Pitkä viikonloppu - Memorial Day

T vietti isä-lapset-viikonloppua vieraillen lauantaina ICA:ssa ja sunnuntaina suomalaisperheen 4-vuotiaan syntymäpäiväjuhlilla Cambridgessa. Itse hautauduin kliinisten kysymyksen äärelle talomme yläkertaan tehden harjoitustenttejä aamusta iltaan. Joku voisi olla sitä mieltä, että viikonlopun voisi viettää mukavamminkin.

Sitä mukavuutta oli onneksi jaossa tänään maanantaina, kun vietimme jälleen yhtä Yhdysvaltain juhlapäivistä. Nyt vuorossa oli Memorial Day eli päivä, jolloin lain mukaan jokaisen veteraanin haudalle on pystyttävä pieni Yhdysvaltain lippu. Ja veteraanejahan tässä maassa riittää, sillä lippu pitää pystyttää kaikille aina Civil War:issa taistelleista lähtien.

Oma juhlapäivämme kului leppoisesti suomalaisperheen kanssa pihallamme grillatessa ja grilliherkuista nauttiessa. Hämmentävää kyllä huomenna siirrytään jo kesäkuun puolelle. Pitkä viikonloppu kääntyy jälleen uuden arkiviikon alkuun.

Tentin jälkeisiä tunnelmia

T:n tentti on ohi. Hirveää hiillostusta se oli ollut, mutta läpi se meni. Tentin jälkeen tiistai-iltapäivänä kodissamme käveli yksi rauhaton henkilö, joka näytti ihan samalta kuin neljän seinän sisälle sairastamisen vuoksi edellisellä viikolla pakotettu poikansa, jolta tuolloin toistuvasti kuului valitus:"Äiti, mulla ei oo MITÄÄN tekemistä". Ihan vastaavaa lausahdusta en kuullut, mutta ilmeestä päätellen ajatukset kulkivat samaa rataa. Hyötyäkin tästä rauhattomuudesta oli; hirveästä helteestä huolimatta pensasaita tuli leikatuksi.

Tentin jälkeisenä päivänä T oli umpiunessa vielä puolilta päivin. Väsymystä ei helpottanut paahtava kuumuus, josta Iso-O totesi:"Äiti, tänään on yli yhdeksänkymmentä astetta"jatkaen:"But it's going to be colder in a few days!" Hellepäivän illaksi T oli kutsunut lukupiirinsä meille grillaamaan, ja eteläafrikkalaisen F:n ja kolumbialaisen G:n lisäksi seuraksemme saapuivat G:n turkkilainen kämppäkaveri tuoreen vaimonsa kanssa. Lukupiiriläiset olivat kaikki selkeän uupuneita, mutta helpottuneita, ja vietimme jälleen kerran erittäin rentouttavan ja hauskan illan. Lapsetkin saivat osallistua, sillä aloitimme illanviettomme tarpeeksi ajoissa - jo n. viiden aikoihin. Pikku-O ihastui turkkilaiseen, itseään n. 25 vuotta vanhempaan, kauniiseen naiseen, jolle alkuun kantoi lukemattoman määrän erilaisia kukkia ja kasveja pihaltamme, siirtyen sitten kauniisiin kiviin ja ehdottaen lopuksi retkeä pihallamme olleeseen pieneen telttaan.

Vaikka vielä ei uskalla juhlia, oli eilen ensimmäinen päivä, kun pieni casanovamme selvisi vaipatta ilman yhtään vahinkoa. Maanantaina nimittäin tämä omatoimisuuden huipentuma kieltäytyi laittamasta vaippaa päälleen, eikä ole siihen enää sen jälkeen suostunut. Kaksi päivää pestiin lattioita ja vaatteita, mutta eilinen sujui mainiosti. Iltaisin on käyty vahvaa tahtojen taistelua, sillä myös yövaipasta pitäisi päästä eroon (se ei tule kysymykseenkään vielä pitkään aikaan ellei ihmettä tapahdu).

