Keskustelurallia - ralliblogi osa II

Sen lisäksi, että viimeisen vuoden aikana Yhdysvallat on tehokkaasti siirtänyt painopistettään globaalin tason yhteisvastuullisuuden suuntaan - tarkoittaen tällä erää muutakin kuin armeijan ja liike-elämän interventioita "yhteisen hyvän" tai vapauden nimissä pallon eri puolilla - on tehokasta etenemistä ollut samaan aikaan myös aivan muissa, ehkä yllättävissäkin ympäristöissä. Ja varsinaista keskustelurallia.

Kun ELCA:n eli Yhdysvaltojen suurimman luterilaisen kirkon - jäseniä noin 4,6 miljoonaa - joka toinen vuosi järjestettävä, pitkään valmisteltu seitsenpäiväinen yleiskokous tällä viikolla käsitteli agendaansa, ehdottomasti intensiivisin huomio kiinnittyi näkökohtiin, jotka liippasivat seksuaalivähemmistöjen asemaa. Suomessakin käytävästä samankaltaisesta keskustelusta yhtäläisyysmerkkejä täkäläiseen keskusteluun vetäen saattaa arvata, että kierroksilla on käyty ja taulut ovat vilkkuneet punaisella kun jalka on samaan aikaan ollut kaasulla ja jarrulla.

Kun tähän asti ELCA:n omaksumana käytäntönä on ollut se, että homoseksuaalisesti suuntautuneita on vihitty papeiksi vain jos he pysyttäytyvät selibaatissa, muuttaa perjantaina äänin 559-451 tehty päätös tilannetta siten, että sitoutuneissa, "monogamisen kaltaisissa" parisuhteissa olevia voidaan tulevaisuudessa niin ikään vihkiä kirkon virkaan ja kutsua muihin tehtäviin. Tätä ennen yleiskokous - ehkä kuvastaen asiaan selvästi liittyviä voimakkaita tunteiden kiihdytyskokemuksia - äänin 771-230 hyväksyi julkilausuman, jonka mukaan kirkko kokonaisuudessaan sitoutuu kunnioittamaan mielipiteiden erilaisuutta ja "sidotulla omallatunnolla" olevia. Samoin jo edeltävästi keskiviikkona hyväksyttiin 676-338 seksuaalisuutta käsittelevä julkilausuma.

Monet kirkot ovat jostain syystä viimeisen vuosikymmenen aikana joutuneet törmäämään tähän keskusteluun: Yhdysvaltojen anglikaanit ja luterilaiset etunenässä, mutta laajemmin ajatellen myös muut protestanttiset kirkkokunnat sekä katoliset ja ortodoksit. Suomessa niin ikään tuttu ilmiö tuntuu tosin välillä kuin absurdilta näytelmältä. Sitä tunteen paloa ja keskustelun vimmaa, mikä sukupuolisidonnaisiin ja monenlaisiin seksuaalieettisiin asioihin julkisestikin liittyy, ei lopulta voi olla hämmästelemättä. Käytävän keskustelun pohjalta vaikuttaa siltä, että myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko - tai ainakin monet sen aktiivisista vastuunkantajista - on vasta nyt huomannut maailman olevan ruumiillinen. Hassua sinänsä, kun esimerkiksi Lutherin henkilöhistoria, saati sakramenttiteologia, kertoo aivan toisenlaisesta suhtautumisesta. "Hoc est corpus meum."

Keskustelujen taustalla on toki mahdollista nähdä monta eri asiaa aina kirkkopoliittisiin valtakamppailuihin asti, mutta itse olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on eräänlainen yhteisöllinen defenssi. Näissä mielipiteenvaihdoissa oma ajattelu ja tarmo kiinnitetään yhteisöllisesti asioihin, joissa jo lähtökohtaisesti tiedetään keskustelun vain kaivautuvan syvemmälle poteroihin ilman ratkaisua. "Yhteisöllisen defenssin" voi ymmärtää vaikka sen tosiasian kieltämisenä, että ihmisen toiminnan tuloksena on elämänmuotomme kokonaisuudessaan ja kaikkineen tullut kyseenalaiseksi. Ei siis - sieltä täältä esiin nousevista avauksista huolimatta - keskustella siitä mistä pitäisi vaan kirkot sitovat itsensä yhteisöinä juupas-eipäs -jankkaamiseen epämiellyttävän todellisuuden ulkoistamiseksi mielestä. Tämä defenssi on toki laajennettavissa myös kirkkojen ulkopuoliseen todellisuuteen; Yhdysvaltojen edellinen hallinto lienee tästä paraatiesimerkki.

Keskustelu itse on tietysti synnyttänyt monen rintaman tilanteen – eikä vain raamattuhermeneuttiselle akselille konservatiivit biblisistit vs. liberaalit agape-suvaitsevaiset – jota vasten ainakin teologien ajatuksia näytetään peilaavan halusivat he sitä itse tai eivät. Mutta entä jos tarkasteltaisiin kerrankin itse asiaa? Ainakin itse uskon, että yleisesti voidaan sanoa kannatettavan välittämistä, huolen kantamista toisesta (perheessä toisista) ja sitoutumista. Uskaltautuisin jopa väittämään tämän olevan merkittävällä tavalla olennaisempaa kuin vain ulkonaisen perhemallin arvioimisen.

