Hauta

Newtonin kaupunginkirjaston lukualkovin ikkunoista on näkymä hautausmaalle. Toisin kuin ehkä saattaisi ajatella, ei maisema suinkaan ole häiritsevä vaan pikemminkin rauhoittava. Siellä olevilla ei ole enää kiire deadlineihin eikä kirjoja jonossa luettavaksi tai artikkeleita kirjoitettavaksi. Ehkä näkymä on siis jonkinlainen toivon merkki, tosin pääsääntöisesti hyvin mielelläni olen päivittäisen kirjallisen annokseni filosofiaa nauttinut. Hautausmaan vieressä luettuna tämä teksti -- historiantutkimuksen metodia ja filosofiaa tarkastelevasta Paul Ricoeurin myöhäisestä teoksesta -- saa ihan toisenlaisen merkityksen kuin muuten: La mort signe en quelque sorte l'absent à l'histoire. "Kuolema tavallaan merkitsee poissaolevaa historiassa."

Tätä tarkentaa ehkä huomautus, että ranskassa verbi signer refleksiivisesti käytettynä tarkoittaa ristinmerkin tekemistä itselleen, itsensä siunaamista. Samoin sana l'histoire ei tarkoita vain historiaa vaan myös tarinaa, kertomusta ja jopa merkityksellistä tapahtumaa. Tästä jälkimmäisestä kertoo myös sanonta une vie sans des histoires, kirjaimellisesti siis tapahtumaköyhä elämä -- elämä jossa ei ole draaman aineksia.

Kuolema kokoaa merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan. Tämä puolestaan liittyy nimenomaisesti jo, tai nyt, poissa olevaa koskevan historiantutkimuksen ymmärtämiseen ja erityisesti "historiografisiin operaatioihin". Ricoeurin mukaan historiantutkimuksen metodien mukainen tutkimusote, historian kirjoittaminen, vastaa kirjallisessa muodossa erästä sosiaalisesti merkittävää rituaalia, hautaamista. Historiantutkimuksen tehtävä on koota merkitykset, jotka liittyvät poissaolevaan -- "siunata" koko mennyt ja tarjota hautaan rinnastuva kirjallinen leposija kuolleille. Tämä antaa Ricoeurille mahdollisuuden Martin Heideggerin fundamentaaliontologisen ajattelun filosofiseen kritiikkiin.

Heideggerin käsite "kuolemaa-kohti-oleminen" (Sein-zum-Tode) täytyy edellä olevan valossa hylätä ja omaksua käsite "kuolemaa-vastapäätä-oleminen" (l'être-face-à-la-mort), merkityksessä "kuolemaa-vastaan[-oleminen]" (contre-la-mort). Historioitsija antaa kuolleille ääneen ja "lunastaa" heidät takaisin: L'historien apparaît ainsi, de multiples façons, comme celui qui fait parler les morts. Kuolema ei tarkoita olemista koskevan merkityksen kadottamista vaan oleminen saa toisen merkityksen haudan merkissä -- samalla tavoin kuin kuollut saa sen kirjoitetussa historiassa.

Ajatuksiin haudasta, ja erityisesti haudasta paikkana, täytyy palata kohta. Sitä ennen on kuitenkin tehtävä morbidinen ja ehkä yllättäväkin ajatussiirtymä: Suomessa on tänään äänestetty ydinvoiman lisätuotannon puolesta. Vielä kesken olevan Olkiluoto 3 -reaktorin rakennustyön vaivalloisuus ei tullut hidasteeksi, kun eduskunta merkittävällä enemmistöllä hyväksyi kaksi uutta ydinvoimalaitoksen rakentamislupaa.

