Tiistai on roskapäivä

Monenlaisen uusien tapojen opettelun keskellä yksi jokapäiväinen eteen tullut asia on luonnollisesti, mutta harmittavasti, ylijäämämateria ja sen kanssa pärjääminen.

Kun elää, niin siitä jää jälkiä - joista monet tosin ovat ihan toivottujakin. Ei tarvitse edes ajatella taidetta eri muodoissaan tai merkittäviä, ihmiskäden ja -ajatuksen kautta syntyneitä kulttuurikokonaisuuksia erilaisine (arvo)instituutioineen vaan aivan jokapäiväistä toimintaa ja olemista toisten kanssa. Kasvaminen ja kypsyminen tapahtuu merkittäviltä osiltaan suhteessa toisiin ihmisiin ja heidän kehityshaasteisiinsa, ainakin tässä perheessä. Käsittääkseni eräänlaisesta, toivottavasti positiivisesta, jälkien jättämisestä on kyse siinäkin. Jo kuitenkin tämän arkisen "olemisen" tuotteena syntyy oheis- tai ylijäämämateriaalia, jota aiemmin muistan nimitetyn roskiksi tai peräti jätteeksi.

Ihan vain perustiedoksi: Suomen vuosittainen kokonaisjätemäärä 2000-luvun alussa oli noin 83 miljoonaa tonnia. Ilman kaivostoiminnan ja maaseutuelinkeinojen jätteitäkin luku on noin 33 milj. tonnia. Yhdyskuntajätteen osuus on vain muutaman prosentin luokkaa kokonaismäärästä, mutta on kuitenkin noin 2,3 milj. tonnia. Aivan kuten erään ympäristöhuollon ja materiaalitalouden kanssa toimivan yrityksen kehitysjohtaja Mikko Talola taannoin kirjoitti, on kysymys yksittäisen ihmisen ja yhdyskuntien kannalta siis valtavista määristä. Asukasta kohden kertyvän yhdyskuntajätteen määrä merkitsee lähes 500 kiloa vuosittain eli noin viiden kuution röykkiötä. Talolan kommentti johtaakin pohtimaan omien toimintamallien kestävyyttä: "Tällaisen materiaalivolyymin käsittely on osoittautunut kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa haasteelliseksi silloin kun tavoitteena on, että siitä pystytään hyödyntämään mahdollisimman suuri osa ja että loput sijoitetaan turvallisesti ihmisen terveyttä ja ympäristöä vaarantamatta."

En usko, että nyky-Suomessa löytyy kovin montaa ihmistä, jotka eivät ymmärtäisi materiaalikierron päälle. Suurelle osalle se tuntuu olevan osa normaaliksi omaksuttua ajatusmaailmaa, ei enää joidenkin tiukkapipoisten ja elämän mahdollisuuksista vieraantuneiden fanatistien kouhottamista. Toki löytyy niitäkin kylänperukoiden hamstereita, jotka rakastavat tavaroitaan niin paljon, että säilövät vaikka käyttökelvottomiksi ruostuneita autonraatoja läjittäin pihallaan - "koska niillä on tullut ajeltua ja saattaa niistä vielä tehdä jotain". Ja niitä, jotka rakentavat tyhjyyttä humisevaa maailmaansa ympäröimällä itsensä mitä erilaisimmilla materiaalisilla korvikkeilla. Tällaisten umpikollojen ajatusmaailma on varmastikin yksi mahdollinen, mutta amputoi sosiaalisen vastuun ja ympäristöetiikan väistämällä kysymyksiä oman jalanjäljen suuruudesta.

Juuri sen jalanjäljen suuruuden suhteen olin itse monenlaisissa ajatuksissa ennen muuttoa. Yhdysvallat ei tunnetusti ole osannut kantaa vastuutaan kestävästä kehityksestä vaan pikemminkin tahtonut nojata talousvetoiseen ja -keskeiseen ajattelutapaan, jonka kummelimaisittain voi tiivistää lauseeseen "raha tykkää siitä että sitä käytetään". Mitä moninaisemmille tavaroille on markkinat (mm. seinään kiinnitettävälle hammastahnan annostelijalle ja normikuokan korvaavalle poraan liitettävälle puutarhajyrsimelle). Moni asia on varmasti ikään kuin mukavuus/helppous -periaatteen kysynnän ja tarjonnan lakiin yhdistävien markkinoiden - ja tähän puolestaan nojaavan yhdyskunta-ajattelun - sivutuotteena syntyneiden vahinkojen tulosta. Niin voisin ajatella esimerkiksi kaikenlaisten käyttötavaroiden koosta. Täällä todellakin kaikki on suurempaa aina haravasta lautaseen ja jääkaapista autoon (niin koriin kuin moottoriin). Samoin asiat myös tehdään suuremmin. Kotitalouksien arjen toiminta on selvästi muodostunut sellaiseksi, että esimerkiksi autottomuus ei ajatuksellisesti tunnu olevan mahdollista. Autokin tykkää siitä että sitä käytetään, vaikka muutama sata jaardia kerrallaan.