Nautimme tänään torstaina hieman alemmista lämpötiloista (72*F=22*C). Vaikka T:n opinnot ovatkin tältä erää ohi, jatkuvat E:n ja Iso-O:n koulut vielä usean viikon ajan. Mutta, Suomi-lomaa odotetaan jo pienten keskuudessa kovasti.

Omatoimisuutta ja ahkerointia taudin taittuessa

Heräsin aamusta pienen ihmisen ylpeään ääneen:"Äiti, kato [katso] kukat [sukat] jasassa [jalassa]!" Pikku-O oli herännyt hetken aiemmin, pedannut sänkynsä, riisunut yövaipan ja -puvun, käynyt aamukakalla, mennyt vaatekaapilleen, etsinyt päivävaatteet ja laittanut ne päälleen. Hieman jäi epäselväksi, miten (tai mihin) hän oli suorittanut pyyhkimisen. Kehuin kovasti, mutta yritin saada pienen ymmärtämään, että potalta noustessa on edelleen syytä huutaa äiti tai isä avuksi.

Yli viikon ajan perhettämme riepotellut flunssatauti on taittumassa. E oli koko viikon pois koulusta, Iso-O kaksi viimeistä arkipäivää, ja Pikku-O:n nenä valuu edelleen. Varsinkin perjantaina - E:n ollessa jo melkein terve - alkoi suuri kotimme tuntua ahtaalta. Niinpä pakkasin porukan lauantaina autoon ja menimme Wardolf-koululle Lexingtoniin viimeistä Suomi-koulukertaa varten. Ihan mukavasti kaikille meni, vaikka erityisesti Pikku-O oli sairastaminen jäljiltä vielä melkoisen uupunut ja itkuinen.

Päivät seuraavat toisiaan saman kaavan mukaan vielä tiistaihin saakka. T lukee aamusta puoliviiteen, menee sitten kolmeksi tunniksi yliopistolle lukupiirinsä järjestämiä kuulusteluja varten, ja tulee sen jälkeen jälleen kotiin kertailemaan. Tätä on jatkunut viime maantaista lähtien, ja silmäpussienkoko alkaa jo ulkopuolistakin hirvittää. Tentti on tulevana tiistaina; siihen hän on lokakuusta lähtien valmistautunut. Professoripaneelin kokoonpano selvisi muutama päivä sitten; kolme tiukkaa professoria, joista kaksi on opettanut T:a lukuvuoden aikana. Olen itsekin katsonut vanhoja kysymyksiä, ja yhtään liioittelematta en olisi osannut vastata niistä yhteenkään. Onnea koitokseen, T!

Kaksinkertainen syy juhlia

Söimme juuri lasermiekkakakkua. Kotikondiittorimme T sen tekaisi lukukiireidensä keskellä, ja lopputulos tyydytti hyvin toipilaana syntymäpäiväänsä kotona viettänyttä sankariamme. Minunkin mielestäni se oli oikein upea ja maistuva (tiukka kääretortturulla, jonka toinen pää tummien viinirypäleiden ja suklaan päällystämänä muodosti miekan kahvan ja toinen, pidempi vihrein viinirypälein päällystetty pää miekan terän). Lahjat ja kortit tuottivat iloa, ja heti, kun lupa irtosi, katosivat E ja Iso-O yläkertaan rakentamaan avaruuspoliisialusta. Eikä rakentamisessa kauan kulunut. Kiitokset jälleen kaikille E:n tärkeää päivää muistaneille!

Sain itsekin päivälle syyn juhlia. Sydämeni hetkeksi pysäyttänyt viesti tenttitulosten (USMLE Step 1) saapumisesta ilmaantui sähköpostiini heti aamusta. Tykytys pääsi jatkumaan vasta viestin avattuani: Olin päässyt läpi! Ihan kärkikastiin en kuulunut, sillä läpipääsy varmistui kahdeksan pisteen marginaalilla, mutta kukapa sitä kyselee (paitsi kaikki, jotka päättävät, missä sairaalassa sitä pääsisi erikoistumispalveluitaan tekemään). Mutta siis, hurraa! Viidentoista vuoden tauko perustieteissä ei estänyt mieleenpalautustani kaikkien raskauksien aiheuttamien aivokutistumien jälkeenkään, jatkuvista luku-urakkaa häirinneistä ulkoisista - ja sisäisistä - keskeytyksistä huolimatta. Ihan huippua!

