Hampaita lähtee!

E:n etuhammas on lähdössä. Kyseessä ei ole ensimmäinen, mutta onpahan ensimmäinen tällä mantereella. Siis hänellä, muuten hampaita on varmasti irronnut täällä monesta syystä. Eräs merkittävä liittyy edellisen blogin teemaan, naapurustoon. Jossain vaiheessa ennen muuttoa keskusteluissa ajoittain vilahti teema "rikollisuus". Kun esimerkiksi lapset ovat Suomen tantereilla olleet hyvin vapaasti ja leikkineet turvallisessa naapurustossa, joko vitsin varjolla tai ihan suoraan joku muistutteli toisenlaisistakin ympäristöistä.

Yhdysvallat on ehkä tullut tunnetuksi kaikenlaisten paukkurauta-pettereiden temmellyskenttänä - eikä varmasti vähiten (ohjaaja Michael Moorelle ominaisesta tendenssimäisyydestä huolimatta) erinomaisen dokumentin Bowling for Columbine ansiosta. Yksi herkimmistä dokumentin kohdista on se, kun Moore kävelee michiganilaiseen pankkiin, tekee tietyn vähimmäismäärän ylittävän määräaikaistalletuksen - ja kävelee ulos pankin hänelle tästä syystä lahjoittaman kiväärin kanssa. Kysymys, joka dokumentissakin retorisesti esitetään, on se, että milläs niitä pankkeja sitten oikein ryöstetäänkään?

Aseet ja rikollisuus ovat olleet jopa tietynlainen brändi, jolla on sitten tarkoitushakuisesti ratsastettukin. Ihan ensimmäiseksi mieleen tulevat monenkirjavat lökäpöksyräppärit, joista osa ei varmasti ole oikeaa asetta kädessä pitänytkään. Silti musiikkivideoilla isojen autojen ja naiskauneuden lisäksi merkittävää roolia näyttelevät vähintään aseiden käyttöä imitoivat eleet (vrt. vaikkapa varsin yleiseksi käsiliikkeeksi tullut "gangstaräppäri"-tyyli ikään kuin käsiaseen kanssa), ellei peräti hyvin suorat kuvalliset vihjaukset monenlaisiin tykkeihin. Biisien sanoitukset ovat sitten vielä toinen asia. Uhoa ja mouhuamista, ehkä joiltain osin todellisuuteenkin pohjaten, mutta kokonaan toinen asia on, onko kyse omista henkilökohtaisista kokemuksista vai pikemminkin jonkinlaisten "viileäksi" miellettyjen anti-nynnyilyiden esittelystä oman levymyynnin ja katu-uskottavuuden buustaamiseksi - jolla tehokkaan markkinoinnin ansiosta on valitettavasti myös yleistä mielikuvaa luova vaikutus. Toki monenlaista mahtuu porukkaan, myös niitä oikeita rikollisia, mutta siihen suuntaan vetävän kuvakielen käyttö taloudellisen edun nimissä on selvääkin selvempää. Joten se esimerkiksi.

Jou.

Mutta millaista katuräppiä sitten Massachusettsin osavaltiossa ja erityisesti Bostonin kupeessa sijaitsevassa Newtonin kunnassa esitetään? Aseet ovat toki näkyvästi läsnä myös tässä maisemassa. Aina, kun joku kampuksen, paikallispoliisin, hallintoalueen, osavaltion tai liittovaltion virkapukuinen poliisi tai puiston tai sataman "ranger" on näköpiirissä, paistaa kupeella myös kiillotettu virka-ase. Toisella tapaa asia tulee esiin, kun aseita etsitään. Ja niitä etsitään. Sisäänpääsy museoon, virastoon, keskeisimpiin julkisiin rakennuksiin jne. on mahdollista vain, kun on laitettu reput ja läppärit läpivalaisuhihnalle, avattu ja käynnistetty kannettava tietokone tämän jälkeen (itse, jotta sitten itse poksahtaisi jos akun tilalla olisikin jotain muuta), kävelty metallinpaljastimen läpi, jääty käsin tutkittavaksi ja varsinkin - huom! - varsinkin näytetty sukkien yläosat. Näin kävi viimeksi tänään yliopiston dekaanin kanssa sosiaalivirastoon mentäessä (Graduate Schoolin dekaani muuten ajoi itse minut sinne autollaan, varmisti ettei sen kuuluisan Social Security Numberin hakemisen kanssa tule mitään hässäkkää - ja toi takaisin kampukselle!).

