Killington

Saimme kuin saimmekin aikaiseksi hiihtolomareissun. Ihanaa ja tärkeää on ollut viettää löysää aikaa kotonakin, mutta pieni irtiotto ei tee pahaa virkeän porukan energisyydelle. Koska hiihtolomaviikko on muillakin, ei kohtuuhintaista majoitusta ollut liian helppo löytää, joten vietimme lauantaina tuntikausia surffaillen nettisaitilta toiselle. Lopulta vaihtoehdoksi valikoitui Vermontin toiseksi korkein huippu Killington ja sen ympärille rakentunut laskettelukeskus.

Jo sunnuntaina pakkasimme tavaramme niin valmiiksi kuin mahdollista, jotta lähtö maanantai-iltapäivänä olisi mahdollisimman jouheva. T ja Pikku-O kävivät aamupäivän opiskelemassa ja 'opiskelemassa', E ja Iso-O olivat suuressa talossa monta kertaa aivan liian lähellä toisiaan saaden aikaiseksi reippaasti kymmenen eriasteista kahnausta, ja minä opiskelin, minkä kahnausten selvittelyiltä ja loppupakkaamiselta kerkesin. Kolmelta pääsimme lähtemään.

Hieman yli kolmen tunnin ajomatkan jälkeen saavutimme Killingtonin laskettelualueen. "Täällä on lunta!" iloitsi T nähdessään maassa ja metsissä juuri ja juuri maanpeittävän lumivaipan. Takapenkin riemuksi emme menneet ensimmäisenä hotellille, vaan kiertelimme ympäriinsä seutua haltuunottaen:"Miksi meidän pitää istua täällä tyhmässä autossa ja vain odottaa?" Lopulta olimme hotellilla. Asettumiseen ei mennyt kauan; kymmenessä minuutissa jokainen nurkkaus ja kaappi oli selvitetty ja piirustusvälineet tai kirja kaivettu esiin. Söimme mukaanotetun ja pienessä keittiönurkkauksessa helposti esiinlaitetun lasagnen, salaatin ja karpalopiirakan, minkä jälkeen oli aika alkaa nukkua. Rauhoittuminen kävi tällä kertaa tavanomaista helpommin.

Hotellissa tarjottiin aamupala puoli kahdeksalta. Sitä ennen olimme jo valmistaneet päiväeväät, laittaneet tavarat kasseihin ja pukeneet lasketteluvaatteet päällemme. Aamupala (joka ei suinkaan ole täällä itsestään selvyys) oli aivan kelpoinen, vaikkei toki verrannollinen suomalaisen hotellin tarjontaan ja esillepanoon. Kaksikymmentä yli kahdeksan olimme autossa kohti kolmen mailin päässä olevaa ala-aseman parkkialuetta. Ei ihan huono saavutus.

Vaikka on hiihtoloma-aika, minkä myös majoitusta varatessamme kohtuuhintaisten paikkojen puutteesta huomasimme, ei rinteissä yllättäen ollut lainkaan tungosta. Ehkä tämä lumeton talvi on karkoittanut ihmiset muihin touhuihin. Meillehän se vain sopi. Saimme auton sen verran lähelle, että pystyimme suoraan kantamaan monokassimme ja suksemme ala-asemalle. On ihana nähdä, miten jokainen - Pikku-O mukaanluettuna - ymmärtää sanomatta ottaa vähintään omat suksensa ja lähteä niitä kohti suksitelinettä kantamaan.

Killingtonin alueella ei ole erillisiä lippuja hieman helpommille rinteille, kuten monella muulla New Englannin alueen mäellä (Mount Sunapee, Cannon Mountain ja Wachusetts Mountain), joten koko iso alue oli kaikkien meidän käytössämme. Laskimme koko perhe yhdessä aamupäivän, mikä oli ihanaa, varsinkin, kun aurinko paistoi, ei juurikaan tuullut ja rinteet olivat hyvässä kunnossa. Pikku-O:lle kilometrien mittaiset rinteet olivat suuri haaste, ja parin tunnin jälkeen hieman aikaistettu lounastauko tuli tarpeeseen. Lounaan jälkeen laskimme vielä kertaalleen yhdessä kabiinin ala-asemalle, matkustimme sillä ylös ja päästimme T:n puikkaamaan mustille rinteille. Pitkä matkamme alas sujui katastrofaalisen huonosti. Pikku-O oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut tehdä käännöksiä, joten jouduin suurilta osin pitämään häntä jalkojeni välissä. Melkoista reisi- ja kärsivällisyystreeniä laskea huonossa asennossa n. 15 kg lisämassan kera kuunnellen jatkuvaa surkeaa, kyynelten värittämää valittamista! Soitin alhaalle päästyämme T:lle, joka tuli pikaisesti hakemaan totaalisen pitkästyneet E:n ja Iso-O:n mukaansa. Pikku-O:n lepotauon aikana he pääsivät laskemaan selvästi heitä ilahduttaneen keskivaikean rinteen, ja pystyimme porukan rauhoituttua jälleen päästämään T:n omille reissuilleen loppuajaksi. Me muut laskimme vihreän rinteen hieman helpomman tuolihissin ala-asemalle, jossa me Pikku-O:n kanssa jäimme kannustamaan E:n ja Iso-O:n lähdettyä vielä kertaalleen kahdestaan ylös. Puoli tuntia heillä meni tähän matkaan, mikä kertoo hissin ja rinteiden pituudesta, mutta sitten saivat hekin tarpeekseen. Varusteidenvaihto sujui tavanomaista mukavammin, sillä ala-asemalla oli ilmainen jäätelötarjoilu; jokainen sai isoon, kolmen pallon jäätelökippoonsa valita vaikka minkälaisen koristuksen. T tuli pian jälkeemme, ja puolen tunnin päästä hissien sulkeutumisesta pääsimme hyvin matkaan.

Vaikka Pikku-O oli niin väsynyt laskettuaan enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteensä, jaksoi hän autosta heiluttaa Killingtonille ja kertoa, kuinka kiva oli olla laskemassa. Hah hah. Ei ihan siltä tuntunut kaiken sen itkemisen ja valittamisen keskellä. Hauskaa, että lopputunnelmaksi silti jäi ajatus siitä, kuinka hienosti oli sujunut ja kuinka mukavaa oli ollut.