Parhaat pisteet irtosivat helpotuksekseni neurotieteistä. Kirkkaasti läpi olisin mennyt myös keuhkotaudeista, anatomiasta sekä hieman yllättäen veritaudeista. Sen sijaan minulta ei kannata kysyä neuvoja ravitsemustiedossa, eikä varsinkaan biokemiassa. Biokemia ei yllätä, mutta tuo ravitsemustietoisuuteni alennustila suorastaan huvittaa. Olenko jo sillä täkäläisellä tiellä, jolla kasviksista puhuttaessa käytetään lyhennettä "v-word" (v=vegetable, kasvis)? Sillä jos tuon sanan sanoisi, voisi kasviksia sisältävä ruoka jäädä syömättä (niin mainoksissa sanotaan).

V-wordista huolimatta on kiva jatkaa lukemista toiseen tenttiin (USMLE Step 2CK), kun ei tarvitse murehtia ensimmäisen uusimista. Toivottavasti vaan en liikaa ylpisty ja mene liian reteällä asenteella paikalle. Siitä kun ei tunnetusti hyvä seuraa.

Kaakkua kompostiin

Tein tänään kaksi leivontaan liittyvää virhettä. Niiden johdosta sain kantaa suoraan uunista kompostiin viisi kananmunaa, pari desilitraa sokeria, puoli litraa jauhoja, 200g rasvaa ja melkoisen ripauksen leivinjauhetta. Oli E:n syntymäpäiväkakun leivontapäivä. Itse sankari makasi sängyssään kärsien kovasta päänsärystä, korkeasta kuumeesta ja inhottavasta yskästä.

Leivonnassa lähti kaikki menemään heti alusta lähtien pieleen. Iso-O oli jo preschoolissaan, kun Pikku-O:n kanssa aloitimme urakkamme. Ajattelin, että kuka nyt reseptiä tarvitsee, kyllähän minä nyt yhden kakkupohjan osaan tehdä. Ja, ei kai ne ainesuhteet nyt niin tarkkoja voi olla! Pikku-O sekoitti jauhot ja leivinjauheet yllämainituin, aivan liian suurin määrin. Itse vatkasin munat ja sokerin. Sulatin rasvan, joka ei pohjaan edes kuulunut. Ja sitten kaikki sekaisin; käsin käännellen aikaa kuluu liikaa, vatkain hurisemaan vaan. Eihän kakkuni ole koskaan lätsähtänyt - taitaa olla urbaania legendaa koko juttu, ajattelin. Seurauksena oli lievästi sanottuna tiivis kakku. Levitellessäni tätä tahnaa uunipellille tiesin jo tehneeni virheistä ensimmäisen: resepti on tärkeä ja kyllä, ainesuhteilla on merkitystä. Ehkä uuni korjaa asian, mietin.

Olen jo oppinut, että vain alhaalta paahtava kaasu-uunimme on sähköuunia kuumempi ja muutenkin herkkähipiäinen, mitä tulee leivonnaisten valmistukseen. Näppäränä ajattelin vaihtaa kahta uunipeltiä puolivälissä siten, että molemmat paahtuvat tasaisesti. Aiemmasta kokemuksestani huolimatta en kuitenkaan ottanut huomioon kaasu-uunin suurempaa kuumuutta, enkä reseptiä katsomatta muistanut, mikä tämä puoliväli olisi. Ajattelin, että 7 minuuttia voisi olla aika sopiva.

