Kielletty hedelmä

Vahingossa varsin Suomi-painotteiseksi muodostunut viikonloppu kruunautui paikallisen Finlandia Foundationin järjestämään elokuvailtapäivään. Filmi oli toki suomalainen, mutta erityisen siitä teki tarinan sijoittuminen Pohjois-Pohjanmaalle ja Helsinkiin. Keskustelua herättänyt, helmikuussa julkaistu Kielletty hedelmä oli ollut katsottavien listalla pidempään. Vasta nyt, kun mahdollisuutta tarjottiin hopeavadilla, tuli ryhdyttyä ajatuksista tekoihin. Lapset olivat muiden hoidossa - loistava FF:n oheispalvelu - ja kerrankin tuli mahdollisuus viettää parisuhteellisuusteoreettisesti ihan kunnollista elokuvan katselukokemusta muistuttava hetki.

Itse elokuvasta olisikin sitten paljon sanottavaa. Se muistutti mieleen vuosia sitten hyvässä seurassa nähdyn elokuvan "Pappi" (Priest, 1994), jossa niin ikään käsitellään ulkoisesti omaksutun uskon sisäistämistä ja siihen väistämättä liittyvää kriisiä - siis sitä mistä Aristoteleen Retoriikassa käytetään nimitystä krisis - samoin kuin uskonnollis-sosiaalisen normiston kanssa elämistä ja viimein sovinnontekoa niin itsen kuin pyhän edessä. Varsin kaukaa, mutta kokonaan toisesta suunnasta liikkeelle lähtien on mainittava, että ajankohtakin kirvoittaa monenlaisia langanpäitä auki.

Kun katsoo vanhoillislestadiolaisten nuorten kasvukokemusta kuvaavan filmin katumus- ja sovintoteemaan syvästi kytkeytyvän juutalaisen juhlapyhän Jom Kippurin aattona, on toki koko pelikenttä uskonnollisen normiston ja yhteisöllisesti aukikirjoitettujen uskonnollisten kokemusten pariin auki. Juutalaisuushan näyttelee Yhdysvaltain itärannikon kulttuuri- ja uskontoilmapiirissä väestön määrään nähden varsin merkittävää roolia. Tämä näkyy muun muassa siinä, että paikalliset päiväkodit ja peruskoulut ovat huomenna kiinni. Ajankohdan lisäksi nousee esiin siis toinen, olennaisempi, seikka, joka kytkee elokuvan kehyskertomuksen ja edellä todetun toisiinsa: kristillisyyden traditiouomassa kulkevalla lestadiolaisuudellakin on seuraajiensa määrään nähden suurempi vaikutus suomalaisessa uskonnollisessa - ei siis vain kirkollisessa - ilmapiirissä.

Kaikista olennaisin rinnastus liittyy kuitenkin jo mainittuun ajankohtaiseen teemaan, katumukseen ja sovintoon. Vanhoillislestadiolaisuus - jonka "konttoriksi" ristitty keskustoimisto on Oulussa ja siten omilla Suomen kotikulmilla - painottaa tunnetusti kasteen kustannuksella parannuksentekoa ja rippiä kynnyksenä uskoon ja seurakuntaan, jossa "valtakunta" on jo läsnä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siunausta pyytävä syntinen, jolle julistetaan "Jeesuksen nimessä ja veressä" syntien anteeksiantamus, "saa olla uskomassa" kaikki synnit anteeksiannetuiksi. Näin elokuvassa tehtiin takaisin yhteisöön palaavan Marian kohdalla: anteeksi annettiin alkoholin käyttö, kiroilu, valehtelu, meikkaaminen, esiaviollinen seksi tai sen himo, rytmimusiikin kuuntelu ja tanssiminen, kuten myös yleisesti ottaen "pilkkaajien pöydässä istuminen", seurojen vältteleminen ja siten auktoriteetin vastustaminen.

Anteeksiantoon liittyy siis se olennainen kynnys, ettei synti ei ole vain sydämen luopumista Jumalasta ja hänen tahtonsa mukaisesta elämästä vaan erityisesti siitä yhteisöllisestä elämänmuodosta, jota pidetään "uskomassa olevalle" sopivana. Tosiasiassa syntien anteeksianto siis julistetaan ja on olemassa vain tämän yhteisön sisällä. Jossain määrin samoin kuin esimerkiksi New Yorkissa vahvasti edustetussa ortodoksijuutalaisuudessa, usko, seurakunta ja valtakunta yhdistyvät tavalla, jossa uskonnollis-kulttuuriselle pohjalle syntynyt sosiaalinen verkosto määrittää ei vain uskonnollisen ja moraalisen vaan myös sopivan elämäntavan nyansseineen. Ja juuri tämä viimeinen muodostaa rajan "valtakunnan" ja "maailman" välillä.

