaan jätettyinä saattaneet imaista muutaman CO2-molekyylin pois kuljeksimasta.

Lisänä on tietysti se, että eihän pelkällä kuusella suinkaan tulla toimeen. Vuoden 2009 tammi- ja elokuun välisen ajan kuusenkoristekaupan arvo vain Kiinan ja Yhdysvaltain välillä ylitti jo 470 miljoonaa dollaria. On siinä muovipallo poikineen rahdattu protestikuuseen roikkumaan, jo ennen kuin varsinainen sesonki edes alkaa. Koko vuoden myynti menee reippaasti toiselle miljardille! Millainen hiilijalanjälki tällä - ja överiksi menevällä vastaavalla paikallisella touhukkuudella - kaikenkaikkiaan sähkövaloineen ja muovikoristeineen on, sitä en edes uskalla arvailla. Mutta toivon symboli onneksi saadaan siirrettyä muutoin toivottomaan arkeen, tuottamaan edes hetkeksi pihkan tuoksullaan luontokokemuksia turvallisesti kotioloissa. Ehkä tälle on jopa tarvetta. Kun toissapäivänä vierailimme YK:n toimitalossa, ei siellä juuri juhlittu sekasortoiseen loppuun ajautunutta COP15-ilmastonmuutoskonferenssia eli Kööpenhaminassa juuri äskettäin järjestettyä mittavan kokoluokan kokousta. Siitä piti tulla ratkaisu ilmastonmuutoksen hillitsemisen kysymyksiin - sen hallitsemisesta ei enää juuri kukaan edes puhu - mutta Cope-nhagenin, tai paljon hehkutetun Hope-nhagenin, sijaan siitä taisi tulla Flunk-nhagen.

Perun tämän puheeni siinä vaiheessa, kun suurin osa niin "kehittyneiden" kuin "kehittyvien" - mikä vitsi tämä sana tässä yhteydessä, kun kyse on teollisuuslaitosten piippujen määrästä - maiden poliittisesta johdosta oikeasti pitää oksansa laajalle levittäviä tuulivoimaloita uusina toivon symboleina. Sitä ennen kohdistan katseeni toivon ja turvallisuuden symboliksi minulle jo pikkupoikavuosilta tulleeseen "Papan mökin" kuuseen. Te, jotka olette sen kuusen nähneet ja sen suunnattomien alaoksien alla olevassa "majassa" vierailleet, tiedätte mistä puhun. Te, jotka ette tiedä, voitte aloittaa etsimällä oman katkaisemattoman kuusipuunne, joka moninkertaisen ihmiselämän pituisella elämällään voi olla paitsi välittämässä omaa viestiään meitä edeltävästä, myös sinun ja minun jälkeen tulevasta ajasta. Toivo kun käänteisesti ilmaistuna on rajallisuuden tunnustus ja heittäytyminen sellaisen luottamuksen varaan, jota ei kuvaa muu kuin olemisen ristiriitaisesta kokemuksesta kasvavat symbolit. Manhattanin pilvenpiirtäjien silhuetteja ikkunasta katsoessa oma urbanisoitunut ja luonnon järjestelmistä vieraantunut olemisen kokemukseni tiivistyy sittenkin joulupuun merkitystä sanoihin purkavaksi monitasoiseksi kysymykseksi: Kuusi on vihreä koko ajan, olisinko minä edes hetken?

Joulusaarna

Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.
Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.
Suuri on hänen valtansa,
ja rauha on loputon
Daavidin valtaistuimella
ja hänen valtakunnassaan.
Oikeus ja vanhurskaus
on sen perustus ja tuki
nyt ja aina.
Tämän saa aikaan
Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

Lunta tulvillaan

Lauantaina T, E ja Iso-O lähtivät avuksi, kun Newtonin luterilaisen kirkon kuusta haettiin äijäporukalla entisen aktiiviseurakuntalaisen, nykyisen hoitokotiasukin, kohtuullisen kokoiselta pihalta Wellesleysta. Jälkikäteen kuulin monen suulla, kuinka olennainen rooli T:lla kuusenkaadossa oli. Ja ilmeisesti oikeastikin oli, sillä T itse kertoi eräästä innokkaasta, iäkkäämmästä herrasmiehestä, joka oli ryhtynyt sahaamaan kuusta rintansa korkeudelta siten, että lopputulos olisi johtanut uuden aidan (ja ehkä jokusen muunkin osan) hankintaan. E ja Iso-O olivat myös kykyjensä mukaan osallistuneet kuusen kantamiseen ja oksien karsimiseen, ja saivat siitä paikalliseen tyyliin suurimuotoisia kehuja osakseen.