Kuuden minuutin kohdalla alkoi keittiössä haista vienosti palaneelta. Luukun avatessani huomasin, että alempi pelti oli jo pohjastaan mustunut. Vaihdoin pellit. Parin minuutin kuluttua palaneenkäry lisääntyi, ja päädyin ottamaan molemmat pois. Samalla koko keittiö täyttyi paksusta savusta. Olin saanut aikaiseksi kaksi mustaa, n. 0,5 cm korkuista kovaa levyä. Alkuun yritin veitsellä raaputtaa pahiten mustunutta kerrosta pois, mutta keittiöön saapuneen T:n ilmeen nähtyäni ymmärsin itsekin, että oli tullut hetki aloittaa koko homma aivan alusta. Lähdin viemään biojätesankomme sisältöä kompostiin.

Iltapäivästä kaikki sujui aivan toiseen malliin. Nöyrryin tarkistamaan reseptin netistä ja noudatin sitä tarkasti. Preschoolista kotiutunut Iso-O hoiti munien ja sokerin vatkauksen, Pikku-O toimi jälleen jauhomestarina, ja astioiden sisältöjen yhdistäminen tapahtui nyt varovasti lusikalla käännellen. Pellit laitoin uuniin yksi kerrallaan, vain n. 6 minuutin ajaksi. Iso-O:n ja Pikku-O:n kaapiessa kulhoa kasvot otsaa myöten taikinassa nostin uunista kaksi onnistunutta kakkupohjaa. T on luvannut tehdä niistä E:n toivoman lasermiekka-kakun. Maltan tuskin odottaa luomuksen valmistumista!

Sairastupa

E nukkuu sohvalla vieressään iso lasillinen vettä ja pino kirjoja. Pikku-O itkee lähes jatkuvasti ja valittaa silmäänsä ja vatsaansa ja ... Hengityskin on ahtaalla. Iso-O on tervehtynyt, mutta ilman E:a tekeminen meinaa loppua. Leppoisa sunnuntai näin vanhemman näkökulmasta! Mielen virkistymiseksi on syytä miettiä positiivisempia asioita. Taka-alalle saavat nyt jäädä niin sairastamiset, valuuttakriisit, tenttiahdistukset kuin apurahatutkijan "parantunut" sosiaaliturvakin.

Pikku-O tunnistaa useita kirjaimia (S, E, O, R, P ja I) sekä nimemme kirjoitettuna. Puhe on todella epäselvää, mutta 2-3 sanaisia lauseita on alkanut ilmaantua lisääntyvässä määrin. Riittääkö muutama kuukausi ennen massiivista englanninkielikylpyä suomenkielen kehittymiseen, jää nähtäväksi, mutta suunta on oikea.

Perheessämme on useita tapoja sanoa kirjain R. Suomea puhuttaessa Iso-O sanoo puhtaimmin pärähtävän version, E pärskäyttää kirjaimen poskien ja laiskan kielensä kautta sylkeä säästämättä ja Pikku-O:n on puheessa kuuluu ranskalaisen kurkku-R. Englanniksi kommunikoitaessa amerikkalainen R on käytössä E:n ja Iso-O:n puheessa, itselläni tunkee sinnekin suomalainen, T:n R lienee brittiperua. Hassua, miten monella tavalla yhden kirjaimen voi sanoa. Jotta suomenkieli kuulostaisi oikeanlaiselta, on E:lla oikein puheterapeutilta mukaan saamamme ohjeet kuinka R-kirjainta pitäisi harjoitella, mutta voi kuinka huonosti olemmekaan asiaan panostaneet!

Vaikka helteet ovat ohi, on lyhyen kylmän kauden jälkeen jälleen oikein mukavan kesäistä. Iso-O:n ulkoilua tukeakseni olin pihalla kirjani kanssa. Ei lukemisesta oikein mitään meinannut tulla, kun jatkuvasti piti ottaa kantaa milloin minkäkin kukan kauneuteen tai ötökän erikoisuuteen, mutta mukavahan se oli kesäkelistä ulkona nauttia.

Professori vierailulla opiskelun lomassa

Päivää ennen jokavuotista Espanjan-matkaansa T:n professoriystävä Gary Gurtler saapui jälleen meille kutsuttuna päivällisvieraana. Koska perhe-elämämme on jesuiittayhteisön rauhaan verrattuna ajoittain varsin vilkasta, on hänen pakko pitää meistä aika paljon suostuakseen tulemaan tänne aina kerta toisensa jälkeen (viittaan aiempiin blogikirjoituksiin).