Ortodoksijuutalaisuushan on nimitys, jota 1800-luvun lopulla alettiin käyttää uudistusmielisten ns. reformijuutalaisten pyrkimyksiä vastustavista. Reformijuutalaiset - joita Yhdysvalloissa on pääosin - ajoivat heprean sijaan kansankielisyyttä, synagoogapalvelusten ja perinteiden uudistamista uskon sitomiseksi moderniin, muuttuneeseen maailmaan. Eräässä mielessä kyse oli siis paitsi traditiokeskeisen ja kontekstualisoivan ajattelutavan, myös ekskluviisisen ja inklusiivisen ajattelutavan erosta. Otetaan siis hetken ajaksi peiliksi ortodoksijuutalaisuus, lähinnä eksklusiivisena sosiologisena rinnakkaisilmiönä. Kummassakin - siis ortodoksijuutalaisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa - on kyse toisaalta uskonnonharjoittamisen saamasta muodosta, toisaalta rajaavasta ulkouskonnollisesta perinnetraditiosta.

Lyhyt, useasta lähteestä koostettu kuvailu siis ensin: Ortodoksijuutalaiset käyttävät itsestään mielellään nimitystä "Tooralle uskolliset". Jo tämä kertoo siitä, että keskeisin ajatus on pitäytyä uskon puhtauden ja sen "oikeana säilyttämisen" vuoksi perinteessä. Toora eli "Laki" tai "Opetus" on annettu Moosekselle virheettömässä muodossa ja siksi kaikkia sen ohjeita tulee noudattaa. Erityisen tärkeää on sapattisäännösten noudattaminen. Näihin edellisiin liittymättömät ulkonaiset piirteet ovat kuitenkin myös mielenkiintoisia. Säännönmukaisesti suurten perheiden lisäksi ortodoksijuutalainen on hyvin helppo tunnistaa esimerkiksi vaatetuksesta, hiuksista ja miesten poskikiharoista. Suuri musta huopahattu ja -takki, suuri valkoinen paita ja kirja kädessä erottuu New Yorkin metrotunneleiden monenkirjavasta ihmismassasta kuin huutomerkki. Keskeistä on kuitenkin huomata tämä: ortodoksijuutalaisen miehen "uniformu" ei suinkaan ole Tooran määräämä vaan 1800-luvun Itä-Euroopasta. Aksidentaalisesta onkin tullut substantiaalista. Joinakin elämänmuotoa merkittävästi ohjaavina muina kysymyksinä ovat niin seksuaalisuuden kuin viestintätekniikan arbitraarinen kohtaaminen.

Mikä tässä tuntuikaan tutulta? Viimeisimmästä auki kerien: oma juonteensa tänään nähdyn elokuvan kokonaisuuteen liittyy tietysti siinä, että elokuva jo kerronnan muotona kuuluu niihin, joita "uskomassa olevan" tulisi välttää omalla kohdallaan. Siksikin siis nimi "kielletty hedelmä". Muitakin vältettäviä toki on, edelleen, kuten taannoin ns. teatterijupakan osalla selväksi kävi. Tai siis, mitään kieltoahan ei asiasta ole olemassa. Sen sijaan asia ilmaistaan kiertoteitse, kuten erään ajoittain kuumana käyvän keskustelupalstan kommentti toteaa: "Ei elokuvat ole uskovaiselta kiellettyjä. Mutta uskovainen ei halua saattaa itseään kiusaukseen katsomalla elokuvan." Ja koska elokuvan katsominen olisi kiusaukselle alttiiksi asettumista ja siten jo oven avaamista luopumuksen tielle astumiseen, ei elokuvan katsominen ole siis "puhtaan omantunnon omaavalle" sisäisen mallin mukaan sallittua. Mutta sitä ei siis ole kielletty.

Hiljaisten sääntöjen ja tapauskollisuuden noudattamisen ulkopuolelle astuminen on se, mitä elokuva pyrki puolestaan Raakelin kautta tuomaan esiin. Koska kyse on elämäntulkinnan kokonaisuudesta ja omaksutusta, intensiivisestä kulttuurimuodosta, ei sen arviointi ja omakohtainen muovaaminen suinkaan ole helppoa. Ja siksi "maailmaan" menevien eksyneiden lampaiden osalle jää "uskosta luopuminen" ja äidin kommentin mukaan "helvetin liekeissä palaminen" - vaikka liikkeen ulkopuolisten silmissä he lähinnä olisivat tehneet pesäeroa liikkeensä ulkouskonnollisiin piirteisiin. Sisäisenä psyykkisenä prosessina asia toki saattaa myös tuntua uskosta luopumiselta, esimerkkinä tästä Marian sisko, jäähän joka tapauksessa paljon kuin erilaisen maailman ja joka tapauksessa erilaisen maailmantulkinnan piiriin. Toisaalta Raakelin samanaikaisissa ikävän kyynelissä ja vapautuneen helpottuneessa hymyssä paljastuu myös se, että itse usko ei ole kahlehdittu saarnamiehen julistamaan synninpäästöön.