Tapahtumaa maailman ydinvoimavaltaisimmasta maasta seuraavana voisi kommenttieni arvella olevan varsin myötäsukaisia -- onhan ydinvoimalla tuotettua energiaa usein mainostettu myös "hiilineuraalina" tai "vähäpäästöisenä" ja vastaavasti ydinsähköä "halpana" tai "kohtuuhintaisena". Viimeksi tänään on suomalainen energia- ja energiaintensiivinen teollisuus etujärjestöineen viestittänyt tyytyväisyyttään näitä kahta pääväitettä hyväksi käyttäen. Joudun itse kuitenkin olemaan kriittinen. Tämä johtuu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ydinvoimaenergia ei suinkaan ole hiilineutraalia. Uraanikaivosten louhostoiminnasta, uraanin rikastamisesta sekä polttoainemateriaalin erikoiskuljettamisesta syntyvät merkittävät hiilidioksidipäästöt, jotka toki on otettava kokonaisuudessa huomioon. Samalla tavoin ovat silmiini ja korviini särähtäneet väitteet halvasta sähköenergiasta. Ydinenergia on halpaa vain kun ei huomioida laitoksen toiminta-ajan moninkertaisesti ylittävää kokonaisuutta.

Oman kriittisen asenteeni taustalla onkin varsinaisesti seikka, joka ei välittömästi kytkeydy propagandistista ihannoimista välittävän asenteen karsastamiseen: ydinenergian tuotannon kääntöpuolena on teknologiauskoinen kokonaisvastuun siirto tuleville sukupolville heiltä kysymättä. Itselleni kyse on siten vastuun kantamiseen liittyvästä moraalisesta ongelmasta. Sen sijaan, että energian kokonaiskäyttöä ja energiatehokkuutta oltaisiin ryhdytty pohtimaan työllisyydenkin kannalta merkittävänä mahdollisuutena, on tänään tehty päätös paitsi synkronisesti, myös diakronisesti -- ajan "läpi" -- ajateltuna hyvin itsekeskeinen ja itsekäs.

Kriittisen asenteeni voi tässä jälkimmäisessä mielessä kiteyttää yhteen sanaan, joka palauttaa edellä avattuun teemaan: ydinhauta. Ydinjätteen loppusijoituksen suhteen toisenlaista hautaa koskeva runollis-teologinen ajatus "ikkuna iäisyyteen" tulee todeksi kieroutuneella tavalla. Tämä ydinhauta niin ikään säilyttää merkityksen, ja jopa "avaa" sen, mutta pikemminkin heideggerilaisessa Sein-zum-Tode -mielessä. Tämä ydinhauta jatkaa tyhjyyteen vievää kuolemaa julistavan merkityksensä kantamista vielä silloinkin, kun minä ja sinä olemme olleet pitkään unohdettuina historiaan kirjoitettuina kuolleinakin.

Tämä on syy, miksi en hautausmaan laidalla itse riemuitse riemuitsevien kanssa. Sen sijaan päivän tapahtumia sivusta seuranneena mieleeni palasi, historian havinasta, miltei tasan yhdeksän vuotta sitten laatimani vastine silloiseen keskusteluun, joka läikähteli niin ikään asiallisuudesta yltiöpaatoksellisuuteen ja tragikoomisuudessaan naurettavuuteen asti, työllisyyspoliittisessa über-optimismissaan vieläkin kauemmas. Sen lisäksi, että Olkiluoto 3:n kustannusarvio ja valmistumisaikataulu on pettänyt surkealla tavalla, on toki tunnettua, ettei suomalaisille urakoitsijoille ole työtä siunaantunut lainkaan siinä määrin kuin lupahakemusvaiheessa oli paalutettu ja mistä silloin riemuittiin. Niin ikään "suomalaisen teollisuuden turvaavan" kaupallisen sähköntuotannon aloittamisen aikataulua -- alunperin 2009 -- ei enää edes ilmoiteta vaan arvioidaan laitoksen valmistuvan vuonna 2013.

En jostain syystä koskaan laittanut vastinettani eteenpäin. Nyt -- kun teksti on myös "hauta", tosin ricoeurilaisessa mielessä -- on sen aika. Tänään on jälleen pystytetty yksi uusi itsekkyyden hautapaasi. Tuomio on historian, kun me olemme jo kauan sitten kuolleet.