Pääsimme Pikku-O:n kanssa mukaan ihastelemaan jättikuusta kirkolle, kun meidät koukattiin kyytiin matkanvarrelta. Kirkolla oli kova vilske, kun käynnissä oli myös seuraavan päivän joulunäytelmän harjoitukset. E meni reippaasti mukaan muiden lasten joukkoon, ja sai syödäkseen tarjolla olleita herkkuja. Iso-O oli vähän ujompi, ja liikkui Pikku-O:n vanavedessä ympäriinsä; herkut jäivät häneltä saamatta. Pikku-O löysi vauvanuken, jota kantoi hellästi ympäriinsä suukkoja sille jakaen. Tarkoituksemme oli osallistua kuusen koristeluun, mutta alkusählinkiin kului sen verran aikaa, että jouduimme lähtemään kotiin syömään ennen koristelun alkamista. Ehdimme ainoastaan nähdä kirkkoherran keikkumassa katonrajassa kuusenkynttilät toisessa, pitkä keppi toisessa kädessään. Kotona ruoan jälkeen oli kuitenkin tarjolla pienimuotoisempaa koristelua. Kuusenhakijat olivat saaneet mukaansa muutaman ison kuusenoksan, joista laitoimme meille oman pienen kuusen maljakkoon. Koristeetkin olivat valmiina Iso-O:n ahkeran askartelun sekä aiempien suomalaisten jäljiltä. Kuusen lisäksi koristeita löytyy nyt lastenhuoneesta ja pääoven vierestä. Etupihan pensas sai jouluvalaistuksen.

Illalla katsoimme uutisista, kuinka ihmiset varustautuivat saapuvaan lumimyrskyyn huomaten samalla, että itseltämme valmistautuminen oli jäänyt toteutumatta. Yön aikana alkoi alkuun hitaammin, sittemmin kiihtyen leijailla hiutaleita, joita sunnuntain aikana kertyi oikein kinoksiksi asti. Virallinen tuumamäärä taisi olla jotain 10 kieppeillä (1tuuma=2,5cm). Koska Pikku-O ei ole täysin tervehtynyt flunssastaan, lähtivät T ja Iso-O kahdestaan tuiskun läpi kirkkoon joulunäytelmää ja koristeltua kuusta ihailemaan. E lähti pihalle, ja teki pienellä lapiollaan ison työn kuistien ja pihan siivoamiseksi lumesta. Koska tuisku vain jatkui, hävisi osa tehdystä työstä pian näkymättömiin. Parin tunnin urakan jälkeen lämmin kaakao maistui, ja tekemisen into tuntui loppuvan. Sisälle ei kuitenkaan ehtinyt pitkäksi aikaa jäädä, kun T ja Iso-O jo saapuivat, ja edessä oli monen tunnin lumenluonti tuiskun vähitellen hiljennyttyä. Lapset halusivat auttaa, ja olivatkin suureksi avuksi. Posket punaisina ja ääni innokkaana pienet ryntäsivät sisään kertomaan, kuinka suuren osan he olivat lapioineet. Surkuhupaisaa on, että lunta todellakin lapioidaan; lumikola on tuntematon kapistus. Siksipä siihen T:llakin meni niin hirveän kauan aikaa.

Nyt on piha siisti, E koulussa, T tutustumiskäynnillä lähimäkeemme (Wachusetts Mountain), Iso-O rakentamassa junaa lastenhuoneen tavaroista ja Pikku-O keksimässä kaikenlaisia pikkujekkuja koko kaksivuotiaan innokkuudellaan. Juuri saimme ruokatavaramme jälleen ovelle tuotuina ja siivosimme Pikku-O:n kaataman kuusen aiheuttaman sotkun. Loma on aluillaan!

