Ihmettelyä ja altistumisia

Kaksi kuukautta on mennyt kuin siivillä, ja jatkuvasti eteen tulee pieniä tai välillä isompiakin asioita, joita ihmettelee ja osan samantien unohtaa. Tässä niistä muutamia epämääräisessä järjestyksessä.

Saimme jo jokin aika sitten Iso-O:n Preschool:ilta parinkymmenen sivun mittaisen opaskirjan, jossa oli yksityiskohtaiset ohjeet kaikesta päiväkotiin liittyvästä, mm. siitä, kuinka mansikka tulee pilkkoa neljään ja viinirypäle kahteen osaan, mikäli niitä lapselle mukaan pakataan. Opaskirjan viimeinen sivu pitää allekirjoittaa ja palauttaa johtajattarelle syksyn alussa ohjeiden ymmärtämisen varmistamiseksi.

Päivähoito maksaa tosi paljon. Vaikka Massachusettsin kuvernööri Patrick on yrittänyt saada tilannetta siedettävämmäksi lasten vanhempien kukkaron kannalta, joudumme maksamaan Iso-O:n kolmituntisista päivistä lähes 6000 dollaria kymmenen kuukauden ajalta. Mikäli rahoitustilanteemme sallii, ja voimme täällä elämistä ja ihmettelyä jatkaa vielä ensi vuonnakin, joudumme maksamaan Pikku-O:n kokopäivähoidosta 1800 dollaria kuukaudessa. Arvostuksemme Suomen päivähoitojärjestelmää kohtaa kasvaa jatkuvasti.

Hinnat ovat yleisesti korkeammat kuin Suomessa. Paitsi vaatteet ja bensa ovat selvästi halvempia. Vaatteiden alhaisempi hinta on meille tärkeä asia, sillä kolmen pienen vaatekaappien sisältöä tuntuu olevan tarve koko ajan jollain tapaa kohentaa. Tähän syynä on toki se, että mukanamme matkasi vain rajallinen määrä vaatteita lentokoneen painorajoitusten vuoksi, mutta asiaa ei yhtään helpota se, että E ja erityisesti Iso-O ovat joka ilta sen näköisiä kuin olisivat läpikäyneet rajummankin taistelun. Ja kun vielä pesukoneemme puhdistusmetodi perustuu vain kemikaaleihin (vaatteet kun vain huuhdellaan pesuaineella; ne eivät mekaanisesti puhdistu kuten Suomen koneissa, joissa rumpu on toisinpäin), ei lopputulos ole kovin silmiä hivelevä - tai tulevaa New Yorkin kaupunkilomaamme suosiva.

Vesijohtovettä voi periaatteessa juoda. Vanhoista putkista voi kuitenkin liueta vaikka mitä raskasmetalleista vähemmän haitallisiin, mutta makua aiheuttaviin partikkeleihin. Siksi kaikki suodattavat sen aktiivihiilisuodattimillaan. Niin mekin. Hankimme edellisen perheen ohjeiden mukaisesti Brita-kannun, jonka avulla kaikki ruoanvalmistukseen ja juomiseen käytettävä vesi suodatetaan. Vesi suodattuu kyllä varsin nopeasti, mutta pieni lisävaiva tämäkin.

Roskien raahaaminen kadunvarteen joka ainoa maanantai-ilta alkaa jo tympäistä. On tietenkin hienoa, että täällä on vihdoin herätty kierrättämiseen, mutta miten tämä alkeellinen tapa on vieläkin pysynyt. Onneksi E ja Iso-O ovat hirveän innokkaita kaikenlaiseen auttamiseen, joten kovin monta reissua autotallin ja tienreunan välillä ei itse tarvitse tehdä. Roskiksia on vähintään neljä (yksi sekajätteille, yksi paperi-ja kartonkijätteille, yksi muovi-, lasi-ja metallijätteille ja yksi pihajätteille), joten raahattavaa riittää. Raahaamista joutuvat harrastamaan kaikki - näimme koukkuselkäisen vanhan miehen vetävän perässään suurta jätesäiliötä. Miksi suurten pihojen kadunpuoleiseen laitaan ei ole rakennettu roskakatoksia?

