Yksin reissussa

T:lla on taukoviikko luennoista (joku kutsuisi sitä lomaksi), joten sain helpommin järjestettyä itselleni vuorokauden vapaaksi. Käytin mahdollisuuden täydellisesti hyväkseni. Lähdin New Yorkiin.

Bussi saapui Manhattinin Penn Stationille puolilta päivin pohjoisen kautta, joten myös Harlem tuli vihdoin nähtyä. Ruuhkaa oli sen verran, että sain ilmaisen sightseeing-ajelun saaren pohjois-ja länsiosiin. Olipa ihanaa olla liikkeellä ilman jatkuvaa toisten ihmisten hyvinvoinnista huolehtimista. Rauhassa sai keskittyä katsomaan ympärilleen ja aistimaan tunnelmaa. Central Parkistakin löytyi ihan uusia ulottuvuuksia. Jouduin puolivahingossa alueelle, joka on tarkoituksella jätetty aivan luonnontilaan, ja ohjekyltissä jopa todettiin sen olevan yksi Yhdysvaltain parhaista lintubongauspaikoista. Totta tai ei, niin hienoa, että miljoonakaupungin keskellä on niin iso puisto.

Päivän tärkein anti oli kuitenkin vanhan ystäväni tapaaminen ja yhteinen musikaalikokemus. Tapasin M:n miehensä M:n kanssa Broadwayn ja W49st Streetin kulmauksessa ja kävimme yhdessä syömässä heidän vanhassa kantakuppilassaan. Vaikka edellisestä tapaamisestamme oli ehtinyt vierähtää jo lähes parikymmentä vuotta, ei olo ollut yhtään vaivautunut. Pääsin kuulemaan ensikäden tietoa Suomen varsin pienistä kulttuuripiireistä, onhan M yksi harvalukuisista suomalaisista teatterimusiikin säveltäjistä ja miehensä M kuvataiteilija. Juttu olisi luistanut tässä vaiheessa pidempäänkin, mutta kellon lähestyessä iltakahdeksaa, lähdimme kohti Eugene O'Neill Theatrea ja musikaalia nimeltä Fela Kuti. Itselleni kyseessä oli vasta toinen Broadway-musikaali elämässäni (edellinen kokemus on vuodelta 1990, Cats), joten vertailukohtaa ei oikein ollut. Nautin täysin. Kokemus tuntui jäävän plussan puolelle myös taiteilijaystävieni arvioissa, vaikka aivan täyttä kymppiä he eivät sille antaneet. Jokatapauksessa katsomisen arvoinen, vähän tavanomaisesta Broadway-musikaalilinjasta poikkeava esitys (näin minulle kerrottiin).

Esityksen jälkeen istuimme lasillisille purkamaan näytöksen antia ja muutenkin jutustelemaan. Olo oli oikein rentoutunut. Sain heistä vielä kävelyseuraa bussilleni, mikä tuntui hyvältä. Sen verran paljon ihmisiä oli vielä yhden aikaan liikkeellä, että yksin kävelykin olisi tuntunut kohtuullisen turvalliselta, mutta ei seurasta miljoonakaupungin yössä koskaan ainakaan haittaa ole. Erottuani pariskunnasta ehdin vielä kiertää Penn Stationin, ihailla tällä kertaa punasinikeltaisena loistavaa Empire State Buildingia ja löytää itselleni nostalgiaa uhkuvan hotellin (Hotel Pennsylvanian, jossa majoituimme 20 vuotta sitten Vox Aurea-kuoron kanssa) sekä viereisen aamupalapaikkamme Sbarron.

Bussimatka Bostoniin sujui umpiunessa, ja kotona olin sopivasti herättelemässä lapsia kouluun. Olo on aavistuksen pöllämystynyt, mutta henkisesti virkistäytynyt.