Ei tietysti ole aivan sama, seuraako talousuutisia piinkova pörssi- tai markkina-analyytikko, niitä myös tuottava suursijoittaja vai eläketurvaa ja pientä lisäbonusta etsivä osakesäästäjä - saati perheen talouspäätöksiä varten sopivia signaaleja hakeva kulttuurifilosofian jatko-opiskelija. Mutta toisaalta, vaikka mahdollisuudet vaikuttaa joko omaan tai edustamansa korporaation talouteen ovat luonnollisesti hyvin erilaiset, asenne jollain kummallisella tavalla ainakin oman tuntumani mukaan on sama. Kyse on sen ongelman ympärillä pyörimisestä, voiko talouden tulevaisuutta ennustaa. Jollain toisella on kyse satojen miljoonien omaisuusmassan hallinnasta, minulla muutamien tuhansien eurojen siirtämisestä oravannahkoja dollareissa laskevalle yhdysvaltalaiselle pankkitilille. Mutta pelille antautuminen on samankaltaista.
Toisaalta tässä piilee juuri se kohta, jota itse olen pyrkinyt pitämään mielessä - erityisesti kun kyse on välinearvoisesta hyödykkeestä, ei itseisarvoisten subjektien tai arvojen kanssa elämisestä. Hans-Georg Gadamerin pelianalogia joskus takavuosina korvan taakse jääneenä on sanottava myös tämä: mahdollista on, että kadottaa itsensä pelin syövereihin, niin kuin monelle on epäilemättä myös käynyt. Peliä ei Gadamerin mukaan nimittäin ole mahdollista pelata, jos siihen suhtautuu objektina, kohteena, joka etäännytetään subjektista, siis vaikkapa "minusta". Jotta peliä todella pelattaisiin, täytyy siihen suhtautua vakavasti. Tämä tarkoittaa ”itsensä kadottamista”, subjekti/objekti tai havaitsija/havainnoitu -jaottelun hämärtämistä suhteessa peliin. Siihen täytyy sulautua. Gadamerin esimerkin mukaan ei ole mahdollista, että nyrkkeilijä käyttäytyy ikään kuin hän tahtoisi tyrmätä vastustajansa. Nyrkkeilijä todella tahtoo tehdä sen - tai tulee ottaneeksi vastustajalta kunnolla pataan.
Mutta mielenkiintoisempi ajatus seuraa tätä edellä sanottua. Gadamer toteaa, ettei pelissä ole olemassa subjekteja. Pelaajat ovat hänen näkemyksensä mukaan ainoastaan tapa, jolla peli "saa olemisensa". Pelin ideana on, että subjekti ”jättää itsensä” ja ”antaa itsensä” pelille. Pelin todellinen subjekti ei olekaan pelaaja, vaan peli itse. Kolikoita taskunsa pohjalla pyörittelevä kuluttaja suostuu siis talouden suuren, mutta vakaasti omaa tehtäväänsä toteuttavan "näkymättömän käden" ohjailtavaksi kun käy kioskilla hakemassa maitopurkin. Hän on silloin osa markkinoiden suurta kuvaa - jättänyt itsensä niiden haltuun.
Peliä ei siis toisin sanoen varsinaisesti pelata, vaan peli pikemminkin itse ”pelaa” pelaajansa. Peli muodostaa siten oman maailmansa, jonka puitteissa toimitaan. Tämä ”pelatuksi joutuminen” ei kuitenkaan ole luonteeltaan determinististä. Gadamer toteaa ettei mikään peli sinällään determinoi miten sitä (sääntöjen rajoissa) pelataan. Pelaamiseen kuuluu äärettömän varioinnin mahdollisuus äärellisissä puitteissa. Niin kuin jalkapallossa. Säännöt ovat selvät ja tiedetään miten peliä tulee pelata. Luova pelaaja osaa kuitenkin käyttää peliä hyväkseen "lukemalla" sitä ja antaa itsensä tulla pelatuksi samalla kun loistokkailla peliliikkeillä saa pelin toteuttamaan itseään aina tuuletuksiin asti.