Jalkakäytävät ovat aivan hassuja. Niillä ei juuri mahdu vierekkäin kävelemään. Asfaltti tai muu päällystys saattaa loppua kuin seinään, ja keskellä kävelytietä saattaa kasvaa valtava puu siten, että ohi pääsee vain sivuttain puuta halaten. Autoalueen ja kävelyalueen välissä saattaa vielä olla samanlevyinen aivan-mitä-tahansa kasvillisuutta sisältävä kaistale, joka ahtauttaa kävelytietä entisestään. Kävelytiet ja niiden kunto ovat selvästi kokonaan vastaavalla kohdalla olevan talon vastuulla, eivät kunnan tai kaupungin. Meidän kohdallamme (eli vastuullamme?) on huonokuntoinen kapea asfalttikuja ja samanlevyinen nurmikkoalue.

Posti kulkee myös lauantaisin, ja postiin menevät paketit ja kirjeet, joiden maksut on huolehdittu etukäteen, voi laittaa omaan postilaatikkoon postimiehen vietäväksi. Helppoa ja yksinkertaista. Yleensä tietenkin postimaksuja ei ole etukäteen maksettu, joten postikonttori on tullut tutuksi. Siellä jonotetaan - ihan kuin Suomessa.

Postin ulkopuolella näimme moottoripyöräpoliisin. E ja Iso-O odottelivat pyöriensä kanssa ulkona jonottaessani itse sisällä. Poliisi oli yrittänyt virittää keskustelua kaksikon kanssa, mutta arvatenkin siitä ei tullut mitään. Hän arveli sen johtuvan siitä, että heitä oli kielletty keskustelemasta ulkopuolisten kanssa. Tilanne selvisi paikalle saavuttuani, ja poliisimies teki E:n kanssa jo tutuksi käyneen High five-tervehdyksen. Sitten hän kehui, kuinka poliisi "täällä Amerikassa" on meidän turvallisuuttamme varten, ja kyseli, onko Suomessa moottoripyöräpoliiseja. Hmm. Taisi mies luulla meidän tulevan jostain alikehittyneestä maasta. Lopuksi hän soitti pyöränsä hälytyssireeniä ja vilautteli valojaan E:n ja Iso-O:n kummastukseksi. Itseäni lähinnä huvitti poliisin suuri ylpeys maastaan, omasta työstään ja - moottoripyörästään.

Ajokortti on ikuinen. Kun sen kerran saa, ei sitä viedä pois iän tai sairastumisen vuoksi. Poliisi ja oikeuslaitos tietenkin ottavat kortteja pois rikkeiden vuoksi, mutta vasta silloin. Parin täällä vietetyn kuukauden aikana on tapahtunut useita ihmishenkiä vaatineita kolareita, joiden aiheuttajana on ollut "elderly driver" eli kuljettaja, jonka ikä on vaihdellut 79 ja 92 vuoden välillä. Täälläkin on nyt varovaisesti aloitettu keskustelua siitä, olisiko lääkärintarkastuksia syytä viritellä jossain vaiheessa sopivan iän tullessa täyteen. Vastustus on ollut suurta. Niin suuresta oikeudesta ajamiseen on kyse.

Autot, astiat, ruokien annoskoot ja haravatkin ovat kauhean suuria. Enää niitä ei ihmettele, silmä on jo tottunut. Mutta, jos ongelmana on lisääntyvä lihavuus, ei siihen voi olla vaikuttamatta se, että esimerkiksi lasiin mahtuu puolilitraa juotavaa. Isolla haravalla on kyllä huomattavasti nopeampi haravoida pihamme huonokuntoisen tammen jatkuvasti pudottelemat lehdet - yhdellä vedolla kun saa neljän Suomen haravan vedon verran lehtiä. Tätä ominaisuutta arvostaa varmasti vielä enemmän, kun naapurimme jättimäisen vaahteran lehdet putoavat pihallemme syksyn tullen.

Viimeisenä tänään mieleen tulevana asiana on jatkuva positiivisuuden vaaliminen. "How are you today?" on tervehdys, joka sanotaan kaupassa, postissa, kirjastossa ja tuttujen tavatessa. Siihen ei oikein voi vastata kuin "I'm fine, thank you, plaa plaa!". Muunlainen, vähemmän positiivinen vastaus kun ei oikein kuulu kuvioon. Välillä huvittaisi kyllä kokeilla. Samaa positiivisuutta on surkuhupaisuudessaan nähtävissä uutisissa, joissa kerrotaan sinänsä kamalista asioista eli jonkun kuolemasta onnettomuuden tai tapon/murhan vuoksi. "She was a wonderful person, always smiling, never complaining anything..." Eihän se vaan voi olla niin! Ei kukaan ole aina ihana, hymyilevä ja valittamaton. Vai onko sittenkin - täällä "Amerikassa"?