*

Erkki Nykänen kommentoi kirjoituksessaan (HS 14.5.2001) ydinvoimakeskustelua, liittyen kritiikillään lähinnä sen moraalifilosofiseen arviointiin. Nykänen kirjoittaa: ”On mielestäni ’moraalitonta’ sekoittaa tähän epä-älylliseen keskusteluun moneen kertaan ristiriitaisiksi osoitettuja moraalifilosofisia teorioita.” Tarttumatta samassa yhteydessäkin julkaistuja kirjoituksia väheksyvään näkemykseen ydinvoimakeskustelun epä-älyllisyydestä ja oletettavasta tarpeettomuudesta, on yritettävä hahmottaa, miksi moraaliteoreettinen tarkastelu on olennaisesti ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamista” koskevan keskustelun keskiössä -- eikä lainkaan niin mystisistä syistä kuin mitä Nykänen arvioi.

Nykänen on valmis hylkäämään Humen ja Kantin arvopohdinnat kulttuurievoluutioon vedoten. Hänen mukaansa satoja vuosia vanhat ajatukset eivät edusta ”modernia kulttuuria” ja ne tulee siksi jättää sivuun tehtäessä tämän päivän käytännön ratkaisuja. Samalla hän laukaisee ohjuksen, joka ottaakin oletetun kohteensa sijaan tähtäimeen laukaisijan itsensä. Nykänen jättää kokonaan arvioimatta, millainen ajallinen kantomatka varsin poikkeuksellisen teollisuuslaitoksen, ydinvoimalan, laajentamisella on.

Ydinvoiman lisärakentamisella palveltaisiin välittömässä tulevaisuudessa merkittävästi teollisuuden energiatarpeita. Muutaman kymmenen vuoden tehokkaan energiatuotannon vastapainoksi on kuitenkin asetettava tästä välttämättä juontuva pitkäaikainen varastointiongelma. Käytetyn ydinpolttoaineen varastoinnissa ajallinen perspektiivi ulottuu jopa satoihin tuhansiin vuosiin. Toisin kuin Humen ja Kantin ajatuksia, ns. ydinjätettä ei muutaman sadan vuoden kuluttua elettävässä ”modernissa kulttuurissa” voi jättää huomiotta edes Nykäsen kaltainen ajattelija.

Jo nyt käytetty ydinpolttoaine on realiteetti, jonka arvokysymysluonne selviää helposti tarkasteltaessa keskustelua sen loppusijoituspaikasta. Samasta syystä ydinvoiman lisärakentamiseksi ei kelpaa argumentti ydinvoimatuotannon toistaisesta turvallisuudesta. Verrattaessa ydinvoimaan perustuvan energiantuotannon kaiken kaikkiaan vaatimaa aikaa esimerkiksi vanhimpiin löydettyihin kirjallisiin dokumentteihin, asettuu ratkaisu ”jonkin teollisuuslaitoksen laajentamisesta” moraalisiin mittasuhteisiinsa.

Historiallisen ajan sukupolvet -- siis kaikki kirjoitustaidon keksimisen jälkeiset sukupolvet neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua aina nykyaikaan saakka -- mahtuvat kaksikymmenkertaisesti siihen ajalliseen perspektiiviin, jonka käytetyn ydinpolttoaineen neutraloituminen vaatii. Samalla vertailu paljastaa kenties keskeisimmän moraalifilosofisen periaatteen, vaatimuksen universalisoituvuudesta. On moraalinen ja inhimillinen minimi vaatia muille samoja oikeuksia ja toiminnan vapautta kuin on itse itselleen halukas myöntämään. Muun muassa ydinvoimatuotannon ylläpitäminen ja lisääminen tarkoittaa tämän periaatteen vaihtamista egoismiin: olemme halukkaita laajentamaan omia, mutta rajoittamaan tulevien sukupolvien oikeuksia -- siitäkin huolimatta, että myös ydinvoiman lisärakentamisen kannattajat argumentoivat mielellään ”kestävän kehityksen” puolesta.

Omasta mielestäni on moraalitonta sekoittaa aitoon ja vakavaan moraalifilosofiseen keskusteluun pseudorationaalisia ja tulevien sukupolvien oikeuksia halveksuvia kommentteja.