Uusi aikakausi alkoi

Iloinen kolmikko ja väsynyt, mutta silti selvästi miellyttävän matkan viettänyt T saapuivat myöhään keskiviikkoiltana ja onnistuivat siirtymään suoraan tähän aikavyöhykkeeseen valvomalla koko lentomatkan. Olen saanut melko hyvän kuvan matkankulusta yhdistelemällä sähköpostitse aiemmin saamiani tietoja tekemieni haastattelujen tuloksiin. Vaikutelmaksi jäi, että reissu oli onnistunut. Kiitokset kaikille T:a auttaneille! Ehkä kuulemme myöhemmin koosteen reissusta vielä täälläkin T:n omin sanoin?

Ensimmäinen kotiviikko lapsilla on sujunut kirjaimellisesti kotona tai sen välittömässä läheisyydessä. Kirjastosta haettiin E:n toiveesta luettavaa ja kaksi elokuvaa. Toisen elokuvista katsoimme neljästään ja koko rivillinen kyynelehti vuolaasti E.T:n lähtiessä takaisin kotiinsa; Pikku-O katsoi ensin, kuinka E ja Iso-O reagoivat, ja yltyi kyyneleet sisarusten silmissä huomatessaan äänekkääseen mylvintään. T on yrittänyt orientoitua alkavaan syksyyn lukemalla ja kirjoittamalla - yksi käsikirjoituskin pitäisi saada valmiiksi kuun loppuun mennessä. Kelit vaan eivät taaskaan ole olleet hänelle suosiollisia. Lomalaisia ilahduttavat helteet kun eivät koskaan ole T:lle sopineet. Eikä tilannetta tee yhtään helpommaksi se, että etelästä uhkaava trooppinen ilmamassa saa ilman kuumankosteaksi. Varsinaista vaaraa meillä ei ole, mutta Yhdysvaltain eteläosa valmistautuu juuri vastaanottamaan hurrikaani Isaac:in, ja virtaukset tulevat sieltä suunnalta.

Minun toinen neliviikkoisjaksoni päättyi maanantai-iltana ja aloitin kolmannen heti perään samassa sairaalassa. Kaikki kahdeksan työkaveriani vaihtuivat, mikä tuntuu jopa hieman haikealta. Meillä oli aika hyvä jengi. Työskentely pienessä sairaalassa on sen verran sosiaalisesti intensiivistä, että sitä suorastaan ystävystyy - niin, mikäli kemiat kohtaavat. Hauskan, californialaistuneen intialaismiehen tilalle vaihtuneen newenglantilaisen naisen kanssa en ainakaan välittömästi ole löytänyt yhteistä säveltä. Toivottavasti niin kuitenkin käy; työskentelemme kuitenkin seuraavan neljän viikon ajan koko ajan yhdessä. Työmääräkin lisääntyi kertaheitolla, kun maanantaisen päivystysvuoromme aikana potilasmäärämme lisääntyi yhteentoista, ja niistä viisi on teho-osastolla. Mutta, en valita. On kiva jatkaa vielä toinen mokoma Milfordissa.

Lähden pian taas töihin. Lapset jatkavat kotielämää vielä noin viikon soittamalla meidän uutta sähköpianoamme (E soitti eilen nuoteista itse harjoittelemansa kappaleen. Asiassa ei olisi mitään ihmeellistä muuten, mutta koska emme ole hänelle nuottienlukemista opettaneet, on tämä mielestäni melkoinen juttu), lueskelemalla, piirtämällä, kirjoittamalla ja televisiota tuijottamalla. Torstaina vietän vapaapäivää, ja silloin yritän viedä lapset muualle, jotta T saa rauhassa keskittyä artikkelinsa loppuunsaattamiseen. Näillä asetuksilla mennään kohti ensi tiistaina alkavaa kouluvuotta.