Iso-O halusi istua pöydän päässä Garya vastapäätä. Pikku-O kommunikoi kehittämällään käsimerkkikielellä hyväntuulisesti pälpättäen. Alkuruoan (viininlehtikääryleet, jättikatkaravun pyrstöt ja minitomaatit) jälkeen, T:n poistuessa keittiöön, laajeni käsimerkkien käyttö muihinkin. Hetkellisesti kaikkien lasten - ja professorin - silmillä oli omin käsin tehdyt hävittäjälentäjän silmälasit. Pääruoka saapui pöytään viime hetkellä.

Raviolit sitruunavalkoviinikastikkeessa olivat jälleen kaikkien mieleen. Pääruoan jälkeen E lähti yläkertaan, Iso-O teki kunniakierroksen "Grass Head"-luomuksensa (rairuohoa kuningattareksi naamioidussa purkissa) kanssa selvästi toivoen ihailevia kommentteja. Pikku-O siirtyi lähemmäksi vierastamme ja alkoi oikein olan takaa kommunikoida niin käsimerkein kuin laulaenkin. Aika pian oli aika todeta illan jo saapuneen, ja T:n nauttiessa teehetkestä olohuoneessamme kävin laittamassa pienet ihmiset untenmaille. Tällä kertaa ylimääräisiä alakertareissuja ei tapahtunut, vaikka vieras niin mieluinen pienille olikin.

Professori lienee päässyt matkaan, vaikka tulivuori jälleen pilveään tuprutteleekin. Meillä sen sijaan opiskelukausi tiivistyy tiivistymistään. T viettää kaiken liikenevän aikansa työhuoneessamme kerraten vuoden mittaan tekemiään muistiinpanoja eri filosofeista. Alan itsekin kohta olla alan asiantuntija, sillä kuulen päivittäin toinen toistaan tunteikkaampia kommentteja filosofiherroihin liittyen ("Kant oli pikkuisen liian näppärä jätkä" yrittäessään löytää selityksen kaikkeen). Itse kertailen kepeästi yhden erikoisalan päivässä. Takana ovat jo sydäntaudit, ihotaudit, endokrinologia ja gastroenterologia. Huomiselle on tiedossa kepeänletkeä hematologia. Kysykää mitä vain.

Helmienpujottelua eriparisukissa

Äitienpäivää vietettiin täälläkin sunnuntaina T:n nimipäivänä. Saimme kuulla kahdet onnittelulaulut, ensin suomeksi, sitten hieman sanoja muunnellen englanniksi (Happy Name Day ja Happy Mom's Day) mitä moninaisimmin sävellajein. Kortteja oli jälleen väsätty niin kouluissa Suomi-koulu mukaanlukien kuin kotonakin. Innostus oli antajilla vähintään yhtä suuri kuin saajilla. T oli laittanut kauniin aamupalapöydän, ja puuron jälkeen saimme kaikki eteemme herkullisen aamupalalautasen. Vappuna laitetusta simastakin tuli oikein hyvää. Sitä emme tarjonneet lapsille.

Arki palasi taloon maanantaina. Lähdimme koulumatkalle pipot ja hanskat käsissämme; yöllä oli käynyt jopa pakkasen puolella. Nopeasti aurinko toki ilmaa lämmitti, mutta mihinkään kesäisiin lämpötiloihin ei ole päästy kumpanakaan alkuviikon päivänä. Sukat ovat näin kylmällä tärkeä osa asustusta. Hieman vitsinomaisesti lastenhoitajaamme A:ta matkien jo kuukausia sitten alkanut eriparisukkien käyttäminen, on muuttunut Iso-O:lla täysin normaali-ilmiöksi. Sukkien on oltava eri paria. Värit ja kuosit saavat kyllä sopia toisiinsa, mutta täysin samannäköiset sukat eivät vain käy. Tilanne on myös levinnyt ympäristöön; Iso-O:n preschool-kaveri Ross on päätynyt käyttämään - ei pelkästään eriparisukkia, vaan myös eriparikenkiä. Kiitos meidän Iso-O:n!

