sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Tiedettä, kunnostusta ja keittiöhommia

Kolmen pienen ihmisen kanssa joutuu ajoittain tilanteeseen, jolloin homma ei ole hallinnassa, siis ei lähelläkään. Niinpä oli ihanaa lähteä tiedemuseoreissulle vain yhden kanssa. Kävimme E:n kanssa Museum of Sciencessa aivan rauhassa katsomassa ja tutkimassa juuri niitä asioita, joita hän halusi. Olipa mukavaa. Vaikka kiistatta Pikku-O nauttii mukanaolostaan, ja Iso-O:kin löytää itselleen kiinnostavia asioita, oli erittäin rentouttavaa pysähtyä oikeasti paikalleen lukemaan, kokeilemaan ja ihmettelemään. Oli hienoa nähdä, miten E nautti tästä harvinaisesta tilanteesta. Tällä kerralla suurimman kiinnostuksen veivät erilaiset luonnontieteiden ihmeet - kuten maaoravan maanalaisten käytävien ja luolan näkeminen, nykykäsityksen mukaan rikollisesti metsästetyt täytetyt suurpedot, erilaisten jalanjälkien tunnistaminen ja lampaan silmän preparoinnin katsominen lähietäisyydeltä.

Samaan aikaan kotona T korjasi suksiboksiin jo aikaisempien omistajien aikana ilmaantuneet halkeamat - melkoisen taitavaa. Iso-O ja Pikku-O pörräsivät ympärillä. Kun saavuimme tavanomaista pidempään kestäneeltä metromatkaltamme, löysimme korjatun suksiboksin ja pudonneista lehdistä siivotun pihan. Nälkä alkoi jo olla melkoinen, mutta T jäi vielä irrottamaan pyöränromustani varaosia mahdollista tulevaisuuden tarvetta varten muiden jo istuessa ruokapöytään itsetehtyjen munakoiso-fetajuusto-kananmuna-hampurilaisten äärelle. Syötyään T lähti Bostonin ranskalaisyhteisön järjestämään elokuvailtaan, pikkuväki meni pian nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin, ja itse jäin tuijottamaan televisiota aivot asennossa off.

Sunnuntain aktiiviteettiin kuului käynti jalkapallokentällä koko jengin voimin sekä parin seuraavan päivän päivällisen valmistaminen. Jo ennen E:n syntymää ajattelin, kuinka hyvä olisi aina sunnuntaisin tehdä koko viikon ruoat valmiiksi pakkaseen - en ole kertaakaan tehnyt. Ehkä nyt on viimein tullut eteen sellainen tilanne, ettei vaihtoehtoja oikein ole jaossa. Ruoan vain on oltava valmiina, kun saavumme kaikki väsyneinä ja nälkäisinä kotiin. Neljän-viiden lunchboxin, termosastian ja juomapullon täyttäminen lohkaisee illasta melkoisen loven. Suomen päiväkotien ja koulujen tarjoamat ruoka- ym. palvelut tuntuvat aivan käsittämättömältä ylellisyydeltä nykytilanteeseemme verrattuna. Ja sen palvelun hinta jätetään nyt kokonaan käsittelemättä.

Kylläpä viikonloput ovat lyhyitä! Ja miten syyskuu on jo loppumaisillaan?

lauantai 25. syyskuuta 2010

Arkiviikko takana

Hatara talomme alkoi jo tuntua melkoisen viileältä, kun viikon verran yölämpötilat kävivät selvästi kymmenen Celsius-asteen alapuolella, eikä päivisinkään päästy kovin korkeisiin lukemiin. Kun vielä flunssakin oli vaivana, alkoi mielen päällä olla ikkunaverkkojen nostaminen ja lasien laskeminen niiden tilalle. Mutta sitten kelit taas muuttuivat, ja loppuviikon ajan on ollut jälleen aivan kesäistä. Ensimmäinen flunssammekin on voitettu. Sen verran viileämpi kausi kuitenkin ehti vaikuttaa, että osa suurista vaahteroista on muuttunut kauniisiin ruskanväreihin.

