Hääpäivä - taas

Pari päivää plussalla ja rankka sade yöllä teki tepposet meidät pihatiellemme. Sitä pitkin ei pysty kävelemään; kengänpohjat eivät ota yhtään kiinni. Samanlaista on kaikkialla. Niinpä kävin hakemassa A:n meille autolla jo ennen kymmentä aamulla. A:n saapuminen otettiin sellaisella riemulla vastaan, että lähtöämme ei juuri huomattu.

Toisistamme tukea ottaen vaapuimme kohti metroasemaa. T oli varannut meille pöydän Bostonin toisiksi korkeimman rakennuksen, Prudentialin 52. kerroksen ravintolasta, sen sunnuntaibrunssilta. Hienot näkymät ja pilvetön auringonpaiste sai Bostonin näyttämään tavanomaistakin mukavammalta. Itse katselin Charles Riverin yli Cambridgen puolelle, T keskustan yli lähisaarien kautta aina avomerelle saakka. Samalla nautimme kolmen ruokalajin taideannokset (=hieno asettelu, tosi vähän syötävää) shampanjan siivittämänä. Alkupalana T:lla oli savulohileipä, itselläni mozzarella-salaatti, pääruokana molemmilla hummerimunakas ja jälkiruokana T:lla limepiirakka ja itselläni creme brulee. Ravintolasta alas laskeuduttuamme kävelimme hieman lähiympäristössä, kävimme kahvilla hieman T:n tunnelmaa latistavasti Starbucksilla, ja kävelimme lumisen Boston Common-puiston läpi metroasemalle. Aikaa oli mennyt sen verran, että oli syytä hypätä metroon. Oli ihana olla kahdestaan liikkeellä.

Lapsilla oli mennyt hyvin. Yhdessä A:n kanssa takapihalle oli rakennettu hieno lumipotero. Porukka löytyi yläkerrasta piirtämästä ja suomalaista musiikkia kuuntelemasta (PMMP:n Puuhevonen). A ei varmasti päässyt kolmikkomme kanssa helpolla, mutta siitä huolimatta hän kertoi mielellään tulevansa uudestaan. Suurkiitokset jälleen kerran, A!

Nyt on jälleen yksi hääpäivä vietetty. Illasta katsoimme yhdessä Super Bowl-ottelun ensimmäisen puoliajan. Lapset olivat pukeutuneet erilaisiin urheiluvaatteisiin: E:lla oli päällään BC:n paita ja pipo(!) sekä Patriotsin lippu, Iso-O:lla T:n BC-paita, ja Pikku-O:lla Suomi-paita sekä itsetehty lippu. Puoliajalla oli pakko siirtää kolmikko iltapuuron kautta nukkumaan, sillä huomenna on ilmeisesti ihan tavallinen koulupäivä.

Jälkikirjoitus: Sain loppuviikosta kuulla, että abstraktini on hyväksytty AAN:n kongressiin Havaijille suulliseksi esitykseksi. Meno sinne on niin kallista ja aivan keskellä T:n lukukautta, että joudun menemään yksin, vaikka erityisesti E on monta kertaa tuonut esiin, kuinka kiva olisi päästä Havaijille (yksi luokkakaveri on sieltä kotoisin). Lento kestää 13 tuntia suuntaansa. Mutta, aikamoinen juttu vai mitä. Olen melkoisen innostunut. Voi tosin olla, että vähän jännittää, kun esityshetki lähestyy.