Toivon merkki

Joulupäivä 2009. Brooklyn, New York.

Viimeisten viikkojen kalenterikaaos on viimein pikkuhiljaa purettu. Nippu tekstejä lähti professoreille arvioitaviksi ja tenteistä suoriuduttiin varsin kohtuudella. Tästä johtuen sosiaalinen kanssakäyminen sekä normaalia lähentyvät yöunet tulivat taas enemmän kuin teoreettiseksi mahdollisuudeksi. Ensimmäinen avaus tähän suuntaan tosin oli vielä hienoisesti työn sävyttämä. Tämän voisi tosin kääntää ajatuksellisesti myös tasan toisinpäin: joulu tuli pastorisperheelle juuri sellaisella tavalla kuin toivoakin sopii. New Yorkin suomalainen seurakunta tarvitsi varsinaisen papin viisumiprobleeman - joka onneksi on ratkeamaisillaan - johdosta tuuraajaa nyt jo takana olevaa jouluaamun messua varten.

Koko perhe viettääkin siksi "sen ensimmäisen joulun" matkalaisten esikuvan mukaisesti tämän oman ensimmäisen ulkomailla vietetyn joulunseutunsa matkan päällä. Tiettyjen teologis-kosmisten poikkeamien lisäksi eräs merkittävä käytännön ero tosin on se, että tällä modernilla perhekunnalla on ollut tukikohtanaan Brooklynissä sijaitseva, tutuksi tullut pappila - ja siis katto pään päällä. Syksyn mittaan tapaus kerrallaan katsotut messut venyivät siis lopulta ihan kohtuulliseksi rupeamaksi, elokuusta jouluun. Mutta tämä on ollut miellyttävä kokemus, toivottavasti molemmin puolin.

Kaikinpuolista miellyttävyyttä on tosin ollut myös ikävä. Kun jouluun valmistautumiseen olennaiseksi osaksi tulleiden vuosittaisten tiernapoika-keikkojen ja naaman mustaamisen aktiivisimmat ajat ovat käytännön syistä ainakin toistaiseksi ohitse, syntyi luonnollinen tarve erilaisten korviketoimintojen löytämiselle. Aluksi mainittu ei oikein tähän kategoriaan sovi eikä sitä ole syytä sellaisena nähdäkään, mutta jossain määrin likelle se liippaa kuitenkin. Tänä joulunalusaikana on yhtenä selkeänä nimittäjänä ollut kontaktin ottaminen kuusien kanssa, joista yksi liittyi selvästi kirkkotilan dekodeeraamiseen.

Viikko sitten lauantaina luterilainen lähiseurakuntamme Newtonissa tarvitsi apua vajaan viisitoistametrisen kuusen kaatamisessa. Alunperin oli tarkoitus osallistua tähän tilanteeseen lähinnä E:n ja Iso-O:n takia. Kummallakin heillä on jo riittävän tanakasti muistijälkiä Oulusta metsänhoidollisista kuusenhakureissuista. Etukäteen pohdittuna tarkoituksena oli tuottaa käsitys, että elämä voi olla sisällöltään jokseenkin vastaavanlaista vaikka maantieteellinen paikka vaihtuukin. Toisin sanoen, vahvistaa turvallisuuden tunnetta uudella maalla ollessa. Kun pyyhkäisimme paikalle, käsitykseni laajeni kattamaan työturvallisuuden itse toimenpiteessä - seurakunnan aktiivisimmilla ja myös varttuneimmilla puunkaatajilla ei selvästikään ollut kovinkaan suurta kokemusta itse toteuttamispuolesta. Myöskään itse puu ei juuri ollut metsänhoidollisista syistä tehtäväänsä valittu. Jotta iloinen kuusenhakureissu ei kääntyisi kovin pahasti loukkaantuneiden paikkaamiseksi ja materiaaliset vahingot saataisiin minimoitua, jouduin kohteliaan huomaavaisesti ilmoittamaan, että jos vaikka itse käyttäisin sahaa ja kirvestä. Lopputuloksena, onneksi, tarkalleen 19 jalan mittaiseksi katkaistu kuusi seisoo nyt kirkon kuoriosan vasemmassa laidassa.

Toinen, vielä isomman kokoluokan kuusi oli tosin tullut vastaan jo aiemmin. Tätä ei edes yritetty kaataa eikä toivottavasti kukaan siihen ryhdykään. Varsinaisesti "holiday season" - niin kuin joulun, hanukan, kwanzaan ja muiden joulukuulle osuvien etnisten ja uskonnollisten juhlien kimppua yleisesti nimitetään - oli alkanut jo useampi viikko aiemmin. Joulukuun ensimmäisenä päivänä, siis ensimmäisen adventtiviikon tapahtumana, Boston Collegen kampuksen keskusaukiolla järjestettiin perinteinen Christmas Tree Lighting. Jesuiittojen St. Mary's Hallin viereisen puiston jättikokoisen kuusen ympärille kiedotut värivalot syttyivät moninkertaisen odotuksen merkiksi - opiskelijoilla keskeisin ajatus taisi tässä vaiheessa olla toivon häivähdys tenttikauden tuonpuoleiseen liittyen. Kuuman kaakaon voimalla valojen sytyttämistä todistanut pikkuväki jaksoi oheistapahtumien läpi aina itse kansaa kohahduttaneeseen kliimaksiin.