Iso-O on vuoden aikana tuonut useita itsetekemiään kaula-ja rannekoruja preschoolista kotiin. Osa on mennyt rikki joko lähes itsestään tai hieman avustettuna siten, että laatikossa on ollut pienehkö helmijemma. Jemman helmistä E ja Iso-O innostuivat tekemään uusia koruja, ja muutaman päivän aikana on syntynyt toinen toistaan kauniimpia koruja. Koruja alkoi kuitenkin syntyä sellaista vauhtia, että oli parasta käydä tarkistamassa tilanne. E oli kiltisti keskittynyt suunnitteluun ja toteutukseen, kun taas Iso-O oli huolehtinut helmien riittämisestä tavalla, joka ei varsinaisesti ilahduttanut äitiä. Hän oli leikannut omat Suomesta saakka tuodut helmikorunsa saksilla poikki. Helmiä todellakin oli riittävästi. Ainoa vain, että korut olisivat olleet aavistuksen toimivampia alkuperäisissä, mahdollisesti hieman venyvissä nauhoissaan kuin ompelulaatikosta löydetyissä langoissa.

Sedät Suomeen, isäntäperhe akvaarioon

Loppuviikon aikana toteutuivat sekä Iso-O:n toive setien ja H:n tutustumiskäynnistä preschooliin että E:n toive jalkapallon ja baseball:in pelaamisesta jopa useaan otteeseen. Suut menivät mutrulle, kun ymmärrys setien kotiinlähdöstä saavutti tietoisuuden. Taisipa Iso-O tirauttaa pienet kyyneleetkin.

Setien lomanloppumista pääsi juhlistamaan myös tiiviisti työhuoneessa ja yliopistolla aikaansa viettänyt T tuoden pojille aidot Boston Collegen paidat. Söimme yhdessä kotitekoisia hampurilaisia, joita sedistä nuorempi kehui "paremmiksi kuin Macin". Maistuivat muillekin. Lähtöaamun aamupalan T loihti pekonista, kananmunista, pavuista, paistetuista tomaateista, sipulista ja paahtoleivästä. Emme ehtineet niitä nauttia yhdessä lomaperheemme kanssa, sillä suuntasimme tuolloin jo Suomi-kouluun, mutta itse pääkokki sai lautasellisen itselleenkin. Valmiiksi tilattu taksi oli ajallaan, ja palattuamme kaatosateessa koulusta ei setiä enää talosta löytynyt huhuilunkaan tuloksena.

Olin jo kuukausia sitten varannut meille kirjaston kautta liput New England Aquariumiin setien kotiinlähtöpäivälle. Oli erityisen mukava lähteä siellä käymään, kun E oli saanut pari päivää aiemmin vierailtamme etukäteissyntymäpäivälahjana kirjan heidän Aquarium-vierailunsa tuloksena. Väkeä vaan oli jälleen liikaa. Näimme silti muutaman senttimetrin päästä hain terävähampaiseen suuhun, ihmettelimme pienikokoisia pigviinejä ja kaikenlaisia mereneläviä. Loppuvaiheessa Pikku-O alkoi väsähtää ja jo muutaman päivän jonkinlaista flunssaa sairastaneen Iso-O:n vointi heikkeni siihen malliin, että oli parasta suunnata takaisin kotiin. Pääsimme kuivina metroon, mutta kaatosateessa metrosta kotiin. Taitavat lomalaisia varten tilatut helteet olla ainakin hetkeksi ohi. Ohi saisi olla myös Kreikan aiheuttama valuuttakriisi, joka niin kurjasti heijastuu meidänkin elämäämme.