Tavalla tai toisella saa siis vaikutelman kulttuurista, jossa suhtautuminen aseisiin on joko neuroottista tai entusiastista. Toisaalta, jos niitä jo tässä maassa on niin paljon, että jokaiselle Yhdysvalloissa oleskelevalle aikuiselle riittäisi vähintään yksi (vaikka tarkkaa lukumäärää ei kukaan tiedäkään), kertoo se lukumäärällisesti myös omaa tarinaansa. Ehkä on ollut syytä huomauttaa meille tänne hiihtäjille, että monenlaista voi olla edessä. Tai että ainakin mahdollisuus tässä suhteessa erilaisuuden kohtaamiseen on hyvinkin olemassa ja se on syytä tiedostaa oman käyttäytymistapansa harkitsemiseksi. Ettei nyt ehdoin tahdoin lähde etenkään lasten kanssa hillumaan alueille, joissa liipasin tuntuu olevan keskivertoa herkempi. Vaikka sivuhuomiona on kyllä mainittava, että Suomessakin aseita riittää (n. 1,6 miljoonaa) - ja niitä rikollisesti käyttäviä. Suhteellisesti Suomi ei kuitenkaan vedä Yhdysvalloille vertoja: vuonna 2008 Suomessa oli yli 4,4 miljoonaa yli 15-vuotiasta.

Mutta miksi asia on kaikenkaikkiaan blogikirjoituksen arvoinen? Lähinnä se on noussut mielenkiinnon kohteeksi - minkäs muun kuin - median ansiosta. Maaliskuussa 1872 ensimmäisen kerran julkaistu, lukuisia Pulizer-palkintoja historiansa aikana saanut sanomalehti Boston Globe ei ehkä kuulu niiden joukkoon, joita pidetään pintajournalistisina mässäilijöinä ja huuhaaviihteenä. Ehkä juuri siksi sen verkkolehden etusivulla jokin yksityiskohta tuntuu olevan kuin vieraasta ympäristöstä. Kun sivua vierittää alaspäin, törmää sen oikeassa laidassa sinänsä normaaliin karttakuvaan google mapsista tuttujen nuppineulojen kanssa. Kyse voisi olla vaikka sikainfluenssakartasta. Mutta kun sen alla lukee "Homicide Map", joutuu tämän tavaamaan vielä kerran uudelleen. Siis: "Tappokartta"! Ja ikään kuin ihan normaalina asiana resurssi-otsakkeen alla. Ja konservatiivisena, joskin keskustalais-vasemmisto -sympatiseeraavana pidetyn laatusanomalehden materiaaleissa. Tässä vaiheessa mieleen hiipii vain ja ainoastaan Led Zeppelinin klassikkobiisin Stairway to Heaven -sanat:

There's a feeling I get when I look to the west
And my spirit is crying for leaving
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees
And the voices of those who stand looking
and it makes me wonder
really makes me wonder

Tappokartta tosiaan jättää monenlaisiin aatoksiin. Eikä aseiden piipunsuiden ympärille piirtyviä savurenkaita ole hankala hahmotella mielen valkokankaalle. Mutta: asia ei ehkä kuitenkaan ole hämmentävästä esillepanosta huolimatta niin dramaattinen, ainakaan paikallisen mittapuun mukaan. Massachusettsin osavaltio on yhdysvaltalaisten rikollisuustilastojen mukaan kohtuullisen rauhallinen. Ja oma naapurustomme, tämä Bostonin kyljessä köllöttävä Newton on omaisuusrikoksiltaan - ja erityisesti henkirikoksiltaan - osavaltion keskiarvoon nähden huomattavasti rauhallisempi. Voi siis hyvin olla, että täällä ei tarvitse omaksua samanlaista pelkokeskeistä suhtautumistapaa mihin virallinen hallinto on luisunut. Vaan elää normaalia elämää, pitäen mielessä sen, että monenlaista voi tulla vastaan, myös Suomessa. Vaikkapa orava takapihalla, niin kuin täällä.

Ja sitäpaitsi, eikös se luottamus toisiin ihmisiin ole sellainen perustava olettamus, jonka tarkoituksellisen pois pyyhkimisen tai "virallisen suojelun" nimissä tapahtuvan syrjäyttämisen jälkeen voitaisiin oikeasti kunnolla vajota masennukseen ja vaikka hobbesilaisen luonnontilan syövereihin. Avoimeksi itselleni vielä jää, miksi jotkin seikat täällä havaittuina kuitenkin ovat hiljaisesti nostamassa sellaista mielialaa - kun mahdollisuuksia on oikeasti myös henkisesti aurinkoisempaan ja auvoisempaan ajattelutapaan. Ehkä se sopi etenkin edellisen hallinnon regiimiin, ja ajan kuluessa monet ovat luiskahtaneet tyylinmukaiseen toimintamalliin. Mene ja tiedä. Mutta homo homini lupus ja bellum omnium contra omnes - ei kai sitten kuitenkaan?!