Koulunkäynti alkaa muodostua rutiininomaiseksi; kaikkien vanhempainillatkin ovat jo takana. Vaikka Pikku-O edelleenkin vääntää aamuisin muutaman kyyneleen hokien mantraansa:"Isi/äiti hakee Pikku-O:n", ei kyyneleitä enää iltapäivisin ole juurikaan näkynyt. Vastassa on ollut iloisennäköinen poika, joka pyytämättä on käynyt rutistamassa opettajiaan. Myös E ja Iso-O ovat selvästi löytäneet paikkansa niin uusissa luokissaan kuin After Care-ryhmissään. Ikävää sanottavaa ei ole vielä kummaltakaan kuulunut, mutta päivät ovat niin pitkiä, että väsyneisyys on käsinkosketeltavaa erityisesti Iso-O:n kohdalla. Tulisieluinen matamimme löytää ongelman jos toisenkin kotimatkan ja kotiin saapumisen aikana, mutta tilanne aina rauhoittuu, kun istumme yhdessä syömään kunnon päivällistä.

Haku-ja vientireissut olivat pyörärikkoni vuoksi viikon verran T:n harteilla, mutta perjantaina pääsin jälleen osallistumaan. Uusi pyöräni saapui torstaina. Jotta mikään ei olisi liian helppoa, saapui se pahvilaatikossa - osina - merkinnällä "tools required". Kaikki muut paitsi T olivat paketin saapumisesta riemuissaan. Ja, sen verran helpottunut T:kin oli, että kiireistään huolimatta ryhtyi sitä heti illan päälle kokoamaan. Helpottaahan pyörän saapuminen häntäkin; niin kauan kuin omat työni tutkimuskeskuksessa odottavat täyttä käynnistymistään, on minun mahdollista osallistua lasten vientiin ja hakemiseen edellyttäen, että pyöräni toimii. "Hienoo, äitii, uusii, pyö-ää!" kailotti Pikku-O moneen otteeseen tepastelemalla T:n, työkalupakin ja polkupyörän ympärillä. Iso-O totesi pyörän olevan upea, joskin huomautti hetken ihasteltuaan:"Olisit varmaan äiti halunnut valkoiset renkaat ja kukkakorin!". Myös E:n mielestä äidin valinta oli onnistunut.

Pyörä kulki jouhevasti vieden perille 10 minuuttia nopeammassa ajassa. Ja koska kunnonkohoamisesta ei todellakaan vielä ole kyse (olen Charles Riverin rannan hitain pyöräilijä), kertoi tämä aika karua kieltä vanhasta pyörästäni. Toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Viikon verran sain harjoitella julkisten kulkuneuvojen käyttöä, ja täytyy sanoa, että meno kahdella metrolla ja yhdellä bussilla voi myös onnistua varsin jouhevasti - kertaakaan matkaan ovelta ovelle ei mennyt yli tuntia (pyörällä menee n. 90 minuuttia). No, vaihtojen vuoksi potentiaalisia viiveitä on odotettavissa, joten 90 minuuttiin on metro-bussiyhdistelmässäkin varauduttava. Mutta, hienoa, että on taas pyörä, jolla kulkea kaunis työmatkani. Ilman työmatkapyöräilyä liikuntaharrastukseni jäisi olemattomaksi.

Viikonloppu - ihanaa!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Apua, mikä täti!

Osallistuin tänään turvallisuuskoulutukseen, joka on pakko käydä saadakseen oikeudet liikkua sekä tutkimuskeskuksen että sairaalan alueella. Erityisen tärkeä tämä koulutus on niille, jotka aikovat itse kuvantaa MRI-, MEG- tai PET-laitteilla, mutta kaikkien muidenkin pitää tämä yli parin tunnin kestoinen sessio läpäistä. Kuulun tähän viimeksi mainittuun porukkaan, sillä oma projektini liittyy sairaalan akuuttivaiheessa kuvattuihin aivohalvauspotilaisiin.

Motivaationi oli siis jo edeltävästi katossaan. Varsinkin kun itse pitäjä oli lähettänyt ryhmäsähköpostiviestin, jossa hyvin yksiselitteisesti asetettiin kurssin pitäjä omaan arvoonsa kurssilaisiin verrattuna. Paikalle piti saapua tasan yhdeksältä tai muuten ei päässyt mukaan. "NO EXCEPTIONS, NO EXCUSES!" luki viestin lopussa isoin kirjaimin.