Usein toistuvia puheenaiheita

Floridassa kasvanut, kuubalaislähtöinen Kiitospäivä-emäntämme kertoi ihmetelleensä Bostonin seudulle muuttaessaan sitä, kuinka täällä aina puhutaan säästä. Floridassa kun pääosin on aina lämmin. Sittemmin hän oli liittynyt asian ymmärtävien joukkoon. Sää on täällä kiintoisa asia, sillä lämpötilahaitari menee lähes sadasta Fahrenheitista (=+38*C) aina miinus kymmeneen Fahrenheitiin (=-23*C). Ja mereltä tuleva tuuli tuo tähän oman lisämausteensa. Koko viikon olemme nauttineet muutaman meikäläisen pakkasasteen lämpötiloista ja kirkkaasta auringonpaisteesta. Tuuli on toki ollut melkoisen voimakas, mutta on silti ollut suorastaan huvittavaa seurata, miten arktisena ihmiset tätä pitävät. Olemme saaneet osaksemme ihmetteleviä katseita ja runsaasti kysymyksiä, kun olemme edelleen liikkuneet koulumatkat ilman autoa. On ollut sanomattakin selvää, että ulkoilua ei ole kouluissa tällä viikolla harrastettu. Ei ihme, että vaatekaupoista ei löydy tavallisia talviulkoiluhousuja; eihän niille ole menekkiä. H&M ei tehnyt tässä yllättäen poikkeusta, vaikka laskin sen varaan E:lle housuja etsiessäni.

Sään lisäksi (huomaan kommentoineeni itsekin vallitsevaa säätilaa varsin tiuhaan) toinen toistuva asia blogikirjoituksissani näyttää olevan sairastaminen. E ja Iso-O pääsivät tämän viikon virustaudista kohtuullisen vähin vaurion; ainoastaan yskä piti Iso-O:ta öisin hetkellisesti hereillä. Sen sijaan Pikku-O otti tämänkin suurin kirjaimin. Hengitys on taas mennyt tosi ahtaalle, eikä pelkkä Ventoline tunnu riittävän. Missä on kortisoni, kun sitä tarvitaan? Tulipa tästä nyt meille harmillinen vaiva. Puhumattakaan siitä, millainen kärsimys on Pikku-O:lle, kun suuri limatulppa tukkii sen viimeisimmänkin pienen kolosen muutoinkin pikkiriikkisissä hengitysteissä. Hengityksen apulihakset vahvasti mukana pieni laulaa muutama nuotti kerrallaan, ihanan heleällä äänellään toistuvasti "Tuiki, tuiki tähtönen", ilman sanoja tietenkin. Kuinka se kuulostaakaan omaan korvaan ihanalta!

Koulukin on tullut muutamaan otteeseen mainittua. Samoin englanninkielen kehittyminen. Aika käsittämättömän hienoa, että pienet ihmiset oppivat oikeasti niin helposti vieraan kielen. Olemme jo muutamaan otteeseen olleet tilanteessa, jossa puhtaan suomenkielen puhumisesta on pitänyt muistuttaa. Toistaiseksi kotona lasten puheeseen on tullut vain yksittäisiä sanoja englannista väännettyinä tai suomen sanoja väärin sanottuina (E yritti sanoa harakka:"Hakkara"), mutta lisääntyvästi kuitenkin. Täytyy olla tarkkana, ettei käy köpelösti suomenkielen kanssa. Helpottavana asiana tässä tietenkin on se, että kotikieli on ja pysyy suomena. Ja ei Suomi-koulustakaan varmasti haittaa ole.

Joululoma alkoi tänään Iso-O:lla ja T:llä. Ryhdymme valmistautumaan joulun, Pikku-O:n syntymäpäivien ja uuden vuoden juhlintaan kaupungissa, joka on muutamaan kertaan tullut mainituksi T:n syksyisten päiväreissujen yhteydessä. New York, täältä tullaan!

