Iloista ja vihaista meteliä

Meillä oli hauska ilta eilen T:n lukupiirin F:n ja G:n sekä heidän poika-ja tyttöystäviensä kanssa. Idea "laitetaan yhdessä ruokaa" lähti F:lta, mutta ei ehkä täysin sellaisena toiminut. Käytännössä T sai toimia kokkina muiden keskittyessä hyväntuuliseen ja ajoittain varsin kovaääniseen keskusteluun ja nauruntyrskähdyksiin. Tarkoituksella kutsuimme tämän kansainvälisen porukan (F ja hänen poikaystävänsä ovat Etelä-Afrikasta, G Kolumbiasta ja hänen tyttöystävänsä Italiasta) meille vasta kuuden jälkeen, jolloin lapsilla alkaa päivä kääntyä kohti lepoa.

Kivasti lapset ottivat vieraat vastaan, ja varsinkin Iso-O suunnitteli kovasti, mitä askartelujaan hän haluaa vieraille näyttää. Toteutus jäi kuitenkin puolitiehen ujouden iskiessä. Pienen tervehtimishetken jälkeen lähdin laittamaan pieniä nukkumaan, luimme rauhassa sadun, ja lupasin jotain kivaa tälle päivälle, mikäli ilta menee hyvin (=lahjonta). Sehän meni. Poistuttuani lastenhuoneesta rauhoittuivat he heti sänkyihinsä, ja ilmeisemmin nukahtivatkin pian, sillä tänään alakerrasta kantautuneesta metelistä kysyessäni eivät he myöntäneet siitä kärsineensä lainkaan.

Istuimme pöydässä pitkän kaavan mukaan nauttien T:n hyvistä, epähuomiossa yhden vieraan kotimaan edeltävästi unohtaen varsin italialaishenkisistä ruoista. Tämä epähuomio ei kuitenkaan haitannut ketään, ehkä pikemminkin päinvastoin. F huolehti jälkiruoaksi tuoreita vadelmia, boysenmarjoja sekä mustikoita kermavaahdolla ja tummalla suklaalla päällystettynä. Viini maistui kaikille, eikä varsinaisesti hiljentänyt puheen voimakkuutta ja naurunremahduksia. Bostonin metron aikataulusta johtuen ilta loppui parhaimman tunnelman aikaan klo 23, mikä näin jälkikäteen ajatellen oli oikein hyvä. Jäi hyvä mieli kaikille, kun lopetettiin juhlat iloisimpaan aikaan.

Aamulla E ja Pikku-O nousivat puoli seitsemältä eli jälleen aikaisemmin kuin arkipäivinä. Tämä "nousen vapaapäivänä arkipäivää aiemmin"-ilmiö on sellainen, jota en pysty ymmärtämään. Iso-O heräsi pian poikien jälkeen. Kaikki meni alkuun mainiosti lastenohjelmia katsoessa, kunnes yhtäkkiä koko hiljaiseen taloon levisi valtaisa ulvonta. E:lle ja Iso-O:lle oli tullut riita kaukosäätimestä, ja tästä suivaantuneena E oli lyönyt Iso-O:a suoraan nenään sillä seuraamuksella, että verta oli kaikkialla. Iso-O, jolla muutenkin on lievästi sanottuna taipumusta luoda dramatiikkaa arkeen, sai tilanteen kuulostamaan hyvin vakavalta. Ohimenevästä olin itsekin vähän huolissani ja harmissani siitä, että joudumme tänä sateisena aamuna lähtemään paikalliseen sairaalaan verenvuotoa ja mahdollista nenämurtumaa hoidattamaan. Onneksi kuitenkin intensiivisellä nenänpuristamisella verenvuoto tyrehtyi, murtumaa ei todettu, ja E:n ahkeralla lattian, kaappien ja seinien pesemisellä sekä meidän vanhempien kangasläikkien puhdistamisella kotimme alkoi jälleen näyttää muulta kuin teurastamolta. Tilanne meni lopullisesti ohi E:n ja Iso-O:n perinteisellä molemminpuolisella anteeksipyyntökoreografialla. Halausten kera molemmat sanoivat:"Anteeksi!" ja vastasivat pian toiselle:"Saat anteeksi!" Tätä nopeaa anteeksiantamista jaksan aina ihaillen ihmetellä. Kuinka helppoa sitä olisi itse antaa anteeksi, kun toinen olisi ensin "vahingossa" lyönyt, sylkäissyt, kuristanut tai haukkunut pataluhaksi?