Pappina - ja takuuvarmasti myös poliisina, lääkärinä tai sosiaalitoimen virkailijana - toimiessa on mahdollista törmätä monenlaisiin kohtaloihin. Se on ehkä muillekin vähintään lehtien palstoilta selvää, että perhekeskeisyyden ja ”perinteisen” heteroseksuaalisen avioliiton alle voi kauniista ideaalista huolimatta kätkeytyä runsain määrin sellaista irvokkuutta ja jopa käsittämätöntä pahuutta, mitä ei lainkaan voi ymmärtää avioliittoon liittyvien "rakkauden ja siunauksen" näkökulmista. Toisaalta taas avioliitto voi muodostua rakkaudesta etääntyneeksi, muiden perusteiden varaan rakentuvaksi prudentiaaliseksi järkiliitoksi, ellei se peräti ollut sitä jo lähtökohdissaan. Onko edellisiä todella pahempi sitten rekisteröity parisuhde, jossa homo- tai lesbopari on rakkaudella todella sitoutunut toisiinsa ja toisistaan huolehtimiseen? Yhdysvaltalaisen keskustelun pohjalta voitaisiin vaikkapa kysyä, siunaako Jumala perhemallia vai sitoutuvaa rakkaudellisuutta?

Jos siunauksen alainen asia on perhemalli, onko lapseton avioliitto tällöin synti? Entä jos lapsettomuus johtuu fysikaalisista seikoista, mikä avioparille itselleen on paitsi hyvin surullista, myös hankalasti hoidettavissa? Seksuaalisuutta koskevan kysymyksen suhteen ei ole merkityksetöntä myöskään sen tosiasian tunnustaminen, että myös Suomessa syntyy ihmisiä, joiden biologinen sukupuoli on erittäin hankalasti määriteltävissä. He eivät itse siis ole omaksuneet tiettyä sukupuolisen käyttäytymisen mallia vaan ovat ”fyysiseltä varustukseltaan” hankalasti sijoitettavissa mies/nainen -kategorioihin.

Ns. intersukupuolisia vauvoja syntyy Suomessa, määritelmästä riippuen, vuosittain muutamasta vauvasta yli sataan. Hyvin tiukassa perinteisen perhemallin ja voimakkaan heteroseksuaalisesti orientoituneen seksuaalieettisen asenteen korostamisessa avoimeksi jää, miten ylipäätään suhtautua esimerkiksi näihin syntyviin lapsiin – hyvin ”rotuhygieeniseltä” kuulostavat esimerkiksi ajatukset siitä, että he, kuin myös kasvuvaiheestaan asti homoseksuaalisesti itsensä identifioivat mm. pidättäytyisivät seksistä kokonaan.

Ei seksuaaliaktia sinänsä voida ehkä pitää ihmisoikeutena, mutta sen sijaan kehollista itsemääräämisoikeutta kyllä. Ja inhimilliseen bio-fyysiseen ruumiillisuuteen liittyy seksuaalisuuden toteuttaminen välttämättömyysehtona - muutenhan minua tai sinua ei olisi olemassa. Se tosin, että tästä heteroseksuaalisen taipumuksen toteuttamisen välttämättömyydestä tehdään muuttumaton seksuaalieettinen periaate "luonnollisen lain" nojalla, nostattaisi useammallakin moraalifilosofilla niskakarvat ja sormen pystyyn naturalistisen virhepäätelmän osoittamiseksi. Siitä miten asiat "ovat" ei ainakaan David Humen mukaan tulisi tehdä arvoväittämiä. Mutta näinhän on toki aikojen halki tehty; esimerkiksi "maailmanlaajoissa" roomalaiskatolisessa tai ortodoksisessa kirkossa, joissa käsitysten ja käytännön erot joskus jättävät hämmentävyydessään vaille kommenttia.

Tästä edellä todetusta jo ehkä havaitsee, että jos keskustelussa mennään joko-tai –linjalle, unohtuu asioiden suhteellisuus myös teologiselta kannalta hyvin nopeasti. Ihmisten kohtaamista ja todesta ottamista niin tässä kuin muissakin asioissa voisi kuitenkin pitää ohittamattoman tärkeänä. Kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous käsittelee 8. syyskuuta alkavassa istunnossaan asiakohtaa Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet, nähtäväksi jää millainen keskusteluralli asiasta jälleen kerran syntyy. Yritetäänkö siinä epätoivoisesti samaan aikaan kaasuttaa ja jarruttaa, vai etsiä teologista koherenttiutta, mikä ei jättäisi huomiotta sellaista, mikä on ollut olemassa niin pitkään kuin ihmiskunnalla on muistia ja itsekäsitystä. Prännn, prännn! Ja samaan aikaan tulisi jo tehdä ihan muuta.