New Orleans

Maanantai-iltapäivän lento Delta Air Lines:illa sujui ilman hankaluuksia, lentojen peruuntumisia, myöhästymisiä tai mitään muutakaan epämiellyttävää. Lyhyt välilasku oli Atlantassa Georgiassa, jonka kenttä ei ihan se kaikkein pienin ollutkaan; terminaalien väli kuljettiin muutaman minuutin välein kulkevilla junilla. Mukanani oli vain pieni käsimatkatavarana kulkenut matkalaukku sekä rullalle kääritty posteri. Tämä viimeksi mainittu oli haastavampi, mutta meni sekin kohtuullisen kivuttomasti jalkatilassa saamatta itseensä liian monta halkeamaa tai likaläikkää.

Pitkän matkan vuoksi saavuin georgialaisperäisen (siis Georgia, entinen Neuvostoliitto, ei Georgia, USA) taksikuljettajan hurjastelemana vasta myöhään illalla. Queen and Crescent-hotel oli kohtuullisen edullinen, vanha hotelli, jonka kuvista saa ehkä hieman liian ruusuisen kuvan hotellin kunnosta. Aivan hyvä silti nukkumapaikaksi, varsinkin kun hintaan sisältyi aamupalakin. Pieni huoneeni oli seitsemännessä kerroksessa, mutta koska ikkuna oli suoraan kapealle kadulle, ei kerroksesta paljon iloa ollut. Hyvin nukutun yön ja perusaamupalan jälkeen lähdin etsimään reittiä kohti Ernest N. Morial Convention Center:iä. Jouduin kysymään neuvoa paikalliselta tummaihoiselta mieheltä. Kysyin: "Which way is the Canal Street?". Mies ei ymmärtänyt kadunnimeä, vaan pyysi minua näyttämään sen kartasta. "Oh, Canal street. Say it, Canal street!" "Canal street", "No, Canal street!", "Canal Street. Sorry, but I cannot hear the difference".

AAN (American Academy of Neurology)-konferenssi on vuosittainen neurologian alan iso tapahtuma, jonka osanottajamäärä on n. 10000 ympäri maailmaa, eniten luonnollisesti Yhdysvalloista. Hassua, mutta suuresta määrästä huolimatta tapasin useita suomalaisia vanhoja työkavereitani sekä mm. tulevan pomoni UMASS Neurologian klinikasta. Mukavaa. Osa luennoista ja kaikki tieteelliset sessiot kuuluivat osallistumismaksuun, mutta osa luennoista maksoi erikseen. Koska aivoverenkiertohäiriöt on itselleni sen verran tuttu alue, valitsin kaikkea muuta. Pian alkavan kliinisen työn vuoksi menin kuuntelemaan niinkin kiinnostavaa aihetta kuin Clinical Legal Issues in Neurology. Ennakkokäsitys kun on se, että kaikesta voidaan haastaa oikeuteen ja kaikesta voidaan tuomita. Onneksi totuus ei vaikuta olevan ihan niin karu. Kävin myös kuuntelemassa Neurology-lehden kirjoitus- ja refereeohjeita, opettelemassa EMG (Electromyography):n alkeita ja kuuntelemassa neurologian alan kiistanalaisia aiheita (joista sessioon oli valittu mm. autismin lisääntyminen, kaulavaltimoahtauman hoito ja ALS:n palleastimulaatiohoito). Tieteellisellä puolella osallistuin korealaisen työkaverini esityksen kuuntelemiseen sekä seisoin vaaditun 90 minuuttia oman posterini edessä. Toisin kuin edeltävästi epäilin, tuli kiinnostuneita kyselijöitä posterini äärelle yhteensä 12 (laskin!), ja moni muu pysähtyi lukemaan, vaikkei sitten kysymyksiä esittänytkään. Kokemus oli siis ennakko-odotukseni vastainen ja suorastaan miellyttävä. Ei mennyt vaiva hukkaan.

Olimme jo edeltävästi sopineet korealaismiehen kanssa, että menemme esityksen jälkeen yhdessä syömään. Koreassa hän toimii oman neurologian klinikkansa pomona, joten mukaan oli tarkoitus tulla useampikin hänen oppilaansa. Lopulta meitä kuitenkin oli vain minä, hän ja yksi nuori korealaisnainen. Kävimme syömässä kuuluisalla Bourbon Street:illä Bourbon House-nimisessä ravintolassa. Olimme paikalla juuri ennen muita, joten saimme pöydän helposti. Jälkeemme tulleet joutuivat jonottamaan. Ruoka ja palvelu oli hyvää, joten paikkaa voi helposti suositella. Söin kämmenenkokoisia katkarapuja.