Se, että peli on suljettu systeemi, ei tarkoita sitä, etteikö peli kuitenkin voisi olla jossain mielessä ”avoin”. Gadamerin mukaan tämä on erittäin tärkeä pelin ominaisuus, juuri avoimuus johtaa merkitykseen. Merkityksen saavuttaa nimittäin ensin ”katsoja”, jonka suuntaan peli on avoin. Peli on representaatio jostain, mutta se samalla on representaatio jollekin. Jälkimmäistä näkökulmaa Gadamer ymmärrettävästi pitää ensimmäistä tärkeämpänä. Se takaa, ettei peli muodostu täysin riippumattomaksi. Avoimuus vastaa siten pelin vapautta - joka myös kietoo katsojat kuteisiinsa. Miksi muuten kuin jonkinlaisten puhdistavien vapaudenkokemusten saavuttamisen vuoksi ihmiset ottaisivatkaan katsojina laumoittain osaa Kärppä-peleihin Oulussa, Liverpoolin matseihin, no, Liverpoolissa tai Red Soxien kamppailuihin Bostonissa. Peli muodostaa oman systeeminsä, mutta se on jokin peli meille (katsojille). Juuri tämä muodostaa pelin merkityksen. Se, että peli ei enää ole ainoastaan peli pelatuiksi joutuville, vaan jokin peli sen ”katsojille”, jotka siten osallistuvat siihen, antaa pelille merkityksen.
Eräänlaiseksi Gadamerin pelianalogian esittelyn huipentumaksi on mainittava, että tämä edellä tehty siirros pelattavasta pelistä "joksikin peliksi" ilmaisee pelin "muodon" (Gebilde), joka Gadamerin mukaan on totuus itse. Tästä nimittäin päästään kiinni takaisin talouteen ja sen tulevaisuuden totuudellisuuteen. Mielenkiintoista olisi jäädä pohtimaan sitä, millainen praktinen totuusarvo talouden kokonaismekanismilla on - se kun on mittapuu, jonka mukaan ainakin läntinen maailma edelleen näyttää käytännössä tekevän ratkaisunsa. Ja toisaalta kiintoisa olisi tämä: me kaikki jotka olemme osa länsimaista talousvetoista yhteiskuntamuotoa, olemme jollain lailla "mukana pelissä". Kuka voisi silloin olla katsoja ja taputtaako hän ihastuksesta käsiään? Entä voisiko olla jokin muu peli, erilainen kuin tämä? Mutta jätetään nämä ehkä toiseen kertaan. Sen sijaan on syytä palauttaa mieleen se, että oman pankkitilin saldon totuudellisuutta ei kannata aliarvioida, ainakaan juuri vuokranmaksupäivän kynnyksellä. Ja siihen liittyy uppoutuminen syvemmälle "itsensä antamiseen" tälle pelille.
Ajoittain esiin pulpahtelevan sanonnan mukaan ennustaminen on vaikeaa - varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Määritelmällisesti ennustamisella ei kuitenkaan tarkoiteta sammakonreisien tai teepurujen tutkimista vaan epävarman tulevaisuuden ennakoivaa arviointia. Monenlaisia, ja etenkin monenlaiseen materiaaliin, perustuvia arvioita on mahdollista esittää itse kunkin. Hankalaksi asian tekee, että sivistyneetkin tahot ovat joskus rankasti harhautuneet. Eräs klassisimpia esimerkkejä lienee se, kun Yalen yliopiston taloustieteiden professori meni juuri ennen 1930-luvun "Suurta Lamaa" ja pörssien käytävillä vain kuiskaten mainittavaa "Mustaa torstaita" loihe lausumaan: "Osakekurssit ovat saavuttaneet pysyvästi korkean tason."
