Pitkästä kohti lyhyttä

Edellinen, ihanan pitkä viikonloppu sujui lasten kanssa kotosalla ja lähiympäristössä pyörien T:n ollessa vielä lauantaina huolehtimassa ulkosuomalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutumisesta. Kahden päivän aikana oli kuulemma käynyt lähes 130 äänestäjää New Englannin alueelta, joten välillä oli melkein ollut kiirekin. Luppoaikana hauska kunniakonsulimme Leonard Kopelman oli käynyt jutustelemassa ja hänen sihteerinsä oli kiikuttanut T:lle ja New Yorkista lainassa olevalle nuorelle virkailinaiselle syötävää. Lauantai-iltana äänestyskuoret lähtivät junakyydillä tämän virkailijan matkalaukussa kohti New Yorkia, josta ne pikakyyditettiin hieman virallisemmin Suomeen muiden ennakkoäänten kanssa laskettavaksi. Kovin on vanhanaikaista.

Samaan aikaan T:n vaalipäivän kanssa Iso-O juhli jälleen yhtä ystäväänsä Plaster Fun Time-askartelupaikassa PEACE-merkkiä maalaten, ja maanantain vapaapäivänä vielä toista tämän kotona pehmoeläimiä täytellen. Tilanne alkaa jo olla melko kiusallinen. Lapsemme ovat kohta kolmen vuoden ajan käyneet kavereidensa syntymäpäivillä, emmekä me ole tarjonneet vuorostamme hauskanpitoa muiden lapsille. Otin asian puheeksi Iso-O:n ja E:n kanssa, ja molemmat totesivat hyvin yksiselitteisesti haluavansa perhesyntymäpäivät. Yritin selittää, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen vaan on ikäänkuin jokaisen vanhemman velvollisuus vuorollaan järjestää valmiiksipureskeltua ohjelmaa kaveriporukalle. E ja Iso-O olivat kovin kiusaantuneita, ja saivat lopulta sanottua, että heidän mielestään olisi niin NOLOA, jos me T:n kanssa toimisimme järjestäjinä. Tai erityisen noloa olisi se, jos minä olisin järjestäjä, T nyt vielä jotenkin menisi. Tähän on tultu; minua hävetään.

Perheen yhteiset puuhat eivät sen sijaan toistaiseksi hävetä - ainakaan kovin paljon. Sunnuntaina oli talven tähän saakka kylmin päivä, mutta menimme polkupyörillä koko porukka Boston Collegen naisten koripallo-otteluun (BC Eagles). Liput olimme jälleen saaneet E:n ja Iso-O:n koulun kautta, joten katsomosta löytyi muitakin tuttuja perheitä. Iso-O pörräsi ympäriinsä kolmen muun tytön kanssa. Oli niin hauska seurata, miten samanoloisia ekaluokkalaiset tytöt keskenään ovat - hyvin tuttuja hypähtelyjä, hiusten heilautuksia ja kirmailuja ilmeni muillakin. E ja Pikku-O istuivat kanssamme enemmän paikallaan kannustaen BC:n joukkuetta jännittäväksi muuttuneessa, mutta lopulta BC:n tappioksi kääntyneessä ottelussa.

Sunnuntaina oli kylmä, mutta lunta saimme vasta tiistaita vasten yöllä hieman maanpeitteeksi. Lumisade päättyi ennen aamua, ja muuttui silkaksi vedeksi, joten valkoisuus ei kauan ilahduttanut. Sen verran harmilliseen aikaan sää muuttui, että ajomatkani Worcesteriin tiistaina aamutuimaan oli melkoisen epämiellyttävä.