Koska konferenssit sattuvat olemaan aina aika kiinnostavissa kohteissa, ei aikaa voi käyttää vain kongressikeskuksessa. Rämeikkö-retki alligaattoreita ihmettelemässä jäi kokematta, mutta New Orleansin keskustan lähiseudun nähtävyydet kävin koluamassa. French Quarter on New Orleansin syntyseutu, ranskalaisten aikoinaan perustama, joka säilyi Katrina-hirmumyrskyn aikana melko koskemattomana tai ainakin saatiin kuntoon melko pikaisesti. Alueen keskellä on 'punaisten lyhtyjen' alue Bourbon Street, joka on viihdyttänyt niin miehiä kuin naisiakin aivan alusta saakka. Katu on niin legendaarinen, että lähes kaikki sen katukyltit on varastettu. Itselleni oli tärkeää käydä myös katsomassa alueita, jotka kärsivät pahiten elokuun 2005 Katrina-myrskystä. Ninth Ward ja erityisesti sen osa Lower Ninth Ward ovat sellaisia. Kävelin yhteensä melkein 20 kilometriä, joten en enää jaksanut nähdä ylimääräistä vaivaa mennäkseni Mississippi-joen toiselle puolelle katsomaan Brad Pitt-Foundationin Make It Right-taloja, mutta vieläkin näkyvä tuho veti kyllä kovin hiljaiseksi. Vahingossa otin kuvan samasta talosta kuin oheisen linkin takaa löytyy:"We will be back". Tuhoalueiden vastapainona kävin puutarhakaupunginosassa (Garden City), jota oppaissa kovasti kehutaan. Ovathan talot upeita ja puutarhat hienoja, mutta muistuttavat kovasti New Englannin alueen vanhoja kartanoita, joten mitään hirveän suurta vaikutusta ne eivät tehneet. Kaikkinensa New Orleansista jäi vaikutelmaksi pienehkö, sympaattinen kaupunki, jossa on kiva käydä, mutta jossa en ehkä haluaisi kuitenkaan asua.

Jos Delta Air Lines toimi jouhevasti, ei konkurssiin mennestä American Airlines:ista voi sanoa ihan samaa. Kaksiosaisen lentoni (New Orleans-Dallas ja Dallas-Boston) molempia lentoja muutettiin kolmesti. Ensimmäisen kerran jo kuukausi sitten. Toinen kerta oli karu soitto klo 3:30 aamuyöstä, jossa aamulentoni todettiin olevan 4 tuntia myöhässä, minkä vuoksi en ehtisi jatkolennolleni. Sain sumplittua itseni heidän ehdottamaansa myöhäisempää lentoa aiemmalle lennolle, joten lähtöni hotellista keskellä yötä oli melkoisen lennokas. Olin kentällä jo 4:30 selvittävässä asioitani. Palkinnoksi joustavuudestani sain paikan ensimmäisestä luokasta, ja olihan se aika paljon mukavampi tapa siirtyä Dallasiin. Dallasissa oli sitten tunteja aikaa. Onnekseni samalla lennolla saapui ryhmä tuttuja suomalaisia, joiden kanssa aika kului mukavasti hyvän aamupalan äärellä jutustellessa. Kun he jo pääsivät omalle jatkolennolleen, selvisi minulle monitoreja katsoessani, että omani oli peruttu. Ei kun selvittämään. Sain surkean keskipaikan korvaavalle lennolle. Mutta olin onnekas, sillä moni ei saanut. Hauskana yksityiskohtana Dallasin lentoasemalla liikkunutta porukkaa katsoessani pääsin todistamaan, että stetsoni päässä ja bootsit jalassa kulkeva mieshenkilö on todellinen. Niitä oli monia. Pientä hilpeyttä herätti myös erään tämäntyyppisen hahmon t-paita, jossa oli Yhdysvaltain lipun värinen Texasin kartta ympärillään mustaa aluetta. "Texas"-nuoli osoitti karttaan, "Whatever"-nuoli osoitti muihin osiin. Hyvä asenne.

Kaikesta säätämisestä huolimatta pääsin vain noin tuntia aiottua myöhemmin Bostoniin. Trooppiseen lämpöön tottunut kehoni koki järkytyksen; jo lentokoneen ja terminaalin välisessä putkessa tuntui kylmä viima. Vilusta väristessäni putken päässä näkyvä kyltti nauratti:"Welcome to Boston".