Jälleen yksi lumeton viikko

Pääni on pökkyrässä liiallisen kuormituksen sekä torstaina alkaneen asentohuimauksen vuoksi, joten blogikirjoitus on syytä pitää yksinkertaisena. Haastetta tästä kirjoituksesta ei (niinkuin ei kirjoituksistani muutenkaan) ole mahdollista löytää. Sen puolen jätän suosiolla monimutkaiselle miehelleni.

Tästä monimutkaisesta miehestä on helppo aloittaa. T:n mökkiviikonloppu miesporukalla oli ollut hauska. Rinteisiin oli päästy molempina päivinä, vaikka illanvietoissa olikin samoja elementtejä kuin suomalaisessa versiossa. Laskupäivien pienenä miinuksena oli ollut luonnollisen lumen puute, mutta se nyt vain on otettava annettuna; jos lunta ei kerran ole, sitä ei ole. Mukavan viikonloppunsa jälkeen T on pusertanut väitöskirjaansa kiihtyvällä tahdilla:"Voisipa sulkeutua pariksi viikoksi johonkin luostariin, jossa vain ruokakello välillä kilistäisi, eikä tarvitsisi puhua kenenkään kanssa mitään". Ymmärrän. Meidän kotimme ja normaalielämämme on aika kaukana luostarin rauhallisuudesta. Ja ehkä se T:n kohdalla on ihan hyväkin juttu. (Onneksi T ei ole tajunnut, että tuollainen luostari ei ole meiltä kovin kaukana - Boston Collegen Jesuiittaluostari St. Mary's Hall:issa on maailman suurin jesuiittayhteisö.)

Itse olen paljon yksinkertaisempana ihmisenä yrittänyt selviytyä itse itselleni kasaamista velvotteista. Huhtikuun alussa eteentuleva USMLE Step 3 alkaa jo hiostaa takaraivolla. Maaliskuun puolivälissä selviävä Residency Match-tulos saa ajatuksen laukkaamaan sfääreihin, vaikka mahdollisuuteni onnistua niin vähäiset ovatkin. New Orleansin kokouksen posterivalmistelut ovat aivan alkutekijöissään, ja muutenkin työaikani tuntuu valuvan täysin toissijaisiin touhuihin ajan laukatessa samalla kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Ja kaiken kukkuraksi ilmoittauduin jälleen englanninkielikurssille, joka nappaa yhden pitkän illan viikossa. Kun tämän kaiken päälle kasaa perhe-elämään liittyvän rutiinipuristuksen sekä monenlaiset byrokraattiset kiemurat, ei ihme, että pää on pökkyrässä ja ympäristö pyörii silmissä.

Mutta onneksi meillä on niin ihanat lapset! E on jälleen viikossa, pitkistä koulupäivistä huolimatta, lukenut yhden Harry Potter-sarjan kirjan kannesta kanteen. Jokainen ylimääräinen minuutti aamutoimien ja kouluunlähdön tai iltatoimien ja nukkumaanmenon välillä on kulunut nenä kiinni kirjassa. Nyt on enää sarjan seitsemäs ja viimeinen osa jäljellä, ja se haetaan tänään kirjastosta. Saa nähdä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Meneekö lukuinto kokonaan vai löytyykö jotain korvaavaa? Lukemisen hyvänä vastapainona toimineet laskettelureissut Nashoba Valley:n hiihtokeskukseen päättyivät edellisellä viikolla, joten hän pääsi palaamaan jälleen espanjankielen pariin. Olikin melkoinen harmi, kun nämä kaksi asiaa menivät päällekkäin. Ja pieniltä haavereilta ei ole E:kaan onnistunut välttymään. Hakiessani häntä eräänä iltapäivänä iltapäiväkerhosta (MRASP) istui hän jääpussi huulen päällä ja näytti surkealta. Niin surkealta, että Pikku-O meni heti spontaanisti halaamaan. Pelin tiimellyksessä kaverin pää oli kopsahtanut E:n huuleen siten, että hammas oli mennyt siitä läpi. Jouduin allekirjoittamaan tapahtumaraportin. Haaveri oli onneksi kuitenkin sen verran minimaalinen, että verenvuoto tyrehtyi jo ennenkuin pääsimme koululta lähtemään.

Iso-O on yrittänyt selvitä vahvojen tunteidensa kanssa entiseen tyyliin. Kaikki on aina joko maailman parasta tai maailman kamalinta. Koulu sujuu kyllä erinomaisen hyvin tunteista huolimatta, ja välillä naurammekin ajatukselle, että Suomessa matamimme olisi vielä päiväkodissa. Eilen Iso-O valisti meitä Yhdysvaltain ensimmäisen (George Washington) ja kuudennentoista presidentin (Abraham Lincoln) pituuksista. Tärkeä tieto. Ja seuraavassa lauseessa hän siirtyi puhumaan oman Hello Kitty-pehmoeläimensä tai itse edellisenä viikonloppuna kaverin kotisynttäreillä tekemänsä nallen ihanuudesta.

Pikku-O vietti sadannen preschool-päivänsä maanantaina syömällä pizzaa. Hän sai myös oman 100 dollarin setelin, jossa oli Benjamin Franklin:in sijaan Pikku-O:n oma kuva. E ja Iso-O olivat hieman kateellisia, mikä lisäsi setelin arvoa Pikku-O:n mielessä. Heti seuraavana päivänä juhlittiin ystävänpäivää, joten viikonalku oli yhtä karnevaalia. Kopsahdus maanpinnalle tapahtui kotona, kun pieni luiskahti vessanpöntöltä kädet edellä suoraan roskapönttöön ja sai kaikkien muiden kasvoarpiensa vierelle uuden viiltohaavan nenänvarteen. Viikon lausahdus:"You can't catch me!"

Viikon epämiellyttävin asia oli jättilaskun maksaminen vuosien takaiseen talokauppaamme liittyen. No, se on nyt maksettu, joten olemme ostajiemme suuntaan sujut, ja koska talokaupasta on viimein kulunut yli viisi vuotta, emme enää koskaan joudu tuon talon suhteen millään muotoa maksuvelvollisiksi. Jihuu! Vähän tosin mietityttää, että olikohan nykyisten omistajien hyötyä lähteä tähän prosessiin, jossa loppujen lopuksi kaikki muut paitsi lakimiehet olivat häviäjiä. En usko.

Epämiellyttävään ei ole mukava kirjoitusta päättää, joten päätän sen positiiviseen. E:n ja Iso-O:n talviloma alkoi ja maanantai on President's Day:n vuoksi vapaa itsellänikin. Boston College jatkaa sinnikkäästi oman linjansa vetämistä, eikä huomioi kansallisia vapaapäiviä. Niinpä T:lla ja Pikku-O:lla on maanantai (ja luonnollisesti koko muukin viikko) täyttä työskentelyä. Jokin päivä pidämme kuitenkin vapaata koko porukalla, ja lähdemme jollekin kukkulalle laskemaan. Niin, vaikka sitä luonnollista lunta ei olekaan.