Puhdasta vettä vierasarjen pyörityksessä

Vettä saa jälleen keittämättä juoda. Suuri vaiva tuo ei toki ollut, ja onkin ollut varsin huvittavaa seurata, miten kohtuullisen järkevätkin ihmiset panikoituvat, kun itsestäänselvyydet eivät enää olekaan sellaisia. Heti, kun tieto putkirikosta ja veden keittämispakosta tuli julkisuuteen, ihmiset ryntäsivät kauppoihin tyhjentämään vesipullohyllyt lähes hinnalla millä hyvänsä. Toinen vaihtoehto kun olisi ollut niinkin hankala kuin omatoiminen keittäminen. Siinähän olisi saattanut vaikka saada palovamman. Mutta, nyt siis tämä 'katastrofi' on ohi, ja Bostonin ravintolat voivat palata normaaleihin ruokalistoihin ja Newtonin koulujen juoma-automaatit - joista E:n on ollut aina kiellettyä juoda - saavat jälleen luvan toimia.

E ja Iso-O ovat käyneet koulujaan vieraista huolimatta. Eilen E ilahtui, kun sedät vanhempineen, äiti sekä Pikku-O ilmaantuivat luokkaan täysin varoittamatta. Tästä mahdollisuudesta kuuluu suuri kiitos oman kiireensä lomassa aikaansa meille antaneelle rehtorille. Olimme nimittäin tulleet tyrmätyiksi koulun kansliassa, kun ehdotin toimistovirkailijalle, että kävisin pienellä esittelykierroksella koulun sisällä samalla, kun vien osuutemme opettajien vuosittaiseen, vanhempien järjestämään lounasjuhlaan. Sehän ei sopinut lainkaan; itseasiassa kasvislautasemmekin toimitettiin puolestamme alakertaan, etten vain vahingossa itse lähtisi valvomatta koulun käytäville seikkailemaan.

Olimme juuri poistumassa pääovelta, kun rehtori tuli peräämme, ja kysyi, olemmeko E:n perhettä. Esiteltyään itsensä hän viittoi meidät mukaansa ja johti kulkumme suoraan E:n luokkaan. Kulkumatkamme aikana hän iloisesti keskusteli mm. E:n hämmästyttävästä englanninkielentaidon kehittymisestä. No, tässä tietenkin täytyy muistaa täkäläinen "kehumme aina, ja löydämme helposti positiiviset puolet ja korostamme niitä"-tyyppinen puhetapa. Mikä on kiva.

Luokassa rehtori esitteli meidät, ja kättelimme opettajan. E sai opettajan luvalla esitellä meille luokkaansa sekä tekemiään koulutöitä. Luokkakaverit eivät näyttäneet häiriintyvän meistä lainkaan, vaan jatkoivat hiljaista työskentelyään opettajan kulkiessa pöydän luota toiselle. Hämmentävän hiljaista luokassa olikin. Pian päästimme E:n jatkamaan omia tehtäviään ja poistuimme ulos koulun takaovesta. Setien silmien eteen aukeni huudahduksia aiheuttavia näkymiä:"Nurmikenttä, koripallokenttä, lentopallokenttä, baseball-kenttä!" E:n koulunkäyntipuitteiden todettiin olevan kunnossa. Kiersimme vielä koulun etupuolelle, johon E pian luokkansa kanssa saapuikin.

Voi, mikä pettymys olikaan E:lle, että sedät suuntasivat koululta kohti Newtonin metroasemaa sen sijaan että olivat tulleet mukanamme kotiin ja edelleen pelaamaan baseball:ia tai jalkapalloa. Usean tunnin ajan hän kehoituksistani huolimatta odotti poikia takapihallamme jalkapalloa potkiskellen. Ja kun vielä illalla sedät lähtivät T:n järjestämälle retkelle Boston Collegelle, oli harmi silminnähtävää. Toivotaan, että jokin ilta vielä onnistuu.

Myös Iso-O ja Pikku-O ovat nauttineet setien vierailusta täysin palkein. Iso-O sai lopulta kuiskatuksi, että hän haluaisi setien tulevan myös hänen kouluaan katsomaan. Alustavasti näin sovimmekin. Pikku-O on ottanut erityisesti sedistä vanhemman kohteekseen, ja kysymättä hinautuu syliin kirjan kanssa ja olettaa lukemis- tai milloin mitäkin palvelua. Kohtuullisen suuri kokoero ei tunnu pientä haittaavan.