Monella eri tavalla ajattelevien, liikkeen piirissä elävien yhteen nippuun laittaminen olisi epärehellistä - vaikkakin ei-lestadiolaisena, tunnen ulkoapäin itsekin pikkuhiljaa voimakkaammaksi käyvän keskustelun moninaisuuden ja vaikeuden - mutta joitain usein toistuvia piirteitä on pidettävä jollain lailla olennaisina, myös vanhoillislestadiolaisuudessa. Siksi pyydän jo etukäteen anteeksi mahdollisia tunteiden tyrskyjä, joita tämän kielletyn hedelmän puolijulkisella haukkaamisella itse tuotan. On kuitenkin välttämätöntä jäystää ja nielaista se pala, joka on nyt jo tullut irti puraistuksi.

Uskonmaailman yhteisöpainotteisuus heijastuu ympärillä olevaan "maailman" tai "maailmallisen" torjuvana ylivarovaisena asenteena ja muodostaa samalla tästä kategorisen uskonsäännön. Käytännön paradoksi piilee siinä, että "kulttuurin" vastaisuus juuri synnyttää tietyn selvärajaisen alakulttuurin. Muutos edustaa mahdollisuutta jonkin vieraan, uskoa rapauttavan elementin omaksumiseen ja siksi on parempi käyttää vaikkapa vuoden 1776 Pipliaa. Samalla varovaisuusperiaatteen logiikalla ei käytetä korvakoruja tai meikata, parta jätetään kasvattamatta, hiuksiin ja myös vaatteisiin liittyy tietty ajattelumalli, musiikki jakaantuu "tunnustettuun" tai "kannatettavaan" ja sitten siihen mitä ei tunnusteta tai kannateta. Ajatusmaailman keskeisinä - sinänsä erittäin hyvinä, mutta hiljaisen välttämättömyyden vuoksi jollain tasolla yhteisössä julki tuotavina ja siten lukittuina - kiintopisteinä tulee olla perhe, isänmaa ja parhaansa tekeminen. Eikä vain parhaansa tekeminen vaan menestyminen. Siunaus kun saa näkyvän muodon monin eri tavoin. Mutta keskeiseksi kysymykseksi tässä kohden nousee se, mikä kaikki olikaan siunauksen "alla" ja mikä oli sen "takana"? Oliko sen välittäjänä Jumalan Sana vai Seurakunta vai jossain määrin molemmat?

Oman vastauksensa antaa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen "näin me uskomme" -palsta: "Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että Pyhä Henki toimittaa vanhurskauttamistyön evankeliumin välityksellä. Jumala vanhurskauttaa syntisen seurakunnassaan. Seurakunnalle ja sen jäsenille on Jeesus antanut sovituksen viran. Evankeliumin julistamisen virka on Pyhän Hengen virka. Hänen omansa käyttävät tätä valtuutusta."

Siis: evankeliumi vanhurskauttaa, mutta Seurakunta pitää evankeliumin hallussaan. "Hänen omansa" ovat saaneet valtuutuksen sen käyttämiseen. Sen kuulemisesta syntyvä usko säilyy hyvässä ja loukkaamattomassa omassatunnossa ja loukkaamaton omatunto on puolestaan puhdas silloin kun se on sitä Seurakunnan edessä. Näin kai tämä pitää tulkita. Mutta kuka mittasikaan sen omantunnon puhtauden? Ettei olisi niin, että Seurakunnalla on oma kielletty hedelmänsä hyvän ja pahan tiedon puussa? Vaan mitä tästä kohdasta pitikään ajatella: "Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma"? Tarkoittiko se hyvän ja pahan mestariksi ryhtymistä vai siihen ryhtymisen välttämistä?

Noh, luomiskertomuksen innoittamana on kai lopuksi syytä palata alkulähteille ja juutalaisuuteen. Jom Kippuria eli Suurta sovituspäivää vietetään nimittäin kymmenen päivää juutalaisen uuden vuoden jälkeen. Tämän kymmenen päivän "pyhien päivien" jakson päättävänä Sovituspäivänä noudatettiin muinoin rituaalia, jonka päätteeksi ylipappi siirsi kansan synnit pukin kannettavaksi autiomaahan - siis syntipukin kannettavaksi. Olisiko niin, että jotain on tästä traditiosta siirtynyt myös meidän aikoihimme, niiden käsiin jotka kielletystä hedelmästä ovat oman ylipapillisen palasensa haukanneet?