Kolme aihetta: Lähestyvä Kiitos-päivä, harvinaiset vieraat ja syntymäpäiväjuhlat

Onpa ollut melkoisen intensiivinen viikko. Saa nähdä, osaanko tiivistämisen taidon vai venyykö teksti loputtomasti. Aiheista ei ole pulaa.

Ensimmäinen aihe on lähestyvä Thanksgiving. Aloitimme siihen valmistautumisen jo viikkoja sitten, kun saimme kutsun vuoden takaiselta isäntäperheeltämme. T kävi perheeseen kuuluvan BC-työntekijän kanssa lounaalla, ja minä hyrisin mielissäni kotona - sen verran hyvä mieli jäi viimevuotisesta juhlasta. Valmistautumista on jatkettu kouluissa erilaisten askartelujen merkeissä (E kertoi tehneensä kortteja sotilaille lähetettäväksi, ohjeenaan:"Do not write: Hope you do not get shot!"), ja osallistumalla Pikku-O:n preschoolin Thanksgiving Luncheonille. Tämä viimeksi mainittu oli keskellä päivää Boston Collegen alueella. Pienet koululaiset kävelivät parijonossa omalta preschooliltaan useiden satojen metrien matkan edestakaisin. Poliisi oli vilkkuvaloineen avustamassa kulkueen ison tien (Beacon Street) yli. Satuin näkemään tämän kulkueen, ja meinasin hieman herkistyä. Enkä ollut ainoa. Boston Collegen alueella moni, erityisesti naispuolinen opiskelija huudahti:"Babies!"

Siirrytään jouhevasti aiheeseen numero kaksi - meidän vieraamme. Tokion T oli suunnitellut ohjelmansa väljäksi, mutta antoisaksi. Ennenkuin me edes torstai-iltana tapasimme, oli hän ehtinyt viettää päivän Martinos Centerillä. Kyllä, minun työpaikassani, mutta aivan toisiin tutkimuksiin ja metodeihin tutustuen. Toisen ahkeran päivän jälkeen lähdimme yhdessä keskuksen muiden suomalaisten kanssa syömään Bostonin North End:iin eli italialaisalueelle. Ravintolaa piti hieman hakea, sillä kukaan ei ollut ymmärtänyt varata meille pöytää, mutta mahduimme yhden ryhmämme jäsenen suosittelemaan kalaravintolaan. Ja söimme hyvin. Jatkoimme kahvilan kautta pubiin. Sitten alkoi nukkuminen houkuttaa, ja etsiydyimme metrolla takaisin meille. Meidän T oli tuon ajan hoitanut kodin ja lukenut urakalla Heideggeria päästen sopivaan kohtaan juuri ennenkuin puolenyön aikaan saavuimme.

Minikokoinen aihe numero kolme ahtautuu numeron kaksi väliin. Iso-O:n yksi parhaista kavereista vietti seitsemänvuotissyntymäpäiviään American Girl-lelukaupassa Natickissä. Jo puolikymmeneltä lauantaiaamuna ysitie oli aivan tukossa, ja Natick Mall:in parkkipaikka täyttymässä. "Ihanien" syntymäpäivien jälkeen tilanne oli vieläkin hankalampi, ja jouduin pysäköimään autoni pysähtymispaikalle pahoitellen asiaa paikalle ilmestyneelle parkkivalvojalle.

Takaisin aiheeseen kaksi. Samaan aikaan syntymäpäivien kanssa saapui toinen vieraamme, North Carolinan S. Pienen asettautumisen ja päällimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen lähdimme koko porukalla lähiseutukävelyretkelle. Retki jäi itseltäni kesken syntymäpäivähakureissun vuoksi, mutta muut olivat bonganneet Crystal Laken, Newton Highlandsin keskustan ja lähikorttelien isot, vanhat talot ja lehtensä pääosin pudottaneet suuret puut.

