Järistyksiä

Edellisenä viikonloppuna vietimme perheen vanhimman syntymäpäiviä. Kaikki olivat valmistaneet kortit, mutta Iso-O oli todella panostanut. Sain kassillisen erilaisia piirrustuksia, kirjoituksia, kortteja ja askarteluja.

Juhlat jatkuivat maanantai-iltana englanninkurssillani, johon opettaja oli hankkinut kahvit ja iranilaisnainen leiponut suklaakakun. Aika hassua ja herttaistakin oli saamani huomio. Sveitsiläismies antoi pienen paketillisen suklaakonvehteja, joita myöhemmin viikolla oli lasten kanssa mukava napostella ja laittaa lunchboxiin päivää piristämään.

Pyöräkausi alkoi itselläni tiistaina, lapsilla jo pari viikkoa aiemmin. Suuret lumikinokset ovat sulaneet ja tiet ovat jälleen koko leveydeltään käytössä. Etukäteen meinasi laiskottaa, mutta hyvältä se on taas tuntunut. Ainakin suihkun jälkeen. Tarpeeseenkin liikunta tulee. Kuuden viikon täydellinen tauko ja täkäläinen snack-kulttuuri meinaavat tehdä ikääntyneelle keholle tepposet.

Syntymäpäivistä tuntuu nyt olevan ikuisuus. Keskiviikkona työpäivä alkoi suruviestin lukemisella. Vaikka kyseessä ei olekaan sukulainen tai muuten perheellemme läheinen henkilö, koin kovin vahvasti sen surun, minkä liian aikaisin poisnukkunut äiti aiheuttaa perheelleen. Samalla kun mieleen tuli omat tunnelmat muutaman vuoden takaa. Olen aika herkkä tälläisille asioille nykyään - jopa työkseni lukemani potilaskertomukset aiheuttavat ajoittain kyynelten valumista ja -nieleskelyä.

Selvittyäni tunnemyrskystä sain toisenlaisen tyrmäyksen netin kautta. En ollut saanut yhdeltäkään säätiöltä apurahaa seuraavaa vuotta varten. Ellei ihmettä tapahdu, voi seuraava lukuvuotemme jäädä tyngäksi. Ilman ikäviä yllätyksiä selviämme jotenkuten kesään 2012, mutta elämällä on ollut taipumusta järjestää kaikenlaista, joten saa nähdä, miten käy. Samalla kun olen jo jättänyt henkisiä jäähyväisiä kaikelle sille, mikä nyt uhkaa jäädä kokematta, olen yrittänyt nähdä, kuinka hienoa on, että olemme saaneet olla täällä näinkin kauan. Sitten on taas harmittanut aika paljon.

T sai aikaiseksi kerätä nousu-ja laskukamansa auton kyytiin ja porhaltaa pariksi yöksi Mount Washington rinteille. Mukana oli lumivyörypiipperistä ja hakusta lähtien kaikki. Piipperille ei onneksi ollut käyttöä, mutta hakulle oli löytynyt tarvetta. Seinämä oli ollut joiltain osin niin jäinen, että laskeutuminen ei ollut suksilla onnistunut. Lähtöpäivänä hakkua tarvittiin reisiluunsa murtaneen, puoliksi lumeen hautautuneen miehen pelastamisessa. T oli osunut hieman syrjäisemmälle paikalle jokin aika jääseinämältä pudonneen miehen turman jälkeen, ja auttoi myöhemmin saapuneita pelastajia monin tavoin. Viimeistä tapahtumaa lukuunottamatta reissu vaikutti olleen onnistunut, ja kotiin saapui kasvoiltaan ruskettunut mies.

Viikonlopun alkaessa ajatukset ovat Japanin maanjäristyksessä. Uutisista ei muuta nyt tulekaan. Katastrofielokuvamaiset uutiskuvat tuntuvat epätodellisilta, mutta asian tekee konkreettisemmaksi se, että ystävämme T asuu Tokiossa. Toivottavasti kaikki on hyvin.