Todistuksia keräilemässä

Ilmoittautumisprosessi lääkäritenttiin muistuttaa viisuminhakuprosessia monimutkaisuudessaan. On tarvinnut hankkia todistusta sieltä täältä ja tuolta, virallisista kuvista puhumattakaan. Kuvan hinta tosin oli vähän toista luokkaa kuin Suomesta hankittuna. Saimme vuosi sitten passikuvista poikkeavan kokoiset viisumikuvat kohtuullisen edullisesti 25 eurolla kappale; nyt sain kaksi vastaavaa kuvaa hintaan 8 dollaria (n. 5,5 euroa). Kuvista katselee takaisin joku harmaankalpea rangaistusvanki, mutta sen ei pitäisi evätä pääsyäni tenttiin. Tämä on nimittäin varmistettu oikein Suomen kunniapääkonsulin allekirjoituksella ja virallisella leimalla lomakkeeseen, jolla todistetaan, että minä olen todellakin minä.

Kävin Bostonin keskustassa sijaitsevassa Suomen kunniakonsulaatissa Pikku-O:n kanssa eilen heti Iso-O:n preschooliin viennin jälkeen. Oikeasti kunniakonsulaatti on osa perinteistä yhdysvaltalaista lakifirmaa, joten käynti siellä oli suorastaan kulttuurikokemus. Saavuimme ison rakennuksen alakertaan, jossa ilmoittauduimme aulaemännälle. Häneltä saimme virallisen kulkuluvan ja ohjeet 12. kerrokseen pääsemiseksi. Metallinhohtoinen, tyylikäs hissi vei meidät äänettömästi ja jouhevasti ylös, ja kertoi kohteliaan naisen äänellä meidän saapuneen perille. Pienessä aulassa oli Suomen vaakuna ja vastakkaisella puolella suuret lasiovet, jotka johtivat lakifirmaan. Vastassamme oli itse kunniapääkonsuli. Todistustilaisuus oli miellyttävä jutusteluhetki lakifirman tyylikkäässä neuvotteluhuoneessa - englanninkielellä, sillä kunniapääkonsulimme on yhdysvaltalainen. Passia näyttämällä todistin olemassaoloni, ja allekirjoitimme yhdessä paperin, jolla tämän pitäisi olla selvää myös lääkäritenttikolleegiolle.

Sain ilmoittautumispaperipinon kuvineen ja todistuksineen kaikkineen tänään postiin. Muutaman viikon kuluttua pitäisi selvitä, hyväksytäänkö minut tenttijöiden joukkoon vai jääkö jostakin kiikastamaan. Yksi mahdollinen kiikastuskohta piilee vääränmuotoisissa todistuksissani. Ne kun ovat A4-kokoisia (yllättäen, kun Suomesta ovat), ja ohjeissa lukee "letter". Päädyin ottamaan riskin, ja lähetin ne omassa A4-koossaan. Olisi saattanut nimittäin tulla muutama kysymys, jos olisin yhdestä päästä leikannut ja toiseen teipannut.

Iso-O:kin on saanut todistuksen. Kävin aamulla kehityskeskustelussa Iso-O:n opettajan Ms. Jenniferin kanssa, ja todistuksessa oli melkein kaikki rastit parhaimmassa sarakkeessa. Ainoastaan kielitaitokohdassa oli muutama keskinkertainen, mutta puhetta kuulemma tulee oikein pitkien lauseiden muodossa ja vaikkei aina sanoja löydykään, on vahva kehonkieli tullut opettajalle tutuksi. Iso-O alkaa siis olla oma tempperamenttinen itsensä myös englanninkielisessä ympäristössä. Ja mikä tärkeintä, Iso-O tykkää preschoolistaan, opettajistaan ja kavereistaan.

Iso-O:n preschool kestää enää tämän viikon, E:n koulu jatkuu aina 23.12. saakka, ja Pikku-O:n kotikoulun loppua ei näy. Minkälaisen todistuksen E saa, onkin hauska nähdä. Pikku-O:n todistuksen kielitaitokohdassa rasti on kohdassa "tarvitsee lisää harjoitusta".