Kävelyn jälkeisen teehetken jälkeen Tokion T lähti vaimonsa serkun perheen kanssa kokopäiväiselle Boston-retkelle, joka oli mm. pitänyt sisällään MIT:n museon, Harvardin Campuksen, keskustan ja hummeri-illallisen. Me lähdimme S:n kanssa keskustaan kävelleen hitaasti Boston Commonin läpi, State Housen ohi Quincy Marketille ja edelleen ostosalueelle, josta S hyppäsi metroon ja ajeli tervehtimään lapsuudenaikaista ystäväänsä Etelä-Bostoniin. Sivumennen sanoen on aika hassua, että tämä ystävä on sama, jolta me kaksi vuotta sitten ostimme suksiboksimme.

Sunnuntaina T lähti ensin näyttämään T:lle ja S:lle Boston Collegen alueen, ja tapasimme sitten Chestnut Hill:in metropysäkin kohdalla heidän noustua meidän kanssamme samaan metroon. Matkustimme North Stationille (toiselta nimeltään TD Garden, tuo Bruinsin ja Celticsin kotiluola), josta kävelimme kohti Bunker Hill monumenttiä. Pikku-O lähti reippaana nousemaan portaita, mutta sadannen portaan jälkeen sylikyydille oli kysyntää. Päädyin ohjaamaan hänet takaisin alas. Olen kerran noussut kaikki kolmesataa porrasta Pikku-O sylissäni, enkä aio sitä enää vapaaehtoisesti uudelleen tehdä. Odotimme alhaalla, kun muut nousivat ylös katsomaan sieltä aukeavaa maisemaa yli Bostonin ja Cambridgen.

Hitaasti yllättävän lämpimässä kelissä kävellen kuljimme kohti Bostonin satama-aluetta, ja istuimme kahveille aivan rannassa olevaan ravintolaan. Lapset söivät pizzat samalla kun me isommat saimme eteemme toinen toistaan suurempia leivonnaisia. Oma juustokakkuni oli vielä jotakuinkin inhimillisen kokoinen, mutta S:n suklaakakun palasella olisi tullut täyteen useampikin ihminen. Vatsa oli täynnä. Mutta taas mahtui T:n tekemä hyvä valkoviinikastike raviolien päällä, kun kotiin saavuimme.

Sen verran intensiivinen oli viikonloppu pitkälle venyvine iltoineen, että maanantaina töissä olin lähes valmis maksamaan jollekin siitä, että ihan hetkeksi voisin laittaa pääni näppäimistölle ja levähtää hiukan. Kun ketään sopivaa 'kauppiasta' ei sattunut paikalle, oli vain tehtävä parhaansa ja yritettävä keskittyä olennaiseen. Samanaikaisesti omien taisteluideni kanssa lapset olivat kouluissaan, T lukujensa parissa sekä luennolla, Tokion T MIT:ssä tapaamassa jälleen kerran yhtä oman alansa huippua, ja S ystävänsä kanssa lounaalla Cambridgessä sekä myöhemmin Bostonin kuuluisassa museossa (Museum of Fine Arts). Vieraidemme tiet kohtasivat, ja yhteisen tuliaisshoppailun jälkeen he saapuivat viettämään tällä erää viimeistä yhteistä iltaamme meillä. Tiistaina molemmat lähtivät omiin suuntiinsa, T Detroitin kautta Tokioon ja S suoraan Raleighin. Suorastaan hieman haikeaa. Pikku-O huusi kotiintultuamme:"S!", ja kysyi T:lta:"Vieläkö S nukkuu?" Lisäksi hän totesi "muistavansa T:n", kun hänestä jotain puhuimme.

Pitkähän tekstistä tuli. Osasin jotenkin huijata saamalla aikaiseksi vain kolme aihetta. Vai olikohan niitä aiheita muutama enemmän? Jokatapauksessa, mukavaa loppuviikkoa kaikille! Me siirrymme viettämään Kiitos-päivää.