Vapaaehtoista kaikki on vaan

Olen selvästi alkanut adaptoitua nykyiseen elämänmenoomme, sillä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi sekä lasten After School Program:in että koulun kunnostuspäivään. Tänään sunnuntaina, toukokuun 15. päivänä oli koko kaupungin kattava Newton Serves-päivä, jonka tarkoitus on tuoda kaupungin asukkaat vuosittain yhteen tekemään erilaisia pieniä tehtäviä kaupungin rakennusten ja puistojen parantamiseksi. Etukäteen harmittelin päivän kulumista hukkaan, ja kun aamulla vielä satoi vettäkin, meinasi laiskuus iskeä. Sain kuitenkin hypättyä pyörän selkään, ja huristeltua kohti ensimmäistä kohdettani.

MRASP (Mason-Rice After School Program) on E:n ja Iso-O:n iltapäiväkerho, jossa ensin syödään omat eväät, sitten tehdään läksyt (E maanantaisin, jolloin opettaja on antanut koko viikon läksypaketin), ja sitten osallistutaan erilaisiin, vaihtuviin aktiviteetteihin. Iso-O:n lempijuttuja ovat tanssikerho (yksi opettajista on balettitanssija) ja erilaiset piirtämiseen/maalaamiseen/askarteluun liittyvät projektit. E on aika usein pelaamassa jotain peliä tai liikkumassa. MRASP:n tilat ovat Iso-O:n ja E:n ryhmien osalta koululla, mutta 4.-5. luokkalaiset ovat pihan toisella puolella olevassa rakennuksessa. Tämä rakennus kaipasi kunnostusta.

Paikalla oli useita vanhempia sekä monta purkillista Dunkin Donuts kahvia, donitseja ym. Yläkerran liikuntasalissa soi musiikki. Joku oli suojannut lattian. Sain käteeni telan ja maalia. Olihan se aika helppoa alkaa sutia maalia seinään, kun ei tarvinnut huolehtia suojaamisista, eikä varsinkaan telojen ja pensseleiden puhdistamisesta. Melkeinhän sitä sanoisi mukavaksi hommaksi. Puolitoista tuntia pyörittelin telaa pitkin liikuntasalin seiniä. Sitten alkoi päässä surista sen verran paljon, että halusin ulos, ja päädyin kävelemään kohti toista kohdettani n. puolitoista tuntia etuajassa.

Kun saavuin koulun omaan liikuntasaliin, oli siellä seinät jo maalattu kertaalleen. Saapumiseni noteerattiin selvästi hyvänä asiana; moni tuli tervehtimään, ja rehtori hymyili hyväksyvästi (olemme olleet tökerön huonosti mukana kaikissa iloisissa 'vapaaehtoisissa' tapahtumissa). Liikuntasalissa oli siis tauko. Menin ulos, jossa oli suuri joukko perheitä puuhaamassa koulun puutarhan parissa. Sielläkin oli suvantovaihe. Liukenin paikalta, ja olin kuin huomaamattani takaisin kotona.

Lapsilla oli selvästi tekemisen puute. Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun alkuun oli vielä lähes kolme tuntia aikaa, joten kysyin, josko pienillä riittäisi innostusta lähteä "vapaaehtoilemaan". Ei kestänyt kauan ennenkuin olimme koko porukan kera takaisin koululla. Lasten kanssa oli helpompi jäädä puutarhahommiin, joten maalausurakka jäi omalta osaltani koululla kokematta.

E kauhoi kaveriensa kanssa muutaman kärryllisen kariketta kottikärryyn. Iso-O pörräsi iloisena paikasta toiseen tekemättä mitään oikeasti hyödyllistä. Pikku-O kaivoi onnellisena pienellä lapiolla kariketta kasasta kärryyn ja kärrystä kompostiin sekä kukkapenkkeihin. Kaikki kolme osasivat arvostaa ruokapöytää. Lautasille ilmestyi mansikoita, sipsejä, viinirypäleitä ja korvapuustintapaisia pullia. Tarjolla oli myös tortilloja täytteineen, mutta ne eivät pieniä innostaneet. Parin tunnin urakoinnin jälkeen alkoi sataa kaatamalla, ja lähdimme silloin kotiin. Kastuimme läpimäriksi. Suihkun jälkeen oli aika latautua Maailmanmestaruus-kisoihin.

T oli eilen ohjelmatiedoista varmistanut, että televisiomme näyttää loppuottelun. Tiedoissa oli joukkueiden kohdalla vain merkintä "TBA" (=to be announced). Pettymys oli tänään huomata, että tiedot oli poistettu, ja tilalla oli haavipallo-ottelu Toronto vastaan jokin täkäläinen joukkue. Ilmeisesti Suomi vastaan Ruotsi ei ole täällä ihan niin kiinnostava kuin suomalaisena saattaisi kuvitella.. Mutta, haavipalloa! Kuka katsoo televisiosta haavipalloa? Olisi ollut edes amerikkalaista jalkapalloa, niin tilanne olisi ollut helpompi ymmärtää.

No. Onneksi on internet. Suomenkielisen selostuksen kuvanlaatu oli hirveän huono ja se katkesi koko ajan. Lopulta T löysi hyvälaatuisen kuvan. Selostus oli venäjäksi. Lievä tunnelman latistaja, mutta päädyimme arvostamaan toimivaa yhteyttä ja televisiotasoista kuvaa. Kun maaleja ei juuri tullut, hyydyin itse keittiön puolelle kokkailemaan, ja osallistuin vasta loppumetreillä, kun 16 vuoden tauon jälkeen Suomi alkoi latoa kiekkoa Ruotsin verkkoon, ja voitti ottelun 6-1. Hurraa!

Nauroimme ottelun jälkeen, kuinka koomista olisi lähteä kotitiellemme Suomen lippuja heiluttamaan ja Vuvuzela-torvia toitottamaan, kun kukaan ei tietäisi, miksi me niin tekisimme. Jäimme siis kotiin. Pelasimme Suomi-peliä, ja iltalauluksi lauloimme lasten kanssa Maamme-laulun, jonka laulamista muutaman kerran harjoittelimme torstaisen koulukäyntimme jälkeen (ymmärsin tuolloin, että lapsemmehan osaavat Yhdysvaltain kansallislaulun paremmin kuin Suomen).

Huomenna saamme mennä vapaaehtoisesti töihin ja kouluihin. Ihanaa. Vapaaehtoisuus on mukavaa.