Auringonpaistetta vuorilla

Viikonlopuksi luvattiin auringonpaistetta, ja koska New Englannin alueen korkeimmille vuorille (White Mountains) on viime viikkojen aikana kertynyt runsaasti uutta lunta, päätimme lähteä paria vapaapäivää sinne suksinemme viettämään. Ennenkuin on liian myöhäistä. Kevät tuntuu nimittäin puskevan päälle melkoisella voimalla. Mitään järkeähän tässä reissussa ei ollut; olin juuri tullut omalta New Yorkin keikaltani, T:lla olisi jälleen ollut rutkasti opiskeluhommia tehtävänään, eikä oma valmistautumiseni lääkäritentin ensimmäiseen - ja itselleni selkeästi haastavimpaan - osioon ole varsinaisesti mitenkään hyvällä tolalla. Mutta, jotta jaksaa painaa, täytyy välillä vähän päästä rentoutumaan. Niinhän?

Majoituspaikoista oli huutava pula, kun olimme liikkeellä niin myöhään. Jokunen muukin oli huomannut loistavat sääolosuhteet. White Trellis Motel kuitenkin pelasti viikonloppumme majoitusosion tarjoamalla meille elokuvista tutun motellihuoneen (=autolla oman huoneen oven eteen). Perille vihdoin pääsimme ajamalla ajoittain lähes kävelyvauhtia monikaistaisella moottoritiellä. Uni maittoi matkan jälkeen mainiosti.

Lauantaina oli hieno keli. New Englannin alueen korkein vuori, Mt. Washington kylpi auringossa, kun lähdimme koko porukan kera kiipeämään sen metsäistä alarinnettä ylöspäin. T kantoi alkumatkasta reppunsa ja suksiensa lisäksi Pikku-O:a harteillaan meidän muiden löntystäessä ajoittain hyvinkin epämotivoituneina (E ja Iso-O) perässä. Evästauon jälkeen tiemme T:sta erkanivat. T lähti nopealla tahdilla ylöspäin kohti tämän alueen tunnetuinta vapaalaskupaikkaa, Tuckerman Ravinea. Me hipsutimme perässä ratkoen monenmoista kiistaa erityisesti E:n ja Iso-O:n, mutta myös Pikku-O:n välillä. Aika raskas reissu toki oli pienille tämä 570 korkeusmetrin nousu kohti laskupaikan alla olevaa tunturimajaa. On vaan niin hassua, että saavutettuamme majan, löytyi energiaa jälleen yllin kyllin kaikenlaiseen hyväntuuliseen touhuamiseen. Ehdimme olla majalla puolisen tuntia ennen T:n upeaa laskua pitkin jyrkkää seinämää. Vaikka seinämä oli paikoin hyvinkin jäinen, ei se ollut kuulemma fiilikseen vaikuttanut. Vakuuttuneena T totesi, että tänne tullaan uudelleen.

Laskeutuminen tunturimajalta sujui alkuun iloisissa merkeissä. E:lla ja Iso-O:lla oli niin suuri into päällä, että pian he katosivat näkö-ja huutopiiristäni. Menin Pikku-O reppuselässäni niin lujaa kuin pääsin, mutta sain paahtaa helposti 200 korkeuserometriä alaspäin ennen kuin parivaljakon tavoitin. Jo mutkan takaa kuului dramaattinen ulvonta. Iso-O istui kenkä vierellään valittaen suureen ääneen kipeää kantapäätään. Jalka oli niin kipeä, ettei siihen saanut koskea, ja sukka oli aivan veressä. Puntaroin hetken tilannetta. T oli jo alhaalla suksineen. Iso-O:n jalassa oli sukkahousut. Huudosta välittämättä vääntelin nilkkaa, ja pidin suurena todennäköisyytenä sitä, ettei murtumasta ollut kyse. Laitoimme kengän takaisin jalkaan ja vahvasti motivoituna kokeilimme kävelyä. Jalka otti päälleen. Hitain askelin lähdimme alaspäin. Vauhti oli kuitenkin niin hidasta, että otin radiopuhelimella T:on yhteyden, ja hän kiipesi meitä vastaan 170 korkeuserometriä (sen verran sentään ehdimme linkuttaa alaspäin). Loppumatka sujui kahden reppuselkäläisen ja yhden reippaan kävelijän (E) värittämänä mukavalla vauhdilla. Jalan tilanne osoittautui tarkemmin motellihuoneessa tutkittaessa pahaksi rakkulaksi, joten selvisimme säikähdyksellä. Vähäinen vaurio ei kuitenkaan vähentänyt tilanteeseen liittyvää dramatiikkaa, joten illalla ja yön aikana Iso-O kyllä toi surkean tilanteensa tiettäväksi koko huoneelliselle.

Aamulla sain herätä neliääniseen lauluun, ja sain jokaisen pienen itsetekemän kortin. Syntymäpäiväkeli ei myöskään olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja vaikka rinteillä vähän tuulikin, oli upea laskettelukeli. Käsittämättömän hyvällä tuurilla laskettelukeskus Wildcat, johon jokatapauksessa olisimme menneet, tarjosi päivän ilmaiseksi syntymäpäiväsankarille. Uskoivat vielä suomalaisessa ajokortissa täkäläisittäin väärinpäin ilmaistun syntymäajan (täällä merkitään: kuukausi/päivä/vuosi), mistä olen kiitollinen. E ja Iso-O:kin pääsivät laskemaan yli 600 korkeuserometriä pitkää rinnettä. Maltan tuskin odottaa ensi vuotta, kun saamme myös Pikku-O:n suksien päälle. Sillä Pikku-O:han oppii tietenkin heti laskemaan..

Kasvot kuumottaen lähdimme kotimatkalle ja pääsimme vielä ihailemaan taaksejääviä vuorimaisemia sekä suurehkoa järvialuetta ennen pimeän tuloa. Uni tuli pikkuväelle nopeasti silmään. Erittäin keväisessä kelissä aloitimme jälleen uuden viikon.