Tähän liittyvä kulttuurinen hämmästyneisyys on tullut useampaan kertaan huomatuksi kun autoa ei itsellä vielä ole. Monen täällä tavatun henkilön ensimmäinen kysymys on esittäytymisten jälkeen koskenut autoa. Että onko sitä ja millainen? Asian ytimenä on - varallisuustason ja identiteetin "profiloinnin" lisäksi - kuitenkin näyttänyt olevan halu tiedustella sitä, kuinka olemme jo päässeet tutustumaan lähiseutuumme ja sen nähtävyyksiin. Olemme varsin hyvin toistaiseksi pärjänneet omien jalkojen lisäksi julkisen liikenteen turvin, joka ainakin Oulun mittapuuhun verraten on järjestetty aivan erinomaisen hyvin ja käyttäjäystävällisin taksoin. Kun autoa ei kuitenkaan ole ollut, ovat kysyjät selvästi useammin kuin kerran ajatelleet meidän viettäneen aikamme vain kodissamme. Onneksi meitä on myös lohdutettu sillä, että auton saatuamme pääsemme varmasti tutustumaan eri paikkoihin - ja erityisesti kauppoihin!

Sen lisäksi, että autottomuus ei siis ajatuksellisesti tunnu paikallisista mahdolliselta, ei se yhdyskuntasuunnittelun johdosta monin paikoin käytännössä olekaan. Siksi nelipyöräinen kumijalka kuitenkin päätynee hankintalistalle. Mutta ajatuksesta, että meidän bio-fyysinen materiaalimme pääsee mahdollisesti polttomoottorin vetämänä kiertämään paikallisia asfalttiteitä, päästään yleisemminkin takaisin materiaalikiertoon: tiistai on roskapäivä. Tiistaisin, viimeksi siis tänään, asuinalueen pikkukaduilla jyristää useammanlaisia ja useamman yrityksen autoja keräämässä ylijäämämateriaalia - myös sitä jätettä.

Kun anglosaksisen maailman jätehuollosta on aiempiakin kokemuksia, pelkäsin muuton myötä joutuvani perheen kanssa jatkuvan huonon omantunnon loukkuun. Skotlannin vuonna tyrmistykseni ehti jo ahdistuksen kautta vaihtua yhdentekevyydeksi, kun samaan mustaan jätesäkkiin ladattiin paperit, biomateriaalit, metallit, lasit ja ylipäänsä kaikki mahdollinen. Ja säkki kannettiin sen täytyttyä kerrostalon ulko-oven viereen muiden mustien jätesäkkien läjään. Onnekseni olen voinut yllättyä positiivisesti.

Voi olla, että oma asuinkuntamme - ja laajemmin asuinseutumme - on jollain lailla "tiedostavampaa" kuin keskimäärin. Näin ainakin meitä informoitiin ennen muuttoa Uuden Englannin maaperälle. Ja totta on, että ainakin pelkoihin ja ennakkoluuloihin nähden olemme saaneet mahdollisuuden löytää toisenlaisenkin yhdysvaltalaisuuden: sen jota ei usein muisteta mainita silloin kun puhutaan ympäristövastuusta ja sen suurimmista haastajista. Oman asuinkuntamme materiaalitalouden ja ympäristönhuollon tunnuksena on "More than Just Recycling". Puoliteologinen sanaleikkikin avautunee sitä hetken pohtiville.

Toistaiseksi voimassa olevien ohjeiden mukaan paperi ja pahvi kerätään erikseen. Lasi, metalli ja muovi (ei tosin muovipusseja) niin ikään, samoin kuin puutarhajäte. Kompostorien hankkimista suositetaan. Tarpeettomaksi jääneet tavarat - huonekalut ja käyttöesineet - voi kunnan kierrätysohjeen mukaan lahjoittaa tai myydä, tätä varten olevaa nettisivua ylläpidetään. Autonrenkaat, kokolattiamatot ja pienet määrät kodeista syntyvää remonttijätettä haetaan erikseen pyydettäessä, aivan kuten jääkaapit, pakastimet, ilmastointilaitteet, hellat ja pesukoneetkin. Käyttökelpoiset maalit on mahdollista toimittaa niiden vaihtopisteeseen! Moraalis-käytännöllisiä ohjeita annetaan, materiaalitehokkuutta suositaan. Pormestari haastaa: "Ennen kuin heität jotain roskakoriin, kysy itseltäsi 'voiko tämän kierrättää?'", samalla kun kierrätyspaperille painetussa lyhyessä tekstissään kahteen otteeseen alleviivaa "kallisarvoisten luonnonvarojen" suojelemista.

Ollaan täällä sitten havainnoimassa Yhdysvaltain "tiedostavaa" osaa tai ei, monella Suomen pienen kunnan kunnanjohtajalla voisi olla tekemistä, että saisi profiloiduttua samalla tavalla ympäristövastuulliseksi - saati käytäntöjen osalla edelläkävijäksi. Apu on nimittäin pian myös tulossa niille, jotka kokevat eri laatikoihin lajittelun työlääksi. Newton siirtyy ensi syksyn aikana kierrätysmalliin, jossa kaikki kierrätyskelpoinen laitetaan samaan keräysastiaan. Single Stream Recycling nojaa erottelutekniikkaan, joka Suomessakin on tunnettua. Voi siis olla, että jo nyt valheelliseksi osoittautuvaa otsikkoa voi joutua muuttamaan tulevaisuudessa entistä suuremmalla syyllä. Mitä jos roska-auto (joita tulevaisuudessa kiertää pikkukaduilla siis entistä vähemmän) ei tulevaisuudessa olekaan enää roska-auto eikä tiistai ole enää roskapäivä? Mitä jos tämä johtaisi ajattelemaan myös hankintalistalla olevien tavaroiden oikeaa tarpeellisuutta? Mitä jos kaikesta tästä seuraisi, että kumitassujen sijaan maan pintaan painuisikin jalanjäljen kuvia? Maassa, jonka kansalainen on painanut jalkansa myös kuun pinnalle, se aivan hyvin voisi olla mahdollista.