Ja toisaalta, jokainen ulkoilmaihminen on joskus törmännyt siihen, että seuraavien päivien sääennustus olisi aivan hyvin voitu arpoa lottorivin yhteydessä. Ja jokainen markkina-analyytikko siihen, että suhdannevaihtelut näyttävät viettävän varsin hankalasti ennakoitavaa elämää. Kuitenkin, historiassa itsensä luotettaviksi osoittaneita makrotalouden kehittymisarvioita on olemassa - niiden lukuisten lyhyen aikavälin analyysimenetelmien lisäksi, jotka jo niminä palauttavat mieleen lähinnä seemiläisperäisen kielen opinnot ja niihin liittyvän tuskan joskus kauan sitten.
Mutta tuhannen taalan paikka - kirjaimellisesti - on se, milloin eurot kannattaa siirtää käyttövaroiksi Yhdysvaltoihin. Erissä, kyllä, riskin hajauttamiseksi. Mutta joskus ne erätkin on siirrettävä, sillä maassa jossa kaikki on suurta, myös kustannustaso on tämän mukainen. Ainoa tähän liittyvä kysymys - johon innolla odotan kommentteja minua vasta-alkajaa kokeneemmilta talouspelin syövereissä pyöriskeleviltä - koskee euron ja Yhdysvaltain dollarin vaihtosuhteen kehittymistä. Sillä se on syy, joka minut nykäisee avaamaan aamukahvia odotellessa kännykästä talouden uutissivut ja etsimään merkkejä tuulten suunnista.
Ja huomio elämästä on löytynyt sieltäkin. Mitä moninaisempien analyytikkojen ja mittareiden mukaan kurssin pitäisi tulla meidän kannaltamme suosiollisemmaksi - vuoden loppuun mennessä sen pitäisi olla vaihteluvälillä 1,47-1,50. Sinänsä hyvä uutinen, tai siis sivistynyt arvio. Mutta syyt tämän kehityksen perustelemiseksi ovatkin sitten olleet vaihtelevat. Kun eurooppalainen talouslehti taustoittaa kurssin kulloisiakin liikkeitä, tulkisee se tilannetta erityisesti Yhdysvaltojen kasvavan työttömyyden ja jo über-koomisiin mittapuihin paisuneen valtionvelan näkökulmasta. Kun yhdysvaltalainen talouden uutispalvelu puolestaan tarkkailee aivan samaa ilmiötä, ei näistä ole mainintoja lainkaan. Sen sijaan dollarin hiipumisen syyt löytyvät sijoittajien etsiytymisessä dollarin "turvasatamasta" kohti "riskialttiimpia" valuuttoja, kuten euroa, maailmantalouden noustessa - tietenkin USA-vetoisesti - maantieojasta tien pientareelle istumaan.
Tästä perusteiden vaihtelevuudesta voi itse kukin tehdä omat johtopäätöksensä, mutta eräs vaihtoehto - varsin hyvin mahdollinen - on se, että jokainen asiaa omasta näkökulmastaan katsova pyrkii löytämään niitä selitysmalleja, jotka mahdollisimman hyvin palvelisivat hänen omaa kantaansa. Eli epävarman tulevaisuuden ennakoiva arviointi onkin lähinnä sen hakemista, miten pystyn kaoottisen ilmiön keskeltä luomaan itselleni illuusion kokonaisuuden hallinnasta tai ainakin sen ymmärtämisestä. Mutta pelataan nyt kun kerran pallo on kentällä - ja kyllähän sitä potkitaankin. Esimerkki on tosin isojen poikien peleistä eikä enää puistofutiksen harrastelijasarjoista.
Maailmantalouden veturin paikkaa havittelevaa Kiinaa kiinnostaa dollarin heikko menestys jo niin paljon, että Washingtonin vierailulla juuri olleen satapäisen kiinalaisdiplomaattijoukon keskeisin keskusteluteema oli sen varmistaminen, ettei dollari tyystin romahda. Valuuttakurssien lisäksi siis eräänlainen diskurssi tämä talouskin. Eikä Hans-Georgin ajatusten peilaaminen tätä vasten ehkä siksi aivan kummallista olekaan.
"Nur dann erfüllt ja Spielen den Zweck, den es hat, wenn der Spielende in der Spiel aufgeht."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.