Vastassa oli juuri sellainen täti kuin sähköpostiviestin perusteella oli odotettavissa. Tutkimusmaailmassa on monenlaisia ihmisiä, joista erityisesti kahdenlaisten kanssa olen ollut tekemisissä. Nämä tutkijatyypit edustavat oikeastaan toistensa vastakohtia, ja eipä ihme, että olen ajautunut tekemään töitä juuri niiden toisentyyppisten kanssa. Mietitäänpä vaikka väitöskirjaohjaajiani. Maailmankuulu aivohalvaustutkija, neurologian professori työntää yömyöhällä potilaan sänkyä pitkin Meilahden käytäviä ihan vaan suuresta innostaan tieteentekoa kohtaan, ja toinen ohjaajani jaksaa kerta toisensa jälkeen opastaa ja neuvoa hyvin nuorta ja hyvin kokematonta ohjattavaansa sekä tieteenteon että kliinisen työn saloihin oman aikansa kustannuksella.

Sanomattakin on selvää, että tämän aamun täti edustaa sitä toista laitaa. Sellaista tutkijatyyppiä, jonka on kaikin tavoin tuotava esiin omaa erinomaisuuttaan: "Katsotte nyt henkilöä, jonka vastuulla ovat kaikki tämän laitoksen miljoonien dollarien laitteet ja niiden turvallisuus!" Lähtökohtana oli se, että kaikki, mitä oli tehnyt Martinos Centerin ulkopuolella, oli irrelevanttia:"Ei ole väliä, vaikka olisit kuvantanut 20-vuotta, Sinun täytyy osallistua tälle Minun pitämälleni turvallisuuskoulutukselle ja vastata kaikesta tämän laitoksen sisällä tapahtuvasta Minulle!""Ja muista, jos jokin menee pieleen, sana kiirii nopeasti. Tutkijat tekevät niin paljon yhteistyötä - urasi maailmassa on ohi. Et varmasti saa enää työpaikkaa New Englannin (=koko maailma??) alueelta!" Oikein selkäpiitä karmi, kun hän totesi olevansa aina ("24/7") tavoitettavissa mahdollisten ongelmien ilmaantuessa, mutta sanoi sitten arvonsa tuntien:"En kyllä vastaa mitenkään iloisesti kesken sunnuntaisen jalkapallo-ottelun, mikäli soitat omasta huolimattomuudestasi johtuneesta kuvantamisongelmasta".

Kuunneltuamme riittävän pitkään tädin omaa kehua, katsoimme Siemensin turvallisuusvideon, teimme siihen liittyvän testin (jonka tulosta en vielä tiedä), ja allekirjoitimme vakuutuksen, että olemme tarpeeksi terveitä osallistumaan koulutuksen MRI-huoneessa tapahtuvaan osioon. Voi, mikä nostalgia-aalto pyyhkäisikään ylitseni, kun näin taas pitkästä aikaa MRI-laitteen pääkeloineen kaikkineen, ja kuulin koneen pitämän tutun raksuttavan äänen! Nostalgia-aalto muuttui pian kuitenkin yhtälailla tutuksi korvennukseksi vatsanpohjalla, kun kaikkien niiden satojen ellei tuhansien MRI-kuvantamiseen ja kuvien analyysiin käyttämieni tuntien aikana tapahtuneet konerikot, ohjelmien toimimattomuudet ym. ongelmat vyöryivät mieleeni. Tunsin hyvin voimakkaasti, että omatoimisen MRI-kuvantamisen aika on osaltani ohitse - ainakin tässä elämänvaiheessa.

Koulutus loppui viimein. Saa nähdä, mitä minulle käy, jos testi ei mennyt läpi. Joudunko kurssille uudelleen? Melkoisen ahdistuksen kourissa menin tapaamaan nykyistä ohjaajaani, turkkilaisperäistä neurologia (Hakan Ay) ja tutkimushoitajaamme. Tapaaminen oli niin mukava, että päiväni kirkastui uudelleen. Onneksi olen nytkin ajautunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joiden ei tarvitse kokoajan itseään korostaa. Mieltäni virkisti toki myös haalea mahdollisuus päästä huhtikuussa Havaijilla pidettävään neurologian alan kongressiin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Rauhallista eloa

Pikku-O avasi syksyn flunssakauden ke-to välisenä yönä vetämällä hengitystiehyeensä tukkoon; pientä kuumetta, nuhaa ja yskää ilmeni asteittain perjantaihin mennessä siten, että iltapäivän lopuksi sain soiton Pikku-O:n koululta. Viikonlopun aikana itse kunkin nenä on alkanut vuotaa. On ollut siis syytäkin ottaa ihan rauhassa. Rauhassa tosin olisi tullut otettua muutenkin; aikatauluton aika on entistäkin arvokkaampaa arjen käynnistyttyä täysillä koko porukalla.

