Pyörät talliin ja sukset jalkaan

Lunta tuli keskiviikkona niin paljon kerralla, että seutumme ei ole siitä vieläkään toipunut. Pienikokoiset lumiaurat ovat nostaneet ajoteiden suolan kyllästämää lunta alle metrin levyisille kävelyteille, joita asukkaat ovat hyvin heikolla menestyksellä itse saaneet lapioitua puhtaiksi. Kuntahan ei tähän osallistu. Meidän edustamme on suorastaan luksusluokkaa - kiitos T:n ahkeran lumiKOLAAMISEN - mutta naapurimme kohdalla kävelytie loppuu kahden metrin korkuiseen valliin ja jatkuu vallin jälkeen puolen metrin syvyisenä hankena. Kun sama toistuu koko koulumatkan ajan, emme loppuviikosta käyttäneet polkupyöriämme vaan osallistuimme kouluunkuljetusralliin muiden vanhempien tavoin. Onneksi Pikku-O:n koulu alkaa sen verran aikaisemmin (tasan kahdeksalta), että kaikkein pahimmalta ruuhkalta olemme välttyneet ollessamme E:n ja Iso-O:n koululla jo hieman ennen heidän koulunsa avautumista (8.20-8.35). Silti täytyy todeta, että kulkeminen polkupyörällä on nopeampaa kuin seisominen auton kanssa jonossa, joten toiveissa on, että ihmiset ottasivat lumilapionsa käsiinsä ja kaivaisivat meille tarpeeksi leveän kulkuväylän koulun taas huomenna alkaessa.

T vietti joululomansa viimeisen viikon saksaa opiskellen ja kahtena päivänä vuoria valloittaen. Ensin vuorossa oli Kamelinkyttyrä Vermontin puolella ja sitten Villatakki New Hampshiressa. Molemmat olivat kuulemma "hyviä haikkauksia", vaikka laskuissa jäi vähän toivomisen varaa hyvät "siivut" tuntevan paikallisoppaan puuttumisen vuoksi. Suksille pääsimme muutkin sunnuntaina, kun päädyimme hyvän kelin ja pitkän viikonlopun vuoksi tekemään päiväreissun Mount Sunapeen laskettelukeskukseen. Kun mukana on varsinainen aloittelija (Pikku-O) sekä vielä varsin tyytyväisinä vähemmän haastavissa rinteissä laskijoita (E ja Iso-O), on hienoa, että laskettelukeskuksissa on kahdentasoisia lippuvaihtoehtoja. Toinen meistä isommista ja koko pikkuväki laski 374 jalkaa (115 m) korkeuserolla nostavan hissin perherinteitä ja toinen sai paahtaa 1402 jalan (430 m) nostavien hissien haastavampia rinteitä. Kaikkein haastavimmat rinteet (kahden timantin mustat) olivat tosin lumenpuutteen (!?) vuoksi kiinni, ja se oli T:lle pieni pettymys, mutta itselleni hyvin riittivät ne yhdenkin timantin rinteet. Aavistuksen harmitti, että emme olleet rinnealueella yksin - hissijonoissa meni suhteettoman kauan aikaa. Se täkäläisten jonojen eduksi on sanottava, että jokainen tuoli täytetään. Yksinlaskijat muodostavat oman jononsa, ja heillä (eli siis minulla tai T:lla) täytetään muutoin vajaaksi jäävät tuolit. Kaikki voittaa-tilanne; yksinlaskijat pääsevät jouhevasti ylös ja kokonaisjonotusaika jää muillakin pienemmäksi, kun kapasiteetti toimii täysillä.

Pitkän viikonlopun (tänään maanantaina on Martin Luther King Juniorin muistopäivä) etu on siinä, että ehtii paljon mukavia asioita ja silti kokee levänneensä. Perjantai-iltana olimme koko porukan voimin eteläafrikkalaisten F:n ja D:n kotona illallisella. Mukana oli myös kolumbialainen G. Lapset söivät omassa pöydässään ja saivat sitten katsoa piirrettyä filmiä ja/tai piirrellä ja lukea makuuhuoneessa meidän aikuisten istuessa iltaa ruokapöydän äärellä. Iso-O ja Pikku-O pärjäsivät hienosti. Yllättäen E:n oli vaikeinta motivoitua valvomaan, ja kehoituksista huolimatta hän ei saanut levähdettyäkään. Oli luonnollisen poistumisen aika. Kotiin puoli kahdeltatoista päästyämme E kuitenkin päätyi yrittämään valvomista yli puolenyön. Hän sai tähän luvan omassa sängyssään maaten muita häiritsemättä. T kävi katsomassa lapsia muutamaa minuuttia vaille kaksitoista; E oli syvässä unessa rannekello poskensa alla.