Epämiellyttävyys hälveni nopeasti päästyäni jälleen tositoimiin. Kanssani aamuseitsemän aikaan oli yhteensä 15 muuta haastateltavaa, joista 8 kanssa liikuin paikasta toiseen henkilökohtaisia haastatteluja lukuunottamatta. Ensin osallistuimme aamupalalautaset käsissämme klinikan normaaliin aamupalaveriin. Erikoistujien kiirehdittyä omiin töihinsä meitä pyöritettiin ympäri sairaalaa ja saimme kuulla kaikenlaista hyvää ja vieläkin parempaa sisätautien kolmivuotisesta erikoistumisohjelmasta sekä sen ensimmäisestä internship-vuodesta, joka vaaditaan joihinkin muihin konservatiivisiin erikoisaloihin (kuten neurologiaan). Tällä kertaa minua haastatteli kaksi jo pidemmän uran tehnyttä miellyttävää herrasmiestä (professorit Clive ja Weinstein), kumpikin puolen tunnin ajan. Ensimmäisen kanssa jutustelimme lähinnä kokemuksistani Inarissa ja toisen kanssa mietiskelimme Suomen ja Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmien eroja. Hyvä mieli jäi molemmista. Myös muut kävivät samaan aikaan tervehtimässä kukin kahta haastattelijaansa, minkä jälkeen kokoonnuimme yhdessä erikoistujien kanssa maittavalle lounaalle. Lounaan jälkeen päivä päättyi ohjelman johtajan yhteenvetoon. Tai virallisesti päättyi. Illalla oli vielä mahdollisuus mennä viettämään "informal “Night Out on the Town”" hakijoiden ja erikoistujien kesken Funky Murphy's-ravintolaan. En millään olisi jaksanut jäädä tilaisuutta odottamaan, mutta alan jo oppia koreografian, joten jäin. Sainpahan edeltävästi 4 tuntia luettua rauhassa yliopiston kirjastossa. Ilta oli yllättävänkin hauska - varsinkin, kun satuin istumaan edellisellä kierroksella neurologiaohjelmaan valitun, nyt internship-vuotta viettävän libanonilaismiehen vieressä.

Edellä mainitsemaani koreografiaan kuuluu myös kiitos-sähköpostien lähettäminen kaikille asianosaisille. Osa vastaa, osa ei. Mikä on ymmärrettävää, sillä en ole ainoa sähköpostien lähettäjä. Koska kyseessä oli viimeinen haastatteluni huomattavan lyhyeksi jääneessä haastattelujaksossani, tein oman Rank-listani heti keskiviikkona. Rank-listaan hakijat laittavat omat erikoistumisohjelmansa ja erikoistumisohjelmat laittavat hakijansa kiinnostavuusjärjestykseen, ja maaliskuun puolivälissä tietokoneohjelma löytää toisilleen sopivat. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta. Hakijoita on yli 35000 ja ensimmäisen vuoden paikkoja alle 25000. Mutta, lista on nyt tehty ja vahvistettu. Omalta osaltani sen tekemisessä ei ollut vaikeuksia. Maaliskuun puolivälissä selviää, ovatko Worcesterin päässä osanneet laittaa omansa kannaltani suotuisaan järjestykseen.

Aika paljon henkistä energiaa kului kolmeen haastatteluun. Tutkimustyö on jäänyt melkein sivurooliin. Olen toki ollut työpaikalla haastatteluja lukuunottamatta päivittäin, mutta ajatukset ovat seilanneet aivan muualla. Sen verran ajatukset ovat kuitenkin kasassa pysyneet, että sain viimein, neljäntoista kuukauden tahmean puristuksen jälkeen ensimmäisen käsikirjoitukseni lähtemään torstaina lehteen arvioitavaksi. Saa nähdä, jatkuuko tahmea puristus sen osalta vai onko viimein aika siirtyä täysillä seuraavan kimppuun.

Jotta tutkimustyöhön ei kuitenkaan liikaa liikenisi energiaa, sain Connecticutin osavaltion tukemana ja the Federation of State Medical Boards:in vahvistamana luvan ilmoittautua Step 3-tenttiin. Tiedän nyt meneväni tenttiin huhtikuun alussa kahtena päivänä. Vaan mistä löydän kadoksissa olevan motivaationi tarttua jälleen oppikirjoihin? Ennuste näyttää kovin huonolta, mikäli näin jatkuu.