Ja kansa kohahtelee enenevästi kun kuusi saa enemmän kimalletta ylleen. Yhden sortin puu-kliimaksi oli sitten vuorossa eilen. Paikka oli tässä vaiheessa jo Manhattan, jonka ytimessä sijaitsevan Rockefeller Centerin leffoista tuttu luistelukaukalo ja vieressä oleva tuunattu kuusipuu oli tarkoituksella harkittu kulkureitin varrelle. Tämän alati viheriöivän kuusen toivon viesti on toki uskonnollispohjainen, mutta taitaa jo nykyisemmin viestittää pikemminkin talouden toivokkuuden sanomaa. Tietty paralleelisuus on toki edelleen olemassa. Kristityille adventtipaaston laajuus ja syvyys ei ehkä "mittaa" - mutta joka tapauksessa jollain lailla peilaa - sitoutumista luottamuksen ja toivon näköalaan. Kiitospäivän jälkeen alkava joulunalus-sesonki on puolestaan Yhdysvaltain sisämarkkinoiden ja vähittäiskaupan kannalta keskeisin vuosittainen jakso, jossa yritysten tulos tahkotaan ja samalla mitataan kuluttajien luottamus talouteen. Tästä viimeisimmästä vedetään sitten isojakin johtopäätöksiä talous-orientoituneen praktisen järjen postulaatteina.

Muina kuusina voisi mainita vaikka Bostonin kotiin rakennellun maljakkoversion, Manhattanin St. John -kirkon alttarilla olevien kymmenien joulutähtien viereen turboahdetun version sekä siellä täällä ikkunoihin ja kuistien kaiteisiin sijoitetut muoviset valoversiot, mutta ehkäpä asian juuri on tullut jo selväksi. Omassa mielessäni on erityisesti tänä ilmastonmuutos-konferenssin adventtina - ja pitkänäperjantaina - ollut sen kysyminen, että miksi ilmakehään syydettyä hiilidioksidia sitouttavia terveitä kuusia ylipäätään katkotaan maasta ja annetaan niiden kuivua sisätiloissa, jotta ne voitaisiin sitten heittää kaatopaikkakuormaan, kun toimivaa tulipesää ei ole tiedossa mailla eikä halmeilla. Paha kyllä, kyse lienee protestanttisesta vastavedosta katoliselle seimi-kulttuurille. Miksi, sitä älkää kysykö minulta. Mutta juuret vaikuttavat tällä kausittain toistuvalla kirves ja kaatunut puu -toimituksella pahaenteisesti kietoutuvan protestantismin hämärään. Vaan mihin protestiin ja protestanttisuuteen?

Siitä huolimatta, että keskiaikaisiin seimiasetelmiin kuului usein ns. paratiisipuu - johon ripustettiin monenmoista symbolia omenoista öylätteihin - ei joulukuusi ilmeisesti ole seurannainen tästä perinteestä. Sen sijaan saksanmaa on tuottanut monenlaista hedelmää myös kuusipuun suhteen. Joissain henkilönpalvontaa lähentyvissä legendoissa joulukuusen keksijän viittaa on soviteltu Martti Lutherin harteille ja kerrottu hänen tahtoneen toistaa perheväkensä kesken kokemuksen talvisen tähtitaivaan tuikkeesta kuusimetsän yllä. Tämä käsitys on kuitenkin varsin myöhäistä perua ja mitä ilmeisimmin myös tarpeettoman sidoksissa tahattoman kultillisen henkilökuvan luomiseen kyseisestä, eittämättä teologisesti taitavasta luutunsoittajasta. Vaikka kyseessä ei olisi myöskään suora jälkeläinen germaanien pyhän tammen traditiosta - eikä niin ikään vanhasta germaanien ja kelttien joulupölkyn polttamisrituaalista johon mitä ilmeisimmin myös vuoden 1510 latvialainen joulukuusi toisintona liittyy - on vanhin tunnettu tieto joulukuusesta tuolloin Saksan alueeseen kuuluneesta Strasbourgista vuodelta 1605. Tätä ennenkin tosin kuusen oksia ja muuta materiaalia käytettiin koristeluun aika ajoin.

Jää kokolailla ratkaisemattomaksi missä kuusiperinteen, siis kokonaisen kuusen sisätiloihin roudaamisen, kulttuuriset tai aatteelliset juuret ovat. Puita kun on pidetty symboleina maailman sivu. Sen sijaan tiedossa on hyvinkin se, että juuri protestantit toimivat kirves ja saha -käytänteen levittäjinä. Varsin pitkään paikallisena traditiona säilynyt tapa levisi julkisilta paikoilta herraskoteihin ja vasta 1700-luvun lopulla Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Suomeen perinne teki tuloaan 1800-luvun puolivälin paikkeilla - ja ehkä se oli vasta kansakoulun ansiota että kuusi haluttiin sitten joka pirttiin. Esikuviakin toki oli. Yhdysvaltain presidentin virka-asunnon edustaa on vuodesta 1891 lähtien komistanut joulukuusi. Suuren maailman mallin mukaisesti myös Suomessa Helsingin Senaatintorille pystytettiin sitten kuusi 1930-luvun alussa. Eli ainakin suomalainen kytkeytyminen tähän perinteeseen on ollut varsin myöhäsyntyistä. Mutta miksi puita sitten katkotaan? Tuskin intoa on herättämässä se, että pääsisi imuroimaan sieltä täältä löytyviä neulasia pääsiäiseen asti.

