Nemo-myrsky

Nemo(miten sympaattinen nimi!)-lumimyrskyn vuoksi Massachusettsin koulut ja yliopistot olivat perjantaina 8.2. suljettuja. Itse olin samasta syystä kaksi vuorokautta putkeen Worcesterissa. Lumisade alkoi 8.2. iltapäivästä, kiihtyi yöllä ja jatkui vielä aamullakin kerryttäen 28 tuumaa (71cm) uutta lunta Worcesteriin ja suunnilleen saman määrän muuallekin, enimmillään yli 3 jalkaa (3 jalkaa=36 tuumaa=91cm). Paljon kerralla jokatapauksessa. Massachusettsin kuvernööri Deval Patrick määräsi autolla-ajokiellon 8.2. klo 16 ja 9.2. klo 16 väliseksi ajaksi 500 dollarin sakon ja/tai vuoden vankeusrangaistuksen uhalla. Ainakin yksi hoitaja sai sakkolapun, vaikka sairaalatyöntekijöiden piti olla kiellon ulkopuolella. No, oli uhka päällä tai ei ja oli ajaminen mahdollista tai ei, vaadittiin kaikkia lauantaina töihinsaapuvia yöpymään kävelymatkan päässä. Saimme sähköpostiviestin:

We are all considered emergency personal and are required to be at work as if it were a normal day. I realize that this stinks and I would much prefer to go sledding, build a snow man, or make snow angels but this is the career path we chose.

Oli liikuttavaa nähdä, miten auttavaisia kaikki olivat. Sairaalalle olisi sopinut jäädä punkkaamaan, ja osa jäikin. Oli kuitenkin aika paljon miellyttävämpää nukkua leveässä sängyssä järvenrantatalon kahdeksannen kerroksen vierashuoneessa - kiitos vieraanvaraisen, nuoren intialaispariskunnan. Kanssani asunnossa yöpyi Lexingtonissa asuva korealaislähtöinen työkaverini. Söimme intialaista ruokaa ja nukuin kuin tukki yli kahdeksan tuntia. Enemmän kuin pitkään aikaan. Aamulla kävelimme lumituiskussa pitkin autioita teitä kahlaten välillä reiteen asti olevien lumikenttien läpi kohti sairaalaa. Auton kävin kaivamassa autiolta parkkipaikalta ikkunaan saakka olevan kinoksen keskeltä ja aura-autokuljettajan avustamana ajoin sen sairaalan talliin odottamaan hetkeä, jolloin sain itse lähteä ajamaan kohti kotia.

Kotimatkani oli yllättävänkin helppo pari tuntia ajokiellon päättymisen jälkeen. Autoja oli vähän liikkeellä, joten ajoittain vain puolentoista kaistan levyiseksi kaventuneella tiellä oli turvallista ajaa. Yllättävä näky kohtasi päätieltä pienemmälle kääntyessäni. Parin vuoden takaiset lumimäärät kalpenevat. Oma kotitiemme on hädin tuskin yhden auton levyinen, ja vallit niin korkeat, ettei niiden takaa oikeastaan näe mitään. Juuri ja juuri sain auton kääntymään tältä kapealta kujalta vieläkin kapemmalle pihatiellemme. Vaikea kuvailla, mutta saatat saada käsityksen, kun mietit, miten korkeita valleista tulee, kun melkein metrin paksuudelta lunta täytyy siirtää syrjään.

Viikko ennen myrskyä oli tavanomaiseen tapaan tapahtumarikas:
- T:lla oli hyvä reissu Hunter-mountainilla, vaikka lyhyeksi se pitikin jättää sunnuntaisen työpäiväni vuoksi.
- Iso-O sai voittamansa askartelutarpeita sisältävän korin kotiin, iloitsi ensin suurieleisesti, pahoitti hetkeksi mielensä, kun pakettien ikärajat olivat niin matalia, ja ryhtyi sitten intensiivisesti puuhaamaan niiden äärellä. Keskustelimme nimittäin siitä, miten hassua olisi, jos kynäpaketti olisi tarkoitettu vain yli 10-vuotiaille tai jos tarroja voisi liimailla vain 8-vuotiaat.
- Pikku-O:n lisäksi E sairastui ja joutui viettämään päivän kotona. Päivä oli ollut aivan ylitylsä, ja hän oli enemmän kuin valmis menemään kouluun heti seuraavana päivänä.
- Pikku-O kävi kielitestissä, jonka perusteella selviää, kohdellaanko häntä kuten ketä tahansa eskariluokkalaista ja tarvitseeko hän jonkinlaista tukea. Meille tämä selviää ensi viikolla.
- Ja olihan meillä hääpäiväkin keskiviikkona. Vaikka päivä muuten kuluikin aivan muissa kuin juhlatunnelmissa, nostimme sentään itsellemme lasilliset kuohuvaa tuoreiden mansikoiden kera.

Nyt olisi kyllä hienoa päästä hyödyntämään satanut lumi johonkin laskettelukeskukseen, kun on oikein laskiainenkin. Taidamme kuitenkin ottaa rennommin ja käydä vaikka lasten koulunpihan pulkkamäessä ulkoilemassa. Huomenna kun pitäisi olla oikein kaunis talvinen keli. Kiitos siitä, Nemo!