T sai lauantai-iltapäivään mennessä kesän toisen käsikirjoituksensa valmiiksi ja samantien sähköpostitse lähtemään eteenpäin. Oli maljannoston aika! Söimme hyvin ja pitkän kaavan mukaan grillattuja kasviksia, kunnon pihvit ja valkosipuliperunat. Illalla vielä katsoimme T:n kanssa yhdessä elokuvan (Angels and Demons) - harvinaista herkkua tuon filosofisissa sfääreissä iltaisin(kin) liikkuvan akateemikkoni kanssa.

Sunnuntai ei ole ollut lauantaita yhtään kiireisempi. Verkkaiseen tahtiin on tullut laitettua Lunch Boxit pulloineen kaikkineen valmiiksi huomista odottamaan. Kirjastossa piipahdin - kävellen (viittaus pyörättömyyteen ja ajokortittomuuteen) - mutta muu aika on kulunut kotosalla. T teki E:n ja Iso-O:n kanssa eteläafrikkalaiset, kolmiulotteiset elefantti- ja sarvikuonopienoismallit valmiiksi, ja kävi heittelemässä baseball-palloa takapihalla. Muun ajan hän on viettänyt iloisesti herra Kantin ajatusten äärellä.

Huomenna lähtee taas iso pyörä pyörimään. Jokohan olen saanut oikeudet käyttää ohjelmia, joita työni tekemiseen välttämättä tarvitsen? Tuleekohan uusi polkupyöräni loppuviiikosta vai meneekö seuraavan viikon puolelle? Itkeekö Pikku-O vain vietäessä vai myös haettaessa? Onko E:lla vai Iso-O:lla huomenna liikuntaa? Lähteekö E:n hammas koulussa omenaa puriessa?

torstai 16. syyskuuta 2010

Polkupyörän viimeinen matka

Vuosi sitten tein virheen, josta olen kärsinyt toistuvasti - ostin käytetyn pyörän. T on saanut sitä parhaiden kykyjensä mukaan huoltaa, ja niiden kykyjen ansiosta se on palvellut minua koko viime vuoden koulukuljettajana ja parin viikon ajan työmatkamenopelinä. Takarengas on paikattu kahdesti, ulkokumi on vaihdettu, vaihteita ja ketjuja on säädetty, keskiön laakereita on öljytty jne., mutta mikään ei lopullisesti auttanut; jäin sen kanssa tänä aamuna matkan päälle poljinten välisen osan (mikä lienee nimeltään) rikkoonnuttua. Surkuhupaisaa tilanteessa on se, että vielä alkumatkasta suunnittelin laittavani pyörän craigslist:ille myyntiin - nyt se ei kelpaa enää kenellekään.

Kävelymatkahan siitä tuli. Olin, tietenkin, mennyt parhaimmat alamäet ennen kuin onnettomuus tapahtui, joten pääsin heti oikein urakalla työntämään. Soitin työpaikalle ja T:lle, ja aloitin hikisen matkani kohti kotia. Hiki tuli tällä kertaa liikkumisesta - kelit ovat tuskaisista hellelukemista jäähtyneet hieman syksyisempiin lukemiin (aamulla oli alle 10*C).

Kotona tein laajoja nettiselvittelyjä, ja päädyin jättämään lähiseudun pyöräliikkeen rauhaan kalliiden hintojensa vuoksi, vaikka olisin sieltä pyörän heti mukaani saanutkin. Tilasin sen sijaan edullisemman version Targetista. Saa nähdä, meninkö ojasta allikkoon. Täytyy tosin sanoa, että jos menin, on kyseessä melkoinen allikko; sen verran monipolvisista tapahtumista on vanhan pyöräni kanssa ollut kyse. Uutta pyörää joutuu nyt viikon verran odottamaan, mutta sitten sen pitäisi saapua suoraan kotiovelle - ja vielä ilman kuljetuskustannuksia.