Juhlaa ja juhlaa

Suomi-koulun joulujuhlaa vietettiin eilen lauantaina Lucia-kulkueen, joulupukin, ja mikä parasta, lasten omien esitysten siivittämänä heti koulutuntien jälkeen. Ensin Pikku-O esitti ryhmänsä kera "Tuiki, tuiki tähtönen"-laulun leikkeineen. Esityksessä vanhemmat lauloivat, ja pienet seisoivat tai istuivat sylissä yleisöä tuijottaen. Etukäteen kotona Pikku-O oli laulanut laulun heleästi ajoittain nuotilleen oikein (sanoitus jätetään tässä huomiotta); lauluun liittyvä leikkikin onnistui. Ehkä tilanne oli niin vieras, että lavalla tuli sitten vain seisoskeltua kasvot vakavina. Iso-O lauloi ja esitti hienosti oman ryhmänsä kanssa "Kuningasjumpan", vaikka etukäteen hieman jännittikin, ja E rumpua paukuttaen "Vesilaulun". Viimeisimmästä Omppu-lehdestä löytyy kiinnostuneille tarkempaa tietoa syksyn tapahtumista ja takasivulta joulujuhlan ohjelma.

T sai palautettua yhden isoimmista kirjoitustehtävistään perjantaina, joten tästä helpottuneena oli mahdollista ajatella hetken jotain muuta ennen ensi viikon loppurutistusta. Kun vielä saimme äitinsä puolelta suomalaisen, mutta täällä syntyneen ja kasvaneen high school-opiskelijatytön lapsiamme katsomaan, oli syytä juhlaan meilläkin. Kävimme alkuun kuuntelemassa viidellä eri kielellä (latina, ranska, espanja, portugali ja italia) esitetyn jouluteksteihin perustuvan yhdeksän kappaleen kokoelman Boston Collegen St Ignatius of Loyola-kirkossa. Oli ihana istua kirkonpenkissä ilman jatkuvaa pienten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Jatkoimme konsertin jälkeen T:n jo vuoden takaisella reissullaan huomioimaan italialaiseen ravintolaan "Tartufo", joka sijaitsee mukavasti Newtonin keskustassa. Ravintola menee virallisesti kiinni kymmeneltä, mutta minkäänlaista kiireentuntua emme omalta tarjoilijaltamme kohdanneet, vaikka saavuimme vasta yhdeksän jälkeen. Saimme rauhassa tehdä tilauksemme, ja tilata haluamamme määrän ruokalajeja. Emmekä suinkaan olleet viimeiset asiakkaat lähtiessämme pois yhdentoista aikoihin. Söimme rauhassa ja hyvin. Tarjoilijamme oli hauska englantia murteella ja vähän sinnepäin puhuva mies, joka kertoi muuttaneensa Romaniasta Yhdysvaltoihin viitisen vuotta aiemmin täysin ummikkona kielen osalta. Nyt hän työnteon lisäksi opiskelee valtionyliopistossa. Tietämättä T:n opinahjoa, hän rinnasti puheessaan Boston Collegen Harvardiin opiskelutulosten ja -kustannusten osalta. Hyvä T:n yliopisto!

Lapsilla oli mennyt sen verran mukavasti A:n kanssa, että saimme lupauksen uudestakin vahtimiskeikasta. Pikku-O oli nukkunut koko ajan, ja isommillekin oli riittänyt kaksi iltasatua; ensin suomenkielinen Tatu ja Patu Helsingissä, ja sitten englanninkielinen tarina kirjaston kirjapinostamme. Ilo oli meidän puolellamme! Kiitos, A!