Toki, joulukuuseen liittyy voimakas vertauskuvallisuus. Standarditulkinta lienee se, että ikivihreän puun on ajateltu kuvastavan elämän jatkuvuutta, kun taas tähti ja valot symboloivat Jeesus-lapsen syntymää. Koristeet puolestaan kuvaavat joulun lahjoja - niitä Suuria lahjoja joista myös Jumalan tekoina puhutaan. Kokonaisuutena kuusi on siis ollut kristillisen toivon symboli. Tulkintaehdotuksen kaunis sisältö voi kuitenkin olla vain kauneutta katsojan silmässä - eihän edes tradition yksiselitteistä pohjaa tunnu sellaisenaan löytyvän. Viime aikoina on katkaistuun kuuseen vain itselläni ryhtynyt liittymään aivan toisenlainen vertauskuvallisuus. Tämä ennen kaikkea siksi kun pelkästään Yhdysvalloissa puita katkotaan kotitalouksiin yli 33 miljoonaa joka vuosi. Suomessakin niitä kaadetaan Tilastokeskuksen mukaan miljoona. Saattaa olla, että nämä puut olisivat kasvamaan jätettyinä saattaneet imaista muutaman CO2-molekyylin pois kuljeksimasta.

Lisänä on tietysti se, että eihän pelkällä kuusella suinkaan tulla toimeen. Vuoden 2009 tammi- ja elokuun välisen ajan kuusenkoristekaupan arvo vain Kiinan ja Yhdysvaltain välillä ylitti jo 470 miljoonaa dollaria. On siinä muovipallo poikineen rahdattu protestikuuseen roikkumaan, jo ennen kuin varsinainen sesonki edes alkaa. Koko vuoden myynti menee reippaasti toiselle miljardille! Millainen hiilijalanjälki tällä - ja överiksi menevällä vastaavalla paikallisella touhukkuudella - kaikenkaikkiaan sähkövaloineen ja muovikoristeineen on, sitä en edes uskalla arvailla. Mutta toivon symboli onneksi saadaan siirrettyä muutoin toivottomaan arkeen, tuottamaan edes hetkeksi pihkan tuoksullaan luontokokemuksia turvallisesti kotioloissa. Ehkä tälle on jopa tarvetta. Kun toissapäivänä vierailimme YK:n toimitalossa, ei siellä juuri juhlittu sekasortoiseen loppuun ajautunutta COP15-ilmastonmuutoskonferenssia eli Kööpenhaminassa juuri äskettäin järjestettyä mittavan kokoluokan kokousta. Siitä piti tulla ratkaisu ilmastonmuutoksen hillitsemisen kysymyksiin - sen hallitsemisesta ei enää juuri kukaan edes puhu - mutta Cope-nhagenin, tai paljon hehkutetun Hope-nhagenin, sijaan siitä taisi tulla Flunk-nhagen.

Perun tämän puheeni siinä vaiheessa, kun suurin osa niin "kehittyneiden" kuin "kehittyvien" - mikä vitsi tämä sana tässä yhteydessä, kun kyse on teollisuuslaitosten piippujen määrästä - maiden poliittisesta johdosta oikeasti pitää oksansa laajalle levittäviä tuulivoimaloita uusina toivon symboleina. Sitä ennen kohdistan katseeni toivon ja turvallisuuden symboliksi minulle jo pikkupoikavuosilta tulleeseen "Papan mökin" kuuseen. Te, jotka olette sen kuusen nähneet ja sen suunnattomien alaoksien alla olevassa "majassa" vierailleet, tiedätte mistä puhun. Te, jotka ette tiedä, voitte aloittaa etsimällä oman katkaisemattoman kuusipuunne, joka moninkertaisen ihmiselämän pituisella elämällään voi olla paitsi välittämässä omaa viestiään meitä edeltävästä, myös sinun ja minun jälkeen tulevasta ajasta. Toivo kun käänteisesti ilmaistuna on rajallisuuden tunnustus ja heittäytyminen sellaisen luottamuksen varaan, jota ei kuvaa muu kuin olemisen ristiriitaisesta kokemuksesta kasvavat symbolit. Manhattanin pilvenpiirtäjien silhuetteja ikkunasta katsoessa oma urbanisoitunut ja luonnon järjestelmistä vieraantunut olemisen kokemukseni tiivistyy sittenkin joulupuun merkitystä sanoihin purkavaksi monitasoiseksi kysymykseksi: Kuusi on vihreä koko ajan, olisinko minä edes hetken?