Vanha pyöränraatoni odottaa nyt autotallissamme muutaman osan irrottamista ennen sen viimeistä matkaa kohti tienviertä. Lainassa oleva tarakka ja lastenistuin on syytä poistaa, samoin uusi päällyskumi takarenkaan päältä. Sitten se onkin valmis odottamaan tuomiotaan siitä, onko kukaan kunnostuskykyinen siitä kiinnostunut vai päätyykö se osina kierrätykseen. Toivon ensin mainittua, vaikka tunteeni sitä kohtaan ovatkin viilenneet.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Teoriakoe meni läpi!

Sain torstain postissa sosiaaliturvatunnukseni (SSN), jota tarvitaan erilaisissa rahaliikenteeseen ja tunnistukseen liittyvissä asioissa. Sen käsittely kesti viikon (T:lla kesti kaksi kuukautta ja vaati useamman vierailun virastossa, ylimääräisten liitteiden hankkimisen ja lopulta dekaanin läsnäolon). Olin luvannut T:lle, että menen heti SSN:n saatuani Massachusettsin osavaltion vaatimaan ajokorttikokeeseen, sillä ajolupani on ollut hyllyllä kesäkuun lopulta lähtien ja sitä myöten vakuutusmaksumme ovat olleet korkeammat. Lupauksen tehtyäni olin tosin varautunut aavistuksen pidempään käsittelyaikaan.

Kun avasin SSN-kortin sisältäneen kirjekuoren, mietin ensiksi, jättäisinkö mainitsematta asiasta T:lle ihan vielä. En nimittäin ollut päässyt teoriakokeen materiaalia edes kertaalleen läpi. Keräsin kuitenkin rohkeuteni, ja ilmoitin meneväni kokeeseen heti maanantaina. T olisi hämmennykseltään jopa antanut hieman lisäaikaa, mutta päätin tarttua härkää sarvista. Tarkoitukseni oli lukea intensiivisesti viikonloppuna.

Mutta viikonloppuna oli tietenkin kaikenlaista muuta puuhaa. Lauantaina oli Newtonin luterilaisen kirkon Welcome Back Dinner, sunnuntaina lähinaapuruston vuosittainen Block Party. Lisäksi lauantaista haukkasi aimo annoksen saksalaisnaapuriemme muuton aiheuttama lelupaljous tien varressa; perheen äiti pyysi meitä katsomaan, josko sieltä löytyisi jotain kivaa sillä seurauksella, että lajittelimme leluja ja naamiaisasuja usean tunnin ajan oikeille, uusille paikoilleen. Sanotaan nyt vaikka niin, että lähestyvä Halloween ei tule olemaan ongelma.

Touhusta huolimatta sain toki aikaa lukemisellekin. T kävi sunnuntaiaamuna lasten kanssa kirkossa ja jäi sen jälkeen Sunday Schoolin aloituskarkeloihin. Siinä ajassa sain koko 140-sivuisen monistenipun käytyä toiseen kertaan läpi ja tehtyä vielä T:n lähettämiä nettiharjoitustestejä useaan otteeseen. Olo ei silti ollut ihan se kaikkein varmin.

Vietyäni lapset kouluihinsa, joista yhteen pienin perheenjäsenemme jäi itkemään valtoimenaan, pyöräilin RMV-toimistoon. T oli varoittanut minua monenkymmenen ihmisen jonosta ja tuntien odottelusta; olin valmistautunut kertaamaan tämän odottelun aikana. Edessäni oli alle kymmenen ihmistä ja olin valmis alle tunnissa eri tiskiltä toiselle mentyäni, paperini näytettyäni ja tietokonepohjaisen 25-minuuttia kestävän testin tehtyäni. Eipä jäänyt aikaa kertailulle. Olin kuitenkin saanut sekä T:lta että Suomi-koulun väeltä niin hyvät esitiedot testien kysymystyypeistä, että olin selvästikin lukenut juuri oikeat asiat; vain yksi kysymys meni pieleen, ja sekin koski alle 18-vuotiaita kuljettajia.