Jäätävä shotti

Lumi lähti melkein kokonaan keskiviikon vesisateessa. Sen jälkeen kuitenkin on pysynyt sen verran pakkasella, että maa on jäässä ja ilma talvisen raikas. Iso-O:n preschoolissa todettiin alkuviikosta, kuinka tärkeää on pakata lapsille mukaan ulkoiluvaatteet, kun joka päivä ulkoillaan. Tämä jokapäiväisyys ei selvästi kuitenkaan tarkoita sadepäiviä, eikä tälläisiä "liian kylmiä päiviä" (lainaus johtajattaren puheesta) kuten tänään. Ulkona oli n. -2*C. Tuuli toki oli varsin voimakas, sellainen normaali Oulun talvituuli, mutta teki ilmasta täkäläisille liian jäätävän, sillä E:n koulussakaan ei menty välitunnilla ulos. E kertoi, että terveydenhoitaja oli oikein erikseen käynyt sanomassa, että ulos ei tänään tarvitse mennä, sillä "siellä tulee posket punaiseksi viimasta". Aika pahalta tosiaan kuulostaa; täytyypä linnoittautua sisälle. Kerkesimme aiemmin viikolla jo vähän ilahtua, kun sekä E:n että Iso-O:n kouluista tuli viestiä erillisistä ulkoiluvaatteista ja kengistä, mutta taisimme iloita liian aikaisin.

"Mä sain tänään shotin, H1N1-rokotuksen, äiti!" E toitotti suureen ääneen koulusta saavuttuaan. Nyt meistä yksi sitten on rokotettu. Jipii. Taisi vaan shotti tulla tähän taloon vähän myöhästyneenä.

Kaikella aikansa

Itsenäisyyspäivän jälkeen saimme nauttia kauniista talvesta tähän aamuun saakka (yhteensä 3,5 päivää). Aamusta vielä satoi sakeasti lunta, mutta pakkasta ei enää ollut. Iso-O:n preschoolin aikaan lumisade muuttui silkaksi vedeksi, ja sen jälkeen onkin kirjaimellisesti kahlattu loskassa. Siellä täällä näkyi pieniä pickup-mallisia autoja minimaalisilla auroilla varustautuneina, mutta nekin keskittyivät autoteiden putsaamiseen. Kävelytiet jäivät auraamatta. Ne toki ovat niin kapeita, ettei sinne aura-autolla asiaa olekaan. Vai mistä löytyisi alle metrin levyinen auto, joka kykenisi ohittamaan kävelytien yhtäkkiset 10cm levyiset kaventumat? Meille auraamattomuudesta tuli harmia sekä Pikku-O:n kärryä Iso-O:n preschoolille työntäessä että varsinkin pyörinemme E:a koulusta hakiessamme. Olimme alusvaatteisiin saakka märkiä kaikkien hakureissujen jälkeen.

Alkuviikon lumen ja valoisuuden aiheuttama positiivinen tunnelma on latistunut yhdessä kelin kanssa. Saimme suru-uutisia Suomesta; menetimme jälleen yhden läheisemme. "Tämä on ollut kyllä huono päivä", sanoi E jatkaen:"Ensin isi oli vihainen, sitten koulussa ei päästy kaatosateen vuoksi ulos, kotona ei voitu olla [aiemmin sovittua] lumisotaa, ja P-mummi kuoli". Tuntui hyvältä, että E kutsui P:a mummiksi, vaikka muuten rinnastus vähemmän vakaviin asioihin olikin kömpelöä. Jaksamista toivon koko P:n perheelle!

Lumi taitaa meiltä nyt mennä. Sähköpostiin kuitenkin tuli jo varoitus siitä, että jokin päivä saattaa koulu sulkeutua keliolosuhteiden vuoksi. Mielenkiinnolla jäämme ilmoitusta odottamaan. Millainen on se keli, joka meidät kotiin jättää?

Suomen Itsenäisyyspäivä Newtonissa

Yöllä oli satanut lunta yli viisi senttiä. Kun avasimme ikkunaverhot, sisään paistoi hohtavilta hangilta heijastuva auringonvalo. "Mä haluan heti lähteä ulos!" kiljaisi E ja pinkaisi etsimään päälleen ulkovaatteita. Joulukalentereiden luukut jäivät avaamatta, aamupalan syömisestä puhumattakaan, kun E ja Iso-O ryntäsivät pihalle ulko-ovi auki jääden. E yritti tehdä pakkaslumesta lumipalloja, ja Iso-O teki etupihalle lumienkelin. Pikku-O nousi huonolla tuulella, ja on ollut kyyrmeissään koko päivän muutenkin, mutta isosisarusten lähteminen ulos oli pienelle liikaa. Oli aivan pakko pukea hänetkin pihalle, sen verran äänekäs oli protesti. Ulkona oli todella kaunista. Isot puut ja talot olivat valkoisen lumen peitossa, ja lämpötila sopivasti asteen verran Celsius-pakkasella. Valkoinen hanki oli pian täynnä jalanjälkiä. Puuro sai rauhassa hautua kattilassa yli tunnin verran.

