Hypähtäen vuodenvaihteesta nenähelmen kautta haastatteluun

Pahoittelut jo etukäteen asiasta toiseen ilman ajatussiltoja hyppelevää tekstiä. Muutamassa päivässä on tapahtunut paljon erilaisia asioita - mikään muu kuin ajallinen yhteys ei niitä yhdistä.

Ensimmäisenä siirrymme uudenvuodenaattoiltaan. Saimme kutsun viettämään sitä kolumbialaisen G:n luokse. Lähdimme heti, kun olin saanut oman nettipohjaisen Safety Training-koulutukseni tehtyä. Sattumalta nimittäin eksyin työsähköposteihini, ja sieltähän löytyi pieni ikävä yllätys. Jos koulutus olisi ollut käymättä ennen vuodenvaihdetta, olisi siitä mennyt ilmoitus ylemmille tahoille, ja olisin saanut huomautuksen. Hups. Niinpä kävin viisiosaisen erittäin tylsän ja yksinkertaisen koulutussession ja siihen liittyvän testiosion läpi vain viisi tuntia ennenkuin vuosi vaihtui. Todellista juhlatunnelmaa.

Itse juhlailta oli kuin mikä tahansa illanvietto hyvällä porukalla. G oli tehnyt tortilloja, F eteläafrikkalaisia Cooksister:eitä, ja me veimme suklaapalakeksejä, piparkakkuja ja taatalikakkua. Istuimme lautasten ja lasien äärellä olohuoneessa monta tuntia. Lapset olivat alkuun mukana, mutta siirtyivät sitten G:n huoneeseen katsomaan elokuvaa. Kaikkien mielestä oli kivaa, vaikka onhan valvominen aika raskasta henkilöille, joiden normaali nukkumaanmenoaika on ennen iltakahdeksaa. Olimme kotona varttitunti ennen vuodenvaihdetta. Iso-O nukahti muutama minuutti etuajassa, mutta pojat tanssivat vaatehuoneen lattialla kellon viisarien liikahdettua yli kahdentoista. Nuorempi ei tosin varmasti ymmärtänyt miksi. Uni tuli heillekin välittömästi tanssin jälkeen.

Uudenvuodenpäivä vei meidät tanssista aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Luterilaisen kirkon kirkkoherra ja ainoa pappi oli Vermontissa (yksi kuudesta New Englannin alueen osavaltiosta) saattelemassa pariskuntaa avioliiton satamaan, joten T sai kunnian tuurata häntä täällä. Hienosti se tietenkin meni; erityisesti saarnasta tykättiin. Lasten mielestä oli "hassua", ja itseäni jännitti T:a enemmän.

Pientä jännitystä aiheutti myös Pikku-O seuraavana iltana. Kun kuulin serkun tytön 'helmi nenässä'-tarinan muutama viikko sitten, mietin, miten hienoa on, kun moisen vaivan onnistuimme lastemme osalta välttämään. Eihän yli neljävuotiaille sellainen enää mieleen voi pälkähtää. VÄÄRIN! Voi pälkähtää. Pian nukkumaanmenon jälkeen alkoi kuulua sydäntäsärkevä vollotus, joka ei millään loppunut. Pikku-O osoitteli nenäänsä ja mutisi jotain epäselvää. T epäili, että johdattelin kysymykselläni "laitoitko jotain nenään, Pikku-O" pojan nyökyttelemään, mutta täytyihän tilanne tarkistaa, kun harmi ei vähentynyt. Kaivoin korvalampun esiin. Ja siellähän se möllötti sieraimen tukkien vihreä helmi. Koska olemme juuri pudonneet matkavakuutuksemme sairaanhoitokorvausten ulkopuolelle ja siirtyneet täkäläiseen kalliiseen vakuutussysteemiin korkeine omavastuineen, ei sairaalareissu liikaa houkuttanut. Niinpä piti kehittää välineet helmen poissaattamiseksi. Parhaimmaksi osoittautui hakaneulan tylppäpää, jonka korvalampun valon avustuksella sain pujotettua helmen yläreunan yli ja siten lumpsauttamaan helmen pois nenästä T:n pidellessä surkeaa poikaa paikallaan. Pikku-O lupasi tiukasti halaten, kyyneleet vielä poskia pitkin vierien, että tämä harrastus jätetään nyt tähän.

Sairaalakäynniltä vältyttiin Pikku-O:n kanssa, mutta itselläni oli yhdensortin käynti tiedossa tiistaille. North Shore Medical Center kutsui minut käymään haastattelussa Internship-vuotta varten. Koska hakuprosessini on ollut hyvin kivikkoinen, tartuin tilaisuuteen ilomielin. Sairaala on järkevintä reittiä pitkin 34 mailin päässä Salemissa hieman Bostonin pohjoispuolella. Lähdin tarkoituksella aivan liian aikaisin, jotta en vaan myöhästyisi. No en myöhästynyt; olin sairaala-alueella 45 minuuttia etuajassa.

Meitä haastateltavia oli yhteensä yhdeksän, joista kolme haki koko kolmen vuoden kestoista sisätautien erikoistumispaikkaa ja loput kuusi muiden erikoisalojen vuoden kestoista internship-paikkaa. Lisäkseni oli kaksi naista. Ja vaikka nykyisistä erikoistujista suurinosa on jostakin muualta kuin Yhdysvalloista, olin yhden kanadalaisen ohella ainoa ulkomaalainen. "Alatte varmasti olla väsyneitä näin haastattelujakson loppuvaiheessa, kun takana on lukuisia eri sairaaloiden haastatteluja!" Hymyilin ja nyökyttelin muiden mukana.

Päivä alkoi erikoistujien normaalilla aamuraportilla, jatkui ohjelman esittelyllä, sairaalakierroksella ja erikoistujien tapaamisella. Välissä jokainen meistä kävi vuorollaan yksityishaastetteluissa. Itselleni sattui haastattelijaksi ohjelman apulaisjohtaja, todennäköisesti suunnilleen itseni ikäinen nainen. Tapaaminen sujui mukavassa hengessä, mutten tiedä, teinkö oikeanlaisen vaikutelman. Se jää nähtäväksi, ja selviää maaliskuun puolivälissä koko maan kattavan Residency Match:in tulosten julkistamisen jälkeen. Kaikkinensa aamusta pitkälle iltapäivään kestäneestä tapahtumasta jäi hyvä mieli, ja jos ei muuta niin ainakin uusi kokemus kirjattavaksi "henkiseen omakotitaloomme", jota täällä konkreettisen talon sijaan rakennamme.

"Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!"