Hienosti menneen testin johdosta sain nyt harjoitusluvan. Saan ajaa autoa, jos kanssani on aikuinen ajoani varmistamassa. En saa ajaa öisin. Tunnen itseni nuoreksi. Jotta pääsen ihan itse ajamaan, täytyy minun läpäistä kuukauden kuluttua oleva ajokoe. T ei kelpaa sponsorikseni (eli takapenkillä testin aikana istuvaksi henkilöksi), sillä hänellä on paikallisten sääntöjen mukaan ajokokemusta vasta helmikuusta lähtien (T sai tuolloin oman korttinsa), vaikka pitäisi olla vuosi. Sillä, että on ajanut Suomen ajokortilla kohta jo 20-vuotta, ei ole merkitystä. Onnekseni Suomi-koulusta tutuksi tullut L lupautui tulemaan avuksi.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Ekat kerrat muillakin

E aloitti tiistaina toisen luokan Ms. Ceglian johdolla. Toisin kuin Suomessa, jossa sama opettaja voi johdattaa joukkonsa ensimmäiseltä luokalta jopa yläkoulun kynnykselle, on täällä joka vuosi uusi opettaja ja uudet luokkakaverit. Ms. Ceglia on toisen luokan opettaja - niin tänä kuin viime ja tulevana vuonnakin. Ja luokkakavereista vain noin kolmannes on vanhoja tuttuja. Loput ovat kahdella muulla rinnakkaisluokalla.

Iso-O meni Ms. Jurianszin ja Ms. Turgeonin luokalle. Parista edeltävästä tapaamisesta johtuen hän koki tuntevansa luokkakaverinsa, eikä vaikuttanut mitenkään ylijännittyneeltä koulun tänään alkaessa. Kävikin niin, että jännittäjä olin minä; kurkkua kuristi, kun hän lähti halauksen ja heilutuksen jälkeen saparot päässään heiluen opettajan johdolla kohti omaa paikkaansa. Sinne se meni nyt toinenkin, koulutien syövereihin.

Koulun alkamisen lisäksi E ja Iso-O ovat aloittaneet After Care Programissa. E on 2.-3. luokkalaisten ja Iso-O K-1. luokkalaisten ryhmässä. After Care on samassa koulurakennuksessa, ja sinne siirrytään heti oppituntien päättymisen jälkeen - Iso-O haetaan ohjaajien toimesta luokasta, E siirtyy omaan ryhmäänsä muiden koululle jäävien kanssa. After Care on tarjolla E:lle klo 15-18 (paitsi tiistaisin, jolloin se alkaa lyhyen koulupäivän vuoksi jo klo 12.30) ja Iso-O:lle ma-ke klo 12.30-18 sekä to-pe klo 15-18 (Kindergartenissa pitkiä koulupäiviä, klo 8.20-15, on vain kaksi).

Pikku-O ei ole oikeastaan vielä aloittanut, mutta kaikenlaista pikkupuuhastelua on hänenkin osalleen järjestetty. Opettajat kävivät viime viikolla kotikäynnillä. Eilen oli vanhempainilta. Tänään T oli Pikku-O:n turvana hieman yli tunnin ajan luokan ulkopuolella Pikku-O:n leikkiessä ja tutustuessa ei niinkään kavereihin vaan pikemminkin luokan tavaroihin; huomenna minä olen paikalla samassa roolissa. Perjantaina pitäisi pärjätä tätien johdolla ilman vanhempia kolme tuntia ja maanantaina neljä. Tiistaina karu totuus sitten iskee; normipäivän klo 8-15 lisäksi kun pitäisi selvitä vielä Late Care-hoidossa pahimmillaan klo 18 saakka. Saapi nähdä, kuinka käy.

T:n luennot alkoivat tiistaina ja jatkuvat torstaina. Välipäivinä pitää saada luettua ja kirjoitettua sellaista vauhtia, että hitaampaa hirvittää. Normimeininki.