T yritti löytää perintönä edellisiltä suomalaisilta siirtyneille Suomen lipuille sopivan näkyvän paikan. Täydellistä paikkaa ei löytynyt, mutta pientä Itsenäisyyspäivän tunnelmaa saimme kuitenkin aikaiseksi, kun lippu löysi paikkansa autotallinoven väliin tukikepistään kiinnitettynä. Ja aamupalapöytäämme koristi pöytämallinen Suomen lippu. Kauan hautunut puuro sai E:n sitä jopa kehumaan. Iso-O ei tähän iloon tänäänkään yhtynyt.

Itsenäisyyspäivän menu ratkesi maitogallonan jäätymisen vuoksi hieman epätyypilliseksi. Paistoin monta tuntia lettuja, ensin porkkanaversioita ja lopuksi pinaattisia. Ne maistuivat tuoreeltaan hyvin kaikille muille paitsi E:lle, joka ei muutenkaan ole lettujen ystävä. Huomenna jatkamme täytetyillä letuilla; 28 pinaattilettua odottaa vielä syöjäänsä jääkaapissa (gallonasta maitoa tulee aika iso lettutaikina).

Linnanjuhlat jäivät katsomatta Yle Areenan toimimattomuuden vuoksi. Pian alkaa olla sopivan hämärää kynttilöiden sytyttämiseksi. Sen taidamme vielä tehdä ennen iltatoimia ja valmistautumista jälleen uuteen kouluviikkoon.

Disneyn ihana, ihmeellinen maailma

Olen odottanut tätä hetkeä. Hetkeä, jolloin saan lasten siivellä katsoa uudelleen - ja toisinaan ensimmäistä kertaa - Disneyn pitkät piirretyt elokuvat. Kirjaston hyvien DVD-valikoimien joukosta on syksyn aikana porukalla katsottu jo Topi ja Tessu, Leijonakuningas, Autot, Kaunotar ja hirviö, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Pocahontas, Atlantis - Kadonnut kaupunki ja Nemoa etsimässä. Tänään on tarkoitus katsoa Pieni merenneito. Kaikkien katsomiemme elokuvien takakansissa on ollut merkintä:"Sopii kaikenikäisille". T kuitenkin kyseenalaisti tämän eilen iltapäivästä, kun ohikävellessään huomioi E:n liikkuvan rauhattomasti sohvan ja olohuoneen oven välisellä alueella ja Iso-O:n kyynelehtiessä valtoimenaan. Onkin totta, että elokuvat vaativat aikuisen läsnäolon, jotta jännittävät, ja ajoittain pelottavatkin kohdat voidaan yhdessä työstää läpi. On aika herkkää seurata, miten syvälle elokuvan maailmaan pienet uppoutuvat. Erityisesti kohdat, joissa elokuvan isälle tai äidille käy jotain, ovat E:lle ja Iso-O:lle liikaa. Pikku-O:kin osallistuu elokuvien katsomiseen, mutta hän lähinnä keskittyy nauramaan kohdissa, joissa isosisaruksetkin nauravat; surulliset kohdat eivät häneen tunnu niin kovasti vaikuttavan.

Elokuvia olemme katsoneet huonojen kelien aikaan. Kelit ovatkin olleet varsin vaihtelevat. Viikon alussa satoi kaatamalla, sitten kuivui, välillä kylmeni muutaman asteen pakkasen puolelle (=Celsius-pakkasen) lämmeten jälleen varsinaisiin huippulukemiin. Torstaina kävimme hakemassa E:n ja Iso-O:n kouluistaan ilman takkeja; lämpömittari näytti yli 70 Fahrenheitin (>21*C) lukemia. Ja, nyt jälleen viikonlopun kunniaksi satelee. Luntakin on luvassa ihan muutaman päivän sisällä.

