Äidin ylpeyttä

Olimme eilen pyöräretkellä. Tai oikeammin, itse juoksin Pikku-O:ta kärryissä työntäen (oma pyöränihän ei varsinaisesti ole vielä ollut oikein kunnossa). Mutta, tärkeintä kuitenkin on, että Iso-O oli Elämänsä Ensimmäisellä apupyörättömällä pyöräretkellä. Jos ylpeys omasta pyöräilykyvystään on ollut välillä käsinkosketeltavaa, oli ylpeys nyt levinnyt myös vanhempiinsa. Ajoimme E:n koulun läheiseen puistoon, jossa lapset saivat leikkipuistoelämyksen lisäksi ajaa pyörillään hyvää asfaltoitua kävelytietä ja tasaista nurmikenttää mielensä kyllyydestä. Ja kyllyyttä riitti. Menomatkalla Iso-O vielä ajoi kiltisti E:n perässä todeten:"E on mun Stop-merkki", mutta kotimatkalla oli itsetunto kasvanut sellaisiin mittoihin, että äitiä välillä hieman huimasi.

Pyöräilynoppiminen aiheutti lupauksenlunastamisen (viittaus rimpsuihin ja killuttimiin). Lähdimme koko perheen voimin bussilla ostosreissulle, mikä herättää erityisesti allekirjoittaneen, mutta myös T:n tuntevissa varmasti hämmennystä. Kun vielä vietimme ostoskeskuksessa aikaa tuntitolkulla, lisääntyy hämmennys omassakin mielessäni. Sivuhuomiona todettakoon, että viihtymiseni ostosreissuilla ei muuttunut aiemmasta miksikään.

Rimpsuja ei löytynyt! Kukkakori ja soittokello huolehtivat nyt lupauksen "killutin"-osion täyttymisen. Iloa tuottivat lisäksi E:n ja O:n uudet lenkkarit, farkut ja paidat sekä E:n lunch box. Väsyneinä, mutta onnellisina (ostosreissun päättymisestä) pääsimme kotiin, jossa T - jälleen kerran - laittoi pyöräni kuntoon, kiinnitti korin ja soittokellon Iso-O:n pyörään sekä lisäsi jalan omaan pyöräänsä. Pääseeköhän Pikku-O jo huomenna kokeilemaan omaa punaista pyöräilykypäräänsä turvaistuimessaan istuen - toive siihen olisi jo kova?