Kiireinen viikko on kaiken muun sähläämisen (nyt mm. uunimme meni rikki) lisäksi koostunut seuraavaan viikonloppuun valmistautumisesta. Kuukausia sitten lupauduimme osallistumaan Suomi-pöydän kanssa E:n ja Iso-O:n koulun kansainvälisyysfestivaaliin - ja unohdimme lupauksemme katsoessamme itsellemme sopivaa hiihtoreissuviikonloppua. Varasimme ensin hotellin koko viikonlopulle, mutta harmillisen yhteensattuman vuoksi saimme typistettyä sen yhden vuorokauden mittaiseksi (peruminen ei sopinut). Niinpä meillä on tiedossa yltiökiireinen lyhyeksi jäävä viikonloppu, jonka molemmat osiot vaativat vahvaa etukäteisomistautumista, eikä viikonloppua itseäkään voi kuvailla kovin rentouttavaksi. Siitä lisää myöhemmin.

Worcesterin neurologia, Suomen presidentinvaalit ja kaikkea siltä väliltä

Vähän harmittaa, ettei ole tullut kirjoitettua aiemmin. Nyt on sitten taas kasa aivan erillisiä ja erilaisia huomioita jaettavaksi. Näin tässä aina näyttää käyvän.

Ensimmäinen välkähdys viikolta on haastattelukäyntini UMASS (University of Massachusetts) Neurologian klinikassa. Lähdin ajamaan 30 mailin päässä meiltä olevaan Worcesteriin (ja tämä kaupunki muuten äännetään jotakuinkin "Wustö[r]") , keskisen Massachusettsin suurimpaan kaupunkiin maanantai-iltapäivänä, jotta ehdin majoittua minulle varattuun ja maksettuun(!) hotellihuoneeseen ennenkuin tapasin kaksi erikoistujaa ja toisen haastateltavan hotellin ala-aulassa klo puoli seitsemän. Menimme viihtyisään ravintolaan, jossa istuskelimme ruokien ja juomien äärellä helposti pari tuntia keskustellen kaikesta erikoistumiseen liittyvästä. Leppoisan iltaman jälkeen toinen miehistä vielä pyöritti meitä kahta haastateltavaa ympäri Worcesteriä näyttäen parhaat asunto- ja illanviettopaikat. Ikäänkuin erikoistumisvaiheessa olisi joskus aikaa viettää iltaa muualla kuin sairaalalla..

Pääsimme kuitenkin ajoissa nukkumaan. Toinen haastateltava oli vasta valmistumaisillaan oleva lääketieteen opiskelija, joten hän oli saanut kutsun myös sisätautiklinikan internship-vuoden haastetteluun. Toisin kuin minä, jonka valmistumisesta on muutama vuosi kauemmin kuin klinikan vaatima 5 vuotta. Niinpä hänen aamunsa alkoi jo seitsemän jälkeen, kun taas minä sain laiskotella puoli yhteentoista saakka. No, oikeasti minua aika paljon harmitti, kun olin joutunut moisen ikäsyrjinnän kohteeksi, enkä siis oikein osannut nauttia mahdollisuudesta nukkua pidempään. Kävin pari tuntia aiottua aiemmin hotellin aamiaisella, jossa kanssani oli vain n. seitsemän hengen suomalaismiesporukka - hyvin outoa!

Lopulta kello läheni puolta yhtätoista ja kävelin sisään sairaalan pääsisäänkäynnistä. Soitin ohjeiden mukaisesti klinikan sihteerille, joka ystävällisesti kävi hakemassa minut neurologian kirjastoon. Sain pinkan paperia läpikatsottavaksi sekä päivän ohjelman. Tapasin ensin peräjälkeen kolme miestä (Paydarfar, Brown ja Schwartz). Puolilta päivin kävimme lounaalla ja kiersimme sairaalan kahden erikoistujan kanssa, minkä jälkeen vuorossa olivat kaksi naishaastattelijaa (Fontneau ja Mitchell). Tunnelmakseni jäi, että 4/5 haastattelijasta tykkäsi minusta. Schwartz oli todella skeptinen ja mietiskeli ääneen sitä, että minulla ei ole varmistettua internship-vuotta. Ikäänkuin en sitä itse olisi tiennyt! No. Jälkikäteen kävi ilmi, että nimenomaan hän oli minusta tykännyt, ja muutaman oikealle ihmiselle tehdyn puhelinsoiton jälkeen olen menossa ensi tiistaina uudelleen Worcesteriin - tällä kertaa sisätautien klinikkaan. Yritän olla innostumatta liikaa. Matkassa kun on vielä aika monta mutkaa.