Disneyn ihana, ihmeellinen maailma (Walt Disney World) löytyy myös oikeana paikkana täältä oleskelumaastamme. Ei tosin ihan vierestä, vaan Floridan osavaltion Orlando-nimisestä kaupungista. Matkaa sinne on vaivaiset 1300 mailia (2100km) ja lippujen hinnat opiskelijaperheemme ulottumattomissa, joten aivan ensimmäisenä vierailupaikkana se ei matkustusohjelmassamme ole. Iso-O:n silmät laajenivat ympyröiksi, kun kerroin paikan olemassaolosta. "Onko siellä IHAN OIKEITA Disneyn prinsessoja?" Oikeita tai ei, me taidamme jatkaa niiden ihailua vain elokuvien välityksellä.

Yläkerran väkeä

Alkuviikon ajan yläkerran huoneemme on ollut asutettuna. Lähinaapuruston suomalaisperhe pakkasi tavaransa konttiin, ja tarvitsi muutaman yön majapaikkaa ennen siirtymistään kohti uusia haasteita Suomessa. Lapset odottivat vieraita innokkaina, eikä riemu jäänyt keneltäkään huomaamatta. Nukkumaan eivät olisi millään malttaneet mennä, ja aamulla yrittivät raukat kaivautua peiton uumeniin herätellessäni heitä puuropöytään. Erityisen ihanaa oli seurata, kuinka iloinen ja onnellinen Pikku-O oli 9-kk-ikäisen vauvan ja 3-v-ikäisen tytön seurasta. Vauvaa hän kävi monta kertaa halaamassa ja pussaamassa hellä ilme kasvoillaan, ja vuotta vanhemman tytön kanssa hän riemullisesti touhusi ympäriinsä; välillä tosin vähän liiankin rajuin ottein.

Tiistaina kävin tutustumassa Montessori-kouluun ja kuulin monta hyvää ja kaunista asiaa lasten kasvamisesta ja kehittymisestä Montessorimetodin ansiosta. Pikku-O pääsisi syksyllä Transition-ryhmään (2-3-vuotiaiden ryhmä) eli porukkaan, jossa ovat ne, jotka eivät ihan ole preschool-kypsiä. Tällä hetkellä Pikku-O:n kanssa todellakin ollaan tuossa "ei-ihan-vaiheessa". Pieni tuottaa hirveästi tekstiä tullen ymmärretyksi, mutta suomenkieltä se ei ole, eikä kyllä englantiakaan. Pottailu onnistuu upeasti, mutta matka kohti päiväkuivuutta on pitkä ja mutkikas. Ja vaikka syöminen itse hyvin sujuukin, on sotku aikamoinen, ja ruokalapusta emme vielä pysty luopumaan. Mutta, ehkä joskus tämäkin pieni ihminen alkaa puhua, jättää vaippakauden taakseen ja vie siistiksi kaavitun lautasensa astianpesukoneeseen. Jos ei omassa opastuksessani, niin päiväkodin tätien hellässä huomassa.

Meillä on mennyt sunnuntain jälkeen sairastamisen osalta paremmin. Tuolloin E kehitteli yhtäkkisen kovan päänsäryn ja nosti kuumeen, mutta toipui kuin ihmeen kaupalla iltapäivään mennessä. Sen jälkeen kukaan ei ole mennyt huonompaan suuntaan - ihan käsittämätöntä. Parannuttuamme nyt todennäköisestä H1N1-kierteestä E:n koululta tuli vihdoin ilmoitus, että rokotukset alkavat. Olo on ristiriitainen, mutta emme toki kieltäydy tästä mahdollisuudesta. Iso-O ja Pikku-O jatkavat odottelua. Me T:n kanssa jäämme jokatapauksessa ilman. Toisaalta, ehkä olemme luonnollisen rokotuksemme jo saaneet.

Yläkerran huoneemme tyhjeni jälleen. Tyynyt ja peitot jäävät odottamaan seuraavia vieraita.