Ground Zero

Elämän nollapisteessä on kaikki ja ei mitään. Ei mitään siksi, että ei ole olemassa ulottuvuutta. Kaikki siksi, että tämän tyhjyyden varassa lepää ymmärrys olemassaolosta ja sen kaikkeudesta. Ajatuksena mielenkiintoinen, tosin vaikea. Sitä pitää siis täsmentää: mikä on "elämän nollapiste"? Singulariteetti, creatio ex nihilo, kantasolu, ehkä ajatus itsen olemassaolosta? Kaiken tämän voi jättää hetkeksi sivuun, kun asiaa lähestyy yleisinhimillisen kokemuksen tasolta. Sellainen on myös syvä intuitio, "insight" tai "Anschauung".

Silloin kuin itselle valkenee kertarysäyksellä koko aiemman havainto- ja ajatusmaailman tyhjäksi tekevä seikka, ollaan nollapisteessä. Jossa on kaikki ja ei mitään - sillä maailmaa koskevan ymmärryksen yllättävä täyteys heijastuu paradigman muutoksen puhtaaksi pyyhkimän käsitteellisen tyhjyyden peiliin. Enemmän läsnä kuin koskaan missään ja silti erossa kaikesta jolla on nimi.

Tästä seuraava puoli-akateeminen kysymys olisi "mitä ihmettä?" Eikös sen pitänyt olla niin, että käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja varsinkin siten, että havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita? Jos ei ymmärrystä voi eksplikoida, pukea sanoiksi, mitä se sellainen ymmärrys on? Harhailua sokeana pimeässä, niin kai sitten. Mutta tätä en halua hyväksyä kokonaan, ja miksi en? Koska en usko sen kaikenkattavuuteen.

Ajatellaan vaikka koulutiensä nollapisteessä olevaa nuorta poikaa. Hänellä voi olla kokemusperäistä tietoa niin ihmisten kanssa toimimisesta kotona ja kavereiden parista kuin ryhmätoiminnan rutiineihin tottumista päivähoidosta. Sanoiksi purettujen kokemusten pohjalta voidaan ennakoiden kuvailla toimintaa myös vieraskielisen koulun oppilaana. Tämä ei kuitenkaan millään lailla vastaa itse kokemusta koulusta, jonka kynnyksellä seisotaan juuri nyt - ja josta pitää askeleen myötä heittäytyä maailmaan, joka peruuttamattomalla tavalla on erilainen kuin se jossa vasta oltiin.

Tätä kokemusta ei voi käsitteellistää. Se on nollapiste, jonka kokemuksen tiiveys on mittaamaton. Nollapiste, jossa maailmaa kokonaisuutena koskevan erilaisen ymmärryksen yllättävä täyteys heijastuu käsitteellisen tyhjyyden peiliin. Nollapiste, jossa itsen suhde "muuhun" on olemassa, mutta sanoiksi pukemattomalla, "toisella" tavalla.

Tästä päästään vielä eteenpäin, ei-sanottavissa-olevasta kohti ei-ajateltavissa-olevaa. Nollapisteen tämä lukko avautuu, kun immanenssin, tämänpuolisen, ja transsendenssin, Kokonaan Toisen, rajan rikkova avain otetaan esiin: "finitum capax infiniti".

Se, että rajallinen voi sisältää rajattoman, on järjelliselle paradoksi. Ja lipsuvaisemmalle dialektiikkaa. Mutta joka tapauksessa luterilaisen sakramenttiteologian olennainen osa. Ja kun "mysteerio" on sakramentin toinen, osuva nimitys, voidaan elämän nollapiste löytää uudelleen, ei sanoitettavissa eikä ajatuksella ymmärrettävissä, mutta uskon hypyn myötä uudenlaiseen maailmaan vievänä ja siten koettavissa olevana salaisuutena. Sitä eittämätöntä vaaraa, että unohdetaan tämän salaisuuden "patologian" olevan mahdotonta, on mahdollista väistää palaamalla puhtaan kokemuksen alueelle.

Syyskuun 11. päivänä ei täällä ole mahdollista olla kohtaamatta ajatusta siitä, että Ground Zero tarkoittaa intensiivisen ja voimakkaan - jopa räjähtävän - muutoksen lähtökohtaa tai keskustaa, nollapistettä. Sen lisäksi se tarkoittaa symboliseen asemaan noussutta tilaa, jossa World Trade Centerin kaksoistornit seisoivat vielä kahdeksan vuotta sitten. Se, mikä lähestyy ei-sanottavissa-olevasta ja ei-ajateltavissa-olevasta kohti ei-enää-koettavissa-olevaa, löytyy tämän olemattoman kaksoistornin juurelta. Tai pikemminkin tornin ja sen juuren väliltä: pelon ylittävä hyppy uudenlaiseen ja juuri hypyn myötä uudenlaiseksi tulevaan maailmaan.

Uskon, että tässä pisteessä on paljastunut puhtaasti se, mitä ei kokemuksessa voi käsitteellistää - sitä, että tyhjyyden varassa lepää ymmärrys olemassaolosta ja sen kaikkeudesta. Tässä on silloin kaikki ja ei mitään. Enemmän läsnä kuin koskaan missään ja silti erossa kaikesta jolla on nimi.

Gedanken ohne Inhalt sind ganz voll, Anschauungen ohne Begriffe sind ganz sicher erkennbar - oder was, herr Kant?