Siirrymme lasten viikkokuulumisiin, ja niistä ensimmäisenä E:n tapahtumiin. E oli jälleen laskemassa tiistaina, vaikka se niin uskomattomalta tuntuukin, kun Bostonin seudulla nurmikot viheriöivät ja lumesta ei ole tietoakaan. Yhden parhaista kavereistaan kanssa hän oli viilettänyt pitkin rinteitä ja erityisesti "two diamond black":in laskeminen oli ollut melkoinen juttu - sen verran monta kertaa siihen palattiin. Kotonaoloajan E makaa sängyllään nenä kiinni Harry Potter-sarjan neljännessä kirjassa lähes kuulematta ja näkemättä mitä ympärillä tapahtuu.

Iso-O on löytänyt dramatiikkaa elämästään entiseen tapaan, mutta pääosin on mennyt oikein mukavasti. Eniten häntä on työllistänyt tämän päivän koulukonsertti, jossa hänellä on "leading role". Tämä johtorooli tarkoittaa PEACE-laulun viiden kirjaimen ensimmäisen kirjaimen ylösnostamista laulun tahdissa. Ensimmäisen PEACEn jälkeen sana toistuu vielä kaksi kertaa peräkkäin yhteensä neljäntoista muun lapsen toimesta. Mutta siis Iso-O:lla on "leading role".

Pikku-O sai ensimmäisen huomautuksen käyttäytymisestään koulussa. Lisääntyvästi viime viikkojen aikana Pikku-O on hauskuuttanut kavereitaan tavalla, joka on johtanut toistuvaan huomauttamiseen rauhallisesta käyttäytymisestä ja hiljaa istumisen jalosta taidosta. Pikku-O on ollut "over-silly". E:lla oli hieman samanlainen vaihe ensimmäisenä syksynä koulussa, ja ainakin osittain tämä 'hassuttelu' meni heikon kielitaidon piikkiin. Ehkä Pikku-O kärsii muita huonommasta ilmaisukyvystä ja kompensoi sitä pelleilemällä. Tai sitten ei. Voihan se olla jokin H-suvun geenivirhekin (hah hah). Alkuviikosta alkanut silmätulehdus ja silmillä roikkuva tukka ovat varmasti myös tuoneet osansa levottomuuteen. No, oli syy mikä tahansa, pari viime päivää on kuulemma mennyt paljon paremmin. Puheterapia on jatkunut kahdesti viikossa, ja tänään viimeksi puheterapeutti kehui, kuinka hyvin Pikku-O on kehittynyt. Jatkamme toivomista, että kehitys jatkuu ja 'hassuttelu' vähenee.

Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä ovat T:n touhut. Tai tällä kertaa erityisesti yksi touhu. Tässä T:n oma määritelmä:"T on ulkoasiainministeriön palveluksessa oleva virkailija, jonka tehtävänä on varmistaa ulkomailla oleskelevien Suomen kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien toteutuminen Amerikan Yhdysvaltojen koillisosassa". Suomeksi sanottuna siis - T toimii presidentinvaalien ennakkoäänestyksen toisena vaalivirkailijana Bostonin kunniakonsulaatissa tänään ja huomenna sekä tarvittaessa kahden viikon päästä perjantaina ja lauantaina. En malta odottaa, mitä hän seuraavaksi keksii.. Kävin itse äänestämässä heti äänestysajan alkaessa ollen seudun ensimmäinen äänestäjä, eikä minun tarvinnut edes näyttää passia. Juhlallista. Hauska kuulla kommentteja, kunhan hän illan päälle kotiin saapuu.

Meillä alkaa pian pitkä viikonloppu - maanantaina on Martin Luther Kingin muistopäivä. Ulkona tuulee melko pelottavasti. Taidanpa siirtyä pois ikkunan vierestä. En pahastu, jos joku uskaltautuu kommentoimaan. On ollut vähän hiljaista viime aikoina...