Vettä ei enää tarvitse keittää. Sen sijaan vapunaattona laittamani sima porisee siihen malliin, että päivä päivältä vakavammin olemme T:n kanssa miettineet, josko sitä lapsille uskaltaa tarjota laisinkaan.

Koulun syntymäpäivät ja vieraiden saapuminen

Viikonloppua olemme viettäneet hikisissä tunnelmissa lämpötilan noustua hellelukemiin molempina päivinä. Juomavedelle olisi tarvetta. Harmi vaan, että ison vesiputken rikkoutuminen Westonissa lauantai-iltapäivänä vei tämän ylellisyyden 2 miljoonalta ihmiseltä Bostonin alueella - myör meiltä vierainemme. Isot kattilat ovat porisseet hellalla siitä lähtien ja suodatuskapasiteettimme on ylärajoillaan. Vielä on juotavaa kuitenkin riittänyt.

Ennen putkirikkoa lähdimme iloisen tietämättöminä tästä uhkaavasta tilanteesta kohti E:n koulun 50-vuotisjuhlaa. Juhla oli järjestetty ulkoilmatapahtumana piha-alueella. E ja T osallistuivat alkuun juhlajalkapallo-otteluun, jossa oppilaat pelasivat vanhempia vastaan. Aivan lopuksi T pääsi vielä pallottelemaan aikuisten kesken; E suuntasi tuolloin kiinnostuksensa jo muihin pihan aktiviteetteihin. Pomppulinna ja -liukumäki osoittautuivat hiteiksi. Iloa tuotti myös oman opettajan bändin esiintyminen sekä Newtonin pormestarin näkeminen aivan lähietäisyydeltä. Kakunleikkauksen jälkeen lähdimme takaisin kotiin valmistautumaan päivän toiseen odotettuun tapahtumaan; lasten sedät olivat saapumaisillaan.

T valmisti herkullisen savukalapastan, joka maistui amerikan pikaruoalla kyllästetyille vieraillekin mainiosti. Matkalaukut löysivät paikkansa, ja pienen Newton Highlands-iltakävelyn jälkeen sedät jaksoivat hetken pallotella innokkaan pikkuväkemme kanssa pihalla, minkä jälkeen rauhoittuminen nukkumaan oli astetta tavanomaista hankalampaa. Vauhtia oli ilmeisesti sen verran paljon patoutunut pienten sisälle, että yön aikana sekä E että Iso-O aiheuttivat lakananvaihtotarpeen; E:n edellisestä vahingosta on kulunut yli kolme vuotta, eikä Iso-O:llakaan ole kyse mistään säännöllisestä tapahtumasta.

Lämpötila vain kohosi kohti sunnuntaita. Hitaan aamun jälkeen hyppäsimme kaikki metroon lukemaan jäänyttä T:a lukuunottamatta. Bostonin keskustassa ja meren rannalla oli kuuma, mutta jaksoimme silti kaikki hieman katsella ympärillemme. Quincy Marketin laajasta ruokavalikoimasta löysimme mieleisemme, ja lounasaika oli pelastettu. Lounaan jälkeen jaksaminen alkoi erityisesti pikkuväellä loppua, joten ilmastoitu metro koitui pelastukseksemme Boston Common-puistoalueen laidalta.

E:n toive toteutui, kun sedät lähtivät E:n ja Iso-O:n kanssa yhdessä lähikentälle pelaamaan. Mukaan pakattiin juomapullojen lisäksi jalkapallot, baseball-ränsät, -pallot ja -maila. Sen verran hikistä ja punaposkista porukkaa saapui takaisin, että ilmeisen mukavaa oli ollut. Ruoka maistui, ja kuumuudesta huolimatta E:n ei tarvinnut unta odottaa. Iso-O ja erityisesti Pikku-O kärsivät hikisyydestä niin paljon, että erityisesti viimeksi mainitun siirtyminen unitouhuihin kesti lähes kaksi tuntia. Kohta taitaa olla itselläkin aika siirtyä keräämään voimia huomenna koittavaa arkea varten.