Ekat kerrat on nyt kattavasti koettu. Ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja kohti rutiininomaisia seikkailuja! Paitsi että huomenna E:lla ja Iso-O:lla on jo ensimmäinen vapaapäivä - Rosh Hashanah.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Labor Day-viikonloppu

Boston College Eaglesin kausi käynnistyi amerikkalaisen jalkapallon osalta lauantaina, ja olimme sitä todistamassa. Ihmisiä oli paljon (Alumni Stadiumille mahtuu 44 500 henkilöä), ja joukkomme hajosi ennenkuin löysimme paikoillemme. Niinpä istuin Pikku-O:n kanssa yläkatsomossa ensimmäisen puoliajan nauttimassa viilentävästä tuulesta muiden istuessa alemmassa katsomossa huomattavasti helteisemmissä olosuhteissa. Itse peliä oli mukavampi katsoa kuin viimeksi; olisin jopa jaksanut koko neljän tunnin ajan. Edeltävästi olin nimittäin opiskellut hieman pelisääntöjä netistä ja täytyy tunnustaa, että vaikka pelikatkoja oli edelleen tarpeettoman paljon, oli hienoja tilanteita hyvin niitä korvaamaan. Pikkuväkikin jaksoi varsin mainiosti, mutta viimeisen neljänneksen alkaessa alkoi levottomuutta olla sen verran ilmoilla, että päätimme suunnata takaisin kotiin. Jälkikäteen selvisi, että BC Eagles voitti Weber State Wildcatsit 38-20. Pelin jälkeen lastenhuoneen seiniä ilmaantui koristamaan kolme identtistä Eaglesin joukkueen julistetta - Pikku-O:n tosin muita ryppyisempänä ja repaleisempana.

Yöllä oli viileämpää ja nukuimme kaikki tavallista pidempään. Koska luvassa oli - jälleen - tosi lämmin päivä, lähdimme kohti satamaa katsomaan, josko mahtuisimme lauttaan. Jono oli mykistävä, mutta saimme liput. Emme tähtäämäämme lauttaan, mutta jo seuraavaan. Ja kun olimme ajoissa tyrkyllä, saimme lautan parhaat paikat aivan perästä ja pääsimme ihailemaan auringonpaisteessa kylpevää kaunista Bostonin keskustaa sen jäädessä kokoajan kauemmaksi.

Georges Island on pieni linnoitussaari Bostonin saaristossa. Sen toiselta laidalta näkyy Pohjois-Amerikan ensimmäisen majakan lisäksi avomerelle. Saari kootuu käytännössä kokonaan Fort Warren-linnoituksesta, ja erityisesti E ei innostukseltaan meinannut pysyä housuissaan:"Iso-O, tule katsomaan kaikkein suurinta tykin paikkaa!" Pikku-O käveli välillä reippaasti (linnoitusten sisällä oli tarpeeksi jännittävää), välillä vähemmän reippaasti (ulkona ei ollut tarpeeksi jännittävää). Kävelylle ei ollut vaihtoehtoja, sillä luovuimme kärryistämme Suomi-loman aikaan. Onnistuneen päivän jälkeen pieni poika valitteli kipeitä jalkojaan.

Labor Day on vapaapäivä - täkäläinen vappu. Jouduin uhraamaan siitä osan tieteelle tai oikeammin tutkimustyön etiikalle ja erilaisille julistuksille. Jotta pääsen käsiksi omaan projektiini, täytyy minun läpäistä monta monituista byrokraattista estettä. Läpäisin niistä nyt yhden nimeltään CITI Training. Muu väki teki samanaikaisesti pihatöitä: T leikkasi nurmikon ja pensasaidan, E ja Iso-O haravoivat ja Pikku-O kantoi lehtiä pussiin. Kun sain oman testini valmiiksi, ryhdyin laittamaan tavaroita järjestykseen huomenna alkavaa koulua varten T:n lähtiessä E:n ja Iso-O:n kanssa etsimään uusia kenkiä. Pikku-O sai niin mieleiset sisäkengät omaa kouluaan varten, että käveli ne jalassa koko loppuillan. Päiväruoan jälkeen T uppoutui hetkeksi oman artikkelinsa äärelle, ja me muut siivosimme taas melkoiseen epäjärjestykseen joutuneen lastenhuoneen. Nyt alkaa kaikki olla valmista uutta kouluvuotta varten.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Ensimmäiset työpäivät

Hurrikaani Earlia odotellessa trooppista lämpöä on riittänyt. Niinpä työmatka kitisevän nitisevällä pyörälläni (n. 22km suuntaansa) on vienyt mehut tehokkaasti. Varsinkin, kun Oulun tasaisuuteen ja hyväkuntoisiin pyöräteihin verrattuna matkalla on melkoisia mäkiä ylös ja alas, ja pyöräteitä joko ei ole tai niiden kunto on ala-arvoinen. Suurin osa matkasta on kuitenkin onneksi kaunista Charles Riverin rantaa, jossa yhdistetty pyörä-ja kävelytie on ajoittain lähes Suomi-standardin mukainen ja jossa silmä lepää vettä - ja välillä Harvard-opiskelijapoikien lenkkeilyä tai merisotilaiden aamujumppaa katsoessa.

Olen aloittanut työni. Toisin kuin etukäteen pelkäsin, olen saanut suorastaan leppoisan alun. Jokaisena päivänä olen viettänyt aikaani lähinnä eri toimistosta toiseen siirtyessä, tapaamalla ihmisiä ja tutustumassa paikkoihin. Suuri urakka on tiedossa, mutta sen alkamisen edessä on vielä monta virallista ja teknistä ongelmaa, joiden ratkeamiseen voin vain vähän vaikuttaa. Nämä toisaalta hieman harmittavatkin, sillä rutiinin pyörimisessä on omat hyvät puolensa, mutta kun muu perhe on vielä lomaillut, ei ylimääräisestä vapaasta juuri voi sanoa olleen haittaa. En valita.

Mukavia asioita: olen saanut hienon Massachusetts General Hospitalin ID-kortin ("NMR Physician"), päässyt käymään Neurologian osastolla ja päivystyksessä valkoinen takki päällä, käynyt ilmaisessa työterveystarkastuksessa kahdesti (toisella kerralla hoitaja luki tuberkuloositestin rinkulan koon; läpäisin testin, vaikka rinkula suurenikin - uskoivat ilmeisesti viimein, että saamillani kahdella BCG-rokotteella on merkitystä), kuullut pääseväni kaikkiin haluamiini meetingeihin sekä sairaalan että kuvantamiskeskuksen puolella sekä mahdollisuuksien mukaan eri kansallisiin ja kansainvälisiin koulutustilaisuuksiin, ja saanut kuulla, mitä oma projektini pitää sisällään.

Ei-niin-mukavia asioita: työpöytäni tietokone ei toimi, työpuhelimeni ei toimi, en pääse ID-korttini kanssa oikeastaan mihinkään ennenkuin osallistun koulutustilaisuuteen, jota pidetään arvaamattomin väliajoin, joudun tekemään neljän tunnin kestoisen turvallisuustentin netissä, ja olen tosi kömpelö puhumaan englantia. Muut hankaluudet varmasti ratkeavat lähiviikkoina, mutta saa nähdä, mitä tuolle viimeisimmälle tapahtuu.

T on kirjoittanut kotona kesän toista artikkeliaan, ja saanut sen melkein valmiiksi. Iso-O:n tulevat luokkakaverit ja opettajat kokoontuivat naapurustossa asuvan luokkakaverin pihalle toisiinsa tutustumaan, ja E:kin tapasi siellä jonkun toiselle luokalle menevän. Pikku-O on ollut melkoinen vilpertti, minkä ymmärtää, kun katsoo, miten hikinen hän kokoajan on. Yläkerran eteläafrikkalaisvieraamme pääsivät muuttamaan uuteen kotiinsa. Saimme ensimmäistä kertaa illallisvieraaksemme Boston Collegen toisen suomalaisopiskelijan. Lapset olivat riemuissaan - liiankin. Ja tänään perjantaina kävimme tunnin matkan päässä olevalla kotimäellämme Wachusett Mountainilla hiihtovälineiden alennusmyynneissä. Saimme E:lle ja Pikku-O:lle sukset, kypärät ja lasit sekä T:lle kypärän ja lasit. Iso-O pystyy vielä laskemaan E:n ja Iso-O:n viimevuotisilla yhteisillä välineillä. Kun olin tiskillä maksamassa Pikku-O:n suksia, kommentoi myyjä ostamiani suksia kääpiön ("midget") välineiksi. No, todellakin!

Hurrikaani Earl taitaa mennä ohi. Hyvä. Jonkin verran sataa ja ilma on kostean harmaa. Josko lämpötila sentään hieman laskisi.